SYKKIVÄ SYDÄN.
Niin vanhaksi kuin Skrolyckan Janne Andersson tulikin, ei hän koskaan väsynyt kertomasta siitä päivästä, jolloin hänen pikku tyttönsä syntyi maailmaan.
Jo varhain aamulla hän oli käynyt hakemassa kätilöä sekä muita auttajia, ja koko aamupäivän ja kappaleen iltapäivääkin hän oli istunut hakkuupölkyllä puuvajassa ja työttömänä vain odotellut.
Ulkona satoi niin rankasti kuin seipäitä olisi maahan viskelty, ja olipa hänkin vähällä saada osansa sateesta, vaikka oli istuvinaan katoksen suojassa. Kosteutena se tunkeutui sisään hatarien seinien raoista ja suurina pisaroina tipahteli ravistuneen katon lävitse, ja ennenkuin arvasikaan heitti tuuli ovettomasta vaja-aukosta sankan ryöpyn hänen ylitsensä.
»Luuleekohan kukaan, että minä iloitsen tuosta lapsesta», mutisi hän istuessaan siinä ja potkaisi samassa jalallaan lastua, jotta se lensi aina pihalle saakka. »Sen suurempaa onnettomuutta minulle tuskin olisi voinut sattua. Kun me menimme naimisiin, Katrina ja minä, niin teimme sen siksi, että olimme kyllästyneet palvelemaan renkinä ja piikana Fallan Erikin talossa, eikä suinkaan sen vuoksi, että saisimme tässä vielä lapsia.»
Hän painoi päänsä käsiinsä ja huokasi syvään. Selväähän oli, että kylmä ja kostea ilma sekä pitkä, ikävä odotus olivat lisänneet hänen pahaa tuultansa, mutta oli siihen toinenkin syy. Hän valitti aivan toden perästä.
»Työtä minä saan tehdä joka päivä aamusta iltaan», tuumi hän, »mutta tähän asti olen ainakin saanut viettää yöni rauhassa. Nyt lapsi rupeaa varmaankin öisin huutamaan, niin etten enää silloinkaan saa levätä.»
Nyt vieläkin suurempi tuska sai hänessä vallan. Hän poisti kädet kasvoiltaan ja väänteli niitä, niin että luut naksahtelivat.
»Tähän saakka olemme tulleet hyvin toimeen, kun Katrinakin on voinut olla työssä samoinkuin minä. Mutta tästä lähin hänen on pakko istua kotona ja hoidella lasta.»
Hän tuijotti niin synkkänä eteensä kuin olisi hän nähnyt nälkäkuoleman hiipivän pihan poikki ja tunkeutuvan hänen tupaansa.
»Niin», sanoi hän ja iski molemmat nyrkkinsä hakkuupölkkyä vasten vahvistaakseen sanojaan, »sen minä vain sanon, että jos olisin tiennyt silloin, kun Fallan Erik kehoitti minua rakentamaan hänen maalleen ja antoi minulle hiukan hylkyhirsiä tupaa varten, jos olisin tiennyt silloin, että siitä koituisi tällaisia seurauksia, niin kernaammin olisin kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt asumaan tallikamariin koko iäkseni.»
Ne olivat kovia sanoja, nuo, sen hän tunsi, mutta hänen ei tehnyt mielensä peruuttaa niitä.
»Jos sattuisi jonkunlainen — —» alotti hän, aikoen näet tuskissaan sanoa, että olisi parasta, jos lasta kohtaisi jokin tapaturma, ennenkuin se pääsisi maailmaan syntymään. Mutta hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Vikisevä ääni seinän toiselta puolen keskeytti hänen ajatuksensa.
Halkovaja oli rakennettu tuvan seinään kiinni, ja kun hän nyt kuunteli, kuului sisältä toinen vikisevä ääni toisensa jälkeen. Hän ymmärsi tietenkin heti, mitä se merkitsi, ja nyt hän istui kotvan aikaa aivan ääneti ilmaisematta surua tai iloa. Lopulta hän kohautti hiukan hartioitaan.
»No, nyt se kai on siis tullut», sanoi hän, »ja minun täytynee kai herran nimessä päästä tupaan hiukan lämmittelemään.»
