II.
Juuri kun Rosen piti lähteä ulos — hän oli jo ripustanut kappansa uunin viereen — tuli palvelustyttö tuoden kaksi isoa pahvirasiaa. Eräs poika tehtaalta oli ne tuonut, sanoi hän.
Rose pani laatikot pöydälle pienen joulukuusen viereen, joka vielä oli vihreä ja paljas. Hän arvasi mitä niissä oli — kukkia Torkildilta aatonaatto-illan johdosta.
Minkä ikinä Torkild saattoi ajatella ilahduttavan Rosea, sen hän toimitti hänelle — ennenkuin Rose ehti toivoakaan. Oli kuin ei Torkildilla olisi ollut mitään muuta ajatusta kuin osoittaa Roselle kuinka paljon hän piti hänestä — nyt tähän aikaan.
Muuten, olihan Torkild ollut sellainen aina. Aina oli syy ollut Rosen, milloin oli ollut jotakin särähtävää heidän välillään näinä ensi kuukausina. Rose ymmärsi sen nyt. Se johtui siitä, että hänen rakkautensa oli ollut pintapuolista ja itsekästä Torkildin rakkauden rinnalla. Juuri siitä, että hän sisimmässään tiesi tunteensa vähemmän arvokkaaksi kuin Torkildin tunne, aiheutui se, että hän toisinaan oli tuntenut itsensä tyytymättömäksi avioliittoonsa — herrajumala, siinäkö se oli kaikki! Niin, se oli ollut siinä kaikki hänen puoleltaan — toisinaan hänestä kyllä tuntui ihanalta olla siten rakastettuna ja hyväiltynä ja himoittuna ja ihailtuna — ja kun hän silloin tällöin äkkiä saattoi tuntea jotakin vastenmielisyyden-tapaista heidän kiihkeässä yhdyselämässään, niin johtui se siitä nöyryyttävästä alitajuisesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään ehjää ja voimakasta intohimoa Torkildin intohimon vastineeksi. Nyt kun lapsi hänen kohdussaan kutsui esiin kaiken hänen rakastamiskykynsä, nyt hän ymmärsi. Oi, nyt hän ymmärsi myös Torkildin äärettömän herkkätuntoisuuden, sen, joka kesällä oli herättänyt hänessä pientä umpeaa ärtymystä — se johtui siitä, että se todisti heidän yhdyselämänsä olevan Torkildille äärettömän paljon merkitsevämpää kuin hänelle.
Mutta nyt, kun hän vihdoinkin tunsi elävänsä täytenäisesti ja eheästi, nyt kun hänen oma sydämensä oli hellänä ja rakkauden kukkuroimana — oi nyt hän ymmärsi kyllä Torkildia ja rakasti häntä — lapsen isää. Hän saattoi istuessaan ompelutyönsä ääressä vajota katselemaan Torkildia, kun tämä luki tai soitti, syvemmin kuin hän oli koskaan ennen tätä katsellut. Minun lapseni isä, ajatteli hän. Kunnes hänen täytyi nousta, mennä Torkildin luo ja vetää hänen päänsä rintaansa vasten. "Sinä olet niin kaunis, Torkild. Minä niin pidän sinusta." "Pidätkö sinä minusta?" saattoi Torkild kysyä hiljaa, vetäessään hänet syliinsä. "Pidän kyllä. Tiedätkö miksi istun ja katselen sinua noin? Siksi, että pikkupojusta pitää tulla sinun näköisesi. Hänellä pitää olla tuollainen kaunis otsa ja tuollaiset kauniit silmät ja tuollainen kaunis nenä ja suu ja leuka kuin sinulla." Hän siveli sormella ympäri Torkildin kasvoja puhuessaan. "Hänen pitää olla ihan isänsä näköinen —" Torkild painoi hänet itseään vasten ja hyväili häntä, kasvoillaan hymy, joka oli miltei kipeä onnesta.
