VIRALTAPANO.
Jo paljoa aikaisemmin kuin Lars Gunnarsson oli joutunut naimisiin Fallan Annan kanssa, oli hän kerran sattumalta ollut huutokaupassa läsnä.
Huutokauppaa pidettiin erään köyhän miehen talossa ja varmaankaan heillä ei ollut mitään hyvää tarjottavana asiakkaille, sillä kauppa kävi aivan surkean huonosti. Heillä oli ollut syytä toivoa parempaa tulosta, sillä Kisterudin Jöns oli huutajana, ja hän oli sellainen hauskaheikki, että ihmiset menivät useinkin huutokauppaan vain saadakseen kuulla hänen juttujaan. Mutta vaikka Jöns laski tavallisia sukkeluuksiaan, niin ei hän sittenkään tällä kertaa saanut vauhtia kaupantekoon. Lopulta hän ei keksinyt muuta keinoa kuin laskea syrjään vasaransa ja sanoa, että hänen äänensä oli niin sortunut, ettei hän jaksanut enää huutaa sen kauemmin.
»Valtiopäivämies saa panna jonkun muun huutamaan», sanoi hän Karl Karlssonille, joka oli huutokaupanpitäjänä. »Minä olen huutanut ääneni niin sorruksiin näiden kivinaamojen vuoksi, jotka seisovat tässä ympärilläni, että saan lähteä kotiin ja istua tuppisuuna viikkokausia, ennenkuin ääneni taas selvenee.»
Vakava asia tosiaankin, jos valtiopäivämies jäisi ilman huutajaa, kun suurin osa tavaroita oli vielä myömättä, ja siksi hän koetti yhä uudestaan kehottaa Kisterudin Jönsiä jatkamaan, mutta olihan aivan luonnollista, ettei hän voinut antaa myöten. Hän ei tahtonut huonoilla huutokaupoilla pilata hyvää mainettaan, ja äkkiä hänen äänensä sortui siinä määrin, ettei hän voinut edes kuiskaamalla puhua. Hän vain kähisi.
»Niin, ehkäpä joku muu osaisi huutaa sillä välin kun Jöns hiukan levähtää?» sanoi silloin valtiopäivämies.
Hän katseli juuri ympärilleen epäillen tokko hän voisi löytää auttajaa, kun Lars Gunnarsson samassa astui hänen luokseen ja sanoi olevansa halukas koettamaan. Lars näytti siihen aikaan niin nuorelta, että Karl Karlsson vain nauroi hänelle ja sanoi, ettei hänellä ollut apua ripillekäymättömistä pojista. Mutta Lars Gunnarsson vastasi palvelleensa jo sotamiehenäkin ja pyysi niin kiihkeästi saada heiluttaa vasaraa, että valtiopäivämies suostui vihdoin. »No, annetaan sinun vähän aikaa yrittää», sanoi hän. »Huonommin ei juuri voi käydä kuin tähänkään asti.»
Lars nousi Kisterudin Jönsin paikalle, otti vanhan voipytyn käteensä tarjotakseen sitä kaupaksi, mutta malttoikin mielensä ja sen sijaan alkoi sitä tarkastaa. Hän käänsi sen ylös-alaisin, naputti sekä pohjaa että sivuja, näytti ihmettelevän, kun ei keksinyt siinä ainoatakaan vikaa, ja tarjosi sitä sitten kaupaksi surkealla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut kovin pahoillaan, kun oli pakko myödä tällainen kalleus.
Omasta puolestaan hän toivoi, ettei kukaan siitä tarjoaisi mitään. Hän arveli edullisimmaksi omistajalle, ettei kukaan ymmärtäisi sen arvoa, sillä silloin tämä saisi pitää sen omanaan.
Kun nyt toinen toisensa jälkeen teki tarjouksiaan, saattoi selvästi huomata, miten pahoillaan Lars siitä oli. Kävihän se vielä laatuun niin kauan kuin tarjoukset olivat niin alhaisia, ettei hänen tarvinnut ottaa niitä varteen, mutta kun ne nousivat nousemistaan, vääntyivät hänen kasvonsa surusta. Suuri oli uhraus hänen puoleltaan, kun hän vihdoin iski vasaransa pöytään, ja vanha hapan voipytty oli myöty.
Sen jälkeen seurasi ämpärien, korvojen ja sammioiden vuoro. Lars Gunnarsson oli jokseenkin myöntyväinen, kun vanhemmista astioista oli kysymys, ja möi ne osoittamatta suurempaa surua. Mutta uudempia hän töin tuskin tahtoi tarjota kaupaksi. »Ne ovat liian hyviä», sanoi hän omistajalle. »Ne ovat niin vähän käytettyjä, että voisitte myödä ne uusina markkinoilla.»
