TÄHTIÄ.
Kun Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa lähes kahdeksan kuukautta, tuli Hullu-Ingeborg eräänä päivänä Fallan riiheen, Jannen puidessa siellä parasta aikaa.
Hullu-Ingeborg ja Janne olivat sisarustenlapsia, mutta Janne tapasi häntä hyvin harvoin, sillä tyttö pelkäsi Katrinaa. Nytkin hän kesken parasta työaikaa tuli tapaamaan Jannea, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä tämän vaimoa.
Janne ei suuresti ilostunut nähdessään hänet. Eihän hän ollut oikein hullu, ei tietenkään, mutta ei hänen puheistaan kukaan ymmärtänyt mitään, ja hän jutteli aivan kauheasti. Janne heilutteli vain varstaansa edelleen, ikäänkuin ei olisi huomannut häntä.
»Lakkaa puimasta, Janne», sanoi Hullu-Ingeborg, »jotta voin kertoa sinulle, millaista unta minä viime yönä näin sinusta.»
»Parasta että tulet toiste uudestaan, Ingeborg», sanoi Janne. »Niinpian kun Lars Gunnarsson kuulee, että lakkaan puimasta, tulee hän katsomaan mikä on hätänä.»
»Minä puhun oikein nopeasti», sanoi Hullu-Ingeborg. »Muistat kai, että minä olin sukkelin sisaruksista kotona. No, ne toiset olivatkin niin kehnoja kaikki tyyni, aivan joka suhteessa, ettei siinä juuri kehumisen varaa olekaan.»
»Sinähän aioit kertoa unesi», muistutti Janne.
»Heti, heti paikalla! Älä pelkää. Kyllä minä ymmärrän. Ankara isäntä on nyt Fallassa, ankara isäntä! Mutta älä ole huolissasi minun puolestani! Minun tähteni et saa nuhteita. Ei hätää mitään, kun on tekemisissä niin viisaan ihmisen kuin minun kanssani.»
Janne olisi kernaasti kuullut, mitä Hullu-Ingeborg oli uneksinut hänestä, sillä niin varma kuin hän olikin suurista toiveistansa, niin yritti hän kuitenkin joka taholta saada niille vahvistusta. Mutta nyt Hullu-Ingeborg oli eksynyt omien ajatustensa poluille, ja silloin ei ollut helppo häntä hillitä.
Hullu-Ingeborg tuli aivan Jannen eteen, taivutti koko ajan puhuessaan ruumistaan eteenpäin, puristi silmänsä kiinni, pudisti päätään ja puhui, niin että sanat pursuivat suusta.
»Älä pelkää», sanoi Hullu-Ingeborg. »Rupeaisinko minä puhumaan sellaisen kanssa, joka on Fallassa puimassa, jollen tietäisi, että isäntä on mennyt metsään ja että emäntä on kylällä voita myömässä? 'Pidämme heitä silmäimme edessä seisoo katkismuksessa. Sen minä hyvin tiedän. Minä pidän varani, etten tule sellaiseen aikaan, jolloin he voivat nähdä minut'.»
»Pois tieltä, Ingeborg!» sanoi Janne. »Muuten voin vahingossa varstalla lyödä sinua!»
»Ajattelehan, miten te pojat ennen maailmassa löitte minua!» sanoi Ingeborg. »Ja selkääni minä vielä tänäkin päivänä saan. Mutta kun meitä luetettiin kinkereillä, niin silloin minä teistä aina vein voiton. 'Ei kukaan voi vetää Ingeborgia nenästä', sanoi rovasti, 'hän on niin varma asiastansa.' Ja minä olen hyvissä väleissä Lövdalan pikkuneitienkin kanssa. Minä luen heille katkismuksen kannesta kanteen, sekä kysymykset että vastaukset. Ajattelehan, miten hyvä muisti minulla on! Osaan minä raamattunikin ja virsikirjan ja kaikki rovastin saarnat. Tahdotko kuulla vai laulanko mielemmin jotain sinulle?»