— Toisessa laatikossa oli keltaisia mimoosoja ja sinipunaisia sireenejä. Hän asetti ne suureen mustaksi lasitettuun ruukkuun piirongin päälle. Toisessa oli leikattuja hyasintteja, sinisiä ja valkoisia ja punaisia. Ne hän järjesti kristallimaljaan ja asetti keskelle pöytää. Hetkeksi hän jäi seisomaan silmät ummessa ja kasvot taivutettuina haistelemaan niiden voimakasta tuoksua.
Ruokasalin vanha kello löi kolme. Tosiaankin hänen täytyi nyt pitää kiirettä, jos mieli ehtiä takaisin oikeaan aikaan päivälliselle. Ja vielä oli hänen käveltävä metsäpolkua Fensaliin.
Oli kuurapakkanen — niinkuin vuosi sitten. Mutta yhdellä erotuksella. Sellainen kuiva ja kolea talvipäiväkin oli kaunis täällä maalla. Metsän yllä kuumottava pyöreä, punainen auringonkehrä, korkea puhdas taivas, joka hohti kalpeansinisenä keveän pakkasusvan läpi, paksut huurreripsut puissa ja pensaissa ja kuihtuneilla keltaisilla korsilla, jotka törröttivät jäähän paleltuneina niitylle tulvineella joella puutarhan alapuolella.
Rose käveli sipsutellen ja varovasti, niin kauan kuin hän kulki jokea pitkin, pysytellen laiteella, missä jää oli rosoista ja epätasaista. Hän sävähti ja kuumeni pelosta, joka kerta kun jalka liukahti vähän. Mutta kun hän tuli metsäpolulle, joka vei rautatielinjan poikki ja harjun yli, käveli hän nopeaan ja keveästi. Se alkoi tuntua jo painavalta, mutta se ei vaivannut häntä; hänestä tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja terveyttä millä kantaa. Ainakin vielä —.
Kuihtuneita ruskeita sanajalkoja ja paljaita vaarainpensaita oli kapean polun varsilla. Keväällä, kun täällä alkoi versoa, kun sanajalat työnsivät esiin kuihtuneitten lehtiensä välistä pienet etanankuoren tavoin kiertyneet silmunsa, silloin ei hän kai enää olisi niin kepeäliikkeinen. Hän ajatteli sitä aikaa omituisella tuskallisella häveliäisyydellä, mutta samalla siinä oli jonkunlaista itsetuntoista ylpeyttäkin. Ja kun hedelmäpuut heidän puutarhassaan kukkisivat toista kertaa —. Hän ei voinut löytää sen johdosta mielessään mitään pelkoa, ainoastaan maltitonta, hiukan hermostunutta jännitystä. Ja kun hän sitten nousisi jälleen ylös vuoteesta ja voisi istua ulkona lapsenvaunuineen — koko ihanan kesän, jolloin hän istuisi puutarhassa ja hoitelisi pientä lastaan — oli kuin jotakin hänessä olisi luhistunut kokoon ylenpalttisesta, hellästä onnentunteesta —.
He eivät koskaan, koskaan asuisi kaupungissa, jos vain voisivat sitä välttää. Nämä kuukaudet, jotka hän oli asunut täällä maalla, nähden vuodenaikojen kuluvan ja tuntien kauneuden kaikissa vaihtelevissa säissä. Vieläpä pitkä sateinen syksykin, jollainen heillä oli ollut, miten tenhoavan kaunis se oli hänen mielestään ollut, kun hän noustessaan ylös aamuisin näki sadepisarain liukuvan pitkin puhelinlankaa ja riippuvan vieri vieressä helmien tavoin talon ympärillä olevissa puissa. Hänen lastensa oli kasvettava maalla.