Mutta sitä lievitystä ei hänelle suotu niinkään pian, ja taaskin hän sai istua ja odottaa tunnin toisensa jälkeen.
Sade vuosi virtanaan niinkuin ennenkin, tuuli kiihtyi, ja vaikka vasta okiinkin elokuun lopussa, niin oli ilma yhtä kolea kuin marraskuisena päivänä.
Kaiken lisäksi hänen ajatuksensa eksyivät uudelle suunnalle, mikä yhä lisäsi hänen suruansa. Hän tunsi olevansa halveksittu ja syrjäytetty.
»Kolme naista ja kätilö neljäntenä on sisällä Katrinan luona», puheli hän puoliääneen. »Voisivathan he toki vaivautua sen verran, että joku heistä pistäytyisi ilmoittamassa minulle, onko lapsi poika vai tyttö.»
Hän istui ja kuunteli, miten he virittivät tulen takkaan. Hän näki, että he juoksivat lähteelle vettä noutamaan, mutta ei kukaan ollut tietävinäänkään hänen olemassaolostaan.
Miten olikaan, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi tuuditella itseään edes ja takaisin.
»Hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »mikä sinua vaivaa? Miksi kaikki käy sinulta aina päin mäntyyn? Miksi sinun aina on niin ikävä? Miksi et saanut vaimoksesi jotakuta nuorta kaunista tyttöä, vaan tyydyit vanhaan Karja-Katrinaan, joka palveli piikana Fallan Erikin talossa?»
Hän oli kovin suruissansa. Tunkeutuipa pari kyyneltäkin sormien lomista esille.
»Miksi sinua ei pitäjälläkään pidetä paremmassa arvossa, hyvä Janne Andersson? Miksi sinut syrjäytetään joka paikassa? Tiedäthän sinä, että on toisiakin yhtä köyhiä ja huonotöisiä kuin sinäkin, mutta ei ketään halveksita niinkuin sinua. Mitähän vikaa sinussa oikein on, hyvä Janne Andersson?»
Tämän kysymyksen hän oli usein ennenkin tehnyt itselleen, vaikka turhaan. Eikä hän nytkään voinut toivoa saavansa siihen mitään vastausta. Ehkeipä hänessä mitään vikaa ollutkaan, kun kaikki ympäri kävi? Ehkäpä oikea selitys oli siinä, että sekä Jumala että ihmiset kohtelivat häntä vääryydellä?
Kun hänen ajatuksensa kääntyivät sille ladulle, otti hän kädet silmiltään ja koetti näyttää topakalta.
»Jos joskus vielä pääset tupaasi, hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »niin älä edes vilkaise lapseen. Astu vain takan ääreen ja ala lämmitellä itseäsi sanaakaan sanomatta.»
»Tai entäs jos lähtisit tiehesi — — Mitäpä sinun tarvitsisi täällä sen kauemmin istua, kun tiedät, että kaikki on jo ohitse. Mitäs, jos näyttäisit Katrinalle ja kaikille noille toisille naisille, että olet mies puolestasi — —»
Hän aikoi juuri nousta pystyyn, kun Fallan emäntä ilmestyi halkovajan aukolle. Hän niiasi kauniisti ja pyysi Jannea tulemaan tupaan katsomaan lasta.
Jollei itse Fallan emäntä olisi ollut kutsumassa, niin kukapa tietää, tokko hän olisi mennytkään sisään, niin harmissaan hän oli. Mutta emännän mukana Janne seurasi, vaikkei kiirettä pitänytkään. Hän koetti parhaansa mukaan näyttää yhtä juhlalliselta ja happamelta kuin Fallan Erik, kun tämä astui pitäjäntuvan lattian poikki laskeakseen vaalilippunsa uurnaan, ja se onnistuikin häneltä aika hyvin.
»Janne on niin hyvä!» sanoi Fallan emäntä ja avasi hänelle oven.
Samalla emäntä astui syrjään ja antoi Jannen mennä edeltä.
Ensi silmäyksellä Janne jo huomasi, että tuvassa oli kaikki siistiä ja hienoa. Kahvipannu seisoi lieden reunalla jäähtymässä, ja ikkunanalaiselle pöydälle oli levitetty lumivalkea liina sekä Fallan emännän kahvikupit. Katrina makasi vuoteessa, ja kaksi muuta naista, jotka olivat olleet apuna, oli painautunut seinää vasten, jotta Janne voisi esteettä katsella kaikkia laitteita.
