VII.
Torkild ajatteli itsekin toisin ajoin, että tuo oli sairaalloista herkkätuntoisuutta, jolle hänen ei pitäisi antaa myöten. Aika ajoin tuli kyllä hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että oli suurimmaksi osaksi kuvittelua, kun hän arveli heidän väliensä olevan niin huonolla kannalla. Heidän yhdyselämänsä ei ollut tullut sellaiseksi kuin hän oli ajatellut, koska hän oli kuvitellut mielessään, että he molemmat tuntisivat toistensa alinomaisesta läsnäolosta samanlaista tunnetta kuin rouva Wegner oli näyttänyt tuntevan aina kun hänen lapsensa oli hänen lähellään — että heidän kodissaan vallitsisi ikuinen pyhäpäivätunnelma. — Mutta eihän hän kylläkään ollut koskaan nähnyt sellaista avioliittoa. Parhaasta päästä hän oli nähnyt sellaista, että avioliitossa kaksi ihmistä loukkasivat toisiaan ja sietivät loukkauksia sellaisella tavalla, ettei olisi tullut kysymykseenkään tervehtiä jälkeenpäin kadulla henkilöä, jonka kanssa oli ollut sellaisia kohtauksia, jos tämä olisi ollut jokin muu kuin oma vuodetoveri. Myrkyllisiä sanoja, häpeällistä epäluuloa, sivistymätöntä ja epäkohteliasta käytöstä, häikäilemätöntä itsekkyyttä saattoi kaksi ihmistä tarjota toisilleen — ja riistettyään kumpikin toiseltaan kunnian riekaleetkin he menivät yhdessä vuoteeseen ja siittivät lapsia.
— Hehän olivat tuskin vaihtaneet harkitsematonta sanaa, Rose ja hän. Silloinkaan, kun he olivat sanoneet toisilleen karvaita asioita, eivät he koskaan olleet syrjäyttäneet tavallista kohteliaisuutta. Ja oikeastaan eivät he olleetkaan usein joutuneet vaihtamaan katkeria sanoja. Jos heidän elämänsä oli tullut harmaaksi ja arkipäiväiseksi, niin oli se ainakin hiljaista ja rauhallista arkipäiväisyyttä.
* * * * *
Marraskuu tuli harvinaisen kaunis sinä vuonna. Aamulla, kun Torkild meni konttoriin, oli metsä harmaana huurteesta, ja aurinko nousi pakkas-usvan keskeltä. Päivemmällä tavallisesti selkeni, koviksi jäätyneet tiet kävivät mustiksi, ja päivänpaisteessa huurre suli ja tippui ja kimalteli ilmavissa lehdoissa, missä puut ja pensaat riiputtivat oksissaan viimeisiä kuihtuneita keltaisia lehtiään ja tulipunaisia marjoja ja kiulukoita. Mutta auringonlaskun jälkeen pakasti, ja usva laskeutui ohuen valkoisen savun tavoin jokialanteen ylle. Kun hän iltapäivällä tuli kotiin pimeänhämärässä, sojotti valo keittiön ja ruokasalin ikkunoista paksujen keltaisten parrujen lailla pakkas-usvassa.
Rose ei enää tullut eteiseen häntä vastaan, mutta hän huusi hyvänillan keittiöstä. Oli lämmintä ja valoisaa kauniissa huoneissa, missä Rosen chrysantemumit kukkivat ikkunalaudoilla, valkoisina ja vaaleanpunaisina ja keltaisina. Ja kun Rose tuli sisään, tervehti hän tavallisesti Torkildia iloisesti ja hilpeästi ja ilmoitti, että tänään hän saisi jotakin hirmuisen hyvää. Hän oli melkein lapsellisen ylpeä ruoastaan; todellisuudessa hänestä oli tullutkin tavattoman näppärä ja innokas emäntä.
