KOLMAS NÄYTÖS.
Bohultin puutarha koristettu kirjavilla lyhdyillä ja köynnöksillä. Suuren puutarhamajan suuressa ikkunassa on kirjavat lasit. Se on sisältä valaistu, niin että se loistaa kuin hohtokivi. Ulkopuoleltakin se on valaistu kirjavin lyhdyin. Sisäänkäytävä suurien kaksoisovien kautta. Korkeat, kukkivat, ruukkuihin istutetut oleanderipuut ympäröivät kapeaa kuistipermantoa, joka ympäröi puutarhamajaa ja samoin ylintä porrassiltaa.
Oikealla pöytä, jolla seisoo suuri boolimalja ja joukko laseja.
Vasemmalla sohvia, tuoleja ja pari pientä valurautaista pyöreää pöytää.
On kesäyö kahdentoista ja yhden välillä. On yhä hämärä, mutta näytöksen aikana aamu alkaa sarastaa ja aurinko nousta. Näytöksen alussa kuuluu vähä väliä keilojen vierimistä.
Kun esirippu nousee, on joukko baalipukuisia neitoja kerääntynyt Mauritzin ympärille, joka seisoo kuistin sillalla oleanderipuiden keskellä ja pitää puhetta. Yleisö kuulee vain viimeiset säkeet puheesta.
Mauritz.
Hän lamppu on, mi hiljaa valaisee
vain kotipiirin, ei hän tahdo loistaa.
Hän kodin sopukassa hyräilee
ja miehen otsalta hän pilvet poistaa.
Hän koivun rinnalla nyt kukoistaa.
Hän on… hän on… jo laulu loppuun saa,
mä pyydän vain nyt maljaan yhtymään
kunniaks Pohjan vienon neidon tään.
Naisten malja, hyvät herrat! Ja nyt me hurraamme oikein ylioppilaiden tapaan! Hipp, hipp, hipp! Hurraa, hurraa, hurraa!
(Kaikki yhtyvät hurraahuutoihin. Sen jälkeen juodaan
malja kaikkien yhtyessä siihen. Laseja kilistellään.)
Nuoret naiset (Mauritzin ympärillä, huutavat hänelle). Miten kaunista! Ihastuttavaa! Kas, että sinä osasit sepittää niin kauniin runon! Ei meillä ollut aavistustakaan siitä, että sinä olet runoilija, Mauritz! (Hän kääntyy toisesta toiseen ja kilistelee laseja. Hän on vallaton ja tyytyväinen ja hänen ulkomuotonsa on hyvin edukseen. Anne-Marie pysyttelee varjossa. Kun Mauritz on kilistellyt toisien kanssa, lähestyy hän häntä.)
Mauritz (hiljaa, tuttavallisesti). No, mitä sinä pidit puheestani, Anne-Marie?
Anne-Marie (on koko näytöksen aikana hiljainen, ikäänkuin vanhentunut. Hän ei ole enää lapsellisen ujo, vaan sanoo mitä hän tahtoo joutumatta hämilleen.) Se oli hyvin kaunis, Mauritz. Olisin toivonut, että setä olisi ollut kuulemassa.
Mauritz. Sitäpä minäkin. Odotin viimeiseen asti, että hän ilmestyisi. Mutta voihan se olla yhdentekevääkin. Hän ei ole kovin runollinen luonteeltaan, tuo hyvä Teodor setä. Tuskinpa hän panee arvoa muille kuin Wilhelmssonin runokokeille. Mutta sedästä puhuessamme, en ole koskaan nähnyt häntä niin merkillisenä kuin tänään. Onpa sekin laitaa, kun lähtee heittämään koko yöksi keilaa, vaikka talo on täynnä vieraita, eikä tule edes tervehtimään heitä! Mutta tietäähän hän, että hän voi luottaa minuun.
Anne-Marie. En minä koskaan myöskään ole nähnyt sinua sellaisena kuin tänä iltana, Mauritz.
Mauritz. Onpa se sentään hyvä, että huomaat minun yrittävän parastani, Anne-Marie. Mutta mitä sinuun tulee, niin en käsitä, miksikä sinä olet valinnut tuollaisen hautajaisilmeen. Sinä näytät niin vakavalta, ettei kukaan uskalla tulla edes lähelle.
(Sillä välin kun kihlautuneet keskustelevat, kulkevat muut parittain puutarhan käytävillä hyvin iloisen mielialan vallitessa.)
Anne-Marie. He ovat kaikki niin vieraita minulle, Mauritz.
