Kevät

by Sigrid Undset

X.

Rose oli soittanut Torkildille Fredrikshaldista, millä junalla hän tulisi, ja Torkild oli Kristianian asemalla häntä vastassa. He menivät kaupungille saamaan vähän ruokaa. "Sehän on totta", virkkoi Torkild heidän istuessaan syömässä, "rouva Lied on käynyt meillä aamupäivällä. Hän pyysi Agneksen sanomaan sinulle, että sinun pitäisi soittaa hänelle heti huomenaamulla. Hän on näet Fensalissa —."

"Vai niin, onko hän siellä?"

"On, hän on ollut kotona varmaan jo kaksi viikkoa —."

"Ei suinkaan lasten laita siellä ole mitenkään hullusti?"

"Ei." Torkild hymyili. "Petersenin laita se taitaa olla hullusti.
Pelkään, että hän alkaa taas juosta luonasi pian jok'ikinen päivä —."

* * * * *

Rouva Lied tuli varhain seuraavana aamuna — se on, kello oli kaksitoista, mutta Rose tiesi, ettei hän koskaan noussut ylös ennen yhtätoista.

Rose istui ompelukoneen ääressä kori mankelivaatteita edessään. Hän oli panemassa uutta kaulusta Torkildin vanhaan villapaitaan.

"Otahan päältäsi, Mary, niin saat kohta teetä —."

"Kiitos, en minä mitään halua —." Mary otti savukkeen ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla.

"Kyllä kai sentään? Saat lämpimiä keksejä — minulla on kauraryynikeksejä parhaillaan uunissa", — hän repäsi poikki langan, sulki ompelukoneen ja leikkasi napinreiät uuteen kaulukseen. Palvelijatar toi teetarjottimen.

"Kiitos, ei mitään minulle", sanoi Mary jatkaen kävelemistään.

"Tahdotko vermuuttia sitten?" Rose nouti karahvin kulmakaapista ja kaatoi lasiin. Mary tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja jatkoi vaellustaan.

"Lapset voivat kai hyvin?" kysyi Rose.

"Kyllä lapset voivat hyvin. — Mutta minä." Hän seisahtui: "Kuule —
Halsteinin ja minun välit ovat lopussa —."

Rose päästi työn vaipumaan helmaansa:

"Mitä sinä sanot — lopussako!", ja hänestä itsestään tuntui, että se kuulosti typerältä.

"Niin. Se on nyt lopussa." Mary lysähti lattialle ja nyyhkytti pää ruokasalintuolin nahkaistuinta vasten. "Lopussa, niin. Minun ihmeellinen elämänunelmani", kuiskasi hän sortuneesta. Ja Rose, joka oli noussut pystyyn ja mennyt toisen luo, tunsi osanottonsa kutistuvan kokoon hyvin pieneksi.

"Oi Rose — jospa tietäisit, millaista oloni on ollut! Oi, niin pahaa, niin pahaa! Aina varhaisesta kesästä asti. Kuinka minua on loukattu! Sinä tiedät, kuinka minä rakastin Halsteinia. Kaikkeni olin halukas uhraamaan hänen tähtensä — ilomielin! Ja nyt hän on viskannut minut luotaan kuin kuluneen rääsyn — oi jumala, kuinka olen epätoivoissani!"

Rose silitti hänen hiuksiaan:

"Herra jumala — Mary-raukkani!"

Mary Lied nousi pystyyn ja puristi Rosen kättä:

"Niin — Mary-raukka, niin. Kaikki unelmat särkyneet! Köyhä harmaa arkipäiväisyys jälleen iänikuisesti. Finn Lied ja Fensal jälleen —."

"Aiotko — muuttaa takaisin sinne sitten?"

Mary itki jälleen:

"Eihän minulla ole mitään muuta paikkaa maailmassa, mihin mennä —"

"Mutta työsi, Mary —. Nythän sinä olit alkanut luoda itsellesi itsenäistä asemaa — jota aina olet kaivannut. Ethän toki jätä kaikkea sikseen — palataksesi miehesi luo, josta et pidä. Sinähän olet saanut vapautesi — onhan se sentään aina jotakin —."