Kuitenkin vaikutti Torkildiin hieman apeuttavasti se, että Rose oli aina niin kiinni taloudenhoidossa. Päivällisen jälkeen hän kyllä tavallisesti pyysi Torkildia soittamaan vähän, mutta ei aikaakaan, kun hän pujahtikin kesken soiton keittiöön. Hän keitti säilykkeitä ja hilloja ja mehuja mittakaavassa, joka ei ollut missään suhteessa talon suuruuteen, hän leipoi kakkuja, joista hän itse söi vähän ja Torkild ei yhtään, ne menivät palvelijalle ja Liedin lapsille, jotka pistäysivät heillä tuon tuostakin. Ja sitten hän lähetti koko joukon lähiseudun sairaille ja köyhille. — Jos hän jonkun kerran ihmeeksi jäikin Torkildin luo koko iltapäiväksi, istui hän käsityön ääressä tai parsi ja paikkasi — oli kuin ei hän olisi jaksanut olla jouten hetkeäkään — ja Torkildiin se teki sen vaikutuksen kuin olisi hänen herkeämättömän uutteruutensa tarkoituksena ollut syvän tyytymättömyyden turruttaminen.
Ja silloin tällöin oli kuin Rose itsekin olisi väsynyt ja kyllästynyt omaan uurastukseensa. — Sitten tuli Torkild eräänä päivänä kotiin saaden tavanmukaisen vastaanottotervehdyksen, että tänään saataisiin niin hirmuisen hyvä päivällinen. Oli ranskalaista persiljalientä ja vihannestäytteistä lihavanukasta. Torkild kehui ruokaa minkä jaksoi ja otti toistamiseen vanukasta:
"Tämä on aivan erinomaista, se minun täytyy sanoa — sinä olet tullut uskomattoman näppäräksi laittamaan ruokaa —"
"Minua ilahduttaa, että olet sitä mieltä", sanoi Rose, mutta ei erikoisen rakastettavaan sävyyn. Ja hetken perästä tulla tuiskahti:
"Ja sinä olet tullut myös uskomattomaksi herkkusuuksi —"
Torkild tunsi epämieluisaa hämmästystä. Mutta hän päätti säilyttää sovun, minkä vuoksi hän sanoi vain hyvin rauhallisesti:
"Enpä tiedä? Luonnollisesti minusta on mieluista elää hyvin. Ja sinähän pidät huolen siitä, että teenkin niin —"
"Minä teen kai parhaani — koska se nyt kerran on tullut työkseni. Onneksi minulla on siihen harrastustakin. Mutta silti saattaa minua kyllä hiukan harmittaa väliin, kun sinä istut ja syödä popsit niinkuin ei mikään muu maailmassa kiinnittäisi mieltäsi kuin ruoka —"
Rose istui katsoen häneen taisteluvalmiina. Mutta Torkild ei vastannut mitään, söi loppuun, kiitti ruoasta ja meni arkihuoneeseen. Sitten tuli Rose perässä, kaatoi kahvin ja ojensi Torkildille kupin. Äkkiä hän meni ja istahti Torkildin tuolin käsinojalle, otti hänen kasvonsa ja käänsi ne itseensä päin:
"Anteeksi, Torkild. Olin häijy sinulle äsken — suoraan sanoen häijy."
Torkild katsoi häneen.
"Minä kadun sitä", sanoi Rose.
Torkild veti hänet syliinsä.
"Mikä sinun sitten oikein oli", kysyi hän hiljaa.
No niin. Palvelija oli pessyt hänen kaitaliinansa, sen vihreällä kirjaillun, ja jättänyt sen sitten makaamaan huuhteluveteen, joten nyt oli kaikki väri levinnyt. Vaikka hän tietysti oli sanonut Agnekselle sata kertaa, ettei pitäisi koskaan jättää värillisiä vaatteita virumaan veteen —.