Mauritz. Loruja! He tulisivat avosylin kaikki sinua vastaan minun tähteni, jos sinä vain sallisit heidän lähestyä. Se riippuu kai tuosta siunatusta ujoudesta. No, saathan sinä tietysti olla niinkuin itse haluat, mutta minä luulin, että sinä auttaisit minua hieman. Isoäiti on mennyt nukkumaan, setä heittää keilaa, sinä mökötät! Minun täytyy ennättää joka puolelle. (Näiden sanojen aikana on alkanut kuulua soittoa puularhamajasta.) Ei, hyvät herrat, nyt soitetaan franseesiin! (Taputtaa käsiään.) Franseesi, franseesi, hyvät herrat! (Hän pyytää tanssiin komean ja kauniin tytön.) Mamseli Westling, onko minulla kunnia?
(Hän menee sisään daami käsikynkässä, toiset kutsuvat myös tanssiin ja seuraavat jäljessä. Anne-Marie vetäytyy syrjään, toisten järjestyessä tanssiin. Sitten hän istahtaa penkille näyttämön etualalle, selin katselijoihin.)
Mauritz (puutarha-majan ovelta). Anne-Marie!
Anne-Marie (nousee). Niin, Mauritz.
Mauritz (astuu hiekkakäytävälle Jenny sylissä.) Ole niin ystävällinen, Anne-Marie, ja pidä huolta Jennystä, koska et kuitenkaan tanssi! Se juoksee meidän jaloissamme. Setä ei antaisi koskaan anteeksi, jos sille tapahtuisi jotain.
Anne-Marie (ottaa vastaan Jennyn). Kyllä Mauritz.
Mauritz (hiukan häpeissään, ystävällisemmin kuin äsken). Sinun täytyy todellakin lainata minut patruunan tyttärille täksi illaksi, Anne-Marie! Näethän itsekin, etten pääse heistä eroon. Me olemme lapsuudenystäviä, käsitäthän. Se on niin harvinaista täällä maalla, että heillä on kavaljeeri, joka on nähnyt hiukan maailmaa ja osaa sekä tanssia että jutella.
Anne-Marie. Ei sinun pidä luulla, Mauritz, että haluan asettaa rakkauttamme näytteille.
Mauritz. Mitä sinä sanot? Mikä sinun oikein on? (Puutarhamajasta huudetaan: Mauritz!) Minua huudetaan. Minun täytyy mennä tanssimaan. Sinä pidät siis huolta Jennystä? (Poistuu -puutarhamajaa kohti, pysähtyy.) Älä vain herran nimessä ole mustasukkainen Elisabet Westlingille!
Anne-Marie (palaa paikalleen sohvalle. Hän vajoaa hurmauksen valtaan. Tunteet, joita hän tähän saakka on hillinnyt, saavat hänet valtoihinsa nyt, kun hän on yksin. Hän sivelee ajatuksiinsa vaipuneena koiran päätä, puhuessaan itsekseen hiljaisella, kiihkeällä, milloin syvästi surullisella, milloin miltei riemuitsevalla äänellä.) Kuulehan Jenny, hän kysyy, mikä minun on. Hän luulee, että olen pahoillani, kun hän ei tanssi minun kanssani. Hän ei käsitä mitään. Enkä minä voi sitä sanoa hänelle! Miten se oikeastaan tuli, Jenny? Voitko sinä sanoa, miten se tuli? Minä en tietänyt mistään, Jenny, kun se tuli. Se tuli kuin kaste heinänkorteen. Se tuli kuin väri kukkaan. Se tuli aivan huomaamatta. Se ei ilmoittanut mitään edeltäkäsin. Mutta vaikka se näin tulikin, Jenny, niin ei se olisi saanut tulla. Oi, Jenny, se tekee minut niin levottomaksi! Se tekee minut niin onnettomaksi. Minä olen mielestäni aivan kuin huono ihminen. (Voimakkaammin.) En tahdo tietää siitä mitään! Minä riistän sen pois, heitän sen luotani! (Hiljaisesti.) Mutta tiedätkös, Jenny, siihen on aivan mahdoton päästä käsiksi. Minä suljen siltä oven, ja se tulee sittenkin sisään. Se on kaikkialla. Suonissani ei ole verta. Se yksin kuohuu niissä. Jos voisin hävittää kaiken sen, mistä ruumiini on kokoonpantu ja jättää vain yksin sen jäljelle, niin olisin sittenkin aivan sellainen kuin nytkin. Ja sittenkään se ei ole mitään. (Avuttomasti huoaten.)
Voi, Jenny, miten se tuli?
