UNEN ALKUPUOLI.
Ensi viikkoina valtiopäivämiehen käynnin jälkeen ei Skrolyckan Janne voinut ryhtyä mihinkään. Hän makasi vain vuoteessa ja suri.
Joka aamu Janne nousi ylös, puki vaatteet yllensä ja aikoi mennä Fallan taloon työhön. Mutta ennenkuin hän oli päässyt ovesta uloskaan, tunsi hän niin suurta väsymystä ja voimattomuutta, ettei hän voinut muuta kuin heittäytyä jälleen pitkäkseen.
Katrina koetti kohdella häntä kärsivällisesti, sillä hän tiesi, että ikävöimisen laita oli aivan sama kuin muidenkin tautien, ja että se vasta aikansa oltuaan menee ohi. Mutta hän ihmetteli mielessään, kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin Janne, siinä määrin kuin hän ikävöi Klara Gullaa, voisi voittaa tämän surunsa. Ehkäpä hän täten makailisi aina jouluun saakka, niin, ehkäpä koko talvenkin?
Niin olisi varmaan käynytkin, jollei vanha nuotankutoja eräänä iltana olisi tullut Skrolyckaan tiedustelemaan vointia ja saanut kahvia.
Nuotankutoja oli aina harvapuheinen niinkuin ainakin ihminen, jonka ajatukset kulkevat hyvin kaukana ja joka ei seuraa tarkoin lähimpiä tapahtumia. Mutta kun kahvi oli kaadettu kuppiin ja hän jäähdytteli sitä teevadilla, arveli hän kai velvollisuudekseen sanoa jotakin.
»Tänään varmaan tulee kirje Klara Gullalta. Minulla on sellainen kummallinen tunne», sanoi hän.
»Mehän saimme häneltä terveisiä kaksi viikkoa sitten valtiopäivämiehen kautta», vastasi Katrina.
Nuotankutoja puhalsi kahviinsa pari kertaa ennenkuin jatkoi. Sitten hänen mielestään oli taaskin sopiva keskeyttää hiljaisuutta parilla sanalla.
»Olisihan hänelle voinut tapahtua jotain hauskaa, niin että hänellä olisi ollut syytä kirjoittaa.»
»Mitähän hauskaa se nyt voisi olla?» sanoi Katrina. »Kun ahertaa työssään, niin toinen päivä on toisensa kaltainen.»
Nuotankutoja puraisi sokeripalan kahtia ja nieli kahvinsa suurin kulauksin. Kun se oli tehty, vallitsi tuvassa niin peloittava hiljaisuus, että häntä suorastaan kammoksutti.
»Olisihan Klara Gulla voinut tavata jonkun ihmisen kadulla», sanoi hän tuijottaen välinpitämättömästi eteensä sammunein silmin. Hän näytti tuskin tietävän mitä hän sanoi.
»Voisihan olla mahdollista, että hän olisi tavannut jonkun vanhan huonojalkaisen rouvan, joka olisi kompastunut kadulla Klara Gullan kulkiessa hänen ohitseen», jatkoi nuotankutoja yhtä poissaolevana kuin äskenkin.
»Olisiko siinä nyt mitä kerrottavaa?» sanoi Katrina ikäänkuin harmistuen toisen itsepäisyyden johdosta.
»Niin, mutta ajatelkaahan, jos nyt Klara Gulla olisi auttanut hänet jalkeille», sanoi nuotankutoja, »ja vanha rouva olisi tullut niin iloiseksi tästä avusta, että hän heti paikalla olisi ottanut lompakkonsa esille ja antanut tytölle kokonaista kymmenen riksiä! Olisihan se sentään jotakin, josta maksaisi vaivaa puhua.»
»Olisihan kylläkin», sanoi Katrina kärsimättömällä äänellä, »jos se olisi totta. Mutta sehän on vain sellaista, jota te kuvittelette mielessänne.»
»Hyvä se on, niin kauan kuin ihminen voi ajatuksissaan pitää lystiä», sanoi nuotankutoja anteeksi pyytäen. »Sellaiset lystit ovatkin makeampia kuin oikeat.»
»Niin, te olette saanut maistaa kumpaisiakin», sanoi Katrina.
Heti sen jälkeen läksi nuotankutoja kotiinsa, eikä Katrina hänen lähdettyänsä ajatellut enää koko juttua.
Mitä Janneen tulee, niin ensimmältä hän piti sitä vain turhana puheena, hän myöskin. Mutta maatessaan toimettomana vuoteellaan alkoi hän ihmetellä mielessään, eikö siinä sittenkin olisi voinut piillä jotakin.
Eikö nuotankutojan ääni ollut kuulunut hiukan omituiselta hänen puhuessaan kirjeestä? Olisiko hän voinut keksiä koko tuon pitkän jutun vain jotakin sanoaksensa? Ehkäpä hän oli kuullut jotakin? Ehkä hän oli saanut kirjeen Klara Gullalta?