Torkild naurahti:
"Paras kaikesta on se, etten minä voi sietää lihavanukasta. Tämä oli luonnollisesti lajissaan erinomaista — mutta minä en nyt kerta pidä etukäteen pureksitusta ruoasta —"
Rose istui hänen sylissään, lauhkeana ja kilttinä kuin pikku tyttö, joka on ollut häijy ja saanut anteeksiannon. Äkkiä hän virkkoi:
"Torkild — jospa soittaisit ja kysyisit — ehkä voisimme vielä saada pääsyliput —. Minä kadun, kun sanoin eilen, etten halunnut mennä. Me voimme ehtiä, jos pidämme kiirettä —"
Se oli konsertti, johon Torkildin oli tehnyt mieli, mutta Rose ei ollut halunnut lähteä — eikä Torkild tuntunut viitsivän mennä yksin. Kävi ilmi, että hän vielä voi saada pääsyliput ja he juoksivat pukeutumaan kiireesti.
Kaikkityynnihän on pelkkää tyhjänpäiväisyyttä, ajatteli Torkild ajaessaan partaansa huoneessaan. Typerää muistella sitä sen enempää. Rose oli ollut harmissaan rakkaan kaitaliinansa vuoksi, pikku raukka, ja hänen täytyi kai purkaa se jollekin. Sellaiseen saa mukautua, kun on naimisissa — ja hän, Torkild, oli hölmö, kun otti pahastuakseen pelkästä tyhjänpäiväisyydestä, muutamasta ärtyneestä pikku sanasta —.
Rose tuli hänen luokseen vaaleanharmaassa ja punaisessa silkkipuvussaan pyytäen häntä napittamaan sen:
"Minulla ei ole koskaan ollut yhtään pukua, josta olisin pitänyt niinkuin tästä — on niin hauskaa, kun sinäkin pidät siitä", sanoi hän ja suuteli Torkildia kiitokseksi, kun tämä oli suoriutunut hakasista.
Torkild oli hurmautunut italialaiseen naispianistiin, ja konsertin jälkeen he söivät illallista kaupungissa ja palasivat kotiin autolla. Ja niin seurasi jälleen aika, jolloin oli kuin vanhojen päivien hyvän toveruuden heijastus heidän yhdyselämänsä yllä —.
* * * * *
Tänä jouluna he yksimielisesti päättivät matkustaa pois kotoa, he menivät erääseen Gudbrandinlaakson sanatorioon Rose ei voinut helposti solmia tuttavuuksia, joten he pysyttäytyivät enimmäkseen itsekseen, tekivät pitkiä hiihtoretkiä kahden, tanssivat toistensa kanssa iltaisin ja tulivat samaan johtopäätökseen kuin sanatoriovieraatkin, että he oikeastaan olivat sangen onnellisia.
Että he niin suuressa määrin tulivat turvautuneeksi toistensa seuraan, saattoi kyllä olla sekä hyvä että päinvastoin Joka kerta kun he olivat olleet muiden ihmisten seurassa tunsivat he, kuinka he sittenkin kuuluivat toisilleen, juuri he kaksi. Mutta se, etteivät he koskaan tavanneet ketään, jonka kanssa he olisivat erikoisemmin välittäneet seurustella, ja istuivat aina kahden omassa huoneessaan, vaikutti sen, että heillä usein oli sangen vähän puhumista. Kirjat, sanomalehdet, puutarha ja talo eivät riittäneet täyttämään päivien loppumatonta jonoa, jota keskeyttivät ainoastaan Torkildin metsästysretket. Ja kaikkina pitkinä tunteina, jotka he viettivät yhdessä vaiti ollen, he ajattelivat molemmat samaa — että eihän kai tarvinnut olla niin. Kaksi toistaan rakastavaa ei kai koskaan kyllästy olemaan yhdessä —.
He matkustivat silloin tällöin kaupunkiin käydäkseen teatterissa tai konsertissa. Mutta heillä ei siellä ollut juuri ketään tuttavia. Lund ja Helsing kävivät heillä joskus aniharvoin, mutta heillähän oli edelleen majansa, jossa he viettivät enimmät vapaa-aikansa, ja se oli kokonaan toisella suunnalla. Muuten he eivät sanottavasti seurustelleet muiden kuin insinööri Liedin perheen kanssa. Rose oli alinomaa yhdessä rouvan kanssa — ei silti, että hän olisi tästä pitänyt, mutta Mary viljeli tuttavuutta innokkaasti, koska Rose antoi hänen puhua yhtämittaa eikä itse puhunut paljon ollenkaan —.