Hän ajatteli kävellessään kaikkia niitä onnellisia, lukemattomia töitä, jotka tulisivat täyttämään hänen päiviään. Ensimmäinen leikkitupa-hauskuus, jota hän oli tuntenut emäntänä-olostaan, puuhaillessaan huoneissaan ja laittaessaan ruokaa keittokirjojen mukaan, joiden johdosta Torkild kiusoitteli häntä, kun hän istuutui lukemaan niitä iltaisin — se ei sittenkään ollut ajan mittaan tyydyttänyt häntä. Sehän oli vain olevinaan työntekoa — ei ollut mitään järkeä siinä, että he molemmat, palvelijatar ja hän, kaksi aikuista naista, kulkivat ja puuhailivat, ainoana työnään laittaa ruokaa ja pitää järjestyksessä taloa itselleen ja yhdelle muulle lisäksi. Se tuntui hänen mielestään järjettömältä ihmisten työvoimien tuhlaamiselta. Kokonaan toista tulisi olemaan nyt, kun samat työt oli tehtävä kodissa, missä lapsia kasvaisi. — Olihan tuntunut niin toisenlaiselta laittaa taloa joulukuntoon, senjälkeen kun oli päätetty, että heillä tulisi olemaan luonaan lapsi — vaikkakin vieras lapsi, josta hän ei edes aivan ehdottomasti pitänyt —.
Lill oli kyllä viehättävä pikku tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toivoa, että hänen lapsistaan tulisi sellaisia. Ei silti, että siitä olisi ollut juuri vaaraakaan — Liedin väellehän lapset olivat vain leluja: väliin he hoitelivat niitä hyvin puuhakkaasti, ja sitten työnsivät ne palvelijain huostaan, kun heille tuli halu leikkiä jollakin muulla. Nyt oli rouva Liedille tullut äkkiä kuin hengen asiaksi päästä Lillehammeriin jouluksi. Ja niin hän lähetti surematta Ingarin ja Sonjan, jotka olivat vain kymmen- ja kahdeksanvuotiaat, yksinään matkalle isoäidin luo Kragerohön. Oli tosin eräs rouva Aterch, joka oli luvannut "pitää heistä huolta" laivalla; rouva Lied tunsi häntä tuskin, mutta hänen omatuntonsa — tai miksi sitä kutsui — tuli tästä täysin rauhoitetuksi. Ja hän oli ollut aivan neuvoton, millä keinoin hän olisi suoriutunut Lillistä, hän halusi ehdottomasti mieluimmin päästä ottamasta mukaansa lasta sanatorioon, se oli varsin selvää. Siksi hän joutuikin ihastuksiinsa, kun he olivat tarjoutuneet ottamaan lapsen luokseen jouluksi.
* * * * *
Fensalissa juoksenteli rouva Lied ulos ja sisään ovista tunturinharmaassa housupuvussa ja kierresääryksissä. Rose löysi Lillin arkihuoneen lattialta, hän istui piilossa raskaan plyyshinojatuolin takana suuri sadan kappaleen khedivilaatikko helmassaan ja taitteli savukkeita kahtia. Rose otti laatikon häneltä ja järjesti sisällön niin, että kahtiataitetut savukkeet tulivat alimmaisiksi ja ehyet päällimmäisiksi. Siten ei nousisi melua ainakaan sinä aikana, jonka hän oli siellä. — Vaippoja ja käsilaukkuja ja suurempia ja pienempiä matkalaukkuja oli hujan hajan huoneessa.
Palvelustyttö toi teetä, keksiä ja marmelaadia. Ja rouva Lied vaipui menehtyneenä nojatuoliin:
"Oi kyllä toki voit sentään ottaa kupin teetä! Minun täytyy sanoa, että sinä olet reipas, kun jaksat kävellä tänne asti nyt. Niin, tietysti se on sinulle vain hyvä, kun sinä olet niin terve. Niin, kyllä minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä onni, sinulla — kun ajattelen mitä itse olen aina saanut kärsiä, kun olen ollut noin! Saanko katsoa sinua —", hän otti nauraen Rosea käsivarresta ja pyöräytti hänet sivuittain. "Niinpä niin, rouva alkaa saada vartaloa, sanon minä —."
Rose punastui, suurimmaksi osaksi suuttumuksesta.
