IX.
Eräänä pimeänä iltana kaksi viikkoa myöhemmin seisoivat Rose ja Aksel Fredrikshaldin asemalla ja huiskuttivat Dorikselle, joka matkusti pois ulkomaanjunalla.
"Niin", sanoi Rose, kun he kääntyivät ympäri ja menivät asemarakennuksen läpi. "Me voimme kai mennä yhtä hyvin suoraa tietä hotelliasuntoomme ja ruveta nukkumaan — meidänhän on noustava ylös huomenna kello kuudelta."
Aksel nyökkäsi.
"Niin — nyt on sielläkin suljettua ja autiota", virkkoi Aksel hetken perästä. "Herra tietää, millaiset ihmiset siellä kulkevat kynnyksen yli seuraavalla kerralla. Ja millaista elämää tullaan viettämään isän talossa, kun se nyt vaihtaa omistajaa."
"Kunpa se norjalais-amerikkalainen ostaisi sen", sanoi Rose.
Aksel jatkoi:
"Sinähän olet muuten ollut siellä enemmän kuin minä. Ja sinulla on ehkä — hyviä muistoja — sieltä."
"Tiedäthän, että on. Meillä oli siellä hauskaa ennen muinoin, Torkildilla ja Doriksella ja minulla. — Mehän olimme kaikki sangen nuoria. Ja ne minun lyhyet kesälomani — jo pelkästään se, että olin vapaa, riitti tekemään kaiken siellä minulle ihan kuin juhlaksi —."
* * * * *
Kun he tulivat hotelliin ja olivat menneet ruokasaliin syömään vähän iltasta, muisti Aksel äkkiä istuneensa syömässä päivällistä veljensä kanssa juuri tämän saman ikkunapöydän ääressä kerran siihen aikaan, kun hän oli vasta tullut Norjaan.
He puhelivat hyvin vähän keskenään aterian aikana. Kun he olivat syöneet ja Aksel ryhtyi tekemään tiliä tarjoilijan kanssa, keskeytti Rose hänet:
"Minun on maksettava yksi tee ja kolme voileipää." Rose ei ollut vielä päässyt savukkeestaan, jonka vuoksi he jäivät istumaan tarjoilijan mentyä.
"Miksi tahdoit välttämättä maksaa puolestasi?" kysyi Aksel.
"Miksi minun sitten ei olisi pitänyt tahtoa — minun on aina tapana tehdä niin."
"Minä en kysy nyt, miksi sinun ei olisi pitänyt. — Minä kysyin, miksi sinä tahdoit. — Siksikö, että tiedät Torkildin ja minun olevan huonoissa väleissä?"
"No niin. Siksikin." Rose punastui. "En tietystikään voi olla sinun vieraanasi, kun sinä jostakin syystä, jota minä en tunne, et enää koskaan käy meillä —."
"Torkild ei siis ole kertonut sinulle aihetta?"
"Ei ole."
"No, on kai hän kuitenkin sen verran sanonut, että syy on minun", sanoi
Aksel.
"Torkild ei ole vihjannut minkäänlaista", sanoi Rose vastahakoisesti. "Ei aiheesta eikä syystä. Minä otaksuin luonnollisesti, että syytä oli kummallakin puolella. — Mutta kun Torkild nimenomaan antoi minun ymmärtää, ettei hän halunnut kertoa minulle mitään koko jutusta, niin tulee sinun luonnollisesti olla niin kiltti, ettet koeta esittää siitä minulle mitään selitystä sinäkään."
Aksel katsoi teekuppiinsa.
"Sinä olet siis ylenmäärin rehellinen miestäsi kohtaan?"
"Luonnollisesti minä olen rehellinen", sanoi Rose lyhyesti. Hän sammutti savukkeenpätkän painamalla sen lautastaan vasten ja nousi pystyyn. "Kello on jo melkein kymmenen, Aksel — luulen, että sanon hyvää yötä nyt ja menen nukkumaan —."
"Minä menen myös —."
He menivät yhtä matkaa käytävää pitkin Rosen ovelle.
"Oletko muistanut sanoa, että meidät herätetään? No niin — hyvää yötä vain, Aksel — —" Rose ojensi hänelle kätensä ystävällisesti hymyillen ja nyökäten ja meni huoneeseensa.
