VIII.
Kevät ja kesä kuluivat Roselta ja Torkildilta hiljaa ja rauhallisesti. He olivat alkaneet jonkunverran seurustella erään toisen lapsettoman perheen kanssa, äskettäin paikalle perustetun apteekin hoitajan ja hänen rouvansa kanssa. Rose varsinkin näytti tulevan hyvin toimeen pienen hiljaisen rouva Vikin kanssa, joka surupuvussaan näytti äsken ripillelasketulta tytöltä — Vikit olivat juuri ennen tänne tuloaan menettäneet pienen puolenvuoden vanhan tyttönsä. Apteekkari oli rauhallinen, vaitelias mies, innokas metsästäjä kuten Torkildkin, ja sitäpaitsi laulaja.
* * * * *
Lokakuun alkupuolella Torkild sai eräänä päivänä sähkösanoman, että hänen isänsä oli hyvin sairaana ja halusi nähdä häntä ja Rosea. Kun hän soitti sille tohtorille Fredrikshaldiin, jonka hän tiesi olleen isän lääkärinä viime vuosina, sai hän kuulla, että kysymyksessä oli vatsakalvontulehdus; oli toimitettava leikkaus samana iltapäivänä, mutta tohtori antoi hyvin vähän toivoa. Torkild sai järjestetyksi niin, että hän ja Rose pääsivät matkustamaan kotiin samana iltana. Kun he seuraavana aamuna tulivat perille, tapasivat he Akselin yksinään talossa. Tohtori Christiansen oli katolisessa sairaalassa; leikkaus oli onnistunut jokseenkin suotuisasti, mutta hän oli hyvin heikko, eivätkä pojat saaneet puhella hänen kanssaan käydessään seuraavana päivänä häntä katsomassa.
Oli sähkötetty myöskin Dorikselle Kööpenhaminaan, mutta hän ei ollut vastannut.
Kolme päivää kului, surullisina ja painostavina. Satoi ja myrskysi lakkaamatta, joten he sairaalakäyntejä lukuunottamatta joutuivat pysyttelemään enimmäkseen sisällä. Niin oleskelivat nuo kolme ihmistä yhdessä tässä talossa, joka ei ollut koskaan ollut koti. Torkild ja Aksel karttoivat toisiaan mahdollisimman paljon, ja tavatessaan toisensa aterioilla tai kulkiessaan yhtä matkaa sairaalaan he puhelivat vain isän tilasta, Doriksen vaitiolosta, kauheasta ilmasta ja muusta sellaisesta —.
Torkildille oli tämä vierailu sanomattoman painostava. Kaupungissa makasi hänen isänsä kuolemaisillaan — lääkäri antoi hyvin vähän toiveita. Ja poika etsi turhaan sydämestään mitään kiintymyksentapaista tätä isää kohtaan. Vaikka Torkild uskoikin hänen pitäneen lapsistaan jollakin tavalla — niin sittenkin oli kipeä, hiukan halveksiva säälin tunne ainoa, mitä Torkildilla oli hänelle annettavana: ei liene Ivar Christiansen saanut omasta kohdastaankaan suuria elämältä, joka hänen nyt oli jätettävä, ja vielä vähemmän hän oli osannut antaa lapsilleen.
Ja sitten tuo veli, jota hän ei ollut koskaan tuntenut veljeksi, joka nyt oli vieras mies, jonka kanssa hän oli tapellut. Akselille merkitsi isä kai vielä vähemmän kuin hänelle. Nyt oli tämä kuolinvuode tuonut heidät yhteen — jonkinlainen säädyllisyydentunne johti heidät yhdessä olemaan läsnä tämän perheen irvikuvan hajoamistilaisuudessa.
Säädyllisyyden vuoksi he kumpikin puhuivat isän talosta kotinaan. Itse hän nukkui vanhassa huoneessaan — siinä huoneessa, missä hänen äitinsä oli kuollut kerran äärettömän kauan sitten — siinä nukkuivat nyt hän ja Rose. Ja soveliaisuussyistä hän kutsui Rosea vaimokseen — soveliaisuussyistä ja muistakin syistä, jotka totisesti eivät olleet erikoisen soveliaita.
Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että vaimokseen hän ei ollut onnistunut tekemään Rosea. Rakastajattarekseen hän oli saanut hänet voitetuksi vähäksi aikaa — hän jäi sellaisena olemaan tottumuksesta ja koska ei kummallakaan heistä ollut rohkeutta rikkoa suhdetta. Vielä ei kumpikaan ollut puhunut siitä, vaikka he tiesivät, ettei se voinut kestää. Mutta että asia oli niin, sen Torkild tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Sillä nämä päivät näyttivät hänelle entistä selvemmin, että hän itse ja hänen asiansa eivät liikuttaneet Rosea —.
* * * * *
He olivat vieraantuneet tavasta puhella keskenään, Torkild ja Rose, niin että heistä nyt olisi tuntunut ujostuttavan oudolta, jos he olisivat koettaneet puhella keskenään niinkuin muinoin ennen naimisiinmenoaan. Siitä se johtui, eikä välinpitämättömyydestä, että Rose karttoi häntä ja puhui muista asioista kuin siitä, mitä he molemmat ajattelivat, silloin kun he olivat yhdessä nykyään. Roseenkin teki tämä oleskelu hänen miehensä lapsuudenkodissa valtavan vaikutuksen, mutta hän oli etääntynyt liian kauas Torkildista voidakseen ruveta siitä puhumaan, sitäkin enemmän kun kaikessa tässä oli hänelle jotakin käsittämätöntä ja luonnottoman liikuttavaa. Hän näki, etteivät kuolevan miehen kaksi poikaa surreet isänsä menettämistä, vaan sitä, ettei heillä ollut isää menetettävänä; hän tunsi, että veljesten kesken vallitsi niin kireä ja katkera tunne, ettei edes suru siitä, mistä he kumpikin olivat jääneet osattomiksi, voinut lähentää heitä toisiinsa. — Ja lisäksi täällä, missä kaikki muistutti hänen ja Torkildin nuoruudesta, heidän lapsuudenajoilta juontuvasta ystävyydestään, tuntui Rosesta Torkildin vaiteliaisuus ja umpimielinen käytös häntä kohtaan kaksinverroin loukkaavalta, ja katkerammalla mielellä kuin koskaan ennen hän ajatteli, mitä heidän avioliittonsa oli tuhonnut heiltä molemmilta, ja hänen käytöksensä Torkildia kohtaan tuli kylmemmäksi ja vieraammaksi kuin hän itse tiesi tai olisi tahtonutkaan —.
* * * * *
Neljännen päivän iltana ajoivat vaunut pihaan. Kun he tulivat käytävään, Rose keittiöstä, Torkild arkihuoneesta ja Aksel omasta huoneestaan yläkerrasta, tapasivat he siellä Doriksen. Tämä juoksi heti Torkildin luo, heittäytyi häntä vastaan ja purskahti rajuun itkuun.
Torkild sai viedyksi hänet huoneeseen, mutta kun hän aikoi lähteä ulos maksamaan ajurille, pani Doris vastaan — ajurin piti odottaa; hän ajaisi samaa tietä kaupunkiin käydäkseen katsomassa isää. Vasta puhuttuaan telefonissa lääkärin kanssa sai Torkild hänet käsittämään, että sairaalassakäynti oli mahdotonta näin myöhään illalla, ja hän taipui vihdoinkin juomaan teetä ja haukkaamaan vähän illallista, jonka Rose oli hänelle laittanut.
Aksel siirtyi arkihuoneeseen; toiset istuivat Doriksen luona tämän syödessä. Hän oli lähtenyt Jyllannista edellisenä iltana — oli ollut siellä vierailemassa joidenkin ystävien luona — ei ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja oli aamulla jatkanut matkaansa edelleen Kööpenhaminasta — kolmannessa luokassa koko matkan. Hän oli väsyneen ja kuluneen näköinen, vaikutti hirveän järkyttyneeltä, itki lakkaamatta ja puhui isästään intohimoisen hellin sanoin.