Se ei tullut aamiaispöydässä. Ei lainkaan! Silloin olin vain ujo ja hämilläni. Olihan se kovin viisasta, että Mauritz pysytteli poissa, mutta sittenkin minä pelästyin niin pahasti, kun olin jäänyt yksin, kahden vieraan ihmisen pariin. Ei, aivan varmaan se ei tullut aamiaispöydässä. Eikä se tullut sittenkään, kun me kuljimme takapihalla. Silloin minä tulin vain niin tutuksi Teodor sedän kanssa, että olisin mielelläni voinut sanoa hänelle vaikka mitä, aivankuin äidillenikin.
Mutta sitten, Jenny, kun hän luuli, että minä olin vain tahtonut mielistellä häntä!… Kun hän katsoi niin suruissaan minuun ja ajoi minut luotaan… Silloin kun huomasin, että hänelläkin oli sydän, joka kärsi meidän kovuudestamme… Silloin, Jenny, juuri silloin se tuli! Se tuli hiipien, se tuli ryömien, se tuli risahdellen, se tuli rasahdellen, se tuli kuin peikko, joka hiipii hiljaisessa metsässä. (Äänettömyys.)
Frida. Vai niin, täältähän minä löydän mamseli Anne-Marien!
Anne-Marie (hätkähtää). Minua ei pyydetty tanssiin, Frida, ja silloin arvelin, että yhtä hyvin voisin istua täälläkin.
Frida. Niin mutta sehän on aivan hullua! Hänen tähtensähän koko tanssit on pantu toimeen! Ja sitten hän istuu täällä yksin eikä saa lainkaan tanssia!
Anne-Marie. Minun on yhtä hyvä näinkin, Frida. Minua ei haluta tanssia tänä iltana. — Eikö Teodor-setä ole tullut vielä keilaradalta, Frida?
Frida. Ei hän tietääkseni ole tullut. Hän ei viitsi tulla, vaikka olen useamman kerran lähettänyt hänelle sanaa. Mutta nyt minä aioin kysyä, saisinko viedä terveiset mamseli Anne-Marielta ja sanoa, että mamseli Anne-Marie haluaisi puhua hänen kanssaan.
Anne-Marie. Ei, ei mitenkään, Frida! Ei se sovi. Frida ei saa viedä terveisiä minulta!
Frida. Miksikä minä en saisi viedä terveisiä mamseli Anne-Marielta?
Anne-Marie (tuskissaan). Siksi että… Ei, ei se sovi! (Malttaa mielensä ja jatkaa levollisemmin.) Siksi että setä on suuttunut minuun, Frida.
Frida. Sitä ei kukaan voi uskotella minulle. Ei täällä pitkiin aikoihin ole ollut ketään, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin mamseli Anne-Mariesta.
Anne-Marie. Minä tarkoitan täyttä totta, Frida. Hän on sanonut, ettei hän halua enää nähdä minua.
Frida. Ash, ei pidä välittää siitä mitä hän sanoo! Hän suuttuu ja heltyy taas samassa hetkessä. Mutta jos asian laita on niinkuin mamseli Anne-Marie sanoo, niin voi se riippua jostakin muusta, mutta se on vain hyväksi.
Anne-Marie. Mistä sitten, Frida?
Frida. Eikö mamseli Anne-Marie ole koskaan kuullut, että kun patruuna oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja mamseli Anne-Marien äiti oli paria vuotta nuorempi…
Anne-Marie (hypähtää hengästyneenä ylös). Mitä sitten?
Frida. Kas, ettei mamseli Anne-Marie ole sitä kuullut! Niin, silloin he olivat kihloissa niinkuin mamseli Anne-Marie ja Mauritz herra nyt.
Anne-Marie (kiivaasti). Se ei ole totta! Se on vain perätöntä juorua.
Frida. Kyllä se on totta. Mutta minä en puhu sen enempää, jollei mamseli Anne-Marie tahdo kuulla.
Anne-Marie (melkein itkuun purskahtamaisillan). Kyllä minä ymmärrän, että Frida puhuu totta, mutta se on niin merkillistä, ymmärtäähän Frida sen. (Taistelee itkua vastaan.) No, miksikä he eivät saaneet toisiaan?
Frida. Vanha vuorineuvoksetar teki siitä lopun. — Ja kyllä he ovat unohtaneet sen asian kumpikin. Patruuna ainakin on ollut monta kertaa sen jälkeenkin rakastunut. Mutta kun hän eilen näki mamseli Anne-Marien, niin varmaankin jokin muisto heräsi henkiin. Ehkäpä se pahoitti hänen mieltään, niin ettei hän sen vuoksi halua nähdä mamseli Anne-Marieta. Mutta tuo suru on hänelle vain hyväksi.
Anne-Marie (ajatuksiinsa eksyneenä). Siksi hän sanoi, että minun petokseni koski häneen kipeämmin kuin muitten! Siksi hän tiesi, että kotipihalla kasvoi suuri vaahtera!
Frida. Mitä mamseli Anne-Marie sanoo?
