VI.
Eräänä päivänä päivällispöydässä sanoi Rose, joka oli ollut kaupungissa aamupäivällä asioita toimittamassa:
"Sehän on totta, minä tapasin Akselin aamupäivällä, kun olin Iriksessä juomassa teetä —"
Torkild ei vastannut mitään.
"— Minä kysyin minkä kumman tähden hän ei koskaan enää käy meillä, ja silloin hän sanoi, että te olitte joutuneet riitaan —" ja kun Torkild ei vieläkään vastannut: "Siitä sinä et ole koskaan maininnut minulle sanaakaan."
Torkild ei ollut saanut kerrotuksi vaimolleen siitä mitään, ja senvuoksi hän oli vastannut välttelevästi, kun Rose viime kuukausina silloin tällöin oli kysellyt lankoaan. Rose ei näyttänyt ajattelevan, että asiassa piilisi mitään erikoista; kaikkeen sellaiseen nähden, mihin hänellä ei ollut erikoista mielenkiintoa, ei Rose osoittanut erikoisempaa huomiokykyä eikä muistia. Ja Torkildilla oli katkera tunne, että asianlaita oli verrattain usein näin hänen omiin asioihinsa nähden.
"Ei, en ole tullut puhuneeksi siitä", sanoi Torkild lyhyeen. "Mutta hyvä ystävä, mistä te sitten olette joutuneet vihoihin?"
"Sitä minun ei ole niin helppo kertoa sinulle."
Joka kerta kun Torkild ajatteli sitä, tunsi hän samaa voimakasta katkeruutta, johon sekoittui samalla ikäänkuin häpeää veljen puolesta. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Aksel itse ollut uskonut mitä hän vihjasi — ja hän muisti sitä yötä, jolloin hän oli uskonut veljelleen sen, mitä tämä käytti häntä vastaan — näin.
Rose katsoi huolestuneena miehensä ankariin kasvoihin ja kysyi pelokkaasti:
"Torkild! Mitä se on — ei suinkaan Aksel ole — tehnyt mitään?"
"Tehnyt?"
Rose hämmentyi. "Niin, tarkoitan — hän sanoi — taikka minä sain hänen puheistaan sen käsityksen — että hänellä oli suuria vaikeuksia — sellaisia taloudellisia —"
"Oletko hullu!" sanoi Torkild kiivaasti. Aivan vaistomaisesti hän ajatteli hetken verran Akselia vain veljenään.
"Soisin mieluimmin, ettet kyselisi minulta mitään siitä", sanoi hän lopettaakseen puheen tästä asiasta.
* * * * *
Jälkeenpäin häntä kadutti. Olisihan hän voinut sanoa esimerkiksi että Aksel oli arvottomalla tavalla käyttänyt hyväkseen semmoista, minkä Torkild kerran oli hänelle uskonut. — Mutta silloin voisi Rose ruveta miettimään, mitä se oli — ajattelemaan yhtä ja toista, hyvin mahdollisesti jotakin vanhaa tyttöjuttua esimerkiksi. Eihän hänen ollut helppo tietää, mitä Rosen päähän pälkähtäisi luulla. — Mutta nyt Rose kukaties ajatteli, että he olivat joutuneet vihoihin jostakin, mikä koski häntä. Ja tämä näytti Torkildista vaaralliselta. — Hänen oma levottomuutensa lisäsi hänen katkeruuttaan Akselia kohtaan.
Hän toivoi, että olisi keksinyt jonkun selityksen. Mutta nyt ei hän saanut mitään aihetta sellaisen esittämiseen. Hän tiesi, ettei Rose koskaan enää ottaisi asiaa puheeksi. Eikä hän ottanutkaan.
* * * * *
Lokakuun alkupäivinä he saivat vieraakseen Rosen ruotsalaisen ystävättären, neiti Stenbockin.
Rose oli ollut kaupungissa häntä vastassa aamupäivällä, joten hän istui arkihuoneessa, kun Torkild palasi konttorista kotiin päivälliselle. Heti ensi hetkestä, kun Torkild näki hänet, oli hänellä se yllättävä tunne, että jokin hänen sisällään kurottautui kaivaten tulokasta kohti.