Kahvipöydän edessä seisoi kätilö käärö sylissään.
Janne ei mahtanut sille mitään, mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän tällä kertaa olisi ollut tärkein henkilö koko joukossa. Katrina katsoi häneen lempeästi, ikäänkuin kysyen, oliko hän tyytyväinen häneen. Kaikki muutkin käänsivät katseensa häneen, ikäänkuin toivoen hänen kiittävän heitä kaikesta siitä vaivasta, jota he hänen tähtensä olivat nähneet.
Mutta ei ole niinkään helppoa tulla iloiselle mielelle, kun kokonaisen päivän on palellut ja ollut pahalla tuulella. Janne ei voinut karkoittaa kasvoiltaan Fallan Erikin ilmettä, vaan jäi seisomaan paikalleen sanomatta sanaakaan.
Silloin kätilö astui askeleen lähemmäksi. Tupa ei ollutkaan sen suurempi, kuin että hän yhdellä askeleella saattoi tulla aivan Jannen eteen ja laskea lapsen hänen käsivarrelleen.
»Tässä Janne saa nähdä pienen tytön, ja kyllä sitä kelpaakin katsella», sanoi kätilö.
Siinä Janne nyt seisoi ja piteli käsissään jotain lämmintä ja pehmeää, joka oli käärittynä suureen villahuiviin. Huivi oli sen verran työntäytynyt sivulle, että hän saattoi nähdä pienet ryppyiset kasvot ja kuivuneet kädet. Seisoessaan siinä ja tuumiessaan juuri, mitähän naisväki toivoi hänen tekevän tällä kääröllä, jonka kätilö oli laskenut hänen syliinsä, hän tunsi kovan täräyksen, niin että sekä hän itse että lapsi hätkähti. Sitä ei kukaan muu läsnäolevista aiheuttanut, mutta läksikö se pikku tytöstä häneen vai hänestä pikku tyttöön, sitä hänen oli mahdoton selittää.
Heti sen jälkeen sydän hänen rinnassaan alkoi sykkiä lujemmin kuin koskaan ennen, ja samassa hän ei tuntenut enää kylmää eikä pahaa mieltä, ei huolta eikä vihaa, vaan kaikki oli hyvin. Ainoa mikä teki hänen mielensä rauhattomaksi oli se, ettei hän käsittänyt, miksi sydän niin lujasti löi, vaikkei hän ollut tanssinut eikä juossut eikä kiivennyt vaaran rinnettä ylös.
»Hyvä ystävä», sanoi hän kätilölle, »tunnustelkaahan tästä kädellänne!
Minun mielestäni sydän lyö niin kummasti.»
»Oikeaa sydämentykytystä se on», sanoi kätilö. »Ehkäpä teille on joskus ennenkin sellaista sattunut?»
»Ei, en minä koskaan ole tällaista tuntenut», vakuutti Janne. »En koskaan tällä tavalla.»
»Voitteko sitten pahoin? Koskeeko mihinkään?»
Ei, ei hän kipeältä tuntunut.
Sitten ei kätilö voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. »Minä otan nyt ainakin lapsen teiltä», sanoi hän.
Mutta silloin Jannesta tuntui, ettei hän lasta tahtonut luotaan päästää.
»Ei, antakaa minun pitää tyttö!» sanoi hän.
Mutta samalla naisväki varmaan huomasi hänen silmissään tai äänessään jotain, joka ilahdutti heitä, sillä kätilö veti suunsa hymyyn, ja toiset oikein remahtivat nauruun.
»Eikö Janne ole koskaan pitänyt kenestäkään niin paljon, että olisi tuntenut sydämentykytystä sen johdosta?» sanoi kätilö.
»E—en», vastasi Janne.
Mutta samalla hän käsitti, mikä oli saanut hänen sydämensä näin kovaan liikkeeseen. Eikä vain siinä kyllin, vaan hän alkoi myös aavistaa, mikä häntä pitkin elämää oli vaivannut. Se, jonka sydän ei itseään ilmaise enemmän surussa kuin ilossakaan, se ei varmaan ole edes oikea ihminen.