V.

Oli päätetty, että he matkustaisivat yhdessä johonkin tunturisanatorioon lähestyvässä heinäkuussa. Mutta sitten kävikin ilmi, että Torkildin oli mahdotonta saada vapautta silloin. Hän esitti silloin Roselle, että tämä matkustaisi yksin sanatorioon ja olisi siellä ne kuusi viikkoa, jotka vielä puuttuivat metsästysajan alusta. Sitten Torkild tulisi noutamaan häntä ja he viettäisivät hänen loma-aikansa sillä pienellä Foldalin karjatalolla, jossa hän ja Helsing olivat olleet kaksi vuotta sitten.

Torkild saattoi Rosea Lillehammeriin eräänä lauantai-iltapäivänä ja palasi yksin kotiin sunnuntai-iltana. Torkild ymmärsi itsekin olevan aivan varmaan parasta, että Rose sai olla yksinään ensin jonkun aikaa. Mutta häntä peloitti tunnustaa huomanneensa, että Rose oli samaa mieltä.

Kotona Torkild yhtenään pohti heidän keskinäistä suhdettaan. Aika ajoin hän koetti kyllä riistäytyä irti noista ajatuksista. Silloin hän oli taipuvainen myöntämään Meyerin olleen oikeassa: hän oli liian rakastunut vaimoonsa — ja se ei ollut hyvä. Mutta hänen rakkautensa Roseen oli kerta kaikkiaan tullut hänen olemuksensa sisimmäksi ytimeksi.

Jo lyhyenä kihlausaikanaan — tietenkään hän ei ollut koskaan myöntänyt itselleen silloin, ettei hän oikein uskonut ihmeeseen. Se on, hän juuri uskoi siihen, hänhän kulki enimmäkseen siinä ihanassa ylimielisessä tunnelmassa, joka seuraa uskon uhkayritystä. Mutta hänellä ei ollut koskaan ollut sitä hiljaista tyyntä vakaumusta, että hänen onnensa olisi itsestään selvä, luonnollinen, vailla jännitystä, koska siinä ei ollut epäilystä.

Jos niin olisi ollut, olisi tietysti kihlausaikakin kulunut hieman toisin. Hän muisti kaikkia niitä kevätiltapäiviä, joina he olivat yhdessä kulkeneet tässä talossa, josta oli tuleva heidän kotinsa — useimmiten ihan kahden. Tuota hilpeätä, onnellista puuhailua, joka oli kuin leikkiä. Ja sitä hermostunutta kiihtymystä, jonka valtaan hän joutui kulkiessaan siten yhdessä Rosen kanssa — ja jota hän kaikin voimin koetti salata Roselta. Yhden ainoan kerran hän antoi itsensä ilmi — eikä Rose ollut tehnyt vastarintaa, hän oli kietonut käsivartensa Torkildin kaulaan, kun tämä kantoi hänet sohvalle, ja oli koettanut hyväillä häntä kiihkeästi — mutta Torkild huomasi, että nyt teki Rose väkivaltaa itselleen salatakseen, mitä hän tunsi. Ja rajulla ponnistuksella hän oli saanut takaisin itsehillintänsä, joka oli tullut osaksi hänen luonnostaan hänen suhteessaan Roseen.

Hän oli sanonut itselleen ja Roselle — ei, niin ei heidän pitäisi alkaa. Mutta jos he olisivat tulleet mieheksi ja vaimoksi siinä kodissa, jota he parhaallaan yhdessä rakensivat itselleen, hetkellä, josta vain he kaksi tiesivät — se olisi kai ollut yhtä kaunista kuin että he tulivat siksi myöhemmin kristianialaisessa hotellihuoneessa vietettynä yönä — käytyään poliisituomarin luona aamupäivällä ja syötyään päivällistä Continentalissa todistajien, Lundin ja Helsingin, seurassa. Jos he olisivat rakastaneet toisiaan. Itsehillintä oli tullut hänen toiseksi luonnokseen — sen oli määrännyt Rosen luonto; jos se olisi muuttunut, olisi hänenkin luontonsa muuttunut. Mutta Rosen luonto ei ollutkaan muuttunut. Sinä iltana, jolloin he seisoivat suudellen toisiaan joululumen sataessa, olivat he kuiskanneet toisilleen: "Se on rakkaus, joka on uutta —"

Mutta nytpä olikin niin, että se, mikä oli uutta Rosen elämässä, ei ollut rakkautta. Uutta oli se, että hän oli väsynyt rakkauteen — omaan umpimähkäiseen, esineettömään rakkauteensa, ja että hän tyytyi Torkildin rakkauteen, sellaisena kuin hän sen tunsi, ja iloiseen puuhailuun siinä talossa, jota hän tulisi kutsumaan omakseen.