Olihan se mahdollista, että tyttöä oli kohdannut niin suuri onni, ettei hän uskaltanut sitä ilmaista suoraan vanhemmille. Ehkäpä hän oli kirjoittanut nuotankutojalle ja pyytänyt, että tämä valmistaisi heitä. Sitä hän kai oli yrittänyt tehdä tänä iltana, vaikkeivät he olleet sitä ymmärtäneet.
»Huomenna hän tulee uudestaan», tuumi Janne, »ja silloin me saamme kuulla koko totuuden.»
Mutta miten olikaan, nuotankutoja ei tullut seuraavana päivänä eikä sitä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä kiihtyi ikävä niin suureksi, että Janne nousi vuoteeltaan ja läksi naapurin mökille saadakseen tietää, mitä hän sanoillaan oli tarkoittanut.
Ukko istui yksin korjaten vanhaa nuottaa, joka oli annettu hänen laitettavakseen. Hän kävi Jannen tulosta iloiseksi. Hänellä oli ollut niin kova luuvalo, sanoi hän, ettei hän ollut voinut liikkua kotoa viime päivinä.
Janne ei tahtonut kysyä häneltä suoraan, oliko hän saanut kirjeen Klara Gullalta. Hän luuli helpommin pääsevänsä tarkoituksensa perille, jos hän kulki samoja teitä kuin toinenkin.
»Minä olen ajatellut sitä, mitä te Klara Gullasta kerroitte viimeksi meillä käydessänne», sanoi Janne.
Ukko katsoi ylös työstään. Kesti hetken aikaa, ennenkuin hän ymmärsi mitä toinen tarkoitti.
»Sehän oli vain pieni päähänpisto», sanoi ukko.
Janne astui aivan hänen eteensä.
»Sitä oli sittenkin hauska kuulla», sanoi hän. »Ehkäpä teillä olisi ollut enemmänkin kerrottavaa, jollei Katrina olisi lyönyt koko asiaa leikiksi.»
»No niin», sanoi nuotankutoja, »tuollaisia huvituksia on meillä täällä
Askedalissa kyllä varaa hankkia itsellemme.»
»Minä olen ajatellut», sanoi Janne, jonka rohkeutta tämä myönnytys suuresti lisäsi, »ehkei juttu vielä siihen päättynytkään, että vanha rouva antoi Klara Gullalle kymmenen riksiä. Ehkäpä hän kutsui hänet luokseen käymäänkin?»
»Ehkäpä kyllä», sanoi nuotankutoja.
»Ehkäpä hän oli niin rikas, että hän omisti kokonaisen kivitalon?» ehdotti Janne.
»Ei se ole niinkään tyhmä ehdotus», kehui nuotankutoja.
»Ehkä rikas rouva maksaa Klara Gullan velankin?» alkoi Janne, mutta samassa hän keskeytti puheensa, sillä ukon miniä tuli tupaan, eikä hän tahtonut hänelle salaisuutta uskoa.
»Vai niin, te olette tänään jalkeilla, Janne», sanoi miniä. »Sepä hyvä, että voitte paremmin.»
»Siitä minä saan kiittää Ol'Bengtsaa», sanoi Janne salaperäisellä äänellä. »Hän se minut on parantanut.»
Janne heitti hyvästi ja läksi samalla. Ukko istui kauan tuijottaen hänen jälkeensä.
»En ymmärrä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että minä olisin parantanut hänet, Liisa», sanoi ukko. »Ei suinkaan hän vaan ole tulossa – – –»
PERINTÖKALUT.
Eräänä iltana syksypuolella oli Janne lähdössä kotiin Fallan talosta, missä hän kaiken päivää oli puinut riihessä. Hän oli saanut taas entisen työhalunsa keskusteltuaan nuotankutojan kanssa. Hän arveli velvollisuudekseen koettaa pysyä pystyssä niin hyvin kuin taisi. Pikku tyttöä ei saisi kohdata sellainen häpeä hänen palatessaan kotiin, että hänen vanhempansa olisivat joutuneet vaivaishoitoon.
Kun Janne oli päässyt niin pitkälle, ettei häntä voitu enää nähdä talon ikkunasta, kohtasi hän naisen tiellä. Oli jo hiukan hämärä, mutta sittenkin Janne huomasi heti, että se oli itse emäntä, ei nuori emäntä, joka oli naimisissa Lars Gunnarssonin kanssa, vaan vanha, oikea Fallan emäntä.
Hän oli käärinyt ympärilleen suuren saalin, joka ulottui aina maahan saakka. Janne ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lämpimästi puettuna, ja hän ihmetteli, olikohan hän sairas. Hän oli viime aikoina näyttänytkin hiukan huonolta. Fallan Erikin kuollessa viime keväänä ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata hiusta päässään, ja nyt puoli vuotta myöhemmin hänellä tuskin oli yhtään mustaa jäljellä.