Anne-Marie. Minä en ymmärrä tätä asiaa, Frida. Äitihän juuri toivoi, että me tulisimme tänne.
Frida. Sen minä voin hyvinkin ymmärtää. Hänestä oli varmaankin hauska pukea tyttärensä hienoksi neidiksi, jotta patruuna saisi nähdä miltä hän näyttää.
Anne-Marie. Mitä Frida tarkoittaa?
Frida. Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että jos patruuna olisi viisas, niin hän antaisi Mauritz herran ja mamseli Anne-Marien heti paikalla mennä naimisiin. Ja sitten hän ei lahjoittaisi teille Laxåta eikä mitään muutakaan paikkaa, vaan pitäisi teidät täällä Bohultissa. Sillä tavalla hän saisi kodin itsekin, ja sitä juuri hän tarvitsisi, jotta hänen päivänsä eivät päättyisi pahasti. Luulenpa että mamseli Anne-Marien äitikin halusi samaa…
Anne-Marie (kiivaasti). Se on mahdotonta! Kuinka Frida voi ajatellakaan jotakin niin kauheaa… (Levollisemmin.) Sellaista ei Frida koskaan enää saa ajatella! Frida aikoi varmaan pyytää minulta jotakin tullessaan tänne.
Frida. Niin, minä ajattelin, että mamseli Anne-Mariella olisi ehkä äitinsä vuoksi hiukan vaikutusvaltaa patruunaan. Siksi minä pyysin, että saisin viedä terveiset…
Anne-Marie. Sen saa Frida kernaasti tehdä. En käsittänyt alussa oikein Fridan tarkoitusta. Enhän minä ollut selvillä tästä asiasta. Mutta nyt, kun sen tiedän, niin saa Frida kernaasti viedä terveiseni perille. Ei ole mitään estettä enää, Frida.
(Samassa ovet avataan puutarhamajaan
ja tanssivat parit tulevat ulos.)
Elisabet Westling (Mauritzin taluttamana). Miten ihanaa päästä ulos! Sinä tanssit aivan liian hurjasti, Mauritz.
Frida (Anne-Marielle). No, sitten me saamme hänet pian tänne, sen mamseli Anne-Marie saa nähdä. (Poistuu.)
Mauritz (vie naisensa pöydän ääreen ja juo hänen kanssaan. Samaa tekevät toisetkin parit.) Me sovimme hyvin yhteen. Etkö sinäkin ole samaa mieltä, Elisabet? Huomaa kyllä, että olemme tanssineet yhdessä pienestä pitäen.
Elisabet. Sehän on aivan totta, Mauritz, että me olemme vanhoja tuttuja. Ja siksi minulla mielestäni on oikeus sanoa Mauritzille jotain.
Mauritz. Mitä sitten, Elisabet?
Elisabet. Niin, minun mielestäni Mauritz laiminlyö morsiantaan.
Mauritz. Anne-Marie haluaa sitä itse, Elisabet. Hän ei tahdo asettaa meidän rakkauttamme näytteille. Sitä paitsi, niinkauankuin setä jättää minulle isännän velvollisuudet, on minun suorastaan pakko pitää huolta hänen vieraistaan. Mutta isännyydestä puhuen! Mitä herrat laulajat arvelevat? Viritämmekö laulun sillä välin kuin naiset lepäävät?
Kaikki. Niin, niin, laulua! Antakaa meidän kuulla laulua!
Mauritz (Anne-Marielle sillä välin kuin laulajat järjestyvät, ottavat ääntä, jne.). Eikö sinun mielestäsi täällä sentään ole jumalallista, Anne-Marie? Kesäyö, tanssia, laulua! Oletko koskaan ennen ollut mukana missään näin ihanassa?
Anne-Marie. En, enkä ole koskaan nähnyt sinuakaan sellaisena kuin tänä iltana, Mauritz.
(Laulajat alkavat laulaa.)
(Laulun viimeisten sävelten aikana tulee patruuna Teodor ja hänen ystävänsä. He ovat iloisia ja meluavia, vaan eivät päihtyneitä. He seisovat hiljaa alallaan kunnes laulu loppuu. He kulkevat ympäri tervehtien.)
Patruuna Teodor. Kas vaan! Luulenpa, että te olette pitäneet itsestänne hyvää huolta täällä tanssijamajassa! Oletteko saaneet tanssia, tyttöset?
Eräs Tyttö (tervehtiessään patruuna Teodoria). Mauritz on ollut erinomainen isäntä, patruuna Teodor.
Toinen. Aivan erinomainen.
Elisabet. Hän on pitänyt puheen sekä naisille, isänmaalle että tuntureille.