"Kuule — minä olen pakannut vain yhden puhtaan vaatekerran Lillille. Kyllä kai sinun palvelijasi joutaa pesemään —. Sinun ei tosiaankaan sovi kantaa enempää kuin on ihan välttämätöntä, poloinen. Ota nyt vielä yksi keksi! Oletko sinä leiponut — viittä lajiako, sanot! Niin, alussa sitä viitsii sellaistakin. Herra, kuinka minä olin iloinen kun pääsin koko joulurehkinästä tänä vuonna, en ole tehnyt niin vähintäkään, piiathan jäävät yksin taloon koko ajaksi, niin että —. Voi sinua, Lill, mitä sinä nyt mangut siinä —."
Lill mankui, koska hän tahtoi saada valkoisen pukunsa mukaan Torkild-sedän luo. Rose istui ja kuunteli kinastusta, jonka lopputulos oli ennakolta varma; luonnollisesti soitettiin palvelijaa, joka sai määräyksen pakata Lillin valkoinen leninki liinavaatteiden mukaan.
"Hyi Lill — kuinka sinä voit olla noin paha mammallesi, jonka pitää matkustaa niin kauas pois sinun luotasi — moneksi moneksi päiväksi, ajattele!"
Lill lohduttautui syömällä sokeripaloja.
"Sehän on totta — tahdotko 'Mykkien leirin' joulunumeron — ja tässä on 'Tulevaisuus'. Siihen olen kirjoittanut joitakin pikku paloja. — Niin, aivan mitättömiä. — Onhan melkein mahdotonta, kun elää sellaisissa olosuhteissa kuin minä, saada niin paljon rauhaa, että voisi koota ajatuksensa johonkin kunnolliseen —. Sehän on myöskin yhtenä syynä siihen, ymmärräthän, etten voi antaa taloudenhoidon ja muun sellaisen niellä itseäni kokonaan. Ei, Lill, lopeta nyt, sinä olet jo syönyt liian monta sokeripalaa! Hyi, sinun hampaasi tulevat siitä rumiksi ja mustiksi —. Äiti sanoi että ei. No niin, mutta annakin sen nyt olla viimeinen! Mutta mielestäni minun täytyy hankkia rauhaa taiteelleni nyt, ennen kaikkea —."
Rose selaili vihkoja lapsuusaikansa parhaiten kasvatetuin kasvoin. Kun Mary Lied puhui taiteestaan, oli hänen aina niin kauhean vaikea hallita hymykuoppiaan.
"Mutta katsos, kun nyt on kerran saanut sydämelleen jotakin, jonka sanomisen tuntee velvollisuudekseen. Minulla on suuri romaani, koko suunnitelma, kaikki on valmiina, ymmärrätkö, vain kirjoittamista vailla —."
Rose ei päässyt millään neuvolla lähtemään, ennenkuin hän oli saanut kuulla koko romaanin sisällyksen. Sen päähenkilö oli maalaritar, joka oli naimisissa insinöörin kanssa, joka ei häntä ymmärtänyt. Vaimo tahtoi elää vain luodakseen, sentähden hän ei tahtonut saada lapsia — mutta mies oli raaka ja poroporvarillinen, ja niin hän petti vaimonsa väärillä uskotteluilla, niin että vaimon täytyi vasten tahtoaan synnyttää lapsi; hänen väärinkäytetty äiteytensä kosti itsensä luonnottomalla vihalla lasta kohtaan j.n.e., j.n.e. Kertomuksen varrella luotaisiin uutta valaistusta kaikkiin ajan tärkeimpiin yhteiskunnallisiin ja sukupuolisiin kysymyksiin.
Rose uskalsi pari kertaa mainita miehestään ja tämän päivällisestä.
"Oh, lorua. Torkild ei tosiaan ärtyile sinulle, vaikka hänen pitäisikin odottaa tunnin verran tai enemmänkin! Minä tunnen kyllä teidät, minä! Mutta eikö sinustakin se ole valtava aihe? Ja aivan uusi? Avioton lapsi avioliitossa. Mutta etkö voi kuvitella mielessäsi, kuinka Veran laisen naisen täytyy vihata tuota lasta, jonka hän on siittänyt häväistyksessä!"
