SILKISSÄ.
Klara Gullalta ei saapunut kirjettä ei isälle eikä äidille, eikä se niin vaarallista ollutkaan, sillä hän tahtoi tietenkin olla vaiti, jotta hämmästys ja ilo olisi sitä suurempi hänen aikoinaan ilmoittaessaan suuren uutisensa.
Mutta hyvä se sittenkin oli, että Janne oli saanut hiukan tirkistää hänen kortteihinsa, sillä muuten muut ihmiset olisivat helposti voineet pitää häntä pilkkanansa, he kun luulivat tietävänsä Klara Gullasta enemmän kuin hän.
Esimerkkinä voisi nyt mainita Katrinan kirkkomatkan.
Katrina oli lähtenyt kirkkoon ensimäisenä adventtisunnuntaina, ja kun hän palasi kotiin, oli hän sekä pelästyksissään että pahoillaan.
Pari nuorta miestä, jotka syksyllä olivat olleet rakennustöissä Tukholmassa, olivat näet jutelleet muutamien muiden nuorten kanssa, sekä poikien että tyttöjen. Ja kun Katrina näki heidät, ajatteli hän, että hän heiltä ehkä voisi saada tietoja Klara Gullasta, ja niinpä hän kysyäkseen kuulumisia astui heidän luoksensa.
Varmaankin he juttelivat jostakin hauskasta asiasta. Miehet ainakin nauroivat niin ääneensä, että Katrinasta tuntui se suorastaan sopimattomalta, koska he seisoivat aivan kirkon edustalla. Varmaankin he itsekin tulivat sitä ajatelleeksi, sillä kun Katrina lähestyi heitä, tuuppivat he toisiaan ja vaikenivat.
Katrina kuuli vain erään miehen sanovan pari sanaa, sillä tämä seisoi setin häneen, niin ettei hän voinut nähdä häntä.
»Ja ajatelkaahan, hän kulki oikein silkissä!» sanoi mies.
Samassa eräs nuorista tytöistä sysäsi häntä niin lujasti, että hän vaikeni siinä hetkessä. Hän katsoi ympärilleen ja punastui hiusjuuriaan myöten huomatessansa, että Katrina seisoi aivan hänen takanaan. Mutta heti sen jälkeen hän heitti niskaansa ja sanoi kovalla äänellä:
»Mikä sinua vaivaa? Miksikä en saisi sanoa, että kuningatar kulki silkissä?»
Kun hän oli sen sanonut, alkoivat kaikki nuoret vielä entistä enemmän nauraa. Katrina astui vain heidän ohitseen eikä kyennyt kysymään heiltä mitään.
Hän palasi kotiin kirkosta niin huolissansa, että Janne oli vähällä ilmaista hänelle Klara Gullan salaisuuden, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja pyysi vain Katrinaa kertomaan vielä kerran, mitä he olivat sanoneet kuningattaresta.
Sen hän tekikin. »Mutta ymmärräthän sinä sen, että he sanoivat sen vain sekoittaakseen koko asian», lisäsi hän.
Janne ei sanonut vieläkään mitään. Mutta hän ei voinut olla vetämättä suutaan hiukan nauruun.
»Mitä sinä ajattelet?» sanoi Katrina. »Sinä näytät usein niin lystikkäältä. Et suinkaan sinä tiedä, mitä he tarkoittivat?»
»Ei, sitä minä en tosiaankaan tiedä», sanoi Janne, »mutta sen verran me kai voimme luottaa pikku tyttöömme, Katrina kulta, että uskomme kaiken käyvän niinkuin pitääkin.»
»Minä olen kovin huolissani – – –»
»Heidän, yhtä vähän kuin, minunkaan ei sovi vielä puhua», keskeytti hänet Janne. »Klara Gulla itse on pyytänyt heitä vaikenemaan eikä kertomaan meille mitään, ja meidän täytyy rauhoittua, Katrina kulta, meidän täytyy rauhoittua.»