IV.
Näennäisesti palautui Rose verrattain pian voimiinsa vaikean synnytyksen jälkeen. Vasta sitten kuin hän jälleen oli ylhäällä, kävi ilmi, kuinka kaukana hyvästä hänen vointinsa oli. Ja viikot kuluivat ja hän pysyi yhtä voimattomana ja lamautuneena. Lääkäri määräsi vahvistavia lääkkeitä ja kehoitti pontevasti Torkildia reipastuttamaan vaimoaan ja koettamaan houkutella hänen ajatuksiaan pois pettymyksestä ja kaipauksesta. Ensiksikin olisi hänen matkustettava vaimonsa kanssa jonnekin —.
Torkild hymyili vähän lääkärin mentyä. "Eihän tämä sentään ole samaa kuin jos lapsi olisi elänyt ja te olisitte sitten menettäneet sen", oli hän sanonut. Matkustaa jonnekin — niin, hän muisti kyllä kuulleensa useammastakin nuoresta rouvasta, joka oli saanut kuolleenasyntyneen lapsen ja joka oli lähetetty ulkomaille tai sanatorioon — se oli kai tavallinen hoitotapa. Luonnollisesti hän tahtoisi koettaa sitä. Mutta hän ei uskonut suuresti, että se auttaisi. Tai oikeammin, hän tiesi, ettei se auttaisi. — Ja kuinka herran nimessä hänen oli rohkaistava Rosea — hänen, jolla itselläänkään ei ollut enää hitustakaan elämänrohkeutta —.
* * * * *
Aksel oli lähettänyt kukkia Roselle useita kertoja hänen maatessaan sairaana. Senjälkeen kun hän oli ollut heillä tuona iltana joulun aikaan, oli hän alkanut itsestäänkin tulla heille verrattain usein.
Torkild ei voinut vapautua merkillisestä vastenmielisyydestään sitä kohtaan, että Aksel kävi heillä Rosen ollessa tuossa tilassa. Ei silti, että hän olisi ajatellut — tai epäillyt — mitään. Se oli vain epämääräinen tunne, jota hän ei saanut järkeilemällä karkoitetuksi.
Aksel tuli jälleen eräänä iltapäivänä, kun Rose oli ollut ylhäällä parin viikon ajan. Oli kaunis ilta lopulla kesäkuuta, ja he joivat teetä verannalla. Illallisen jälkeen oli Rose mennyt sisälle noutamaan puutarhamansikoita, joita hän aikoi tarjota — ne olivat vuoden ensimmäisiä. Aksel ja Torkild jäivät istumaan verannalle ja puhuivat politiikasta. Aksel mainitsi eräästä artikkelista, joka oli ollut saman päivän Aftenpostenissa. Torkildille ei tullut Aftenpostenia, mutta Aksel oli ottanut numeron mukaansa ja lukenut sitä junassa, hän arveli sen olevan eteisessä ja meni sitä noutamaan.
Torkild nousi myös, hän aikoi katsoa voisiko hän auttaa Rosea tarjoiluvehkeiden kantamisessa. Kun hän tuli ruokasaliin, näki hän Rosen olevan polvillaan nurkkakaapin edessä. Joitakin lautasia ja laseja, jotka hän oli ottanut ulos, oli hänen edessään, mutta tällä hetkellä hän oli vain ihan liikkumattomana polvillaan, ja kyynelet virtasivat hänen poskiaan pitkin.
Aksel seisoi sivummalla kukkapöydän vieressä selin Torkildiin. Hän kääntyi ympäri ja meni verannalle katsomatta veljeensä.
Torkild nosti hellävaroin vaimonsa pystyyn ja painalsi häntä hetken verran itseään vasten. Rose päästi pienen väsyneen nikotuksen ja kallisti päänsä hänen olkapäälleen tuokioksi. Sitten Torkild asetti lautaset ja viinilasit tarjottimelle ja kantoi sen ulos Rosen sijasta. Aksel oli istuutunut entiselle paikalleen ja ojensi veljelleen sanomalehden, sitten Torkild silmäili läpi artikkelin, tajuamatta mitä luki.
— Nuo Rosen kauheat kyynelvirrat tulvahtivat esiin satunnaisen pienen sanan johdosta tai ilman minkäänlaista ulkonaista aihetta — ilman itkun kamppailua ja ponnistusta. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut kyynelmeri, joka valui yli äyräittensä silloin tällöin, sitä mukaa kuin kaipauksen ja surun mainingit liikkuivat hänessä. Sitä oli niin sanomattoman tuskallista nähdä — ja Torkild tunsi itsensä täysin voimattomaksi.
