LUKUKINKERIT.
Ei mistään Lars Gunnarsson ollut niin hyvillään kuin siitä, että hän oli keksinyt ottaa kepin ja nahkahatun pois Skrolyckan Jannelta. Näyttipä suorastaan siltä, että hän samalla oli riistänyt hänestä hulluuden.
Pari viikkoa Bergvikin huutokaupan jälkeen oli määrä pitää lukukinkereitä Fallassa. Ihmisiä kerääntyi sinne joka taholta Duvsjön lähiseuduilta, ja Skrolyckan väki tuli muiden mukana. Ja kas kummaa, oli aivan mahdoton huomata Jannesta, ettei hänen järkensä olisi paikallaan!
Kaikki penkit ja tuolit, mitä vain Fallassa oli, oli siirretty suureen tupaan. Sinne kinkeriväki asettui istumaan tiheihin riveihin, ja Janne heidän mukanaan, mutta hän ei tunkeutunut nyt paremmalle paikalle kuin mikä hänelle kuului. Lars piti häntä silmällä koko ajan, ja hänen täytyi myöntää, että totta totisesti hulluus oli kadonnut. Janne käyttäytyi aivan kuin kuka muu hyvänsä.
Hän oli varsin hiljainen, ja ken tervehti häntä, ei saanut muuta kuin lyhyen nyökäyksen vastauksekseen, mutta saattoihan se riippua siitäkin, ettei Janne tahtonut häiritä hartautta, sillä lukukinkerithän olivat tavallaan jonkinlaista jumalanpalvelusta.
Ennenkuin varsinainen luetus alkoi, oli kaikkien läsnäolevien nimet merkittävä, ja kun pappi mainitsi Skrolyckan Jannea nimeltä, vastasi Janne siihen empimättä, ikäänkuin Portugallian keisari Johannesta ei koskaan olisi ollutkaan.
Pappi istui pöydän ääressä huoneen perällä ja hänen edessään oli valtava lukukinkerikirja. Hänen vieressään istui Lars Gunnarsson ja auttoi häntä ilmoittamalla ketkä vuoden kuluessa olivat muuttaneet pois tältä lukukin kotialueelta ja ketkä olivat menneet naimisiin.
Kun Janne nyt vastasi niin oikein ja selvästi, huomasivat kaikki läsnäolijat, että pappi kääntyi Larsin puoleen ja kysyi häneltä jotain kuiskaavalla äänellä.
»Se ei ollut niin vaarallista kuin miltä se näytti», vastasi Lars. »Minä sain sen hänestä lähtemään. Hän käy joka päivä täällä työssä, niinkuin ennenkin.»
Lars ei ymmärtänyt alentaa ääntään niinkuin pappi. Kaikki käsittivät, kenestä hän puhui, ja monet katseet etsivät Jannea, mutta hän istui niin rauhallisena kuin ei hän olisi kuullut mitään.
Sitten, kun kuulustelu oli käynnissä, kääntyi pappi vapisevien nuorten puoleen, joilta kristinuskoa oli kysyttävä, ja pyysi yhtä joukosta mainitsemaan neljännen käskyn.
Pappi ei vain sattumalta valinnut tätä käskyä puheensa aineeksi tänä iltana. Kun hän istui täten vankassa ja komeassa vanhassa tuvassa, jossa oli kiinteät penkit ja muutenkin vanhanaikuinen sisustus ja kaikkialla, minne vain katseensa kiinnitti, selviä varallisuuden jälkiä, niin piti hän velvollisuutenaan muistuttaa ihmisille, miten hyvin niiden käypi, jotka pysyttelevät yhdessä polvesta polveen, jotka antavat vanhojen hallita niin kauan kuin he jaksavat, ja sitten kunnioittavat ja pitävät heitä arvossa koko heidän loppuikänsä.
Hän oli juuri alkanut puhua niistä suurista lupauksista, joita Jumala antaa niille, jotka kunnioittavat isää ja äitiä, kun Skrolyckan Janne kohosi pystyyn.
