I.
Torkild meni ruokasalin läpi, nyökäytti hyvänhuomenen palvelustytölle, joka oli kattamassa aamiaispöytää, ja seisahtui hetkiseksi arkihuoneeseen.
Pitkät valkoiset verhot verannan oven edessä liehuivat hiukan vedossa. Koko talossa tuoksui vielä vastamaalatulta. Lattia, joka kiilsi tuoreena ja keltaisena aamuauringon paisteessa, antoi huoneelle uuden kodin leiman, vaikka huonekalut olivatkin erilaatuisia ja enimmäkseen vanhoja.
Ihmeellinen kevätilma oli kestänyt koko tämän viikon heidän kotiintulonsa jälkeen. Nämä ihanat aamut —.
Hän löysi Rosen savukkeet hänen kirjoituslippaaltaan, otti yhden ja sytytti. Ulosvedetyllä levyllä oli ihka uusi "Emännän tilikirja" vanhan posliinisen kirjoitustelineen edessä. Valokuvan Torkildista pikkulapsena äitinsä sylissä oli Rose pannut kehyksiin ja asettanut pöydälle. Torkild otti sen ja hiveli poskeaan äitinsä kuvaan. Ja sitten hän kumartui ja suuteli Rosen pientä tilikirjaa, siihen kohtaan mihin Rose oli kirjoittanut uuden nimensä, Rose Christiansen.
Hän laskeutui alas puutarhaan Rosea odotellessaan polttelemaan.
Huvila oli kummulla, kolmelta taholta kuusimetsän ympäröimänä. Mutta rakennuksen edustalle oli laitettu puutarha, suuri puolipyöreä kukkapenkki ympäröi koko somerolla peitettyä verannan pengertä. Siinä ei ollut vielä mitään muuta kuin sanomalehtipaperisia tötteröitä, jotka Rose oli pannut pienten vastaistutettujen taimiensa suojaksi. Mutta kukkapenkin ja keltaisiksi paahtuneiden tötteröiden takana vietti vaaleanvihreä mäki pienine uusine hedelmäpuineen jokeen päin, joka juoksi kirkkaana ja hiljaisena talon ohi; juuri puutarhan alapuolella se oli laajentunut pieneksi järveksi, joka kimalteli päivänpaisteessa; vesi seisoi korkealla vihreän niityn rinnassa, ja pienet pajupensaat pilkistelivät vedestä.
Joen toisella puolen oli vain niittyä ja peltomaata sinne saakka, missä metsä piirsi tumman juovansa valoisan taivaan alle. — Torkild seisoi siristellen silmiään vasten aurinkoa. Hän tunsi oman onnensa suloisena, rauhallisena väsymyksenä, ja hän imi itseensä auringonlämpöä koko ruumiillaan; mäeltä henkäili kevääntuoksua, joku hyönteinen surisi, musta kovakuoriainen kiipesi kortta pitkin ruohikossa hänen jalkansa juuressa, ja kun se tipahti maahan ja jäi maata sätkyttelemään selälleen, kumartui hän ja auttoi sen jälleen kohdalleen.
Pienet pilvet taivaalla ja kukkivat kirsikkapuut hänen alapuolellaan viettävällä mäellä hohtivat yhtä hopeanvalkoisina. Ne olivat aivan pieniä, nuoria puita, koko kukkiva latvus ei ollut morsiuskukkavihkoa suurempi.
Verannalta kuului askelia. Rose tuli ulos, alushameessa ja heleässä kampausröijyssä, ja ripusti pari pyyhinliinaa kaiteelle.
"Etkö ole pukeutunut vielä?" huusi Torkild hänelle.
"Heti. Otan vain hameen ylleni." Rose seisahtui ovelle, kirkkaiden, punaruutuisten verhojen väliin. "Voithan tulla sisään ja alkaa syödä, jos sinun on nälkä. Minä tulen ihan tuokiossa."
"Lorua. Joudu ja tule tänne. Niin saat nähdä kaunista."
Hetkistä myöhemmin Rose tuli alas verannanportaita vaaleassa kesäpuvussa. Hän meni Torkildin luo ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.
"No? Mitä sinä oikein tahdoit? Oliko se jotakin erikoista?"
"Ei." Torkild veti Rosen itseään vasten. "Se ei ollut — mitään — erikoista."
Rose hieroi otsaansa Torkildin kasvoihin:
"Mikä se sitten oli niin kaunista — poju?"
"Sinä."
"No senhän minä tiedän. Mutta se, jota aioit näyttää minulle?"
"Eikö tämä sitten ole kaunis?" sanoi Torkild ja kosketti heidän edessään olevaa pientä kirsikkapuuta.