— Niin. Ei edes sitäkään hän ollut muistanut, ajatteli Torkild. Dorishan piti heidän isästään, hän oli ainoa lapsista, joka koskaan oli kiintynyt isään. Torkild oli unohtanut senkin — niinkuin oli puolittain unohtanut sisarensakin viime vuosina. — Doris ei ollut koskaan vastannut hänen kirjeisiinsä — joten hän oli lakannut kirjoittamasta, kunnes kirjeenvaihto supistui jokseenkin yksinomaan joulu- ja syntymäpäivätervehdyksiin, eikä Torkild ollut huolehtinut siitä sen enempää. Dorishan kirjoitti ansaitsevansa hyvin laulutunneillaan, Torkild tiesi hänellä olevan runsaasti sukulaisia Kööpenhaminassa ja paljon ystäviä — ja siksi hän ei ollut välittänyt ottaa sen paremmin selvää siitä, miten sisaren asiat muuten olivat.
— Nyt se oli myöhäistä. Torkild istui ja katseli tuota nuorta tyttöä, jonka puku oli perin avokaulainen ja perin uusmuotinen, tukka taidokkaasti laitettu, harjattu ja ikäänkuin tomutettu hiusverkon alla. Hipiä oli harmaa puuterin alta, suun piirteet kuluneet ja veltot, silmien alustat ruskeat ja ryppyiset. — Torkild ei ollut nähnyt häntä sittenkuin häämatkallaan Kööpenhaminassa kaksi ja puoli vuotta sitten. Silloinkin hän oli kyllä pannut merkille, että Doris pukeutui silmiinpistävästi, ja hänen käytöksensä kaduilla ja kahviloissa harmitti häntä, se ei ollut lähimainkaan sopivaa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että nuo olivat sisaren puolelta vain kujeita, joita hän lapsellisuudessaan luuli hauskoiksi ja veikeiksi. Mutta olihan hänellä työtä yllinkyllin, sukulaisia joukoittain, eikähän hän enää mikään lapsikaan ollut — kyllä hän pitäisi varansa. — Nyt saattoi kuka hyvänsä nähdä — ainakin jokainen mies — ettei hän ollut sellainen, joka oli pitänyt varansa.
Niin pian kuin Doris oli saanut vähän teetä ja ruokaa, sanoi hän hyvää yötä veljilleen ja meni Rosen kanssa yläkertaan huoneeseensa.
Palvelijatar oli mennyt makuulle jo kauan sitten; Torkild korjasi pöydän vaimonsa puolesta ja otti myös Doriksen päällysvaatteet, jotka olivat jääneet virumaan sohvalle, ripustaakseen ne kuivamaan. Aksel tuli arkihuoneen ovelle, kun Torkild seisoi Doriksen hattu kädessään — se oli pieni tulipunainen samettikypäri, josta valtava röyhy sinipunaisia märkiä strutsinsulkia riippui taaksepäin.
"Miltä hän sinusta näyttää?" kysäisi Aksel oltuaan hetken vaiti.
"No — hän on luonnollisesti kovin rasittunut matkasta, poloinen."
Aksel oli vaiti hetken.
"En minä sitä muuten tarkoittanut", virkkoi hän sitten.
Torkild ei vastannut. Katkeruus Akselia kohtaan kuohahti hänessä. Tuoko oli ainoa, mitä hänellä oli sanottavana heidän sisarestaan — nyt.
"Se juuri vielä puuttui", sanoi Aksel purevasti: "Perhepiirin viimeinen kaivattu jäsen tulee — tuollaisena!"
"Tuollaisena tai tällaisena —" Torkild käännähti veljeensä päin. "Ei ainakaan meille kenellekään Doris ole tilivelvollinen, olkoonpa hän käyttäytynyt niin tai näin. Ei isälle, ei sinulle, ei minulle. — Sillä ei yksikään meistä ole pannut tikkua ristiin auttaakseen häntä milloinkaan. Me olemme antaneet hänen purjehtia omia vesiään kaikki — jumala paratkoon!
"— Ja muista olla sanomatta hänelle yhtään loukkaavaa sanaa, ajattelitpa hänestä mitä hyvänsä", sanoi Torkild ovelta mennessään.
"Oletko hullu — tietänethän toki, ettei se johtuisi mieleenikään!"