»Joku seisoo oven takana uskaltamatta tulla sisään», sanoi hän.
»Katsoppas sinä, Börje, joka olet lähimpänä!» pyysi pappi.
Börje nousi, avasi oven ja kurkisti eteiseen.
»Ei täällä ole ketään», sanoi hän. »Janne kuuli väärin.»
Kuulustelu alotettiin uudelleen. Pappi selitti kuulijoilleen, ettei tämä käsky oikeastaan ollut mikään vaatimus, vaan hyvä neuvo, kehoitus, jota oli tarkasti seurattava, jos tahtoi menestyä elämässä. Hän oli vain nuori mies, sanoi hän, mutta sen verran hän oli jo ehtinyt nähdä maailmaa voidakseen todistaa, että vanhempien halveksuminen ja heidän käskyjensä vastustaminen laski varmimman pohjan kaikille elämän onnettomuuksille.
Papin puhuessa käänsi Skrolyckan Janne vähä väliä päätään oveen päin. Hän antoi merkin Katrinalle, joka istui reunimmaisesssa tuolirivissä ja helpommin saattoi päästä liikkumaan kuin hän itse, ja käski häntä avaamaan ovea. Katrina istui alallaan niin kauan kuin suinkin, mutta hän ei kernaasti myöskään näinä päivinä ollut vastustanut Jannea, ja siksi hän lopulta totteli häntä. Mutta saatuaan oven auki ei hän, enempää kuin Börjekään, nähnyt eteisessä ketään. Hän pudisti päätään Jannelle ja palasi paikalleen.
Pappi ei ollut häiriytynyt Katrinan ovella käynnistä. Kaikkien lukupakollisten suureksi iloksi hän ei ollut tehnyt montakaan kysymystä, vaan sen sijaan esitti vain kauniita ajatuksia, jotka nousivat hänen mieleensä. »Ajatelkaahan», sanoi hän, »miten viisaasti ja hyvin onkaan järjestetty rakkaiden vanhustemme suhteen, jotka istuvat kotonamme! Eikö meidän ole suloista saada tukea heitä, jotka auttoivat meitä silloin, kun me emme kyenneet mihinkään, saada keventää heidän elämäänsä, jotka ehkä näkivät nälkää ja vilua voidakseen hankkia meille leipää? Nuorelle parille on kunniaksi, jos heillä kodissaan on vanha isä tai äiti, joka onnellisena ja tyytyväisenä — —»
Juuri kun pappi sanoi tämän, kuului hiljaista itkua huoneen perimmästä nurkasta. Lars Gunnarsson, joka oli istunut pää hartaasti alaspainuneena, nousi heti paikalla. Hän astui varpaisillaan lattian poikki, jotta hän ei tuottaisi häiriötä, kietoi käsivartensa anoppinsa vyötäisille ja veti hänet mukanaan pöydän ääreen, missä pappi istui. Täällä sai vanha emäntä käydä Lars Gunnarssonin paikalle, jota vastoin hän itse asettui tuolin taakse seisomaan ja katsoi emännän puoleen. Hän antoi myös merkin vaimolleen, ja silloin tämä astui esille ja asettui tuolin toiselle puolelle. Se näytti hyvin kauniilta. Kaikki ymmärsivät, että Lars tahtoi näyttää heille, että täällä hänen talossaan olivat suhteet sellaiset, kuin papin sanojen mukaan pitikin olla.
Pappi näytti iloiselta ja tyytyväiseltä katsellessaan vanhaa äitiä ja hänen lapsiaan. Ainoa, mikä hiukan tuotti hänelle rauhattomuutta, oli se, että eukko edelleen itki, aivan sukaksensa. Papin ei koskaan ennen ollut onnistunut nostattaa sellaista liikutusta seurakuntalaistensa parissa.