Fallan emäntä pysähtyi tervehtimään ja sitten he alkoivat keskustella yhdessä. Emäntä ei sanallakaan viitannut siihen, että hän varta vasten oli odottanut Jannea, mutta Janne tunsi sittenkin vaistomaisesti, että asian laita oli siten. Hänen mieleensä iski ajatus, että emäntä mahdollisesti aikoi puhua Klara Gullasta, ja hän nolostui aivan, kun tämä alottikin aivan muusta.
»Sanokaapa, Janne», sanoi emäntä, »muistatteko te vielä Fallan vanhaa isäntää, minun isääni, häntä, joka oli isäntänä ennenkuin Erik tuli taloon?»
»Kuinka minä en häntä muistaisi?» sanoi Janne. »Minä olin noin kahdentoista-vuotias hänen kuollessansa.»
»Hänellä oli hyvä vävypoika», sanoi vanha emäntä. — »Niin, se on varma, se», vakuutti Janne.
Emäntä oli hetken aikaa vaiti ja huokasi pari kertaa, ennenkun jatkoi. »Minä olisin tahtonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, Janne. Ettehän te ole niitä, jotka levittävät minun puheitani oikealle ja vasemmalle?» — »Ei, kyllä minä osaan vaieta.» — »Sitähän minäkin olen ollut huomaavinani tänä vuonna.»
Uusi toivo heräsi Jannen mielessä. Eihän olisi lainkaan mahdotonta, että Klara Gulla olisi kääntynyt Fallan emännän puoleen ja pyytänyt häntä kertomaan vanhemmille siitä suuresta onnesta, mikä hänelle oli tapahtunut.
Vanha nuotankutoja oli sairastunut luuvalokuumeeseen heti sen keskustelun jälkeen, jonka hänen miniänsä oli keskeyttänyt, ja hän oli ollut niin huonona, ettei Janne viikkokausiin ollut voinut puhella hänen kanssaan. Nyt hän oli taas jalkeilla, mutta edelleen hyvin heikkona, ja pahinta oli se, että hän näytti kadottaneen muistinsa sairautensa jälkeen. Janne oli odottanut, että hän itse kertoisi jotakin Klara Gullan kirjeestä, mutta kun hän ei sitä tehnyt eikä ottanut ymmärtääkseen viittauksiakaan, oli hän kysynyt häneltä aivan suoraan.
Ja silloin ukko oli väittänyt, ettei hän ollut saanut mitään kirjettä. Olipa vielä vetänyt pöytälaatikonkin auki ja avannut vaatearkun kannen näyttääkseen Jannelle, ettei mitään kirjettä ollut olemassa.
Hän oli tietenkin unohtanut, minne hän oli sen pannut. Eipä siis ihme, vaikka pikku tyttö olisi nyt kääntynyt Fallan emännän puoleen. Kuinka sääli, ettei hän alun pitäen ollut sitä tehnyt.
Fallan emäntä oli seisonut hyvän aikaa ääneti ja kahden vaiheilla, ja Janne oli ennättänyt tulla niin varmaksi asiastaan, että hänen oli oikein vaikea seurata mukana, kun emäntä alkoi jälleen puhua isästään.
»Kun isä makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän Erikin luokseen ja kiitti häntä siitä, että hän oli niin hyvä hänelle, vaikka hän jo monta vuotta oli ollut aivan työkyvytön. — 'Älkää sitä ajatelko, isä', sanoi Erik. 'Niin kauan kuin te haluatte pysyä meidän luonamme, pidämme me kernaasti teidät täällä.' — Niin, siten hän sanoi, ja hän tarkoitti myös täyttä totta.»
»Niin, kyllä se on varma», sanoi Janne. »Erikissä ei ollut minkäänlaisia ketunkonsteja.»
»Malttakaahan, Janne!» sanoi Fallan emäntä. »Puhukaamme toistaiseksi vain vanhoista ajoista. Muistatteko te sitä pitkää, hopeapäistä keppiä, jota isä käytti?»
»Muistan kyllä, sekä sen että korkean hatun, jonka hän pani päähänsä kirkkoon mennessään.»
»Vai muistatte te hatunkin? Tiedättekö mitä hän teki sairaana maatessaan? Hän käski minun ottaa esille sekä kepin että hatun ja antoi ne Erikille. — 'Olisin voinut antaa sinulle jotakin arvokkaampaakin', sanoi hän, 'mutta minä lahjoitan sinulle nämä tavarat siksi, että sinulle on suureksi kunniaksi saada sellaista, jota jokainen tietää minun käyttäneen. Ne ovat sinulle hyvänä todistuskappaleena.'»