Hän tunsi myös, että Akselkin oli kiusaantunut, oli ollut jo tullessaan. Ei silti että veli olisi sanonut vähintäkään — hänen oma läpikiusaantunut mielensä se vain vainusi salaisen haavan, jota toinen piiloitti. Ja se lisäsi hänen omien liikaherkkien hermojensa kärsimyksiä.
Kun Aksel teki lähtöä, otti Torkild lakkinsa tullakseen mukaan asemalle saakka. Rose saattoi heitä puutarhanveräjälle asti. Kun hän sanoi hyvästiä, näki Torkild hänen silmiensä olevan jälleen täynnä kyyneliä.
Torkild ja Aksel kävelivät metsäpolkua puhelematta. Valoisa kesäyö oli aivan äänetön, lukuunottamatta ruisrääkän narskutusta niityllä metsän laidassa ja koiran haukuntaa jossakin talossa kauempana maalla päin.
"On aivan kauheata, kuinka se on koskenut häneen", sanoi Aksel yhtäkkiä. Hänen äänessään oli jonkinlainen hillitty kiivaus, joka aiheutti hämärää levottomuutta Torkildissa.
"Niin, se on koskenut häneen kovasti. Itse asiahan oli jo kauhea — en ollut ikinä aavistanut sen olevan niin hirveää. Ei suinkaan voi odottaakaan, että hän niin pian siitä toipuisi. Ja kun hän sitten kulkee kotona ja luonnollisesti lakkaamatta tuntee tyhjyyden kaikkien odotusten ja toivon jälkeen, jotka raukenivat tyhjiin —. Kyllä kai se siitä vähän paranee, kunhan pääsemme joksikin aikaa pois täältä —."
Aksel vetäisi henkeään terävään ja kiivaasti:
"Oliko se sinulle aivan arvaamatonta, että siinä voisi käydä niin —?"
Torkild seisahtui äkkiä. Hän katsoi veljeensä — Akselin silmät kipunoivat vihasta:
"Tarkoitan, oliko sinulla oikeastaan oikeutta — sinulla — mennä naimisiin terveen, viattoman nuoren tytön kanssa —"
Torkild horjui kuin iskun saaneena. Silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin. Sitten Torkild löi takaisin — löi veljeään nyrkillä kasvoihin.
Aksel hoiperteli joitakin askelia takaperin. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut syöksyä Torkildin kimppuun. Mutta hän pysähtyi. Ja he seisoivat samoin kuin äsken ja tuijottivat toisiinsa.
"— En tiedä", sanoi Torkild vapisevin äänin, "— tarvitseeko minun sanoa sinulle, ettet näyttäydy talossani enää —"
Aksel ei vastannut mitään. Hän meni veljensä ohi ja lähti kulkemaan tietä pitkin. Torkild jäi seisomaan samalle paikalle. Hän tunsi äkkiä silmissään mustenevan, ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pullistunut suuhun. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän pitäen kiinni puhelinpylväästä. Hänelle selveni, että hän oli ollut pyörtymäisillään.
Se mahdollisuus, johon Aksel oli viitannut, oli todellakin kummitellut hänen omassakin mielessään jonkun kerran näihin aikoihin. Mutta hänen oli onnistunut pitää se jotakuinkin ulohtaalla. Sehän oli ehdottomasti epätodennäköistä. Hän oli tutkituttanut itsensä arvossapidetyllä spesialistilla jo vuosia sitten — siinä kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin hän oli kihloissa Betzyn kanssa. Rauhoittaakseen omaatuntoaan edes yhdessä tai toisessa suhteessa, missä se oli mahdollista. Ja hän oli puhutellut lääkäriä jälleen ennen naimisiinmenoaan.
Ja lapsi oli ollut täysiaikuinen ja varsin iso ja vankka. Ja kätilö oli varoittanut häntä — tosin liian myöhään — että saattoi käydä vaaralliseksi, enemmän lapselle kuin äidille, jollei lääkäriä kutsuttaisi. Mutta niin kauan kuin Rose yleensä oli kyennyt jotakin sanomaan, oli hän rukoillut, ettei tuotaisi tohtori Meyeriä. Ja Torkildin oli niin vaikea tehdä vastoin hänen mieltään. Niin oli hän tuhlannut aikaa telefonoimalla useammille Kristianian lääkäreille, jotka eivät olleet tavattavissa, ennenkuin soitti Meyerille.
Rosella oli ollut ankara vastenmielisyys sikäläistä lääkäriä kohtaan, ja Torkild oli muuten jossakin määrin tullut samanlaisiin tunteisiin. Aikaisemmin hän oli pitänyt hänestä melkoisesti — he olivat metsästystovereita ja heillä oli niin ollen yhteisiä harrastuksia.
Nyt hän kuitenkin lähti seuraavana päivänä tohtorin luo.