Patruuna Teodor. Senhän minä arvasinkin! Kas, Kolmodin, hänen teki mielensä päästä tänne tanssimaan. Mutta minä sanoin hänelle, että hän saattoi yhtä kernaasti heittää keilaa. Ei kukaan tytöistä olisi edes katsonutkaan häneen, kun heillä oli sellainen kavaljeeri kuin Mauritz. (Tanssimusiikkia puutarhamajasta.) Mutta nyt kai me joka tapauksessa menemme hiukan pyörähtelemään, vai mitä sinä arvelet, Kolmodin? (Pyytää Elisabetin tanssiin.)
Elisabet. Kiitoksia paljon, patruuna Teodor, mutta minä olen jo pyydetty. (Hän tarttuu erään herran käsivarteen ja poistuu sisään. Huomattavalla kiireellä kiiruhtavat kaikki tytöt pois tieltä, kun patruuna Teodor lähestyy, tai myöskin he kieltäytyvät tanssimasta.)
Patruuna Teodor. Ei meille taida jäädä ketään, Kolmodin. (Kaikki ovat puutarhamajassa paitsi Mauritz.)
Mauritz. Eihän setä… ei sedän tarvitse jäädä ilman naista, jos setä tahtoo tanssia! Anne-Mariehan seisoo tässä, Teodor setä. Voihan setä tanssia Anne-Marien kanssa, jollei ole ketään muuta.
Anne-Marie (hätkähtää ja painaa kätensä sydäntä vasten).
Patruuna Teodor (kohottaa hartioitaan, ei pyydä häntä). Kyllä me löydämme lohdutusta täällä ulkona, Kolmodin, Borgström ja, minä, vaikka emme saisikaan tyttöjä. (Poistuu pöydän luo, missä palvelustyttö kerää pois käytettyjä lautasia ja laseja.) Tuo sinä konjakkia ja rommia! Rehellistä tavaraa, ei noin mietoa!
Kolmodin.. Borgström ja minä menemme sisään katselemaan tanssia. Etkö sinäkin tule mukaan, Fristedt?
Patruuna Teodor. Menkää te tomuun ja kuumuuteen, jos mielenne tekee! Minä pysyn täällä. (Hän astuu muutaman askeleen puutarhaan päin.)
Mauritz (kiivaasti ja nopeasti Anne-Marielle). Sinä pilaat kaikki minulta, Anne-Marie! Tuollaiseltako sinä näytät, kun setä tahtoo tanssia kanssasi? Jospa tietäisit, mitä hän sanoi eilen sinusta! Sinunkin täytyy tehdä jotakin, Anne-Marie!
Anne-Marie. Mitä minun pitää sitten tehdä, Mauritz?
Mauritz. Nyt et voi tehdä enää mitään, kaikki on pilattu! Ajattelehan! Kaikki mitä tänä iltana olen voittanut, on kadotettu.
Anne-Marie. Kernaasti tahdon pyytää anteeksi sedältä, jos sinä sitä tarkoitat, Mauritz. Olen kovin pahoillani, jos loukkasin häntä.
Mauritz. Se olisi tietenkin parasta, mutta eihän sitä voi pyytää mitään siltä, joka on niin naurettavan ujo kuin sinä!
(Jättää hänet hyvin ärtyisessä mielentilassa ja palaa tanssisaliin. Anne-Marie jää paikalleen seisomaan oikealle. Voi huomata, että hän on vajoamaisillaan omiin unelmiinsa, mutta Frida häiritsee häntä tullessaan lasineen ja karahveineen, jotka hän asettaa pöydälle sohvan viereen, missä Anne-Marie äsken istui.)
Anne-Marie (lähestymättä). Ketä varten tuo on, Frida?
Frida. Patruuna käski tuoda väkeviä, mamseli Anne-Marie.
Anne-Marie. Hehän ovat juoneet kaiken yötä keilaradalla! Voisihan se jo riittää.
Frida. No se sitten on varma.
Anne-Marie. Ei suinkaan Frida tuo enää lisään? Fridan sijassa minä veisin pois tuon tarjottimen.
Frida. Enpä usko, että hän uskaltaisi, jos hän olisi jonkun… palveluksessa, mamseli Anne-Marie. (Laskee tarjottimen pöydälle ja menee. Patruuna Teodor tulee reippaasti. Kaataa lasiin ja tyhjentää sen puolilleen.)
Anne-Marie (puoleksi tukehtuneella äänellä liikahtamatta paikallaan). Teodor setä!
Patruuna Teodor (kääntyy hänen puoleensa teeskennellen välinpitämättömyyttä). Sanoitko jotain?
(Kun Anne-Marie ei vastaa, kohauttaa hän olkapäitään ja
alkaa kävellä edestakaisin puutarhamajan edustalla.)