"Kyllä, se on kaunis", sanoi Rose iloisesti. Ja hän irroittautui lempeästi Torkildin sylistä ja astui muutamia askelia alemmaksi omenapuita kohti. "Nyt nämäkin pian tulevat kukkaan."
"Oletko tyytyväinen taloomme", kysyi Torkild kahdennenkymmenennen kerran. Ja Rose vastasi, kääntyen takaisin hänen syliinsä: "Olen, olen kyllä!"
Käsikoukussa he menivät pienen välkkyvän aamiaispöydän ääreen, ja Rose istuutui, otti myssyn kiiltävän kuparisen kahvipannun päältä ja alkoi kaataa kuppeihin.
"Seis, seis. Ei enää minulle." Torkild tarttui hänen ranteeseensa ja pysähdytti hänet.
"Etkö tahdo enempää kahvia? Mikä sinun on — etkö voi hyvin tänään,
Torkild?"
"Kyllä." Torkild nauroi. "Kaada vain täysi kuppi. Minä sanoin sen vain saadakseni tekosyyn ottaa sinua kädestä."
"Uh!" Rosekin nauroi. "Sitä sinä teet tosiaan ilman tekosyytäkin mielin määrin, minun nähdäkseni. — Sinun täytyy nyt joutua syömään, Torkild, muuten myöhästyt konttorista."
"En enempää kuin tavallisesti", sanoi Torkild huolettomasti, ja Rose hymyili ja pudisti hänelle päätään.
— Sitten Torkild sanoi hyvästi, ja sitten Rose sanoi, niinkuin oli sanonut joka aamu, että hän tulisi saattamaan tielle asti, ja käsivarret toistensa ympärillä he astelivat verkalleen metsikön läpi.
* * * * *
Kun Rose palasi taloon, oli palvelustyttö korjaamassa pöytää.
"Kuinka on, Agnes, tarvitseeko meidän tuottaa mitään kauppiaalta?
Leipää ei taida olla riittävästi —."
Hän kulki huoneissa ja katseli ikkunoissa olevia kukkiaan, ja hän meni puutarhaan ja kurkisti paperihattujen alla olevia taimia. Kentän yli hän oikaisi keittiökasvitarhaan. Penkit päilyivät hienoina ja mullanharmaina päivänpaisteessa; Torkild oli lapioinut ja haravoinut ja tallannut käytävät edellisenä iltana; tänä iltana he kylväisivät niihin. Hän ryhtyi ottamaan raparperia; senpä hän voikin tehdä nyt aamupäivällä, ennenkuin tuli aika ruveta ajattelemaan päivällistä, — leikellä raparperia pulloihin pantavaksi.
Ei ollut järkeä siinä, että heidän oli pidettävä aikuista palvelijatarta, mutta Torkild tahtoi niin välttämättä. Ensiksikin, koska hänen mielestään talo oli liian iso Roselle; heidän oli ollut pakko vuokrata tämä pikku huvila, koska se oli ainoa kelvollinen asunto, mikä oli saatavissa. Sitäpaitsi Torkild ei tahtonut, että Rose olisi yksin koko aamupäivän, kun talo oli niin yksinäisellä paikalla. — Mutta Rosella oli kovin vähän tekemistä kaikkina niinä tunteina ennen puoliviittä, jolloin Torkild tuli kotiin.
— Hän istuutui raparpereineen huoneeseen.
Kun palvelijatar tuli tuomaan hänelle teetä kello puoli yksi, oli hän leikellyt ison vadillisen.
Miten ilkeiksi sormet tulevat raparperin leikkelemisestä —.
Päivälliseksi tulisi vain eilistä lientä uudelleenlämmitettynä ynnä turskaa, joten hänellä ei ollut mitään tekemistä keittiössä.
Tosin oli hänellä vielä koko joukko ompelemista kapioissaan. — Mutta kädet olivat niin inhottavat ja kurttuiset. Hän penkoi vähän kirjahyllyä, mutta ei ollut lukutuulella.
Oikeastaan hän oli väsynyt. Hän hymyili hieman hämillään itsekseen —. Hän oli väsynyt. Paneutua pitkäkseen sohvalle keskellä päivää — sitä hän ei ollut koskaan tehnyt; hän oli aina pitänyt sitä hyvin halveksittavana.
Mutta hän teki sen hiukan vitkastellen, veti jalat sohvalle alleen ja sovitti tyynyn poskensa alle. Hän hymyili vaivihkaa itsekseen pari kertaa siinä maatessaan. Ja sitten, hetken perästä, hän oli vaipunut uneen.