Hän näki, ettei neiti Stenbock ollut ehdottoman kaunis — paitsi hänen silmissään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta litteärintaisessa ja kapealanteisessa vartalossa oli sellaista nuorekkuutta, joka kyllä voi somistaa naista — tosin vain niin kauan kuin hän on ilmeisen nuori. Ja Briten ei liene ollut kaukana kolmestakymmenestä. Hänen tukkansa oli ihana, vaaleankeltainen ja aaltoileva, silmät siniset ja hipiä hieno, mutta pitkät, kapeat kasvot hieman ulkonevine poskipäineen olivat luisevahkot, ja suu oli punainen ja raikas, mutta ylähuuli ei oikein peittänyt suuria valkoisia etuhampaita. Kaiken kaikkiaan oli hänen ulkonäkönsä enemmän miellyttävä ja "tyylikäs" kuin kaunis.
Torkild oli itse hieman hämmennyksissään siitä vaikutuksesta, jonka Briten teki häneen. Kun hän sanoi Roselle pitävänsä neiti Stenbockia miellyttävänä, tiesi hän hyvin, että se oli hyvin heikko ilmaisu hänen tunteilleen. Tavallaan hän oli rakastunut — tai oikeammin sanoen viehättynyt Briteniin. Viehätys oli täysin platoonista laatua, ja hän tiesi, ettei se todellisuudessa vaikuttanut vähääkään hänen tunteisiinsa Rosea kohtaan, hänen rakkautensa Roseen oli yhtä kiihkeä ja kipeä ja huolekas. Mutta tuntui kuin hän väliaikaisesti olisi vapautunut sen ikeestä ollessaan kahdenkesken Briten Stenbockin kanssa, ja kaikki hänessä vielä säilynyt elämänrohkeus ja itsetunto värisivät vastakaiuksi, kun hän käveli Britenin kanssa ja kuunteli hänen kirkasta, kaunista ääntään.
Hän kaipasi Briteniä aina ollessaan poissa hänen luotaan. Ja samalla hän tunsi mielessään hieman rauhattomuutta siitä, että kykeni sellaiseen tunteeseen, joka ikäänkuin oli rinnakkainen hänen vainioonsa kohdistuvien tunteiden kanssa. Häntä peloitti hiukan ajatellessa Britenin poismatkustamista — sekä siitä syystä, että hän tiesi tulevansa kaipaamaan häntä, että myös siksi, että hän pelkäsi moraalista kohmeloa jäädessään jälleen kahden kesken Rosen kanssa.
Rose ei näyttänyt aavistavan tästä mitään. Hän oli vilpittömän iloinen ystävättärensä vierailusta ja siitä, että tämä sopi niin hyvin Torkildin kanssa.
* * * * *
Eräänä lauantai-iltapäivänä oli Torkild ollut kaupungissa jossakin liikeneuvottelussa ja palasi sieltä yöjunalla. Kotonaan hän tapasi Rosen ja Briten Stenbockin Mary Liedin seurassa, joka oli pistäytynyt iltapäivällä kahville. Nyt he olivat illallisen jälkiruoassa; he istuivat arkihuoneen pöydän ääressä, jolla oli hillovehkeitä ja kaakkua ja viiniä, ja ilma oli sakeana tupakansavusta.
Rose nouti lautasen ja lasin Torkildille, ja tämä istuutui Rosen ja rouva Liedin väliin, joka heti kääntyi häneen päin selittävästi:
"Me istumme juuri keskustelemassa rakkaudesta. Ettekö te voi sanoa meille, mitä mieltä olette siitä asiasta, Christiansen?"
Torkild etsi aivoistaan jotakin mukiinmenevää sukkeluutta, mutta ei löytänyt, joten hänen täytyi tyytyä sanomaan:
"Jaa, ei ole tosiaankaan niin yksinkertaista vastata sellaiseen näin päätäpahkaa —"
"No siinä te totta totisesti olette oikeassa. Sillä juuri samaa mieltä minäkin olen, nimittäin ettei probleemia voida niin vain ratkaista. Sillä avioliittohon on kerrassaan mahdoton laitos, mutta sehän on välttämätön paha toistaiseksi — lasten tähden nimittäin, kunnes saamme yhteiskunnan, joka on kunnollisesti järjestetty, siten että ne voidaan turvallisesti jättää sen huollettaviksi —"
"Kuinka tulisi yhteiskunnan olla järjestetty, jotta sinä voisit turvallisin mielin luovuttaa sille lapsesi?" kysyi Rose.