* * * * *
Eräänä iltana lopputalvella, kun Torkild istui Rosen huoneessa tämän riisuutuessa, virkkoi Rose äkkiä hiukan hymyillen:
"Mary-raukka on löytänyt sen yhden tuhannesta."
"Miten niin?"
"No — etkö muista sitä iltaa Britenin täällä ollessa, kun hän oli meillä käymässä ja istui selitellen näkökantaansa rakkaudesta? Ja silloin hän sanoi, että vain yksi tuhannesta miehestä voi rakastaa —."
"Kyllä. Muistan kyllä tuon illan." Torkild oli vaiti hetkisen. "Niinpä niin. Onhan kirjoitettu, että ken etsii, hän löytää —."
"Mary ei sentään ole niin paha kuin sinä luulet", sanoi Rose vakavasti. "Onhan hän, poloinen, vähän narrimainen — mutta jos jättää pois laskusta kaikki nuo fraasit ja hänen kauhean teatterimaisen esitystapansa, niin on tämä asia hänelle kylläkin vakava. Hän pitää todellakin kauheasti tästä miekkosestaan, ja hänellä on vaikeat olot tätä nykyä —."
Torkild ei puhunut mitään.
"Eräs puoli hänessä on, josta minä ehdottomasti pidän. Miestään hän ei tahdo pettää. Hän tahtoo erota, ymmärrätkö. Eikä hän ole uskaltanut puhua siitä Liedille vielä — ja ystävä on hyvin tulisesti rakastunut, niin että hän on varsin vaikeassa asemassa. Mutta hän vannoo, ettei hän tahdo ruveta hänen rakastajattarekseen, niin kauan kuin hän asuu Liedin katon alla — ei silti, että hän mielestään olisi tälle mitään velkaa, mutta itsensä ja lasten vuoksi."
Torkild hymyili vähän tahtomattaankin. Hän oli tekeytynyt tyhmemmäksi kuin oli eikä ollut ymmärtävinään, kun Mary Lied ja hän olivat esittäneet pienen mukailun Potifarin emännän ja Josefin vanhasta komediasta sinä talvena, jolloin hän asui Fensalissa. Mutta hän virkkoi vain:
"Hän ei siis ole mielestään velvollinen uskollisuuteen Liedille?"
"Tiedäthän, että hän on jonkunverran yltiöpäinen, ja kun hän jo kauan sitten on lakannut rakastamasta miestään —. Sitäpaitsi, eihän Liedkään ole aina niin kovin miellyttävä ja hienotunteinen häntä kohtaan. Sinunkin täytynee myöntää, että hän on usein puhunut Marylle sangen epämiellyttävässä äänilajissa, meidänkin siellä ollessamme. — Niin, ja tiedäthän, siihen aikaan kun he joutuivat naimisiin — sehän tapahtui vähän noin niinkuin suinpäin, ja ensimmäisenä vuonna heidän täytyi asua Liedin vanhempien luona. Marylla oli siellä sangen tukalat päivät — ja hän väittää itse, että silloin hänen rakkautensa Liediin kuoli, niinkuin hän sanoo —."
"Ei Kaiketi se liene ollut miellyttävämpää Liedille kuin hänellekään, minun luullakseni", sanoi Torkild kuivasti. "Mutta — hänestä tuntui kai, että hänen on oman arvonsa vuoksi koettava vähän eroakin. — Muutenhan en minäkään vastusta eroja kuin ainoastaan lasten vuoksi. Mutta tässä tapauksensa ovat kai Liedin lapset yhtä hyvässä korjuussa, vaikka äiti livistääkin heidän luotaan. Niin että olkoon menneeksi —"
"Niin-niin, Torkild. Maryssä on nyt kuitenkin hiven aitoakin, pieni kaipaus, joka ei ole pelkästään halveksittava, kaikkien hänen sulattamattomien lauseparsiensa ja hölynpölynsä takana. Ja sitä ei Lied ole koskaan ymmärtänyt, hän käsittää kaikkityynni loruksi —."
