III.
Toukokuun lopulla tuli Rosen ja Torkildin lapsi kuolleenasyntyneenä maailmaan. Se eli vielä synnytyksen aikana, joka oli hyvin ankara ja pitkällinen; lääkäri ei ollut varma siitä, etteikö se ollut elänyt vielä syntymähetkelläkin. Se oli iso ja sangen kaunis poikalapsi, mutta kaikki henkiinherättämisyritykset, joihin ryhdyttiin, olivat turhia.
Heti kun Rose heräsi nukutuksen jälkeen, vaati hän lasta nähdäkseen. Lääkäri ja kätilö sanoivat, että se nukkui Torkildin huoneessa; hän saisi nähdä sen niin pian kuin se heräisi ja hän itse olisi nukkunut.
"Torkild", kutsui Rose äkkiä. Torkild seisoi sängyn jalkopäässä, mutta ei katsonut Roseen, ja hän säpsähti, kun tämä mainitsi hänen nimensä. "Tule tänne minun luokseni", sanoi Rose omituisen terävällä ja kaikuvalla äänellä — ja Torkild meni ja polvistui vuoteen pääpuoleen, otsa Rosen kosteata kättä vasten.
"Mikä nyt on?" kysyi Rose äskeiseen sävyyn. "Onko jotakin hullusti?
Minä näen sinusta, että jotakin on hullusti —."
"Ei, nyt teidän pitää todellakin panna kauniisti maata ja ottaa hyvinansaitsemanne uni, rouvaseni", kuului lääkärin ammattimaisen reipas ääni. "Ja teidän miehenne täytyy myöskin saada olla rauhassa. Hän on jokseenkin rasittunut, hänkin. Kas niin, Christiansen, sanokaa kauniisti hyvää yötä vaimollenne nyt, teille ei tosiaan ole nyt minkäänlaiset kohtaukset hyväksi kummallekaan. Jos olette oikein pirteä huomenna, niin —".
"Torkild", sanoi Rose, niinkun ei olisi kuullut tohtorin sanoja. Hänen äänensä pakotti Torkildin katsomaan häneen.
"Se ei elänyt", sanoi Torkild ja kätki kasvonsa jälleen sänkyvaatteisiin.
Rose ei päästänyt äännähdystäkään, käänsi vain päänsä sivulle. Eikä hän liikahtanut, kun Torkild nousi ylös ja poistui huoneesta.
Lääkäri tuli Torkildin perässä ja torui häntä; olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että hänen vaimonsa tarvitsi lepoa eikä sietänyt minkäänlaisia mielenliikutuksia.
Torkild ei voinut vastata mitään. Hän tiesi, että hänen oli täytynyt totella Rosea ja sanoa totuus.
Mitäpä tuo vieras mies tiesi heistä molemmista. — Tohtori, kätilö, hoitajatar, kidutusta oli sietää noita vieraita ihmisiä luonaan, kuunnella heitä ja vastata heille. — Mutta kun hän ajatteli sitä päivää, jona hän ja Rose jälleen jäisivät kahden, tuntui kuin tuska ja pelko olisivat jäädyttäneet hänen sydämensä, ja hänellä oli sielussaan tunne, kuin pitäisi hänen rukoilla Jumalalta armahdusta.
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä, kun hoitajatar oli mennyt nukkumaan ja Torkild istui yksin Rosen luona, pyysi Rose äkkiä sitä nähdäkseen. Hänellä oli ollut suhteellisen hyvä yö, hän oli nukkunut kuusi tuntia, mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan herättyään, paitsi vastaukseksi kätilölle ja hoitajattarelle, kun nämä häntä puhuttelivat.
Torkild nousi pystyyn ja seisoi hetken epävarmana.
"Voithan ymmärtää, että minun täytyy saada nähdä se", kuiskasi Rose hiljaa ja valittavasti. "Voithan toki ymmärtää sen. Tahtoisin nähdä sen silloin, kun vain sinä olet täällä."
Torkild meni oman huoneensa läpi kylpyhuoneeseen, niissä pieni lapsenruumis makasi korissa. Hoitajatar oli pessyt sen, mutta käärinyt sen vain sen uuteen valkoiseen villapeitteeseen.
Rose koetti nousta pystyyn sängyssä, kun Torkild tuli hänen luokseen.
Ja kun Torkild ehkäisi hänet, ojensi hän molemmat käsivartensa. Silloin
Torkild laski lapsen äidin viereen.
Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Oli kuin hän olisi ollut halvautunut eikä jaksanut irroittaa silmiään näystä, joka tuotti hänelle niin viiltävää tuskaa, ettei hän käsittänyt, kuin hän voi sen kestää. — Se oli sama tunne kuin hänellä oli ollut eilen nähdessään Rosen kärsivän niin hirveästi — koko hänen olemuksensa kapinoi: sen täytyi loppua — ja hän tiesi, ettei kapinoiminen hyödyttänyt vähääkään. Nytkin hänen lihansa ja verensä huusivat: En tahdo sietää sitä. Ja hän tiesi, ettei se mitään auttanut, ettei hän tahtonut —
Rose oli vetänyt pienen alastoman ruumiin itseään vasten ja peittänyt sen hellästi peitteellä kasvoja myöten. Hän otti sen toisen pienen käden ja pani sen povelleen, painoi oman kätensä sen päälle, suuteli mustauntuvaista päätä, silmiä, jotka eivät koskaan olleet avautuneet valolle, ja suuta, joka ei ollut koskaan hengittänyt. Sitten hänen kätensä pujahti peitteen alle, ja Torkild tiesi hänen nyt hyväilevän tuota pientä elotonta kylmää ruumista, kuolleita pikku käsiä, kuolleita pikku jalkoja.
