KLARA FINA GULLEBORG.
Seuraavana päivänä Skrolyckan Janne seisoi ja odotti useita tunteja eteisessä, pikku tyttö käsivarrellansa.
Pitkällistä odotusta tämäkin oli, mutta kaikki oli nyt eilisestä muuttunut. Nyt hänellä oli niin hyvää seuraa, ettei häntä väsyttänyt eikä ikävystyttänyt lainkaan.
Hänen oli aivan mahdoton selittää, miten mieluisaa oli pidellä tuota pientä, lämmintä ruumista painautuneena itseään vasten. Hänestä tuntui, että hän tähän asti oli ollut varsin epämiellyttävä ja katkera omissa silmissäänkin, mutta nyt hänessä ei ollut muuta kuin onnen autuutta. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että voisi tulla niin onnelliseksi vain pitämällä oikein jostakin.
Hän ei ollut asettunut vain ilman aikojaan seisomaan tuvan kynnykselle, senhän voi käsittää. Hänen oli määrä koettaa saada siinä tärkeä asia ratkaistuksi.
Kaiken aamupäivää hän ja Katrina olivat koettaneet valita nimeä lapselle. He olivat tuumineet kauan sekä sinne että tänne, mutta he eivät olleet päässeet minkäänlaiseen ratkaisuun.
»Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että sinä asetut tytön kanssa kynnykselle», sanoi Katrina vihdoin. »Ja sitten saat kysyä ensimäiseltä ohikulkevalta vaimoihmiseltä hänen nimeänsä. Sen nimen, jonka hän sitten mainitsee, me annamme tytölle, olkoon se sitten hieno tai ei.»
Mutta mökkihän sijaitsi hiukan syrjässä tiestä. Ei siitä niinkään usein kulkenut ihmisiä ohi. Janne sai seisoa kotvan aikaa ovella näkemättä ketään. Nytkin oli harmaa ja pilvinen päivä, vaikkei satanutkaan, eikä ilma liioin ollut kylmää eikä tuulista, vaan pikemmin hiukan hiostavaa.
Jollei Jannella olisi ollut pikku tyttöä sylissään, olisi häneltä kaikki toivo kadonnut.
»Hyvä Janne Andersson», olisi hän sanonut, »etkö muista, että asut Duvsjön rannalla Askedalissa, jossa ei ole muuta kuin yksi ainoa oikea talo ja sen lisäksi vain mäkitupia ja kalastajamökkejä? Kelläpä täällä olisi niin hienoa nimeä, että se kelpaisi tälle pikku tytölle?»
Mutta kun tyttärestä kerta oli kysymys, niin ei Janne hetkeäkään epäillyt, että kaikki päättyisi hyvin. Hän antoi katseensa kulkea Duvsjön rantaan tahtomatta myöntää itselleen, miten eristettynä koko muusta seudusta tämä järvi päilyi vuorennotkossaan. Voisihan sittenkin sattua, että joku koreaniminen säätyläinen tulisi soutaen Duvnäsin tehtaalta, joka sijaitsi järven alapäässä. Vain pikku tytön vuoksi hän oli melkein varma siitä, että joku saapuisi.
Lapsi nukkui kaiken aikaa, niin että sen puolesta hän saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Mutta pahempi oli Katrinan laita. Hän ihmetteli ja kysyi vähä väliä, eikö ketään näkynyt. Sillä tuskinpa saattoi enää sen kauemmin seisoa ulkona tytön kanssa.
Janne käänsi katseensa Storsnipaa kohti, joka kohosi suoraan Askedalin helmasta pienten hakojen ja peltotilkkujen keskeltä ja vartioi heitä kuin linnoitettu torni, jotta ei kukaan vieras pääsisi heidän lähettyvilleen. Voisihan sittenkin tapahtua, että jotkut hienot neitoset, käydessään vaaralla katselemassa koreaa näköalaa, kulkisivat harhaan ja eksyisivät Skrolyckan maille.
Hän rauhoitti Katrinaa niin hyvin kuin taisi. Ei hänellä eikä lapsellakaan ollut mitään hätää. Koska hän nyt kerran oli seisonut näin kauan ulkona, saattoi hän kernaasti odottaa vielä hiukan.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, mutta hän oli varma siitä, että jos hän vain kärsivällisesti odottaisi, niin apua saapuisi. Mikään muu ei ollut mahdollista. Hän ei olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka itse kuningatar olisi saapunut kultavaunuissaan vuorien ja salojen läpi antaakseen nimensä pikku tytölle.
Vieläkin kului hetki, mutta nyt alkoi Janne tuntea, että päivä kallistui jo iltaan, eikä hän sitten enää voinut viipyä ulkona.
Katrina saattoi nähdä kellon tuvassa, ja hän alkoi jälleen pyytää
Jannea tulemaan sisään.
»Maltahan vielä hetken aikaa mieltäsi», sanoi Janne, »minusta häämöittää jotain tuolla lännen puolella.»
Kaiken päivää oli ilma ollut pilvessä, mutta juuri samassa aurinko tunkeutui pilvien lomasta esiin ja pari sädettä laskeutui lapsen ylitse.
»Ei minua yhtään ihmetytä, että sinä tahdot katsella tyttöä, ennen kun menet makuulle», sanoi Janne auringolle. »Kyllä häntä kannattaakin katsella.»
Aurinko tunkeutui yhä voimakkaampana esille ja valaisi punertavalla valollaan sekä lasta että tupaa.
»Ehkäpä haluat ruveta sen kummiksikin», sanoi Skrolyckan Janne.
Aurinko ei vastannut suuresti mitään. Se säihkyi vain kerran vielä suurena ja punaisena, sitten se veti pilvihunnun ylitseen ja katosi.
Silloin kuului Katrinan ääni jälleen. »Kävikö siellä kukaan? Olin kuulevinani sinun puhuvan jonkun kanssa. Nyt saat tulla sisään.»
»Nyt minä tulenkin», sanoi Janne astuessaan tupaan. »Oikein hieno säätyläinen tästä kulkikin ohitse. Mutta hänellä oli niin kiire, että tuskin ennätin häntä tervehtiä, kun hän oli jo kadonnut.»
»Herranen aika! Olipa se ikävä, kun niin kauan olimme odottaneet. Et suinkaan sinä ennättänyt edes kysyä sen nimeä?»
»Kyllä, sen nimi oli Klara Fina Gulleborg, sen verran minä sain hänestä irti.»
»Klara Fina Gulleborg! Eikö tuo nimi ole liian hieno!» sanoi Katrina, mutta ei pannut sen enemmän vastaan.
Mutta Skrolyckan Janne ihmetteli mielessään, miten hänen päähänsä oli voinut pälkähtää jotain niin hienoa kuin valita itse aurinko tytön kummiksi. Niin, hänestä oli tullut kerrassaan toinen ihminen sinä hetkenä, jolloin pikku tyttö laskettiin hänen syliinsä.