"Vai niin. No, kuinkas sen olisin voinut tietää!" singautti Torkild hänelle mennessään. "Hyvää yötä."
* * * * *
Seuraavana aamuna menivät Doris ja Torkild yhdessä sairaalaan. Isä nukkui, ja heidän istuessaan hänen luonaan hän nukahti kuolemaan.
Torkild olisi tahtonut ottaa ajurin kotimatkalle, mutta Doris halusi kävellä. Ja niin he tarpoivat käsikynkässä vanhaa tuttua tietä syyssateessa ja liejussa. Doris itki herkeämättä.
"Hän on kaivannut minua. Voit olla varma, että isä on kaivannut minua. Hän tiesi hyvin, että minä olin ainoa meistä, joka pidin hänestä. Oi kuinka minä kadun — kuinka minä kadun, etten matkustanut kotiin ennemmin — aina iltapäivään saakka toissapäivänä en tiennyt, lähtisinkö matkalle —. En uskaltanut —.
"— Oi kuinka minä kadun. Isä — hän olisi kyllä ymmärtänyt. Hän ei olisi sanonut mitään. Hän olisi kyllä ymmärtänyt sen, hän — minulla on kai oikeus elää omaa elämääni niinkuin tahdon —"
Heidän täytyi pysähtyä ja mennä tiepuoleen. Maalaisrattaat ajoivat heidän ohitseen roiskuttaen liejua heidän päälleen.
"Minä rakastin isää — senkin vuoksi, että hänellä oli rohkeutta elää elämäänsä oman mielensä mukaan — piittaamatta muista. Onhan kai ihmisen pyhin oikeus elää omaa elämäänsä —."
"Ei", sanoi Torkild painavasti. "Siihen ei kenelläkään ihmisellä ole oikeutta. Sillä ei kukaan voi elää omaa elämäänsä kajoamatta toisten elämään."
"Minuako sinä ajattelet?" kysyi sisar sotaisesti.
"En." Torkild pisti hänen käsivartensa jälleen kainaloonsa. "Minä ajattelin itseäni —."
* * * * *
Torkild matkusti takaisin tehtaalle seuraavana päivänä ja palasi vasta hautajaisiin, Aksel samoin. He pitivät varansa, etteivät joutuneet menemään eikä tulemaan samassa junassa.
Hautajaispäivän iltana, kun Torkild tuli yläkertaan pannakseen maata, istui Rose sohvassa. Hän ei ollut alkanut vielä riisuutua; näytti siltä kuin hän olisi odottanut Torkildia.
"Torkild. Sinun pitäisi koettaa, etkö voisi saada Dorista olemaan palaamatta Kööpenhaminaan. Luulen, että olisi paljon parempi hänelle jäädä tänne — monistakin syistä —."
"Oletko puhunut hänen kanssaan?" kysyi Torkild.
"Olen. Mutta hän ei tahdo — tai oikeammin, minä en usko, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Mutta jos sinä koettaisit. Sinä olet kuitenkin se, jota hän eniten kunnioittaa."
"Hm." Torkild alkoi hiljakseen riisuutua. "Et tietystikään tarkoita, että hänen pitäisi jäädä tänne —?"
"En. Olen pyytänyt häntä tulemaan meille asumaan — ainakin toistaiseksi. Myöhemmin hän voisi kai saada oppilaita Kristianiassa — etkö luule? — Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, että hän tulee meille?"
"Ei, päinvastoin. Olen iloinen, että olet tehnyt sen omasta ehdostasi. Olin juuri aikonut kysyä sinulta, emmekö voisi kutsua häntä luoksemme —.
"— Onko hän kertonut sinulle jotakin?" kysyi Torkild äkkiä hetken perästä. "— Itsestään, tarkoitan?"
Rose viivytteli hetken.
"Kyllä — tai niin, hän on kertonut koko joukon — hurjia juttuja, joiden luulen olevan enimmäkseen hänen omia sepityksiään. Mutta yksi seikka lienee kai varma, valitettavasti. Ei voine haitata mitään, että sanon sen sinulle. Hän on kai ollut — kihloissa — serkkusi Mogensin kanssa. Ja nyt on tämä muuttanut takaisin vaimonsa luo. He ovat olleet erillään vuoden ajan, mutta vaimo on näet — niin, hänelle on tulossa lapsi. Ja Doris on luonnollisesti äärettömästi katkeroitunut ja harmistunut Mogensin petollisuudesta — tämä oli salannut asian Dorikselta vielä useita kuukausia sen jälkeen kun hänellä täytyi olla tiedossa, ettei hän voinut saada eroa Lise-rouvasta —."