"Eikö sinunkin mielestäsi hän ole suloinen?" kysyi Rose hiljaa — ja samassa hän purskahti vihlovaan, vaikeroivaan itkuun.
"Rose —"
"Haudataanko sellaiset kirkkomaahan, sano?" kysyi Rose hetken perästä sortuneella äänellä.
Kesti vähän aikaa ennenkuin Torkild uskalsi luottaa niin paljon itseensä, että sai vastatuksi:
"Olen soittanut ja kysynyt. Hänet pannaan äitisi hautaan. Minä ajattelin, että sinulle ehkä olisi mieleen —"
Hetken perästä Rose virkkoi hiukan tyynemmin:
"Tiedätkö, mihin se vaate on joutunut, jonka panin esille, kun aloin tulla sairaaksi? Katso, onko se vielä tuolla sohvalla? Se oli kääritty lakanaan — tahdotko olla kiltti ja tuoda sen tänne —"
"Rose —" vaikeroi Torkild.
Mutta Rose alkoi vetää paitaa lapsen ylle makuullaan.
"Rose — rakas, rakas, sinä et saa liikkua niin paljon —"
"Tahdotko auttaa minua vähän", pyysi Rose. — "Äiti pukee itse pikku ystävän — äiti ja isä —" silloin puhkesi itku jälleen valloilleen tukahdutettuna valitushuutona, ja Rose painoi kasvonsa tyynyyn ja nyyhkytti.
Mutta hetken perästä hän jatkoi lapsen pukemista, ja Torkild auttoi vapisevin käsin, samalla kuin hän mielessään rukoili Rosea Jumalan tähden säästämään heitä molempia tältä kidutukselta —.
"Kiitos nyt. — Tahdotko aukaista lähinnä alimman piironginlaatikon — tahdotko olla niin kiltti ja antaa minulle sen valkoisen, sinikielekkeisen koltun, joka on ylimmäisenä —"
Torkild toi sen ja auttoi häntä pukemaan sen kuolleen lapsen ylle. — Hän repii haavaa, ajatteli Torkild, hän repii tahallaan sekä omaansa että minun sydäntäni. Enkä minä uskalla estää häntä. En uskalla, koska tiedän, että hän tahtoo kiduttaa — myöskin minua.
"Minun pieni sievä suloinen pojuni —. Oi Torkild —" Rose nyyhkytti jälleen hillittömästi. "Etkös sinäkin olisi toivonut, että hän olisi elänyt — edes jonkun tunnin, edes jonkun päivän — elänyt edes vähän, vaikka meidän sitten olisikin pitänyt menettää hänet —"
Torkild puri itkun sisäänsä. Hänen täytyi hillitä itsensä Rosen tähden, ja hän vain nyökkäsi —.
— Oi kyllä, kyllä. Jospa Rose olisi saanut pitää heidän lastaan lämpimänä ja elävänä povellaan edes yhden ainoan kerran — jospa se olisi saanut imeä hänen rintojaan, niin että hän olisi tuntenut sen imemisen sydämessään asti — siellä, minne Torkildin rakkaus ei ollut koskaan voinut ulottua. Jospa heidän kätensä olisivat saaneet yhtyä pienen, lämpöisen, elävän lapsen ylitse, jospa heidän sielunsa olisivat saaneet yhtyä sen kuolinvuoteen ylitse —.
— Kaikki mitä hän oli nähnyt ja ymmärtänyt — ja surrut ja ottanut alistuen vastaan. Ja hän olisi tahtonut pitää hyvänään, olisi vannoutunut olemaan iloinen sittenkin. Kun Rose antaisi lapselle kaiken sen, mitä hän, Torkild, ei ollut voinut saavuttaa, ja hänkin rakastaisi heidän lastaan koko sydämestään, vuodattaisi sen yli kaiken sen hellyyden, jota kukaan muu ei ollut tarvinnut, rakastaisi sitä ja suojelisi sitä niinkuin vain sellainen isä voi, joka itse on kasvanut turvattomana —. Hän oli luottanut siihen, että kun hän sitä tahtoisi kaikesta sielustaan, niin voitaisiin elämä elää tämänkin varassa — siten että siitä kasvaisi onni sekä Roselle että lapselle — ja hänelle itselleenkin, vaikka hänen mieleensä jäisikin ainaiseksi kaipaus ja kipeä kohta. —
Ja nyt hän tiesi, että hänet oli työnnetty pois viimeisestä asemastaan, ja että hänen oli jouduttava häviölle —.
Vain pieni vainaja oli syntynyt heidän yhdyselämästään. Pieni vainaja, joka makasi kylmänä ja hiljaa heidän hellivien käsiensä alla.
Kun hän otti ja vei lapsen pois, lysähti hän sen kanssa oman huoneensa vuoteelle. Hän puri tyynyä, jotta ei kukaan kuulisi hänen itkuaan. Ja hän puristi lapsensa elottomia käsiä kourissaan:
"Herra Jeesus. Minä en voi —. Minä en voi. Rukoile äitiäsi, ettei hän menisi minun luotani —"