* * * * *
Hän riisui yltään märät vaatteet, ja aamuröijyssä ja tohveleissa hän istuutui uunin luo nauttimaan kirjasta ja savukkeesta. — Huone oli itse asiassa varsin miellyttävä — hotelli huoneeksi — vanhanaikaisesti ja kodikkaasti sisustettu.
Hän oli istunut lukemassa noin tunnin ajan. Tuli oli palanut loppuun uunissa, huone täynnä tupakin savua. Jossakin löi kello yksitoista. Oli kai aika mennä nukkumaan.
Rose venytteli hiukan tuolissaan ja haukotteli. Häntä vilutti hiukan ja hänestä tuntui vastahakoiselta nousta avaamaan ikkunaa mustaan, märkään yöhön. Silloin koputettiin ovelle.
"Rose — oletko ylhäällä vielä?" kysyi Akselin ääni hillitysti.
"Olen kyllä —."
"Saanko puhua vähän kanssasi?"
Rose silmäsi itseään peilistä. Tumman sinipunainen villaröijy valkoisine liinakauluksineen ja lakkavöineen näytti asiatuntemattoman silmissä melkein tavalliselta päiväpuvulta.
"Ole niin hyvä."
Aksel avasi oven ja sulki sen hiljaa jälkeensä.
"Kas, sinä istuitkin lukemassa —. Minä pelkäsin, että olit jo mennyt maata —."
"Ei. Minä aioin juuri mennä nukkumaan."
Aksel selaili kirjaa, jonka Rose oli pannut kädestään pöydälle:
"Mikä kirja tämä on?"
"Se on muuan, jonka Doris lainasi minulle. Hän oli niin innostunut siihen."
"Vai niin. Pidätkö sinä siitä?" kysyi Aksel hajamielisesti.
"En pidä. Minusta se vaikuttaa miltei vähän ellottavalta."
"Sanopa minulle", virkkoi Aksel hiljaa, istuutuen tuolille uunin luo — "eikö Doris itsekin vaikuttanut sinusta nyt — miltei ellottavalta?"
"Ei", sanoi Rose lyhyeen. Ja hän lisäsi moittivasti: "Doris on aina ollut vaikeassa asemassa, raukka. Ja nyt hän oli onneton ja ylen hermostunut. Niin paljon luulin sentään sinunkin voivan ymmärtää —"
"Luonnollisesti. Mutta ei ole tosiaankaan hauskaa miehelle nähdä, että hänen oma sisarensa vaikuttaa — puolimaailman naiselta, suoraan sanoen."
"Minun mielestäni sinun ei pitäisi puhua hänestä sillä tavalla, Aksel."
"Etkö voi istuutua?" Rose istahti sohvaan käsi posken alla ja katsoi vakavasti Akseliin. "— Tunnetko lähemmin tuota hänen kihlaustaan — tuo Lihme, mikä hän on miehiään?"
"En tiedä juuri enempää kuin sinäkään. Mutta hänhän tulee nyt tänne ensi kuussa, joten saamme nähdä hänet. — Muuten, jos siitä halusit puhua kanssani, niin onhan meillä aikaa aamulla junassa. Nyt on jokseenkin myöhä, niin että —"
"En minä tahtonut puhua kanssasi Doriksesta." Aksel jäi istumaan. "Tahdoin kysyä sinulta — pidätkö sinä meitä vihamiehinä, koska Torkild ja minä olemme vihoissa?"
"Tuo on minun mielestäni tarpeeton kysymys", sanoi Rose ystävällisesti. "En voi uskoa käyttäytyneeni — epäystävällisesti sinua kohtaan näinä päivinä, jolloin olemme olleet yhdessä. Mehän emme ole koskaan paljon nähneet toisiamme, ja kun te ette enää ole yhdessä paitsi silloin kun on pakko, niin tapaamme vielä harvemmin toisiamme vastedes. Totta puhuakseni, mehän tunnemme toisiamme oikeastaan niin vähän etten tiedä, miten me voisimme tulla vihamiehiksi."
"Oletko unohtanut, että sanoin sinulle kerran rakastavani sinua?" kysyi
Aksel. "Oletko unohtanut, että kosin sinua kerran? Minä muistan sen."
Rose istui tuokion liikkumatonna. Häntä värisytti, jopa peloittikin. Se oli jotenkuten niin uskomatonta, ei kukaan ollut koskaan rohjennut sitä, hän ei ollut koskaan pitänyt mahdollisenakaan, että kukaan rohkenisi sitä hänen suhteensa — ja nyt hän aavisti hämärästi, että Aksel aikoi puhua asioista, joiden kuuleminen tuntui hänestä loukkaukselta.