Sehän on hiton hyvä, ajatteli Torkild. Mutta hän ei sanonut sitä.
"Mary on pyytänyt", sanoi Rose, "että hän pois lähdettyään saisi tavata lapsiaan täällä meillä silloin tällöin. Ja minä olen sen luvannut — edellyttäen, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan?"
"Jos Liedillä ei ole mitään muistuttamista sellaisen järjestelyn suhteen, niin kernaasti minun puolestani. Mutta ilman hänen suostumustaan et sinä tietenkään saa ruveta järjestelemään mitään kohtauksia hänen lastensa ja heidän äitinsä välillä. — Kesken kaiken, kuka se yksi tuhannesta muuten on?"
"Niin — hänen nimensä on Petersen — eräs 'Tulevaisuudenmaan' toimittajista — tiedäthän, että Mary on saanut joitakin kyhäyksiään tuohon lehteen. Mies on kai vähän nuorempi Marya —."
"Voiko hän sitten elättää Maryn?" kysyi Torkild.
"Se ei taida olla kehuttavaa. Mutta Maryhän arvelee voivansa luoda itselleen omavaraisen toimeentulon —."
"Minä en tottavie usko, että hän lähtee miehensä luota, ennenkuin näen sen", sanoi Torkild.
* * * * *
Mutta Mary lähti todellakin. Seuraavien kahden kuukauden aikana oli Rose miltei joka päivä kutsuttuna neuvotteluun Fensaliin, tai tuli Mary hänen luokseen.
"Minä en vain käsitä, että sinä viitsit antaa hänen käyttää sinua uskottunaan —", sanoi Torkild eräänä päivänä.
"Oo — Mary-raukka on vaikeassa asemassa, näetkös. Hän pitää hirmuisesti Halsteinistaan, ja hän pitää hirmuisesti lapsistaankin tavallaan — eikä hän tahdo tehdä väärin miehelleenkään siltä kannalta, jolta hän näkee oikean ja väärän. Ja Petersen ahdistaa häntä antautumaan, mutta hän ei tahdo, ennenkuin hän on vapaa —. Ja jos minä voin auttaa häntä vähäisen — pitämään kiinni siitä, mikä hänen mielestään on oikein, ja lohduttaa häntä hiukkasen —."
Torkild meni vaimonsa luo ja suuteli häntä. Suuri luoja, hänellä on vielä jokseenkin paljon viattomuuttaan jäljellä sittenkin, pikku raukalla, ajatteli hän —.
* * * * *
Huhtikuun lopulla Liedit sitten erosivat, ja rouva muutti Petersenin luo. Hän asui yhdessä hänen kanssaan, työskenteli hänen kanssaan sanomalehdessä ja söi hänen kanssaan kahvilassa joka päivä, ja he olivat todennäköisesti hyvin onnellisia, sillä Rose ei enää usein tavannut Marya. Kerran hän oli ollut kutsuttuna tämän luo tapaamaan Peterseniä. Rosen täytyi myöntää, että rouva Lied oli vähentänyt hyvän joukon mainitessaan ystävänsä "vähän nuoremmaksi" häntä itseään — mies näytti korkeintaan kahdenkolmatta vanhalta.
Tuuma, että Mary tapaisi lapsiaan Christiansenien luona, jäi sikseen. Lied oli suhtautunut asiaan uudenaikaisen vapaamielisen aviomiehen tavoin, hän maksoi vaimolleen verrattain runsaan kuukausiavustuksen ja salli hänen käydä vapaasti tapaamassa lapsiaan vanhassa kodissa tai viedä heidät luoksensa kaupunkiin.