Torkild muisti heidän hääyönsä — kun Rose makasi nukkuen hänen käsivarrellaan ja hän tunsi hänen tasaisen, terveen hengityksensä olkaansa vasten. Nyt oli Rose hänen — ja hän tunsi mielessään nöyryytystä ja häpeää ja pettymystä. Vaikka tiesikin, ettei voinut olla toisin. Se oli uusi maailma nuorelle tytölle — ja Rose, vaikka olikin kaivannut sitä, ei ollut koskaan epäkainona ja uteliaana hiiviskellyt sen rajamailla vakoilemassa ja nuuskimassa. Ja kun hän nyt oli eksynyt siihen — mutta sehän siinä juuri olikin, että Torkildista tuntui siltä kuin Rose olisi eksynyt hänen syliinsä —.

Mutta sitten oli ollut niin ihmeellisen ihanaa herätä Rosen vieressä. Ja Rose oli ollut niin rakastettavan kaino ja niin vastustamattoman viattomasti vakuutettu siitä, että nythän Torkildin täytyi olla ehdottoman ja täysin onnellinen. Ja Torkild oli omastakin mielestään ollut — sinä Kööpenhaminassa vietettynä viikkona. Rose oli kaino ja pidättyvä ja samalla kertaa niin lapsellisen ylpeä siitä, että saattoi antaa Torkildille sen, mitä hän oli halannut kaikkina näinä vuosina — ja Torkild oli nöyrä ja kiitollinen ja pelkäsi sanomattomasti loukkaavansa tai peloittavansa häntä —.

Sitten tuli se ihmeellinen yö Berliinissä — heidän oikea hääyönsä.

Jo ensi illasta lähtien oli tuntunut siltä kuin Rose suurkaupungin kuohuvan elämän ja melun, sen valtavan ja kauneuttapuuttuvan suuruuden vaikutuksen alaisena olisi liittynyt likeisemmin häneen.

He olivat olleet siellä joitakin päiviä, kun heidän eräänä iltana piti syödä illallista muutamassa suuressa, hienossa ravintolassa. Rose oli saanut uuden silkkileningin, jotakin kirkkaan hopeanharmaata ruusunvärisen alushameen päällä; hän seisoi vaatekaapin peilioven edessä, ja Torkild suuteli hänen niskaansa ja olkapäitään sillävälin kuin koetti saada selkoa siitä, mitkä kuuluivat yhteen alavuorin ja silkkivuorin ja päällysleningin hakasista ja silmukoista ja painonapeista ja lemmonlaitteista. Kunnes Rose äkkiä tyrkkäsi hänen kasvonsa pois ja sanoi vilpittömän harmistuneella äänellä: "Uh, etkö voi jättää tuota tuhmaa suutelemista ja joutua kerrankaan valmiiksi!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa peilissä. Ja silloin Rose kääntyi ympäri ja kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa nauraen pientä naurua, joka oli hellä ja katuvainen ja kiusaantunut samalla haavaa:

"Minun kenkäni, hyvä mies!"

"Kengät —?" Niin, ne uudet kengät, jotka Rose oli ostanut Wertheimilta aamupäivällä. Sillävälin kuin Torkild seisoi loruillen ja suudellen ja kiinnittäen ja aukoen nappeja tulematta koskaan valmiiksi — oli Rose seisonut kuin hehkuvat rautakengät jalassa — häneen koski niin että hän olisi voinut ulvoa! Ja hän heittäytyi lähimpään nojatuoliin. Torkild totesi, että hänen jalkansa olivat suoraan sanoen hyvän joukon kenkiä suuremmat kaikin päin.

Rosella ei ollut mitään muitakaan käytettäväksi sopivia. Silloin Torkild keksi, että he tilaisivat illallisen samppanjoineen ja kukkineen huoneeseensa. Seuraavana päivänä Rose saisi uudet kengät; sitten he voisivat mennä kaupungille —.

He tekivät kierroksen kaupungilla, Rose pitkässä kapassa ja järkevä kenkäpari jalassa, sillävälin kuin heidän huoneessaan katettiin. He kävelivät liki toisiaan painautuneina katuja pitkin, jotka olivat pelkkää kiehuvaa valon ja melun myllerrystä — korkealle heikosti kuumottavaa kevättaivasta vasten kirjoitti näkymätön voima punaisella ja valkoisella ja vihreällä tulella kaakaoiden ja savukkeiden ja polkupyörien ja viinimerkkien nimiä, ja pyyhki ne taas pois —.