"Oletko unohtanut, että olen naimisissa?" kysyi Rose pakottautuen puhumaan tasaisesti ja tyynesti. "Minun mielestäni sen pitäisi riittää sinulle. Ettei minun tarvitsisi muistuttaa sinulle olevani naimisissa veljesi kanssa."
"Tarkoitatko todellakin", sanoi Aksel hitaasti, "että jompikumpi meistä, Torkild tai minä, on saanut tuntea, että me olemme veljekset? Sehän siinä juuri onkin, Rose — veli, kaikki mitä se sana voisi merkitä, se on meiltä riistetty. Ne samat kaksi ihmistä, jotka laittoivat meidät molemmat — ja myöskin Doriksen — maailmaan, kielsivät meiltä kodin ja sisarukset ja isänrakkauden ja äidinrakkauden ja turvan ja lapsuudenonnen. Yhteinen onnettomuus meille kaikille kolmelle, siinä on kaikki mitä meillä on ollut yhteistä. Kun me kolme sisarusta opimme tuntemaan toisemme, olimme täysikasvuisia. Kun me vihdoinkin kohtasimme toisemme jälleen isämme talossa, olimme yhtä vieraita toisillemme — minä ainakin olin sisaruksilleni — kuin kolme sutta, jotka sattuvat putoamaan samaan sudenkuoppaan —"
"Niin, minä ymmärrän sen kyllä", sanoi Rose hiljaa. Hänen ensimmäinen kuohahtava vihansa oli vaihtunut myötätunnoksi Akselin puhuessa.
"Ymmärrätkö, kuinka mahdotonta on sellaisissa olosuhteissa vaatia, että
Torkildin ja minun olisi tunnettava veljellisyyttä toisiamme kohtaan.
Hän ei ole, herra nähköön, tuntenut sitä koskaan, hänkään —"
"Siinä minä luulen sinun erehtyvän", sanoi Rose hiljaa. "Torkildilla on hyvin paljon perhetunnetta — kaikesta huolimatta, kun ei kerran sekään, mitä äsken mainitsit, ole voinut kiskoa sitä irti hänestä. Minä olen varma siitä, että Torkild hyvin mielellään olisi suonut teidän suhteenne muodostuvan aivan toisenlaiseksi. — Ja hän on aina kaivannut juuri kotia —"
"Niin olen minäkin tehnyt, Rose", keskeytti Aksel. "Ja tiedätkö, minkä vuoksi meidän oli mahdotonta tulla ystäviksi? Sinun vuoksesi! Sinä kuljit siellä sudenkuopassa — kauniina ja rauhallisena ja lempeänä ja terveenä. Sinulla oli kaikkea sitä, mitä me kaipasimme, kyky antaa meille juuri kaikkea mitä halusimme. Sinä tulit kodista, sen huomasi kaikista pienimmistäkin seikoista sinussa — minne sinä menit, siellä oli koti, jota sinä rakastit, sillä koti oli sinussa — ja meistä kahdesta veljeksestä tuli vain kaksi miestä, jotka taistelevat samasta naisesta —"
Rose pudisti päätään:
"Tuon, mitä sinä nyt sanot, en voi nähdä pitävän paikkaansa. Muun muassa siitä syystä, että kului puolitoista vuotta aikaa sinun kosinnastasi siihen, kun Torkild ja minä menimme kihloihin. Ja koko sinä aikana emme me kaksi tavanneet toisiamme ainoatakaan kertaa. Niin että sinä ainakin luovutit kiistakentän Torkildille ilman erikoisempaa vastarintaa —"
"Tahdotko sanoa, että minulla olisi ollut joitakin mahdollisuuksia?" kysyi Aksel käheästi.
"En. Enpä juuri luule, että sinulla olisi ollut." Rose koetti sanoa tämän varsin kevyesti, mutta vasten hänen tahtoaan se tuli esiin hiukan epävarmasti. Hänelle sarasti samassa silmänräpäyksessä, kuinka satunnaista oli, että Torkildista oli tullut hänen miehensä.
Aksel nousi seisomaan.
"Sinun vuoksesi meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän uhkaavasti.