»Niin, se on aivan totta, ja hyvin hän ne ansaksikin.»
Samassa kun Janne lausui nuo sanat, huomasi hän, että Fallan emäntä veti saalinsa kireämmälle. Hän oli varmaankin piiloittanut jotakin sen alle, ehkäpä Klara Gulla oli jotakin lähettänyt. Kyllä hän siihen asiaan vielä johtuisi, kun oikea aika vain tulisi. Tämä puhe isästä ja hänen lahjastaan oli vain ylimenoa.
»Olen puhunut tästä lapsille monta kertaa ja myöskin Lars Gunnarssonille», sanoi Fallan emäntä, »ja keväällä, kun Erik oli sairaana, odottivat luullakseni sekä hän että Anna, että Lars kutsuttaisiin kuolinvuoteen ääreen, samoinkuin Erik aikoinansa. Olin ottanut tavarat esille, jotta ne olisivat käsillä, jos Erik olisi tahtonut antaa ne Larsille. Mutta hän ei lainkaan aikonutkaan sitä tehdä.»
Fallan emännän ääni vavahti, ja kun hän jälleen jatkoi puhettaan, kuului se huolestuneelta ja epäilevältä.
»Minä kysyin häneltä kerta, kun olimme kahden, mitä hän halusi, ja silloin hän sanoi, että minä, jos tahdoin, saisin antaa ne Larsille, hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei jaksanut pitää puheita, sanoi hän.»
Näin sanoen Fallan emäntä aukaisi suuren saalinsa, ja nyt Janne näki, että hänellä oli sen alla tavattoman pitkä, hopeapäinen keppi ja jäykkä, korkea hattu.
»On olemassa sanoja, joita on raskas lausua julki», sanoi emäntä hyvin vakavasti. »Vastatkaa minulle vain jollakin merkillä, jos niin tahdotte, Janne: voinko antaa nämä tavarat Lars Gunnarssonille?»
Janne astui askeleen taakse. Kaikesta tuollaisesta hän oli joutunut niin kauaksi. Hänen mielestään oli jo niin pitkä aika kulunut Fallan Erikin kuolemasta, jotta hän tuskin muisti, miten se oli tapahtunut.
»Ymmärrättehän, Janne, etten tahdo tietää muuta, kuin onko Lars yhtä oikeutettu saamaan tämän kepin ja hatun kuin Erik, ja te sen kyllä tiedätte, sillä te olitte hänen mukanaan metsässä.»
»Minulla olisi kyllä siitä etua», lisäsi Fallan emäntä, kun Janne edelleen oli vaiti, »jos voisin antaa ne Larsille. Luullakseni minulla olisi sen jälkeen parempi olo kotona nuorten parissa.»
Ääni petti jälleen, ja Janne alkoi ymmärtää, miksi hän oli käynyt niin vanhaksi. Hänen oma mielensä oli nyt niin täynnä toisia ajatuksia, ettei hän muistanut enää vanhaa kostonhaluaan.
»Parasta on elää rauhassa ja sovussa», sanoi Janne. »Sillä pääsee kuitenkin pisimmälle.»
Muori veti syvältä henkeään. »Vai niin, sanotteko te niin? Asia on sittenkin siis niinkuin minä luulin», sanoi hän. Hän ojensi vartaloaan, jotta hän näytti aivan peloitta van pitkältä. »En kysy teiltä, miten se kävi. Parasta, kun en sitä tiedä. Mutta se vain on varma, ettei Lars Gunnarsson saa käteensä isän keppiä.»
Emäntä oli kääntynyt mennäksensä, kun hän äkkiä pysähtyi. »Kuulkaahan, Janne», sanoi hän, »te voitte saada kepin ja hatun myös. Minä tahdon, että ne joutuvat hyviin ja uskollisiin käsiin. En uskalla viedä niitä takaisin kotiin. He voisivat pakoittaa minut antamaan ne Larsille. Ottakaa te ne muistoksi vanhalta isännältä, joka aina tahtoi teidän parastanne!»
Emäntä meni suorana ja ylpeänä kotiinsa, ja Janne jäi tielle seisomaan keppi ja hattu kädessään.
Hän tuskin käsitti, miten kaikki oli käynyt. Niin suurta kunniaa hän ei olisi voinut odottaakaan. Jäisivätkö nuo perintökalut nyt hänen omakseen?
Mutta äkkiä hän keksikin selityksen. Klara Gullahan oli kaiken tämän takana. Fallan emäntä tiesi, että Janne tulisi pian niin korkealle korotetuksi, ettei mikään olisi liika hyvää hänelle. Niin, jos keppi olisi ollut hopeaa ja hattu kultaa, niin ehkäpä ne silloin vasta olisivatkin olleet oikein sopivat Klara Gullan isälle.