Kun he palasivat huoneeseensa, oli siellä kaikki pimeää, lukuunottamatta hohtavan valkoista pöytää kukkineen ja hopeineen ja välkkyvine laseineen kahden punaverhoisen kynttilän alla. Sitten he söivät yksinäisen juhla-ateriansa ja joivat samppanjaa. Rose oli puettuna vaaleaan silkkileninkiinsä, jalassa vain ihonväriset silkkisukat, ja Torkild frakkipukuun ja valkoiseen, minkä hän tiesi pukevan itseään kaikkein parhaiten — ja oli hurmaavaa olla juhlapuvussa vain toisiaan varten —.

Sinä yönä tuli Rosesta hänen rakastajattarensa — hänen oma siunattu, ihana, armas rakastajattarensa —.

* * * * *

Ja ensi aika heidän omassa kodissaan oli ollut onnellinen. Rose oli ollut hänen omansa mielihalulla — ja Torkild oli kuvitellut, että nyt oli ihme tapahtunut ja hän omisti Rosen, koska tämä koko sielustaan tahtoi olla hänen —.

Toisinaan, oleksiessaan nyt yksin kotona, hän ajatteli, että se oli ehkä ollut pelkkää sairaalloista kuvittelua, kun hänestä oli tuntunut, että tuli päiviä, jolloin Rose oli ikäänkuin pitkien matkojen päässä hänestä. Lienee ollut mahdottomuus se, mitä hän vaati tahtoessaan tuntea aina ja ikuisesti, kaikissa ja kaikessa, arkipäiväisimmässäkin keskustelussa, intohimottomimmassakin sanassa ja katseessa, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Hänellä oli tosin yllinkyllin muistoja heidän yhdyselämästään, joiden olisi pitänyt tehdä hänelle mahdottomaksi epäillä sitä, että Rose rakasti häntä. Eikä hän epäillytkään, ettei Rose ollut rakastanut. Mutta oli niin lukemattomia pieniä seikkoja, jotka jäätivät häneen pelon, että Rosen rakkaus kaikkoisi hänestä jälleen. Oli hänen tietoisuutensa siitä, että niin monet pienet satunnaisuudet olivat olleet johtamassa Rosea hänen syliinsä. Ja oli hänen oma epäluottamuksensa itseensä, joka oli syntynyt hänen vuosikausia ajaessaan takaa sitä, mikä aina jäi häneltä saavuttamatta Roseen nähden. Nyt hän ei uskaltanut luottaa siihen, että hän voisi pysyttää Rosen omanaan. — Ja silloin hän kai oli jo tuomittu menettämään hänet —.

Rose kirjoitti hänelle kahden viikon kuluttua, ettei hän jaksanut olla sanatoriossa kaikkien vieraiden ihmisten keskellä, jos ei Torkildilla olisi mitään sitä vastaan, niin hän matkustaisi eräälle karjatalolle Hovringeniin, jossa hän oli ollut ennen ja viihtynyt hyvin; siellä oli paljon vähemmän ihmisiä ja maksu oli vain puolet. Torkild vastasi, ettei Rosen pitänyt ajatella maksun suuruutta, mutta luonnollisesti hän sai koettaa toista paikkaa, jollei kerran viihtynyt siellä missä oli — kunhan hän vain lupaisi Torkildille olla varovainen, olla tekemättä liian pitkiä kävelyretkiä ja niin edespäin. Lopetettuaan kirjeensä rohkaistui hän vielä lisäämään joitakin sanoja siitä, kuinka hän kaipasi häntä.

Sitten muutti Rose Hovringeniin. — He kirjoittivat enimmäkseen verrattain lyhyitä ja kuivia kirjeitä toisilleen; ei edes Torkild kirjoittanut varsinaisia rakkauskirjeitä Roselle. Mutta sitä mukaa kuin aika kului, tapahtui yhä useammin, että kumpikin liitti joitakin pieniä helliä ja nopeita lauseita kirjeensä loppuun.

— Kun sitten Torkild elokuun lopulla tuli Hovringeniin noutamaan vaimoaan, tapasi hän hänet terveempänä kuin oli uskaltanut toivoakaan, ja Rose oli selvästi hyvin iloinen nähdessään hänet jälleen. Ja koska he olivat nuoria ihmisiä ja mies ja vaimo, ja kumpikin vielä soimasi enemmän itseään kuin toista siitä, ettei heidän avioliittonsa ollut tullut niin onnelliseksi kuin he olivat uneksineet, niin heräsivät he ensimmäisenä aamuna uudestisyntynein luottamuksin rakkauteensa. Ja he viettivät kolme viikkoaan Berittjernin karjatalolla hiukan hillityssä ja surunvoittoisessa, mutta hellässä ja sydämellisessä onnessa.