Anne-Marie (astuu arkailematta esiin ja siirtää tarjottimen suurelle pöydälle. Käy istumaan sohvaan, niin että kun patruuna seuraavalla kerralla tulee pöydän luo juodakseen, näkee hän Anne-Marien edessään).
Patruuna Teodor. Minne minun lasini on kadonnut?
Anne-Marie. Vai niin, oliko se sedän lasi! Minä siirsin sen tuonne. Minä tahdoin istua tässä ja odottaa setää.
Patruuna Teodor. Sehän on totta! Sinä lähetit minua hakemaan. Oliko sinulla jotakin asiaa?
Anne-Marie. Ei mitään erikoista, setä. Mutta minulla ei ole ollut ketään, jonka kanssa olisin jutellut tänä iltana.
Patruuna Teodor. Miksikä sinä et tanssi?
Anne-Marie. Ei kukaan ole pyytänyt minua tanssiin, Teodor setä.
Patruuna Teodor. Tuhat tulimmaista! Minä panen toimeen tanssijaiset, jotta sinä saisit tanssia, ja sitten sinua ei edes pyydetä tanssiin! No, kyllä minä opetan heitä! (Kiiruhtaa puutarhamajaan päin.)
Anne-Marie (kiiruhtaa jäljessä ja tarttuu hänen käsivarteensa). Anna olla, setä! Kyllä minä muuten tanssin kernaasti, mutta tänä iltana olen kernaammin täällä ulkona.
Patruuna Teodor. Tahdotko sinä kernaammin olla täällä minun kanssani kuin tanssia nuorten kanssa?
Anne-Marie. Niin, minä olen kernaammin täällä. (Käy istumaan.) Eikö setä tahtoisi käydä istumaan minun viereeni?
Patruuna Teodor (näyttää hetken aikaa iloiselta, mutta kohauttaa jälleen olkapäitään). Alotatko sinä konstisi uudelleen? (Käy istumaan hänen viereensä, mutta on alakuloinen. Sanoo ivallisesti.) Sinä ajattelet alituisesti tulevaisuutta.
Anne-Marie. Niin, minä ajattelen tulevaisuutta.
Patruuna Teodor (niinkuin yllä). Se on oikein, voit kernaasti sanoa suoraan ajatuksesi.
Anne-Marie. Olen katsellut näitä nuoria tyttöjä täällä. Luultavasti setä nai yhden niistä.
Patruuna Teodor. Oletko valinnut jonkun niistä minulle?
Anne-Marie. Niin, minä olen koettanut katsella, kuka heistä olisi sopivin sedälle. Ja sitten minä tuumin, miten hänen pitäisi käyttäytyä, jotta setä uskoisi häntä. Minä tarkoitan, että setä uskoisi, että hän pitää sedästä. Sillä sehän yksin on tärkeää.
Patruuna Teodor. Niin, siinä sinä ehkä olet oikeassa.
Anne-Marie. Hänen ei pitäisi koskaan olla ujo. Hänen pitäisi aina olla valmis vastaamaan. Hänen ei pitäisi koskaan olla niin hämillään, ettei hän osaisi tuoda toiveitaan ilmi. Setä ei ymmärrä sitä, joka on ujo, ja setä luulee, että se joka pyytää häneltä jotain vähäistä, on viekas. Mutta jos hän vain puhuu suunsa puhtaaksi, pelotta ja suoraan, niin silloin te tulette hyvin onnellisiksi.
Patruuna Teodor (äkkiä hyvätuulisesti). Kas, siinä minä sain! Tiedätkö, sinä olet varmaan käynyt tuon rouvan koulua ja oppinut sanomaan suoraan, mitä sinä haluat! Maljasi, Untuvainen! Minne sinä sanoit siirtäneesi minun lasini?
Anne-Marie (laskee kätensä hänen käsivarrelleen estääkseen häntä hakemasta lasia). Hän ei saa koskaan kulkea kiertoteitä. Jos hän huomaisi, että setä on juonut kyllikseen, pitäisi hänen aivan yksinkertaisesti vain viedä väkevät pois pelkäämättä vähääkään. Ei kukaan sedän palvelijoista, ei edes Frida uskaltaisi sitä tehdä, mutta hän uskaltaisi, sillä silloin setä käsittäisi, että hän rakastaa setää niin suuresti, ettei hän pelkää häntä.
Patruuna Teodor (leikillisesti). Mutta jos nyt joku, joka ei lainkaan ole minun kanssani naimisissa, vie pois minun lasini, niin mitä minun silloin pitää luulla?
Anne-Marie (hiljaisen arvokkaasti). Silloin sedän pitää uskoa, että se, joka sen tekee, panee niin suurta arvoa setään, että hän tahtoo nähdä hänet kaikkia muita parempana.