Torkild ei puhunut mitään. Ja Rose lisäsi:
"Sinun ei tarvitse antaa Doriksen tietää, että olen kertonut sinulle tämän."
"En huoli sitä tehdä." Torkild meni vaimonsa luo. "Niin — sinusta kai tuntuu, että sinä olet joutunut naimisiin ihanaan perheeseen —."
"Tunsinhan minä sinun perheesi yhtä hyvin kuin sinä, olin melkein sanoa." Rose pani kätensä hänen olkapäilleen, painoi hänet alas ja suuteli häntä otsalle. "Sinä ja minä vain emme tunteneet itseämme niin hyvin kuin luulimme —."
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun Torkild ja Doris kävivät yhdessä kävelyllä, puhui Torkild sisarelleen asiasta. Mutta Doris ilmoitti jyrkästi tahtovansa palata Kööpenhaminaan. Ja viimeiseksi vastaukseksi kaikkiin veljen taivutusyrityksiin hän sanoi äänellä, mikä ilmaisi enemmän ärtymystä kuin mitään muuta:
"Muuten siellä on eräs Jens Lihme-niminen mies. Ja hänen kanssaan näet olen luvannut mennä naimisiin ensi kuussa."
Torkild käveli hetken vaiti. Hän ajatteli, mahtoiko tuossa Doriksen ilmoituksessa olla yhtään totta.
"Sinä et sano sitä niinkuin olisit ylenmäärin rakastunut sulhaseesi", uskalsi hän viimein huomauttaa.
"Rakastunut!" Doris naurahti. "Jens ei ole sellainen mies, johon rakastutaan. Minä kaikkein vähimmän. Hän on ainoa mies, näetkös, joka ei ole koskaan tahtonut minulle muuta kuin hyvää, ei ole koskaan valehdellut minulle, ei koskaan koettanut käyttää minua väärin. Hän on antanut minun käyttää väärin häntä, antanut minun valehdella hänet täyteen, kiusata ja kiduttaa hänet melkein kuoliaaksi. — Ja hän tahtoo ottaa minut, vaikka tietää minusta kaikki. Hän tahtoo, että tulisin hänen luokseen sellaisena kuin olen, tulisin hänen vaimokseen — vaikkapa vain nimellisesti, jos en enempää tahdo. — Oh ei, Jens Lihmen laiseen mieheen ei kukaan rakastu — —. Mutta nyt minun täytyy pitää mitä olen luvannut hänelle, tämän kerran, eikä sinun hyödytä puhua siitä minulle enää —."
"Mutta", yritti Torkild siitä huolimatta, "etkö voisi olla kotona siihen asti kun menette naimisiin — mennä naimisiin täällä?"
"Kyllä." Doris muutti äkkiä sävynsä. "Jos vain Jens tahtoo. Se ei itse asiassa olisikaan tuhmaa. Minä voisin matkustaa sinne ja järjestää asiat oppilaitteni kanssa — ja sitten voisimme tulla tänne ja mennä naimisiin. Minä lupaan sen — mutta sitten et saakaan puhua minulle enää mitään koko asiasta. Se kiusaa minua niin", sanoi hän äkkiä surkealla äänellä.
Kaikki mitä Torkild tämän lisäksi sai tietää salaperäisestä herra
Lihmestä, oli se, että hän oli tuntiopettaja ja asui Christianshavnissa.
* * * * *
Seuraavana päivänä hänen täytyi palata takaisin työhönsä. Oli päätetty, että koetettaisiin saada talo myydyksi niin pian kuin suinkin, ja Doris ja Rose jäisivät sinne joksikin aikaa järjestämään ja pakkaamaan. Aksel lupasi tulla käymään siellä silloin tällöin katsoakseen, voisiko hän jotenkin olla avuksi heille.