»Niin», jatkoi pappi, »ei ole vaikea seurata neljättä käskyä niin kauan kuin me olemme vanhempiemme käskyjen alaiset, mutta sen jälkeen se ottaa kovalle. Kun me itse olemme tulleet aikuisiksi ja arvelemme olevamme yhtä viisaita – – –»
Nyt Janne taaskin häiritsi pappia. Hän oli vihdoinkin itse tunkeutunut ovelle ja avannut sen.
Jannella oli parempi onni kuin toisilla. Saattoi selvästi kuulla, että hän tervehti jotakuta, joka seisoi eteisessä.
Kaikki käänsivät katseensa oveen päin nähdäkseen kuka siellä koko lukukinkerien ajan oli seisonut uskaltamatta astua sisään. He kuulivat miten Janne pyysi ja kehoitti häntä tulemaan sisään ja he näkivät hänen avaavan oven selkosen selälleen, mutta varmaankin ulkona olija esteli yhä edelleen. Vihdoin Janne sulki oven ja palasi yksin sisään. Mutta hän ei mennyt entiselle paikalleen, vaan tunkeutui suurella vaivalla pöydän luo, jonka ääressä pappi istui.
»No, Janne», sanoi pappi hiukan kärsimättömästi, »saammeko nyt kuulla, kuka kaiken aikaa on meitä häirinnyt?»
»Fallan vanha isäntä seisoi eteisessä», ilmoitti Janne olematta vähääkään ihmeissään tai liikutettuna siitä mitä hänellä oli kerrottavana. »Hän ei tahtonut tulla sisään, mutta hän pyysi minun saattamaan hänen terveisensä perille ja sanomaan Larsille, että hänen pitäisi olla varuillaan juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ensi kesänä.»
Ensi hetkessä ei monikaan käsittänyt, mitä noiden sanojen takana piili. Taimpana istuvat eivät voineet selvästi kuulla sanoja, mutta huomatessaan papin hätkähtävän he käsittivät, että Janne oli sanonut jotakin hirveätä. He hyökkäsivät pystyyn ja tunkeutuivat lähemmäksi kysyen oikealta ja vasemmalta, keitä ihmeessä Janne oli tuonut terveisiä.
»No mutta Janne!» huudahti pappi ankaralla äänellä. »Tiedätkö mitä sinä puhut?»
»Kyllä minä tiedän», sanoi Janne ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään papille. »Kuulinhan minä koko ajan, että hän oli eteisessä. Minä pyysin häntä astumaan sisään, mutta hän ei tahtonut tulla, vaan läksi matkoihinsa heti lähetettyään terveiset vävylleen. 'Sano hänelle', sanoi hän, 'etten minä tahdo hänelle mitään pahaa, vaikka hän antoi minun maata lumessa surkeassa tilassani eikä tullut ajoissa apuun! Mutta neljäs käsky on ankara käsky. Tervehdi häntä ja sano, että parasta olisi, jos hän katuisi ja tunnustaisi! Hänellä on katumuksen aikaa aina juhannuksen jälkeiseen sunnuntaihin asti'.»
Janne puhui niin selvästi ja esitti ihmeelliset terveisensä niin uskottavasti, että pappi sekä kaikki muutkin hetken aikaa olivat sen ajatuksen kahleissa, että Fallan Erik todellakin oli seisonut vanhan kotinsa ovella ja puhunut Jannen kanssa. Ja he käänsivät vaistomaisesti katseensa Lars Gunnarssoniin nähdäkseen, minkä vaikutuksen Jannen sanat olivat tehneet häneen.
Mutta Lars seisoi siinä nauraen. »Minä luulin, että Janne oli tullut järkiinsä», sanoi hän, »muuten en olisi päästänyt häntä lukukinkereille. Pastori on hyvä ja suo tämän häiriön anteeksi. Hulluus puhkeaa hänessä jälleen ilmi.»
»Niin kai», sanoi pappi helpoituksen tunteella ja pyyhkäisi otsaansa. Hän oli ollut vähällä uskoa joutuneensa tekemisiin yliluonnollisten asioiden kanssa. Hyväpä todellakin, ettei tässä ollut kysymystä muusta kuin hullun miehen päähänpistoista.