"Niin, tarkoitan että tietysti tulisi jokaisella äidillä olla oikeus, aina ja kaikissa olosuhteissa, pitää lapsensa luonaan, jos hän tuntee niiden kasvattamisen kutsumuksekseen. Ja jos hän valitsee uhrautumisen sille työlle, joka tosiaan on yhteiskunnallisesti tärkein maailmassa, niin on kaiketi vain oikeudenmukaista, että yhteiskunta palkitsee häntä siitä. Mutta niille lapsille, joiden äidit tuntevat itsensä siihen soveltumattomiksi ja joilla ehkä on taipumuksia toisiin suuntiin, pitäisi olla laitoksia, joihin he saisivat lähettää lapsensa heti kun ne ovat vieroitetut, paikkoja, joiden johdossa olisi erikoiskasvatuksen saaneita naisia ja joissa lapsille olisi taattu mahdollisimman hyvä hoito. Mutta tietysti tulisi olla kansalaisvelvollisuus, että jokainen äiti imettää lapsensa itse ja että hän siitä saa korvauksen valtiolta —"
"Entä isät?" kysyi Torkild. "Eikö heillä tulisi olla mitään oikeuksia — tai velvollisuuksia vähimmässäkään määrässä?"
"Ehdottomasti ei. Ei kerrassaan minkäänlaisia yksityiseen lapseen nähden, jonka he ovat tuottaneet maailmaan. Sukuun nähden se, etteivät he saa tulla isiksi, jolleivät ole ehdottomasti terveitä ja täysikuntoisia. Ja lasten kasvatuksen avustaminen — mutta se tapahtuisi verotuksen yhteydessä. Sen on nimittäin tultava tulevaisuuden naisasian päämääräksi, että lapset ovat äidin ehdotonta omaisuutta, jonka hoidosta hän on vastuuvelvollinen vain yhteiskunnalle —"
"Toisinaan tapahtuu, että lapset tulevat isäänsä ja asettavat hänet etusijalle äidin rinnalla", huomautti Torkild.
"Tietysti en tarkoitakaan, ettei miehellä saisi olla tilaisuutta tulla tuntemaan lasta, jonka isä hän on. Mikäli äiti katsoo hänet soveliaaksi auttamaan häntä lapsen kasvatuksessa ja kyllin arvokkaaksi siihen —"
"Eihän kai pitäisi mennä saamaan lapsiakaan sellaisen arvottoman kanssa", sanoi Briten ivallisesti.
Hän istui juuri Torkildia vastapäätä, ja tämä katsahti häneen. Suoraselkäisenä ja vaaleana, silmät mustina lampunvalossa, ylähuuli halveksivassa kaarteessa terveiden valkoisten hampaiden yllä hän siinä istui, ainoana naimattomana naisena seurassa.
Ja rouva Lied hymyili hänelle tuota sanomattoman ylemmyyden hymyä, joka kokeneilla naisilla on aina tarjottavana niille, jotka vielä ovat tahrattomia:
"— Aber ach, aber ach, die Menschen sind so schwach —. Ja eikähän ole aina niin helppoa etukäteen tietää, minkä arvoinen mies on. Tehän kannatatte itse vapaata rakkautta, neiti Stenbock, niinhän sanoitte —"
"En juuri sillä tavalla." Hiljemmin, ikäänkuin tunnustuksen tavoin, hän jatkoi: "Jos minä joskus tahtoisin kuulua miehelle, niin täytyisi sen olla sellainen, jota kohtaan minä tuntisin ihan rajatonta luottamusta — niin suurta kunnioitusta. Ja silloin minun mielestäni tuo kihlaus- ja vihkimäpuuha on tarpeetonta —"
Torkild katsoi häneen. Tuo ylpeä punainen suu ei ollut koskaan suudellut — ja Torkild tiesi, että hän menisi hautaan suutelemattomana, yhdenkään miehen keveimmänkään hyväilyn koskemattomana, mieluummin kuin sallisi itselleen tapahtua jotakin, mikä voisi riistää rahdunkaan hänen kunnioituksestaan elämää kohtaan.