"Olenhan sanonut sinulle, etten halua mitään selitystä —"
"Mutta minä tahdon selittää. Sinun täytyy kuunnella minua!"
"Jos täytyy, niin täytyy." Rose kohautti olkapäitään.
"Mutta silloin saat tosiaankin odottaa huomiseen junamatkaan. — Muun muassa siitä syystä, että minulla on vaikutelma, että sinä voisit tänä iltana helposti tulla sanoneeksi yhtä ja toista, minkä jälkeenpäin toivoisit jättäneesi sanomatta."
"Mutta jollemme saa olla junassa yhtään hetkeä kahden kesken?"
"No matkustakaamme sitten herran nimessä toisessa luokassa — tai ensimmäisessä. Silloin saamme kai vaunuosaston haltuumme ainakin niin kauaksi, että saat sanotuksi sen mitä välttämättä tahdot —"
Aksel seisoi hetken pää kumarassa. Sitten hän huusi äkkiä:
"Ei! Minä tahdon puhua nyt. Koska sinä olet oikeassa — huomenna olen ehkä muuttanut mieltäni! Ja minä tahdon saada sen sinulle sanotuksi —"
Hän meni ovelle, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Rose katsoi häneen. Sitten hän meni ikkunan luo ja avasi sen.
"Mitä sinä tahdot?" Se tuli kuin tukahdutettu huuto.
"Ilmaa", sanoi Rose kuivasti. Hän asetti tuulikoukun paikoilleen ja kääntyi jälleen Akseliin päin: "Jätä nyt nuo narrinkujeesi, Aksel, ja mene tiehesi, että pääsen vuoteeseen."
"En mene, ennenkuin olen sanonut mitä tahdon."
Rose istahti sohvaan, otti savukkeen ja sytytti sen:
"Niinpä niin. Sinä tiedät luonnollisesti, ettei minulla ole juuri halua soittaa hotellin väkeä, laittaa skandaalia ja häväistä itseäni ja lankoani. Jos tahdot käyttää hyväksesi sitä seikkaa, niin —"
"Tahdon kyllä. Etkö usko minun tietävän, että tämä on viimeinen tilaisuus, jolloin saan puhua kanssasi —"
"Sitä se kieltämättä on", sanoi Rose kylmästi.
Aksel tuli ja asettui hänen eteensä toiselle puolen pöytää.
"Minä rakastin sinua ja hän rakasti sinua, ja sinä valitsit hänet. Niin kauan kuin luulin teidän olevan onnellisia — Jumala tietää, että soin parasta teille molemmille. Sinä voit uskoa minua tai olla uskomatta, miten tahdot — mutta niin tein. Jos olisin nähnyt sinut onnellisena hänen kanssaan — jos olisin ymmärtänyt hänen voittaneen koko sinun rakkautesi, panneen liikkeelle koko sinun kiintymiskykysi — luoja tietää, ettei minulla itselläni ollut hyvä olla juuri siihen aikaan, mutta minä tiedän puhuvani totta, kun vannon, että silloin en olisi hautonut pahaa tai kateellista tai epäveljellistä ajatusta Torkildia kohtaan sydämessäni. Mutta kun se päivä tuli, jolloin näin, ettei hän ollut sitä voinut, että sinä olit todellisuudessa onneton —"
"Minä olin juuri menettänyt pikku lapseni", sanoi Rose hiljaa.
"Sehän ei ollut koskaan elänytkään, Rose. Ja sinä olit niinkuin ihminen, joka on menettänyt kaikkensa — jolla ei enää ole toivoa onnesta maan päällä."
"Sellainen pieni lapsi, jota on kantanut povessaan niin monet kuukaudet ja tuntenut kasvavan ja elävän —. Minulle se oli elänyt kuukausia, päivät ja yöt. Se tulee lopuksi äidilleen koko maailmaksi, Aksel. Pitkäksi, pitkäksi aikaa ainakin —"
Aksel oli vaiti hetken verran.
"Kun minä nyt näin teidät yhdessä täällä. Jos olisin nähnyt teidän rakastavan toisianne, jos sinä olisit ollut onnellinen — olisin mennyt Torkildin luo ja pyytänyt häneltä anteeksi. Tiedän, että olisin tehnyt sen. Mutta sinä et ole onnellinen etkä sinä rakasta häntä —"
"Olisiko sinun mielestäsi tuo aika ollut hyvin valittu rakastuneisuutemme ja onnemme osoittelemiseen —?"