Patruuna Teodor. Mutta mikä sinuun on mennyt, Untuvainen? (Toisella sävyllä.) Niin, kyllä siitä tulee aivan erinomainen avioliitto. Mutta oletko ajatellut, miten Mauritzin perinnön käy, jos minä menen naimisiin?
Anne-Marie. Saman kysymyksen on setä kerran ennen tänään tehnyt minulle. Ja silloin minä vastasin kovin tyhmästi. Mutta sittemmin olen ajatellut, että ehkä Mauritzille ja minulle olisi kaikkein onnellisinta, jos setä menisi naimisiin.
Patruuna Teodor. Nyt sinä puhut taas pötyä.
Anne-Marie. Jos setä tulisi onnelliseksi, niin silloin setä tahtoisi nähdä meidätkin onnellisina.
Patruuna Teodor. Vai niin, vai sitäkö sinä tarkoitit! (Katkerasti.) Eipä siis kumma, vaikka tahdotkin naittaa minut.
Anne-Marie (omituinen sävy äänessään.) Ei, sitä se ei ole.
Patruuna Teodor. Sinäkin yrität puhua suoraan ja peittelemättä.
Anne-Marie. Minä koetan kertoa sedälle, mitä tänä yönä olen ajatellut. On kovin hyödyllistä istua yksin ja ajatella.
Patruuna Teodor. Kylläpä sinulla on tainnut olla hauska!
Anne-Marie. Ei, setä, ei minulla tänä iltana ole ollut hauska.
Patruuna Teodor. Mutta ymmärräthän sinä, ettei minun tarvitse sanoa kuin sanan, niin saat tanssia niin paljon kuin anturasi sietävät?
Anne-Marie. Ei minulla ole tanssista apua, Teodor setä. Tanssi ei tänä iltana voi tehdä minua onnelliseksi.
Patruuna Teodor. Vai niin, vai puuttuu sinulta jotakin muuta?
Anne-Marie. Minä pelästyin niin pahoin, kun Mauritz äsken pyysi setää tanssimaan minun kanssani. Setähän ymmärtää, ettei Mauritz tiedä vielä, että setä epäilee minua ja luulee, että olen viekas ja itsekäs.
Patruuna Teodor. Arvaanhan minä sen, ettet ole uskaltanut kertoa sitä hänelle. Katsohan, olinpa sittenkin oikeassa, kun sanoin, että olet suuri teeskentelijä!
Anne-Marie (yhtä vakavasti kuin ennenkin). Hän ei tiedä, ettei setä tahdo ajaa minun kanssani heinäkuormalla. Eikä hän tiedä sitäkään, että setä on pysytellyt koko päivän poissa, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä minua. En ole uskaltanut kertoa sitä Mauritzille, mutta siinä tein väärin. Jos Mauritz olisi sen tiennyt, niin hän ei olisi pyytänyt setää tanssimaan minun kanssani.
Patruuna Teodor (on tulla liikutetuksi, mutta taistelee vastaan). Ole sinä tyhmyyksiä lavertelematta!
Anne-Marie. Setähän tietää, että tarkoituksemme oli viipyä täällä koko viikko. Jos setä voisi… Jos se olisi mahdollista, että setä voisi sietää minua niin kauan täällä… Se näyttäisi niin pahalta isän ja äidin vuoksi, ymmärtäähän setä sen. Ja minä olisin niin kernaasti puhumatta tästä asiasta Mauritzille!
Patruuna Teodor (vähällä itkeä). Jospa sinä pitäisit vain suusi kiinni!
Anne-Marie (joka tähän saakka ei ole uskaltanut katsoa häneen, kääntyy nyt hänen puoleensa ja hänen katseestaan loistaa koko hänen rakkautensa esille. Mutta nyt patruuna istuu eteenkumartuneena, niin etteivät heidän katseensa kohtaa toisiaan). Miten ihana yö! Eikö Teodor setä ole myös samaa mieltä? Nyt me olemme istuneet tässä niin kauan, että pian saamme nähdä auringon nousevan!
Patruuna Teodor (puhuu vaivalla). Niin, alkaa hiukan tuulla.
Anne-Marie. Se merkitsee kai sitä, että aurinko tulee pian esille. Ja katsohan, setä, miten paljon haivenia tuuli lennättää poppeleista maahan! Onko setä huomannut, miten pehmoisia ja kevyitä ne ovat? Minä pidän niin kovin paljon noista pienistä untuvista. Eikö setäkin pidä niistä?
Patruuna Teodor. Tiedätkös, varmaankin ensi kertaa eläissäni huomioni kiintyy nyt niihin.