"Oi herra nähköön, Briten", sanoi Rose, ja hänen äänensä kuulosti väsyneeltä ja katkeralta. "Ei ole varmaa, että kunnioitus voi säilyä, kun on eletty yhdessä joku aika. Vaikka olisi alussa ollut kuinka rajaton luottamus toisiinsa."
"Silloin olisi kai parempi", sanoi Briten hiljaa, "ettei oltaisi naimisissa, vaan voitaisiin erota toisistaan — ei riitelyllä eikä rumilla kohtauksilla eikä syrjäisten sekaantumisella. Silloin pitäisi erota yhteisessä myötätunnossa ja surussa —"
"Minä luulen, että tulos on sama, oltiinpa naimisissa tai ei." Rosekin hymyili ivallisesti. Mutta Torkild näki, missä suhteessa Rosen hymy erosi Britenin hymystä. Rose luki itsensäkin tuon hymynsä sisältöpiiriin. Toinen halveksi sitä, mitä ei ymmärtänyt, toinen ymmärsi täydelleen ja halveksi.
"Ei ole lainkaan varmaa, haluaako aina erota toisistaan sittenkään, vaikka kunnioitus olisikin mennyt", sanoi Rose äskeiseen sävyyn. "Vaikka riiteleekin ja niin edespäin — päivän mittaan. On jotakin, jota kutsutaan tottumukseksi. Eikä ihmisellä ole enää niin hirmuista kunnioitusta itseäänkään kohtaan —. Ja silloin on se, että ollaan naimisissa, ainakin jonkinlainen veruke, jonka taakse voi piiloutua itseltään —"
Torkildista tuntui kuin Rose olisi riisunut hänet alasti. Että hän voikin, ajatteli hän tuskissaan. Hän ei uskaltanut katsoa Briteniin, mutta hän kuvitteli tietävänsä, miten tämä nyt istui ja katsoi alas. Ja hän tiesi äkkiä, mihin hän Britenissä oli rakastunut. Tuollainen kuin hän oli nyt, noin kuin hän ajatteli ja puhui ylpeässä ja taistelukelpoisessa neitsyydessään, korkealle viritetyin vaatimuksin koko maailmaan ja itseensä nähden, sellainen oli Torkildin rakastettukin ollut, ennenkuin joutui hänen käsiinsä ja hän itse masensi hänet. Noin oli Rosekin seissyt koko sielu umpulla — eikä mitään ollut puhjennut kukkaan hänen, Torkildin, luona, kuihtunut vain —.
Mutta kun Torkild vihdoin uskalsi nostaa katseensa, istui Briten äskeinen ilme yhä koskemattomana kasvoillaan. Kaikki, mitä oli sanottu, oli mennyt tuon nuoren tytön ohi, koska se tuli sellaiselta elämänkulmalta, jonka kanssa hän ei voinut ajatellakaan tulevansa milloinkaan kosketuksiin.
Mary Liediä ei Torkild lainkaan ajatellut; tiedottomasti hän jätti tämän huomioonottamatta, koska hän tiedottomasti ymmärsi, ettei tämä koskaan kuunnellut mitä muut sanoivat, muuta kuin päästäkseen itse puhumaan.
"Sehän olisi itse asiassa yhtä paljon miehen omaksi eduksi kuin naisenkin", pitkitti rouva Lied. "Sillä sitenhän hän pääsisi tuosta uskollisuuden vaatimuksesta, joka totisesti on koko miehen luontoa vastaan. Sillä ette kai voine kieltää, että mies on luonnostaan moniavioisuuteen taipuvainen. Vai voitteko? — Kuuletko, Rose, ei edes sinun miehesikään voi kieltää, ettei miesväki luonnostaan ole taipuvainen tyytymään yhteen vaimoon —."
"Tyytymään", sanoi Torkild vastenmielisesti. "Eiköhän liene pikemmin niin, että tyytyy useampiin, kun ei voi saada yhtä —"
"Uh. Että viitsittekin vatkuttaa tuota vanhaa fraasia, jolla olette koettanut narrata meitä aina siitä asti kuin Aatami oli vastanainut. Oh ei, ukkeli, kyllä se tulee siitä, että te tahdotte saada enemmän lystiä kuin mitä yksi nainen voi teille antaa —."