"En", sanoi Rose. "Mutta Mary, kello on yli puoli viiden —."
"Ei, istu nyt vielä silmänräpäys. Niin, sinä et tietenkään ymmärrä sitä, sillä sinä olet niitä naisia, jotka ovat pelkästään, yksinomaan emoeläimiä — katsovat lasta omaksi likeisimmäksi omaisuudekseen — isä on vain tilapäinen aihe. Olen ajatellut kirjoittaa siitäkin, naisesta, joka tulee raskaaksi väkisinmakuusta. J.n.e., j.n.e."
Kello oli lyönyt viisi ennenkuin Rose vihdoinkin pääsi irtautumaan rouva Liedistä. Ja sittenkin tuli vielä viivytystä; Lill vaati saada ylleen vihreän samettikappansa ja myssyn — ja se myönnettiin pitkän pohdinnan jälkeen, jonka aikana Lill kirkui ja itki aika lailla. Sitten lähetettiin matkakäärö jälleen lastenhoitajalle — lämmin talvikappa täytyi tietysti myös ottaa mukaan; Rosen kannettavaksi oli tullut melkoinen mytty, kun hän vihdoinkin pääsi lähtemään hyppivä ja tanssiva tyttönen käsipuolessaan. Hänen oli nyt kuljettava tie pimeässä ja pikku tyttö mukanaan. Ja hän käveli hitaasti ja vastaili malttavaisesti kaikkiin Lillin puheisiin ja kysymyksiin. Oli hurmaava ilta — täällä ylhäällä oli ilma jääkirkas ja puhdas, mutta alhaalla laaksossa vaappui pakkasusva valkoisena joen ja tehtaiden ja talojen yllä, joiden ikkunat vilkkuivat punaisina. Etelässä metsän yläpuolella oli taivas vielä heikosti vaaleanruskottava, mutta yksityisiä suuria tähtiä pilkoitti jo korkealla taivaanlaella — olisi yö, ennenkuin he tulisivat kotiin.
Hän tapasi insinööri Liedin mäessä. Tämä näytti tulevan iloiseksi saadessaan sanoa hyvästit Lillille vielä kerran.
"Nyt sinun pitää olla oikein kiltti ja tottelevainen rouva
Christiansenille — onko isän typykkä kiltti tyttö? Anna suukko isälle!
Niin, minä toivon, ettei hän tuota teille liian paljon vaivaa, rouva!
Hyvästi vain, iloista joulua, rouva!"
Alhaalla aseman luona tuli Torkild heitä vastaan. Hän oli käynyt kotona.
"Kun Agnes sanoi sinun lähteneen kotoa jo kello kolme, niin tulin vähän levottomaksi. Ajattelin, että olit ehkä tullut pahoinvoivaksi." Hän pani käsivartensa Rosen vyötäisille. "Kuinka on laitasi? Hyvää iltaa, Lill! Sinähän olet hieno kuin kermapuuro, tytöntypykkä!"
"Oikein hyvin vain, näethän sen. Kiitos kukista, Torkild!" Hän pisti käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun ja pujotti kätensä hänen käteensä, likistäen sitä hiukan. "Sinä olet niin kiltti ja suloinen minulle —."
"Piditkö niistä?" kysyi Torkild iloisena.
Käsikynkässä he menivät kotiin päin, Lill lenteli heidän edelleen ja jälleen takaisin, hyppeli Torkildin kädestä pitäen ja juoksi taas heidän luotaan ottamaan luikuja tien ojassa.
* * * * *
— Ruokasalissa oli lapselle katettu sija pöydänkulmaan Torkildin ja Rosen paikkojen väliin. Torkild pani ruokaliinan pikku vieraan kaulaan ja laittoi hänet istumaan sohvatyyny allaan tuolilla. Hän silitti hyväillen tytön vaaleita kiharoita:
"No pikkumuori — maistuuko hyvältä, kun saat ruokaa?"