Anne-Marie. Tuollaiset pienet untuvat, setä, ovat olemassa vain sitä varten, että raskaat jalat polkisivat niitä ja tuuli lennättäisi niitä edestakaisin. Mutta eikö ole vaikea olla tuulena tai kengänkorkona, kun on kysymys tuollaisista pienokaisista, jotka eivät voi pitää puoliaan?
Patruuna Teodor. Mitä sinä tarkoitat, lapsi?
Anne-Marie. Jos tuollainen pieni untuva, tuollainen surkea, lentävä untuva, setä, alkaisi kerran laulaa, niin pitäisi minun mielestäni sitä kuunnella. Se ei niinkään usein uskalla ruveta laulamaan.
Patruuna Teodor. Vai niin, osaako tuo untuva laulaa?
Anne-Marie. Se laulaa tällä tavalla, setä: "Ei kukaan koko maailmassa ole niin heikko kuin minä, mutta minä tiedän myöskin, ettei kukaan ole oikein vahvakaan. Ne, joille on annettu suuri voima, saisivat muistaa, että hekin voivat murtua. Heidän ei pitäisi tuhlata voimaansa, ei luulla, ettei se koskaan voi loppua."
Patruuna Teodor (istuu yhä eteenpäin kumartuneena. Tuhahdetulla äänellä). No, mutta lapsi, lapsi!
Anne-Marie. Pieni untuva vain laulaa. Setä ei saa pahastua.
Patruuna Teodor. Ei tiedätkö! En minä pahastukaan.
Anne-Marie. Se laulaa, että varmaankin on ihmeen ihanaa olla suuri ja voimakas ja viisas. Sitä pieni untuvakin kernaasti tahtoisi olla. Oi, jos se olisi niin onnellinen, niin silläpä olisi paljon tehtävää! Se järjestäisi ja tekisi työtä. Se muistelisi sitä aikaa, jolloin se oli pieni ja heikko. Sillä ei olisi varaa tuhlata elämäänsä hyödyttömästi. Se suojelisi niitä, jotka vielä ovat heikkoja ja avuttomia…
(Hän vaikenee, ikäänkuin peläten loukanneensa häntä.)
Patruuna Teodor (tekee kädellään liikkeen rauhoittaakseen häntä). Jatka sinä vain! Sinä voit jatkaa niinkauankuin mielesi tekee!
Anne-Marie (puhuu ikäänkuin jollekin hyvin kaukana olevalle, jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana). Nyt se on pian lopussa, setä. Pikku untuvalla on enää vain yksi laulu jäljellä. Se sanoo: "Elämä on niin lyhyt. Elämä on niin kallisarvoinen. Ei kukaan saa hukata elämäänsä. Niinkauankuin elämää riittää, pitää rakastaa ja olla onnellinen. Ei saa antautua tuulen heiteltäväksi, täytyy olla joku omainen, josta pitää kiinni. Ajoissa tulee sittenkin se päivä, jolloin sitä karisee oksaltaan ja kuihtuu ja muuttuu tomuksi."
Patruuna Teodor (ei nosta päätään, mutta hän ojentaa kätensä ja. sivelee Anne-Marien tukkaa. Siten he istuvat ääneti. Soitetaan hiljaista kansanlaulunsäveltä).
Mauritz (avaa puutarhamajan ovet. Nuoret astuvat parittain ulos. Nouseva aurinko valaisee heitä säteillään. Kaikki kiiruhtavat patruuna Teodorin luo ja piirittävät hänet). Missä setä on?
(Kun Mauritzin teeskentelevä ääni murtaa tunnelman, hypähtää Teodor ja Anne-Marie ylös. He katsovat hämillään toisiinsa, ikäänkuin unesta heränneinä. Vieraat piirittävät patruunan, ja Mauritz pitää puheen.)
Mauritz. Me emme sano monta sanaa, hyvät ystävät! Me tahdomme vain kohottaa eläköönhuudon arvoisalle isännällemme, reippaalle, toimeliaalle tunturikuninkaalle, Teodor Fristedtille. Eläköön! Eläköön!
Patruuna Teodor (yhä edellisen tunnelman vallassa). Kiitos, Mauritz! Kiitos teille kaikille! Jumala suokoon, että minusta tulisi se, joksi tuo keltanokka minua luulee!
(Pudistaa Mauritzin ja usean muun kättä.)
Mauritz (saa tilaisuuden sillä aikaa hiipiä Anne-Marien luo ja kuiskata hänelle). Katsohan, tuo meni häneen! Erinomainen keksintö, eikö totta? Hänellä oli tosiaankin kyyneleet silmissä! Saisit oppia minulta, miten Teodor setää on kohdeltava!
Esirippu.