"Tai ettei tahdota panna kaikkea yhden kortin varaan", sanoi Torkild hymyillen hiukan. "Niinmuodoin pitäisi itsesäilytysvietin kehoittaa miestä pitämään kiinni polygamisista vaistoistaan —."
"Ei — mies ei voi rakastaa", sanoi Mary Lied huoaten hirvittävän syvään. "Ehkä yksi tuhannesta voi."
Taivaan nimessä, ajatteli Torkild — aikooko hän istua täällä koko yön.
Hän oli jo tarjoutumaisillaan saattamaan rouva Liedin kotiin, kun Lied tuli noutamaan vaimoaan. Sitten täytyi Liedille vielä tarjota grogi, ja kello oli melkein kolme ennenkuin he lähtivät.
Rosen ja Britenin kootessa laseja ja lautasia ja viedessä niitä pois joutuivat Torkild ja Briten olemaan huoneessa hetkisen kahden kesken.
"Pidättekö rouva Liedistä?" kysyi Briten.
Torkild hymyili vähän eikä vastannut. Hän seisoi tuolinselustaan nojaten ja katsoi tyttöön. Jokin tunne pakotti häntä puolittain vastoin tahtoaan koettamaan ottaa selvää, oliko Briten ymmärtänyt jotakin — tai kuinka paljon hän oli ymmärtänyt.
"Onko Rose teidän mielestänne paljon muuttunut?" kysyi hän äkkiä.
"Siitähän on melko kauan kun näin hänet viimeksi", sanoi Briten. "Että ystävät muuttuvat, kun he tulevat naimisiin, siihenhän on tottunut." Hän oli hetkisen vaiti. "Kyllä hän on surrut pikku poikaansa kauheasti", lisäsi hän hiljemmin.
* * * * *
"Kyllä hän on surrut pikku poikaansa kauheasti", ajatteli Torkild tultuaan makuuhuoneeseen, joka oli hänellä yhteisenä Rosen kanssa tähän aikaan; Briten oli saanut käytävän toisella puolen olevan Torkildin huoneen, jota tämä muuten oli käyttänyt Rosen lapsivuoteen jälkeen. Torkild ajatteli, mahtoikohan se olla tarkoitettu Rosen puolustukseksi — puolustukseksi sen johdosta, mitä Briten ehkä oli huomannut. Olikohan Rose puhunut Britenin kanssa avioliitostaan? Torkildin mieleen ei ollut koskaan ennen johtunut, että Rose voisi uskoa jotakin jollekin heidän suhteestaan. Hän tunsi äkillistä tuskallista epävarmuutta — eikö heidän yhteinen kotinsa ollutkaan suljettu syrjäisiltä, oliko vieraita silmiä, jotka saivat kurkistella häntä hänen tietämättään? Se tuntui niin uskomattomalta — niin peräti Rosen vastaiselta —. Mutta eihän hän tiennyt Rosesta enää mitään — ei mitään varmaa, paitsi että hänet oli vedetty alas —.
Rose tuli sisään, eivätkä he pitkään aikaan puhuneet mitään riisuutuessaan. Torkild makasi jo sängyssään, ja Rose, joka istui palmikoimassa tukkaansa yöksi, katsoi häneen pukeutumispeilistä:
"Onko sinulla ollut jotakin ikävää kaupungissa? Sinä et varmasti ole hyvällä tuulella tänä iltana —."
"Ei suinkaan. Minä olen vain väsynyt. — Luulin, ettei se ihminen koskaan lähtisi —."
"Ihan niin, Mary istuu aina niin iankaikkisen kauan."
Rose oli saanut palmikot valmiiksi ja heitti ne olkapäidensä taakse. Hän järjesti pukeutumispöydän, riisuutui pannen jokaisen vaatekappaleen kauniisti kokoon, tuli paitasillaan ottamaan yöpaitansa, veti sen ylleen ja päästi paidan yltään sen alla. Sitten hän sytytti yöpöydän kynttilän ja sammutti lampun, mutta jäi vielä hiukan kävelemään ja järjestelemään — siirsi pari kukkaa ikkunasta lattialle ja nosti ylös Torkildin liivit, jotka olivat valahtaneet alas tuolilta:
"Torkild — tuo on porsasmainen tapa, että sinä aina jätät kellosi liivintaskuun yöksi! Ja aina sinä unohdat sen vetämättä —"
Rose teki sen ja koetti, oliko hän itse vetänyt omansa.