Mutta Meyer pudisti pontevasti päätään Torkildin pelokkaalle kysymykselle.
"Luonnollisesti. On vaikea mennä takaamaan, etteikö sellainen vanha juttu voisi tehdä miehelle kepposta — vielä niinkin monen vuoden jälkeen kuin mistä tässä on kysymys. Mutta mikäli lääkärille on mahdollista sanoa mitään varmaa, niin olette te päässyt onnellisesti, hyvin onnellisesti jutustanne, hyvä mies. Se on ainakin varmaa, ettei pojan kuolemalla ole mitään tekemistä sen asian kanssa.
"— Mutta seikka, josta teillä on syytä soimata itseänne — ja jota en halua säästää teitä kuulemasta suoraan, on se, että te suhtauduitte aivan järjettömän arkaluontoisesti vaimonne — tuota — kainouteen tai miksi sitä sanoisin — sangen onneton päähänpisto, sitä vain en ymmärrä, että hän jaksoi pitää siitä kiinni niin kauan — hänen täytyy olla hemmetin kovasisuinen, no, onhan hän kylläkin reipas, voimakas nainen —.
"Ja sentähden väitän todellakin, että se on hänen taholtaan vain vikuroimista, kun hän kulkee noin ja tahtoo olla niin epätoivoinen. Herra Jumala, onhan sellainen luonnollisesti kipeää alussa, kun lapsenvaatteet on pantava piiloon ja kehto nostettava ullakolle ja niin edespäin. Mutta se on niitä suruja, jotka unohtuvat ajan mukana. Te voitte nyt ilman tunnonvaivoja pitää huolta siitä, että se suru tulee sammumaan —.
"Ja te ette saa sallia vaimonne kulkea hautoen kaipaustaan ja suruaan ja sen sellaista. — Te ette saa antaa perään kaikille hänen päähänpistoilleen, niinkuin olen nähnyt teidän tekevän. Sanon teille suoraan, sekä lääkärinä että vanhana naineena miehenä — ettei saa myöntyä kaikkiin naisväen päähänpistoihin, varsinkaan jos tekee sillä heille jonkun palveluksen. Ei pidä sietää liian paljon sitä lajia —.
"Tehän olette, sikäli kuin lääkäri yleensä voi asiaa ratkaista, terve ja voimakas mies itse — kun vain pidätte vaarin noista viheliäisistä hermoistanne. Siinä suhteessa teidän jukoliste täytyy jarruttaa ajoissa, täytyy tosiaankin — muuten käy hullusti. Minäpä otan ja kirjoitan jotakin teille itsellenne —"
Torkild istui ja selaili sillävälin Metsästyslehden numeroa, joka oli pöydällä. Hän näki, että siinä oli Meyerin pieni kyhäys. Merkillistä, että tuo sama mies kirjoitti noita viehättäviä, herkkiä kuvauksia metsistä ja vainioilta —.
"No niin." Meyer tuli ja läimäytti häntä olkapäälle. "Te olette liian rakastunut vaimoonne, Christiansen. Se ei ole hyvä. Se ei hittovie ole lainkaan hyvä avioliitossa. Luojankiitos ei suuri rakkaus ole niin tavallinen avioliitossa kuin sukupuolitaudit. Me lääkärit näemme yllinkyllin sitä surkeutta, jota ne aiheuttavat, jumalaparatkoon. Mutta sittenkin sanon, että kun se suuri Eros esiintyy, niin eipä paljon puutu, jukoliste, ettei se tuhoa yhtä paljon onnea ja terveyttä — jos tekin teette hermostuneita, mahdottomia jälkeläisiä —.
"— Meidät on nyt kerran luotu elämään maan päällä, ja siihen meidän on mukauduttava —.
"Katsokaa nyt ensinnäkin, että matkustatte tuntureille te molemmat. Ja sittenkun hän on reilassa jälleen ja te myös — ei ennen kuitenkaan, muistakaa se — niin toimittakaa hänelle se lapsi, koska hän nyt välttämättä tahtoo sitä. Minä pidän hänestä sentakia — ja luonnollisesti on myönnettävä, että se on ankkuri — vaikka joskus näkyy kyllä, ettei sekään hittovie aina pidä — nykyaikana —."
* * * * *
Torkild puri hampaansa yhteen mennessään takaisin konttoriinsa. Ei, Rose ei tulisi saamaan enää lasta, sen hän vakuutti, ei hänen tietoisella suostumuksellaan ainakaan. Olihan sentään jonkinlainen ylpeyden kipene hänelläkin, kaikesta huolimatta —.
Mutta mitä tuo ajatus sisälsi — se kaiken loppu, mitä se edellytti — sitä hän ei uskaltanut selvittää itselleen.