"Vapauteni." Mary hymyili synkästi. "Vapauteni — kuolla nälkään — jos en tahdo mennä kadulle. Työni — tiedätkö, kuinka halpamainen Halstein on ollut minua kohtaan?

"Hän toimitti minut potkituksi pois sanomalehdestä — otti minulta pois työ-vähäiseni. Ei silti, että minä olisin voinut elää sillä. Minä olen nyt kerta kaikkiaan ylellisyysihminen, taiteilijaluonne, ja luonteelleen täytyy ihmisen olla uskollinen. — Mutta niin vähäistä kuin se olikin, oli sekin minulta otettava. Oi ei, minä olen alistunut — luopunut työstäni samalla kuin rakkaudestani. Toistaiseksi ainakin. En jaksa enää kulkea kerjäläisenä kustantajan luota toisen luo. Taidearvostelijan luota toisen luo — yksi tahtoo minua pyyhkimään tämän ja muuttamaan tuon, toinen sanoo, että minun on muutettava tämä ja jätettävä pois tuo — kunnes en voi enää löytää omaa sieluani lainkaan siitä, mitä olen kirjoittanut sydänverelläni. Siihen minun kirjani ovat jumaliste liian hyvät. Se on pelkuruutta, näetkös. Täällä meillä näet pelätään vapaata ja totuudellista ja rohkeaa teosta, sen sanon sinulle. Kunpa aavistaisit, kuinka pelkureita ne ovat, nuo kustantajat — koko konkkaronkka!

"Ah ei — minulle oli vain yksi ainoa paikka maailmassa avoinna — lasteni luona! Turvauduin siihen."

"Entä miehesi — Lied nimittäin?" kysyi Rose viileästi.

"Niin mieheni. Finn Lied. Tiedätkö — yhden tuokion kestämän minä uskoin häneen. Uskoin, että Finn oli suurempi kuin olin luullut. Se oli silloin kun tulin hänen luokseen ja sanoin kaiken. Kaiken minä tunnustin — joka hiukan ja rahdun. Avoimesti ja rehellisesti sanoin Finnille, että olin kuulunut Halstein Petersenille ruumiineni sieluineni, koska olin rakastanut häntä täydestä sydämestäni —."

"Se ei liene kovin yllättänyt häntä", huomautti Rose. "Kun kerran olette asuneet yhdessä lähes puoli vuotta."

"Eipä tietenkään." Mary katsoi häneen ivallisesti. "Onhan useimmille kunnon ihmisille kaikki sanottu sillä — mies ja nainen ovat asuneet yhdessä joitakin kuukausia — siis he ovat eläneet yhdessä; te ette luonnollisesti voi ajatellakaan, että suhteessa voi olla mystiikkaa. Minä voisin — no, mutta asia nyt ei koske sitä. Minä en siis kieltänyt mitään — sanoin, että olin kuulunut Halsteinille ja että sen ihmeellisen jälkeen, mitä olin elänyt hänen sylissään, en ikinä jaksaisi kuulua toiselle miehelle — en pitkiin, pitkiin aikoihin ainakaan. Mutta minä pyysin saada tulla takaisin lasteni luo, jotta he eivät kasvaisi ilman kotia — sillä ei ole kotia ilman äitiä. Äiti on samaa kuin koti. Ja Finn suostui ehtoihini —."

"Niin minustakin. Kuten sanoin sinulle — minä aloin uskoa, että hän oli suurempi kuin olin luullut. Ajattelin jo, että ehkä voisi vielä tulla se päivä, jolloin huomaisin rakastavani häntä —. Mutta nytpä saat kuulla —.

"Sehän on jalomielistä", sanoi Rose.

"— Siirrätin sänkyni lastenkamariin ja nukuin siellä yöt. Mutta ei ollut mennyt viikkoakaan — kuusi päivää oli sitä kestänyt, sillä se oli lauantaita vasten yöllä, niin Finn tuli sinne minun luokseni. Minä en tahtonut — muistutin hänelle sopimustamme, sanoin tulleeni hänen luokseen täydessä luottamuksessa, vetosin hänen kunniantuntoonsa. — No, hän lähti sitten vihdoinkin. Mutta senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, hän kiduttaa ja piinaa ja ahdistaa minua, että antaisin perään —."