"Tuntuuko sinusta", kysyi Torkild äkkiä, "että se aika, jonka olemme olleet naimisissa, on vähentänyt niin kauheasti kunnioitustasi minua kohtaan —."
Rose käännähti kiivaasti:
"Kuinka sinun päähäsi pälkähtää —! Et suinkaan voi ajatella, että minä istuisin ja puhuisin sillä tavalla.— itsestäni ja sinusta!" Hän oli vaiti hetken. "Tämä käy jo totisesti ihan sietämättömäksi, kun sinä olet tullut tuollaiseksi! Sinähän suorastaan hakemalla haet persoonallisia viittauksia ja itseesi kohdistettuja loukkauksia ihan kaikesta, mitä minä sanon tai teen —."
"Teenkö niin?" sanoi Torkild hiljaa.
"Teet kyllä. Ehkä et tiedä sitä itse. Mutta minä uskallan tuskin puhuakaan — minun täytyy punnita joka sana, minkä sanon, ettei siinä vain ole mitään, jonka sinä voisit väärinkäsittää tai josta sinä voisit löytää vihamielisyyttä itseäsi kohtaan —."
Hän laskeutui sänkyyn, mutta jätti kynttilän palamaan.
"Anteeksi, Rose", kuiskasi Torkild etsien kädellään Rosen kättä. Rose antoi hänen pitää sitä tuokion verran, sitten hän veti sen lempeästi pois.
"Sinä teet meidän elämämme niin vaikeaksi tällä tavoin, Torkild", sanoi hän lempeästi nuhdellen. "Sinä et saa olla sellainen. Eihän sillä tavalla voi kukaan ihminen selviytyä elämästä, jos olisi ruvettava niin arkatuntoiseksi kuin sinä —."
"Se tulee siitä, että minä pidän niin rajattomasti sinusta —."
"Niin niin, senhän kyllä tiedän." Rose siirtyi hänen lähelleen ja pisti käsivartensa hänen niskansa alle. Ja kun Torkild painoi kasvonsa hänen poveaan vasten, alkoi Rose hyväillä häntä pienin, herkin hivelyin.
"Etkö voisi olla vähän tasamielisempi — vaikka pidätkin minusta? Onko sinun annettava tuollaisten pikkuseikkojen panna meiltä kaikki pilalle. Torkild, elämähän tulee niin mahdottoman vaikeaksi, jos sinä pidät niin kauhean suurta lukua jokaisesta pikkuseikasta —."
Torkild ajatteli, että eipä heidän välillään ollutkaan mitään, mikä hänelle olisi ollut pikkuseikkoja. Mutta hän tunsi Rosen pehmeän, lämpimän rinnan poskeaan vasten ohuen yöpaidan alta, ja Rose painoi pieniä lempeitä suudelmia hänen hiuksilleen. Ja surumielisen alistuvana Torkild ajatteli, että Rose on oikeassa. Minä itse se epäilyksilläni revin rikki. Minun pitäisi uskoa hänen hyväilyjänsä eikä mitään muuta —.
"Sinä rakas, rakas", kuiskasi Torkild. Rose kohottautui hiukan toiselle kyynärpäälleen ja katsoi häntä kasvoihin:
"Oi noita sinun surullisia silmiäsi —."
Hän suuteli niitä. Mutta Torkild kylmeni samassa. Tuohan on jossakin kirjassa, ajatteli hän. Hän on lukenut sen jostakin — missä hitossa se nyt onkaan —. Mutta kun hän tahtoi vetäytyä pois, piti Rose häntä kiinni ja hyväili häntä edelleen samalla lempeällä, lohduttavalla tavalla — kunnes Torkild vastasi hänen suudelmiinsa ja veti hänet likelleen.
Rose nukkui hänen syliinsä, mutta hän jäi makaamaan kauan valveilla. Ja kaikki illan vaikutelmat sulautuivat yhteen kiduttavaksi surun ja ikävän tunteeksi —.