"Ei se sitä ole. Etkö usko, että minä olisin ymmärtänyt ja tuntenut sen, jos sinä olisit rakastanut miestäsi? Minä, joka rakastan sinua — luuletko, että antaisin narrata itseäni siinä suhteessa. Ei, ei, minä näen kyllä, ettet sinä ole onnellinen; kun lähdet täältä, niin et mene kotiin, niissä kaikki isän talon kurjuus ja kolkkous ja hänen kuolemansa ja Doriksen surkeus ja minun halpamaisuuteni sinua kohtaan tänä iltana unohtuvat eivätkä mitään merkitse. Sellaisesta rauhanmajasta ette Torkild ja sinä tulleet —. Sentähden minä en pyydä häneltä anteeksi, sentähden en välitä siitä, että olet naimisissa veljeni kanssa, kuten sanot. — Hänellä ei ole sinuun mitään oikeutta, jota minä kunnioittaisin — minun silmissäni sinä olet vapaa nainen, koska kerran et rakasta häntä."
"Vaikkapa olisikin niinkuin otaksut", sanoi Rose vapisten, "etten minä rakasta miestäni. Niin on hänellä mielestäni kuitenkin oikeus vaatia minulta yhtä ja toista. Ja minulla velvollisuuksia — muun muassa se, että en kuuntele sinua enempää. Nyt sinä olet antanut selvitystä enemmän kuin tarpeeksi ja nyt sinä saat mennä."
"Sinun on vastattava minulle ensiksi yhteen asiaan — rakastatko Torkildia? Minä vaadin sinua sanomaan minulle totuuden, ennenkuin menen."
"Ja minä kieltäydyn vastaamasta mitään sellaiseen kysymykseen."
"No, siinä on jo vastausta kyllin", sanoi Aksel voitonriemuisena. "Sinä et siis rakasta häntä. Ja silloin hän ei ole sinun miehesi minun silmissäni. Hän on ottanut minulta sinut — ainoan maailmassa, mistä välitän, eikä osannut pitää sitä kiinni. Hänellä ei ole mitään oikeutta pitää sinua, hänellä ei ole sinuun suurempaa oikeutta kuin minulla, ja minä taistelen hänen kanssaan sinusta. Sinä olet vapaa, niin olet — eihän teillä ole edes lapsia kiinnittämässä teitä toisiinne. Hän ei rakasta sinua enää hänkään, ainakaan hänellä ei ole rohkeutta taistella sinusta enää. Enkä minä antaudu tällä kertaa — sinä saat nähdä sen, Rose. Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, ja minä tulen kyllä saamaan sinut, sen voit uskoa. Sinä tiedät sen itsekin — sinähän seisot ja vapiset, sinä tiedät, että minä olen oikeassa — sinä pelkäät minua —"
"Ei, en pelkää." Rose oli noussut seisomaan häntä vastapäätä. "Ja lopeta nyt tuo. Rakasta minua herran nimessä niin paljon kuin tahdot, mutta ole puhumatta siitä, jos tahdot minun säilyttävän edes kunnioituksen rahtusen sinua kohtaan. Sinä voit ainakin olla vakuutettu siitä, etten minä tule koskaan vastaamaan sinun tunteisiisi — senjälkeen kun olet käyttäytynyt niin sopimattomasti kuin tänä iltana — vaikkapa minulla olisi ollutkin sinun mukavat näkökantasi siitä, mitä miehelle annettu sana ja miehen koti ja kunnia merkitsevät. Mutta niin ei ole."
"Tarkoitatko", sanoi Aksel hieman hymyillen, "että Kristianian kaupungintuomarille antamasi selitys — ja miehesi koti ja kunnia, niinkuin niitä nimität — koti ilman lapsia, ilman onnea, mies jota et rakasta ja joka ei rakasta sinua enää — luuletko, että itse katsoisit niitä voittamattomiksi esteiksi onnesi tavoittamiselle sinä päivänä, jolloin näkisit sen edessäsi — jolloin se seisoisi ovellasi sinulle viittaamassa?"
"Niin tarkoitan."
"Silloin sinä et ole koskaan rakastanut Torkildia. Sillä silloin sinä et tiedä mitä rakkaus on."
"En välitä sitä tietääkään. En sellaista rakkautta. Enkä viitsi väitellä sinun kanssasi — voit luottaa siihen, että sinä et voi sitä minulle opettaa."