"Tuollaisesta liemestä minä en pidä", ilmoitti Lill, kun Rose ammensi lehtikaalilientä. "Minä en syö sellaista."
"Syöt sinä. Tässä talossa syövät pikkulapset kaiken ruoan mitä he saavat", sanoi Rose lujasti.
Lill oli vähän aikaa sen näköinen kuin olisi hän aikonut ruveta pillittämään. Sitten hän muutti mieltään — nauroi ja takoi säestykseksi lusikallaan pöytään:
"Mutta eihän teillä olekaan lapsia koko talossa!"
"Onpahan. Onhan meillä tälläkin kertaa; olethan sinä."
"Mutta eipä teillä ole mitään omia lapsia — vai onko, Torkild-setä?"
"Ehkä aiomme hankkia lapsen, Lill."
"Aiotteko sitten ostaa lapsen?" nauroi Lill ääneen.
"Kyllä. Me aiomme ostaa itsellemme lapsen kevääksi", sanoi Torkild.
"Jos ne eivät vain ole liian kalliita."
"Lapset ovat kalliita", sanoi Lill varhaisvanhasti. "Minun mammallani ja papallani ei ole varaa hankkia useampia lapsia enää, niin mamma sanoo." Hän nauraa helisti jälleen. "Mutta miksi ette ole ostaneet itsellenne lasta jouluksi? Niin minä olisin voinut leikkiä sen kanssa, näetkös. Ovatko lapset halvempia keväällä, setä?"
"Lapset ovat hyvin kalliita jouluna", sanoi Torkild vakavasti. Hän vilkaisi Roseen, joka istui nuori hellä äidinhymy kasvoillaan kuunnellen heidän puheitaan, ja hänen mielensä oli lämmin ilosta, kun hän ojensi kätensä silittääkseen lapsen tukkaa.
Ja kun he olivat syöneet ja menneet pimeään arkihuoneeseen, veti hän vaimonsa luokseen, ja he suutelivat pitkään ja sydämellisesti — kunnes Rose kuiskasi: "Lill — pidä varasi, Torkild, se tyllerö näkee kaikki." Ja hän meni ja sytytti kattolampun. Hän nosti hyasinttimaljan kasvojansa vasten hetkiseksi.
"Tiedätkö, että tätä olen toivonut itselleni monet vuodet — että minulla kerran olisi kokonainen maljallinen leikattuja hyasintteja —."
Torkild tuli pöydän luo:
"Niin — ne ovat kauniita. Keneltä olet ne saanut?"
"Rakas — eivätkö ne sitten ole sinulta?" kysyi Rose hämmästyneenä.
"Eivät. Nuo mimoosat ovat minulta", sanoi Torkild.
"Minä luulin —. Tuli kaksi laatikkoa yhdellä kertaa. Ne olivat samasta liikkeestä —."
"Ehkä siinä on tullut jokin erehdys", arveli Torkild. Rose meni eteiseen noutamaan laatikoita. Molemmissa oli hänen nimensä. Hän tutki niitä — silkkipaperien välissä oli toisessa laatikossa käyntikortti: Aksel Christiansen, diploomi-insinööri, Christiania.
"Ajattele, ne ovat Akselilta", sanoi Rose iloisesti yllättyneenä. "Kas, miten kaunista, että hän lähettää minulle kukkia!"
"Vai ovat ne Akselilta —." Torkild auttoi Rosea siirtämään kirjoja ja ompeluvehkeitä pois pöydältä, jotta tulisi tilaa kahvitarjottimelle.
"Minun mielestäni sinun pitäisi soittaa Akselille ja kutsua hänet tänne
jonkun kerran nyt jouluna", sanoi Rose kaataessaan kahvia kuppeihin.
"Hän on ollut meillä vain yhden ainoan kerran. Sinähän aioit kutsua
Lundin ja Helsingin jonakin päivänä — etkö voi kutsua häntä lisäksi?"
"Kyllä, luonnollisesti, jos sinä sitä toivot."
"Minusta se tuntuu vähän omituiselta. Veljesi on ollut täällä yhden ainoan kerran. Doris ei koskaan eikä isäsikään —."