»Jannella on kaunaa minua kohtaan», jatkoi Lars selittäen, »ja se puhkeaa nyt ilmi, kun hän ei voi järjellään sitä hillitä. Täytyyhän minun tunnustaa, että tarkalleen asiata punniten olen syynä siihen, että hänen tyttärensä oli pakko lähteä maailmalle rahaa ansaitsemaan. Sitä Janne ei voi antaa minulle anteeksi.»
Pappia hiukan ihmetytti Larsin kiihkeä ääni. Hän loi siniset silmänsä tutkivasti häneen. Lars ei voinut kestää hänen katsettaan, vaan kääntyi poispäin. Hän huomasi tekevänsä siinä tyhmästi ja ponnisti voimiaan voidakseen katsoa pappia suoraan silmiin, mutta se ei onnistunut sittenkään, vaan hänen täytyi kiroten kääntyä toisaalle.
»Lars Gunnarsson!» huudahti pappi. »Mikä teitä vaivaa?»
Lars tointui heti. »Enkö voi päästä tuosta hupsusta rauhaan?» sanoi hän, ikäänkuin hän olisi Jannelle kiroillut. »Tässä pastori ja kaikki naapurit katselevat minua kuin murhamiestä vain siksi, että hullulla miehellä on vanhaa vihaa minua vastaan. Sanoinhan minä, että hän tahtoo vahingoittaa minua tyttärensä tähden. Enhän minä tiennyt, että tyttö lähtisi pois ja joutuisi onnettomuuteen siksi, että vaadin saatavaani. Eikö kukaan täällä voisi ottaa Jannea haltuunsa, jotta saisimme jatkaa hartaushetkeä?»
Pappi pyyhkäisi uudestaan otsaansa. Larsin sanat tekivät pahan vaikutuksen häneen, mutta eihän hän voinut puhua hänelle ankaria sanoja, kun ei tiennyt mitään. Hän etsi katseillaan vanhaa emäntää, mutta tämä oli hiipinyt pois. Sitten hän silmäsi — tutkivasti seurakuntalaisiaan, mutta hän ei saanut siitäkään taholta mitään johdatusta. Hän oli varma siitä, että joka ainoa tiesi, oliko Lars rikollinen vai ei, mutta kun pappi kääntyi heidän puoleensa, sulkeutuivat heidän kasvonsa, niin etteivät ne ilmaisseet yhtään mitään. Katrina oli astunut esille ja tarttunut Jannea käsivarteen kiinni. He olivat menossa ovelle, eikä pappi tahtonut ruveta mielenvikaista kuulustelemaan.
»Tältä päivältä saa nyt riittää», sanoi pappi hiljaa. »Pitäkäämme vain loppurukous.»
Hän rukoili lyhyen rukouksen ja sitten veisattiin virsi. Sen jälkeen kaikki vieraat poistuivat.
Pappi läksi viimeisenä. Saattaessaan häntä käänsi Lars ehdoin tahdoin keskustelun äskeiseen tapahtumaan. »Huomasiko pastori, että minun piti varoa itseäni juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina?» sanoi hän. »Siitä käy selville, että Janne ajattelee tyttöä. Juuri juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina viime vuonna minä kävin Jannen luona puhumassa hänen tuvastaan.»
Pappia alkoi yhä enemmän kauhistuttaa, kun hän kuuli kaikki nämä selitykset. Äkkiä hän laski kätensä Lars Gunnarssonin olalle ja koetti katsoa häntä silmiin.
»Lars Gunnarsson!» sanoi hän lämpimällä ja kehottavalla äänellä. »Minä en ole mikään tuomari. Mutta muistakaa, jos teillä on jotain omallatunnollanne, niin voitte tulla minun luokseni! Minä odotan teitä, Lars Gunnarsson, joka päivä. Älkää jättäkö tuloanne vain liian myöhäiseen!»