"Sanoithan itse — ettet tiennyt, minkätähden se ei olisi voinut olla minä yhtä hyvin kuin hän. Sinä et ole rakastanut häntä, et ole. Jos en minä olisi ollut niin hölmö ja mennyt tieheni, silloin kun työnsit minut luotasi ensi kerran — niin tuhmanylpeä — niin sinä olisit voinut olla minun nyt! Sinä ole myöntänyt sen itse."
"Sitä en tiedä sanoneeni." Rosen silmät säkenöivät. "Mutta ehkä olet oikeassa. Olkoon, etten oikein tiennyt, mitä itse tunsin mennessäni naimisiin. Ehkäpä se olisit yhtä hyvin voinut olla sinä. Minähän tunsin sinua niin vähän —. En olisi ajatellut, ettei sinulla ole sitä mitä me — hän ja minä — kutsumme kunniantunnoksi. Nyt tiedän sen —"
Kun Aksel otti askeleen häntä kohti, kurottui Rose pöydän yli ja löi häntä poskelle.
"Menetkö? Vai onko minun soitettava ja annettava heittää sinut ulos?"
Aksel vei hitaasti käden poskelleen. Hänen silmiensä ilme vaihtui — ne muistuttivat juuri heränneen lapsen silmiä.
"Sinäkin lyöt minua", sanoi hän hiljaa, kuin ihmettelevällä surulla.
Rose ei liikahtanut.
Aksel seisoi vielä hetken. Sitten hän kääntyi ovea kohti, aukaisi sen ja meni hiljaa ulos katsomatta taaksensa.
* * * * *
Jäätyään yksin Rose heti lysähti pöytää vasten itkun nyyhkytyksissä. Nyt jälkeenpäin hän vapisi koko ruumiiltaan mielenliikutuksesta. Oli kuin hänelle olisi tapahtunut onnettomuus, jonka kantavuutta hän ei vielä täysin voinut tajuta —.
Hänen voimakkain ja kirpein tunteensa oli häpeä. Epäselvästi oli hänellä sellainen vaikutus, että hän oli ollut miehelleen uskoton. Mitä hän itse oli sanonut — ja mitä Aksel oli sanonut — sitä ei hän enää niin tarkkaan muistanut. Hän tiesi vain antaneensa ilmi jotakin — tietämättä oikein mitä tai minkä verran. Mutta hän oli myöntänyt — itselleen ja Akselille — ettei hän rakastanut Torkildia. Että hänen avioliittonsa oli alkanut kevytmielisyydessä, sattumalta — ja oli päätynyt onnettomuuteen. Että hän oli ilmaissut sen, se oli kai uskottomuutta — ja vielä sellaiselle miehelle, jota hän itse löi naamaan, ja oli vielä iloinen, että oli lyönyt —.
Ja sen karvaan häpeän takana, että hän siten oli paljastanut avioliittonsa, hämärsi hänelle itse sen asian merkitys, jonka hän oli myöntänyt. Ja senjälkeen tuska — tuska paluusta jälleen kotiin Torkildin luo.
Pitkän ajan kuluttua hän tyynnytti mielensä, riisuutui nopeasti ja meni vuoteeseen. Mutta hän makasi saamatta unta. Katkelmia ja kappaleita siitä, mitä Aksel oli sanonut ja mitä hän itse oli vastannut, kummitteli edelleen hänen aivoissaan. Se oli totta, mitä Aksel oli sanonut — hän ei ollut koskaan rakastanut Torkildia. Ja tuo totuus oli kaksinverroin kauheampi siksi, että hänen oli täytynyt kuulla se mieheltä, jota hän halveksi, miehensä vihamieheltä — eikä hänellä ollut ollut mitään siihen vastattavana.
Hän ei noussut ylös seuraavana aamuna, kun hänet herätettiin, vaan jäi hotelliin koko aamupäiväksi ja matkusti pois vasta päiväjunalla hankittuaan ensin varmuuden, että Aksel oli matkustanut jo aikaisemmin.
Koko kotimatkan oli hänellä tunne, joka kävi yhä voimakkaammaksi, aina kun hänen ajatuksensa kiersivät hänen kohtaustaan Akselin kanssa — tuska Torkildin tapaamisesta. Hänestä tuntui, ikäinkuin heidän yhdyselämänsä olisi mahdotonta jatkua sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. —