Ostajat eivät ymmärtäneet itsekään mistä se johtui, mutta he alkoivat kohottaa hintoja yhä enemmän. Lars Gunnarsson näytti niin huolestuneelta joka kerta, kun uusi tarjous tehtiin, etteivät he ainakaan hänen mielikseen huutaneet. Mutta jollakin tavalla heille oli selvinnyt, että nuo tavarat, joita he huusivat, todellakin olivat arvokkaita. He tulivat ajatelleeksi, että moni tavara oli heille tuiki tarpeellinen kotona. Nyt oli oikea tilaisuus kaupan tekoon, nyt he eivät ostaneet vain huvin vuoksi, niinkuin Kisterudin Jönsin ollessa huutajana.
Tuon mestarikokeen jälkeen Lars Gunnarssonia käytettiin alituisesti huutajana. Yhtä hauskaa huutokaupoissa ei enää ollut sen jälkeen kun hän oli ruvennut heiluttamaan vasaraa, mutta ei kukaan voinut niin hyvin herättää ihmisissä halua omistaa kaikenlaista vanhaa roskaa eikä kukaan osannut yllyttää ukkoja kilpaa huutamaan sellaisia tavaroita, joita he eivät vähääkään tarvinneet, ainoastaan saadakseen näyttää mihin heidän varansa riittivät.
Lars Gunnarssonilla olikin tapana myödä kaikki puhtaaksi niissä huutokaupoissa, joissa hän oli toimihenkilönä. Yhden ainoan kerran hänen oli käydä huonosti, nimittäin Storstugan Sven Österbergin pesän huutokaupassa Bergvikissä. Siinä oli erinomaista tavaraa kaupan, paljon väkeäkin oli saapunut paikalle, ja vaikka olikin jo myöhäinen syksy, niin oli ilma siksi kaunis, että huutokauppaa voitiin pitää taivasalla, mutta kaupanteko ei sittenkään tahtonut luonnistua. Lars ei voinut saada väkeä innostumaan eikä kohottamaan tarjouksia. Näyttipä siltä kuin hänen ei kävisi sen paremmin kuin Kisterudin Jönsin sinä päivänä, jolloin Lars oli saanut ottaa haltuunsa vasaran hänen asemestaan.
Mutta Lars Gunnarssonin ei tehnyt mieli jättää virkaansa toiselle, vaan sen sijaan hän koetti ottaa selkoa siitä, minkä vuoksi ihmiset olivat niin hajamielisiä, etteivät halunneet tehdä kauppaa. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi syyn perille.
Lars oli asettunut seisomaan pöydälle, jotta kaikki voisivat nähdä mitä hänellä oli tarjona, ja siitä paikaltaan hänen ei ollut vaikea huomata, että vastikään valtaistuimelleen noussut keisari, joka asui pienessä mökissään Fallan naapurina ja kaiken ikänsä oli käynyt siellä päivätöissä, kierteli väkijoukossa. Lars näki hänen armollisesti hymyillen tervehtivän oikealle ja vasemmalle ja näyttävän kaikille komeaa keppiään ja tähtiään. Suuri liuta lapsia ja nuorta väkeä seurasi hänen kintereillään minne ikänä hän meni, eivätkä vanhemmatkaan ihmiset pitäneet itseään liika hyvinä vaihtaakseen pari sanaa hänen kanssaan. Kummako se, vaikka huutokauppa kävikin huonosti, kun sellainen suurmies oli läsnä, joka veti kaikkien huomion puoleensa.
Lars ei heti keskeyttänyt huutokauppaa. Hän seurasi vain silmillään Skrolyckan Jannea, kunnes tämä oli ennättänyt tunkeutua aivan ensimäiseen riviin, huutokaupanpitäjän eteen. Turhaa oli pelätä, että Portugallian Johannes jäisi syrjäiseen paikkaan. Hän tervehti kädestä kaikkia tuttaviaan ja lausui heille pari ystävällistä sanaa, mutta samalla hän tunkeutui heidän ohitseen, niin että hän hetken kuluttua seisoi aivan piirin keskellä.
Samassa kun hän oli ennättänyt niin pitkälle, hypähti Lars Gunnarsson alas pöydältä, hyökkäsi suoraan hänen kimppuunsa, riisti nahkahatun ja keisarikepin hänen kädestään ja seisoi taas saaliineen pöydällä ennenkuin Janne oli ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa.
Janne huusi ääneensä ja tahtoi nousta pöydälle anastaakseen takaisin ryöstetyt aarteensa, mutta Lars uhkasi häntä kepillä, niin että hänen täytyi vetäytyä kauemmaksi. Samalla kuului paheksumisen ja vastenmielisyyden murinaa väkijoukosta, mutta Lars ei siitä pelästynyt.
»Käsitän hyvinkin, että te ihmettelette minun käytöstäni», huusi hän vahvalla huutokauppaäänellään, joka kajahti yli koko pihan. »Mutta tämä lakki ja keppi kuuluvat Fallan kartanoon. Minun appiukkoni, Erik Ersa, omisti ne, ja hän peri ne vanhalta isännältä, joka hoiti taloa ennen häntä. Näitä tavaroita on kotona aina pidetty suuressa kunniassa, enkä minä voi sitä sietää, että hullu mies saa niitä käyttää. En voi sanoa, miten ne ovat joutuneet hänen haltuunsa, mutta sen tiedän, ettei hän saa kopeilla enää tavaroilla, jotka ovat meidän omamme.»