Nyt ei Janne vastannut enää mitään, vaan alkoi jälleen puida.
Mutta Hullu-Ingeborg ei lähtenyt siltä. Hän kävi olkikuvolle istumaan, lauloi ensin virren ja kaikki sen kaksikymmentä värsyä ja luki sitten pari lukua raamatusta. Vihdoin hän läksi hyvästi sanomatta ja oli hyvän aikaa poissa. Mutta kesken kaikkea hän ilmestyi jälleen riihen ovelle.
»Hiljaa, hiljaa!» sanoi hän. »Nyt me emme puhu mitään muuta kuin asiaamme. Hiljaa, hiljaa!»
Hän ojensi etusormensa pystyyn ja seisoi aivan hiljaa silmät suurina päässä.
»Ei mitään sivuhyppäyksiä!» sanoi hän. »Pysytään asiassa. Lakkaa vain hiukan puimasta!»
Hän odotti, kunnes Janne totteli häntä.
»Sinä tulit yöllä unessa minun luokseni, aivan niin. Sinä tulit minun luokseni, ja minä sanoin tällä tavalla näin: 'Oletko ulkona jaloittelemassa, Askedalin Janne?' — 'Ei', sanoit sinä, 'nyt minun nimeni onkin Kaihonlaakson Janne'. — 'Vai niin, tervetuloa!' sanoin minä. 'Siellä minä olen koko ikäni asunut'.»
Hullu-Ingeborg katosi kynnykseltä. Janne jäi ihmettelemään hänen sanojansa. Hän ei jatkanut heti työtään, vaan vaipui mietteisiinsä.
Hetken kuluttua palasi Hullu-Ingeborg jälleen.
»Nyt muistan, mitä varten minä tulin tänne», sanoi hän. »Minun piti näyttää sinulle tähtiäni.»
Hänellä oli käsivarrellaan pieni koppa, jonka yli liina oli sidottu.
Aukoessaan solmuja hän jutteli koko ajan.
»Nämä ovat oikeita tähtiä, nämä. Kun joutuu asumaan Kaihonlaaksoon, niin ei tyydy enää maallisiin tavaroihin, vaan silloin on pakko etsiä tähtiä. Muu ei auta. Kyllä sinäkin nyt saat lähteä niitä hakemaan.»
»Ei, tiedätkös Ingeborg», sanoi Janne, »minä pidän kiinni kaikesta maallisesta.»
»Hiljaa kaikin mokomin!» sanoi Ingeborg. »Luuletko minua niin hulluksi, että etsisin niitä tähtiä, jotka kimaltelevat ylhäällä taivaalla? Minä kerään vain pudonneita. Olenhan minä järkevä ihminen, se on varma.»
Hän avasi korin ja Janne näki, että se oli täynnä mitä erilaisimpia tähtiä, joita hän oli kerjännyt herraskartanoista. Siinä oli tinasia ja paperisia ja lasisia tähtiä, joulukuusen koristeita ja karamelleja.
»Ne ovat oikeita tähtiä», sanoi Hullu-Ingeborg. »Ne ovat pudonneet taivaalta. En kellekään muulle ole niitä näyttänyt, mutta sinä saat pari niistä, kun tarvitset.»
»Kiitoksia vain, Ingeborg!» sanoi Janne. »Kun se aika koittaa, jolloin minä tarvitsen tähtiä, eikä siihen niin pitkältä taida ollakaan, niin en aio pyytää niitä sinulta.»
Nyt Hullu-Ingeborg vihdoinkin läksi, mutta kesti hetken aikaa, ennenkuin Janne alkoi taas puida.
Tämäkin oli selvä osviitta. Ei silti, että sellainen hupsu kuin Ingeborg olisi ollut selvillä Klara Gullan asioista, mutta hän aavisti usein edeltäpäin, kun jotakin ihmeellistä oli tulossa. Hän kuuli ja näki sellaista, josta viisailla ihmisillä ei ollut aavistustakaan.