"Ei", sanoi Torkild katsellen sikariaan hetkisen. "Ei meidän perhettä voi syyttää liiasta koossapysymisestä —."
Rose meni keittiöön hetken perästä, ja Torkild jäi istumaan poltellen ja tuijottaen kattoon. Hän vastaili lyhyeen ja hajamielisesti kaikkiin Lillin kysymyksiin.
— Se oli perin omituista — Rose näytti kokonaan unohtaneen, että Aksel oli kerran kosinut häntä. Tai oikeastaan eihän Torkild niin tarkalleen tiennyt miten asianlaita oli, Rose ei ollut sanonut mitään — mutta siitä hän joka tapauksessa oli varma, että Aksel oli pitänyt Rosesta hyvin paljon yhteen aikaan. — Hän ei voinut ymmärtää, miksi Rose halusi nähdä häntä täällä nyt — kun hänen tilansa oli jo siksi näkyvä. Sehän ikäänkuin asetti heidät siksi likeiseen yhteyteen keskenään, että Torkild ainakin sellaisen miehen läsnäollessa, joka kerran oli ollut rakastunut hänen vaimoonsa, häpeäisi samalla tavalla kuin hän häpeäisi hyväillä vaimoaan muiden nähden.
Häneen oli koskenut niin kumman kiusallisesti, kun Rose tahtoi Akselia kutsuttavaksi heille nyt. Hän ei tiennyt mitä siitä ajatella — tuo kevyt, jokapäiväinen tapa, jolla Rose siitä puhui, oli äkkiä johtanut hänen mieleensä, kuinka paljon Rose oli unohtanut ja kuinka vähän ymmärtänyt hänen omaa rakkauttaan kuluneina vuosina. Ja hän tunsi verestävänä niiden tuskien kirpeyttä, joita hän ei viime aikoina ollut muistanut, koska oli katsonut ne kokonaan ohimenneiksi, ja jotka oli paras unohtaa.
* * * * *
Mutta kun Rose tuli keittiöstä jollekin asialle, istui Torkild ruokasalissa kirjoituspöytänsä ääressä. Hänellä oli Lill polvellaan, ja hänen tumma päänsä oli kumartunut liki lapsen vaaleaa päätä, kun hän piirusti hänelle hevosia ja lehmiä punaisella ja sinisellä lyijykynällä.
"Piirusta nyt lehmä sinisellä, Torkild-setä", sanoi Lill.
"Mutta eihän lehmä voi olla sininen, Lill — oletko koskaan nähnyt sinistä lehmää?
"En, mutta voithan sinä nyt silti piirtää. Ja olen minä muuten nähnytkin sinisen lehmän kun olin Kamerikassa."
"Vai olet sinä ollut Kamerikassa, pikkumuori? Milloin siellä olit?"
"No silloin kun minä olin naimisissa Kamerikan keisarin kanssa. Se oli ennen kuin sinä tulit meille asumaan, ymmärräthän —."
Rose oli löytänyt kaapista, mitä etsi, ja meni ulos hiljaa hymyillen.
"Rose-täti", huusi Lill hänen jälkeensä, "mitä sinä teet keittiössä?"
"Leivon joulukakkua, ystäväni."
"Panetko siihen rusinoita? Silloin minäkin tahdon tulla katsomaan", huusi lapsi ja hypähti alas Torkildin sylistä.
Illalla makuuhuoneessa, kun Torkild oli päästänyt auki Rosen kengänpaulat ja suudellut hänen jalkojaan ennenkuin pisti ne aamukenkiin, otti Rose häntä kaulasta ja veti hänet mukaansa sohvan luo, joka oli asetettu hänen sänkynsä viereen.
"Eikö hän ole herttainen? Kuinka suloisesti hän makaa —."
Kauan he seisoivat siinä liki toisiaan kietoutuneina ja katselivat pientä nukkuvaa tyttöä, vaihtaen silloin tällöin pienen hiljaisen suudelman.