Hän puhkesi kyynelvirtaan:

"Viime yönä —. Minun täytyi uhata herättäväni lapset, ennenkuin pääsin eroon hänestä —. Oi Rose, eikö se ole kauheata! Minä olen aivan suunniltani, niin epätoivoissani minä olen. Sano minulle, mitä minun on tehtävä —."

"Matkusta pois", sanoi Rose.

"Eihän minulla ole mihin matkustaa. Enhän voi kuolla nälkäänkään —."

"Mutta kun hän ei voi suostua ehtoihisi. Etkä sinä hänen ehtoihinsa —."

"Minun kai täytyy", itki Mary Lied. "Tietenkin Finn saa tahtonsa läpi — en luonnollisesti jaksa enää kauan kamppailla vastaan. Oi, minä olen saanut sellaisen vastenmielisyyden häntä kohtaan — olen niin epätoivoissani —."

"Oi Mary", sanoi Rose huolestuneena. "Sinä et saa — lastesi kodissa —."

"Lasteni kodissa, niin!" Mary nyökkäsi. "Eikö totta? Se osoittaa kunnioitusta äidinarvoa kohtaan, niinhän?"

"Jos sinulla on jotakin kunnioitusta sitä arvoa kohtaan — niin sinun pitää matkustaa. Täytyyhän sinun voida saada jotakin tehtävää — jos minä olisin sinun sijassasi, ottaisin mitä hyvänsä — ensi aluksi —."

"En jaksa jättää lapsiani", nyyhkytti Mary.

"Jaksoithan keväällä", sanoi Rose kylmästi. "Ja silloin läksit vain itsesi takia. Kuten itse sanoit, äiti on samaa kuin koti. Ja äiti, joka elää olemalla miehensä — kyllä ymmärrät."

"Uh — sinä liioittelet nyt myös niin kauheasti. Tuo on pingoitettua — sinähän itse olet naimisissa ja tiedät millaista se on. Kun lopulta ympäri käydään, niin onhan Finn sentään minun mieheni — me olemme saaneet kolme lasta yhdessä. — Ja kun minä en kelpaa työhön — ainoa tie, jolle taipumukseni viittaavat, on minulta suljettu —."

"Minä menisin ennemmin kadulle", sanoi Rose kiihkeästi. "Jollen kelpaisi saamaan elantoani muuten kuin elämällä miesten kanssa — niin valitsisin ennemmin kenen hyvänsä muun kuin lasteni isän. Mieluummin harjoittaisin ammattia vaikka missä muualla paitsi lasteni kotona —."

"Loruja, tyttöseni. Nuo ovat vain puheenparsia. Sinä et voi saada minulle uskotelluksi olevasi niin suurenmoinen, että lähtisit tiehesi yks kaks, heti kun et enää rakastaisi Torkildiasi ja joutuisi hurmauksiin joka kerta, kun hän rupeaa helläksi. Ehei, luulenpa kyllä, että jäisit hyvään kotiisi, missä saat kaikkea mitä tarvitset, ja leipoisit kaurakeksejä ja laittaisit raparperiviiniä ja mukautuisit välttämättömään, jota on sietäminen, kun kerran on naimisissa — mieluummin kuin menisit tiehesi ja asuisit vuokrakomerossa ja raataisit konttorissa viheliäisestä palkasta ilman muuta hyvää kuin tietoisuus siitä, että olet niin jalo! Myöntäkäämme vain olevamme ihmisiä kaikki —.

"Minä olin odottanut, että olisit osoittanut vähän osanottoa, kun tulin luoksesi kertomaan, miten vaikea minun on olla. Ja sinä pilkkaat sitten onnettomuuttani —. Sinun pitäisi hävetä, niin pitäisi —.