Janne oli nopeasti rauhoittunut, ja Larsin pitäessä puhettaan seisoi hän kädet ristissä rinnalla ja kasvoillaan välinpitämätön ilme, ikäänkuin hän ei vähääkään olisi välittänyt Larsin puheista. Niin pian kuin Lars vaikeni, kääntyi Janne läsnäolevien puoleen tehden arvokkaan liikkeen kädellään.
»Nyt, hyvät hoviherrat», sanoi hän, »nyt te saatte luvan hankkia minun omaisuuteni takaisin.»
Mutta ei ainoakaan liikahtanut auttaakseen häntä. Useat joukosta vain nauroivat. Kaikki pitivät nyt Larsin puolta.
Yksi ainoa näytti säälivän Jannea. Hän kuuli erään naisen joukon keskeltä huutavan huutokaupanpitäjälle: »Antakaa hänen pitää keisarikoreutensa, Lars! Ettehän te itse voi kuitenkaan käyttää tuota keppiä eikä hattua.»
»Minä annan hänelle jonkun omista lakeistani heti kun pääsen kotiin,» sanoi Lars, »mutta näitä perintökaluja, sen minä sanon, hän ei enää saa käyttää eikä saattaa niitä pilkan esineeksi.»
Näitä sanoja säesti väkijoukon äänekäs nauru, ja Janne tuli siitä niin ymmälle, että hän jäi liikkumatta seisomaan paikalleen ja katseli vain ympärilleen. Hän kääntyi toisesta toiseen eikä voinut tointua hämmästyksestään. Hyvät ihmiset! Eikö ainoakaan kaikista niistä, jotka ovat kunnioittaneet ja juhlineet häntä, tahtonut auttaa häntä hädän hetkenä? Kaikki seisoivat liikkumattomina. Janne huomasi, ettei hän merkinnyt heille mitään eikä kukaan tahtonut mitään hänen hyväkseen tehdä. Hän kävi niin pelokkaaksi, että koko hänen keisariarvokkuutensa karisi hänestä, ja hän näytti aivan lapselta, joka on purskahtaa itkuun siksi, että hän on kadottanut leikkikalunsa.
Lars Gunnarsson kääntyi suuren tavarapinon puoleen, joka oli hänen vieressähän, ja alotti myönnin uudestaan. Silloin Janne yritti tulla toimeen omin voimin. Valittaen ja ruikuttaen hän lähestyi pöytää, jolla Lars seisoi, ja päästyään sen ääreen hän kumartui nopeasti maahan ja koetti kaataa sen kumoon.
Mutta Lars ei antanut yllättää itseään. Hän heilautti keisarikeppiä ja iski niin kovasti Jannea selkään, että tämän oli pakko vetäytyä kauemmaksi.
»Kuulehan», sanoi Lars, »nämä tavarat minä pidän nyt itse. Minun mielestäni sinä olet jo hukannut kylliksi aikaa tähän keisariuteesi. Nyt voit mennä kotiin ja ruveta taas ojaa kaivamaan. Sellaisilla kuin sinulla ei ole mitään tekemistä huutokaupoissa.»
Eipä näyttänyt siltä, että Janne olisi aikonut totella, mutta silloin Lars heilautti jälleen keppiään. Eikä muuta tarvittu, jotta Portugallian keisari kääntäisi selkänsä ja lähtisi pakoon.
Ei kukaan liikahtanut seuratakseen ja lohduttaakseen häntä, ei kukaan kutsunut häntä takaisin. Niin, useimmat eivät malttaneet olla nauramatta, kun he näkivät, miten surkeasti ja kunniattomalla tavalla koko hänen suuruutensa katosi.
Mutta sekään ei ollut Lars Gunnarssonin mieleen. Hän tahtoi, että hänen huutokaupoissaan olisi yhtä juhlallista kuin kirkossa.
»Minun luullakseni on parempi puhua vakavasti Jannelle kuin nauraa hänelle», sanoi hän. »Monet yhtyvät hänen hullutuksiinsa, vieläpä nimittävät häntä keisariksikin, mutta siinä he eivät tee oikein. Parempi on koettaa saada häntä käsittämään mikä hän on, vaikkei se olisikaan mieluista. Minä olen ollut hänen isäntänsä siksi kauan, että minun velvollisuuteni on kehoittaa häntä taas työtä tekemään. Muuten hän hyvinkin pian joutuu pitäjän rasitukseksi.»
Sen jälkeen Lars piti oikein komeat huutokaupat, ja hinnat kohosivat korkealle. Eikä hänen tyytyväisyytensä siitä vähentynyt, kun hän kotiin palattuaan seuraavana päivänä sai kuulla, että Skrolyckan Janne oli taaskin pukenut ylleen työvaatteensa ja alkanut ojittaa kesantoa.
»Ei puhuta enää koskaan hänen hulluudestaan», sanoi Lars Gunnarsson, »niin ehkäpä hänen järkensä palaa jälleen. Se ei koskaan ole ollut niin suuri, ettei hän sitä sellaisenaan olisi tarvinnut.»