"Tahdon vain sanoa sinulle, että sinusta olen minä nyt selvä —.

"— Muuten on minulle nimittäin musertavan yhdentekevää, mitä sinä ajattelet minusta — istuessasi täällä parsimassa miehesi alushousuja —."

Hän sieppasi villapaidan sohvalta, viskasi lattialle ja potkaisi sitä.
Sitten hän otti vaatteensa ja meni.

* * * * *

Rose nosti halveksitun vaatekappaleen lattialta ja taittoi sen huolellisesti kokoon. Sitten hän meni pöydän luo, kaatoi itselleen kupin jääkylmää teetä ja joi sen. Hän tunsi vastenmielisyyden ruumiillisena ellotuksena.

Hän koetti istua ompelemaan, mutta ei jaksanut. Ja hän alkoi kuljeksia ympäriinsä huoneissa.

— Eihän se häntä liikuttanut. Kaikki tuo vastenmielinen tuttavallisuus, kaikki tuo lika, mitä hänen eteensä oli levitetty. Tuntui kuin se olisi takertunut häneen, niin ettei hän koskaan voisi saada sitä pois itsestään. — Mutta eihän se minua liikuta — mitä minulla on Maryn tai Akselin kanssa tekemistä!

Tuntien epäselvää tarvetta tehdä jotakin, saada se karkoitetuksi luotaan, hän meni äkkiä ompelukorinsa luo. Hänellä oli siellä Akselin valokuva, jonka tämä oli lähettänyt hänelle heidän avioliittonsa ensimmäisenä talvena, kun hän vielä kävi heillä; sitten se oli jäänyt sinne ajelehtimaan. Hän löysi kuvan ja repi sen pieniksi palasiksi.

Se oli pieni pehmustettu ompelukori; Doris oli laittanut sen hänen ripillepääsypäiväkseen. Pohjalla pienen tikatun silkkityynyn alla oli kokoontaitettu pikkulapsenpaita, joka ei ollut tullut ihan valmiiksi. Rose otti sen esiin ja katseli sitä. Oi pikku pojuni, minun pikku pojuni —. Oi herra jumala, jos olisin saanut pitää sinut — suloinen pikku poikaseni, pieni ihana äidin sydänkäpynen —. Hän itki hiljaa ja avuttoman epätoivoisena ompelukorinsa ääressä.

Hetken kuluttua hän alkoi koneellisesti penkoa sitä jälleen. Siellä oli kaikenmoista pikku tavaraa. Pieni vihreä nahkakantinen kirja — Shelleyn runot. Hän oli saanut sen Torkildilta kymmenen vuotta takaperin. Siinä oli siellä täällä Torkildin alleviivaamia paikkoja:

One word is too often profaned
for me to profane it,
one feeling too falsely disdained
for thee to disdain it. —

(Sanaa liiaksi liattua likaamaan en käy, tunne monesti halveksittu tyhjält' sulle ei näy.)

Oi, Torkild ja koko heidän nuoruutensa! Kuinka hän kaipasi kaikkea sitä. — Heidän naimisissaolonsa ensi aikaa —.

Hänet valtasi äkkiä kuin tukahduttava tuska. Se ei voinut olla ohi — he eivät olleet voineet tuhlata pois kaikkea sitä paljoa, mikä heillä oli ollut yhteistä. Ei voinut olla totta, ettei Torkild enää rakastanut häntä — ettei hän rakastanut Torkildia — että nyt oli heidän väliltään kaikki lopussa ja tie pystyssä. Se täytyi voida korjata, kaikki mitä oli mennyt hullulle tolalle. Kun hän ajatteli kaikkea sitä iljettävää, mitä hän juuri oli nähnyt — niin hän tunsi selvästi, että ainoastaan Torkildille hän kuului. Torkild, hän ei ollut sellainen —.

Herra jumala — ja mistä kaikesta hän oli tuolloin tällöin syyttänyt Torkildia sydämessään. Sehän oli mielettömyyttä. Mitä häneltä oli puuttunut heidän yhdyselämässään —. Ei muuta kuin sitä, mitä hän itse ei voinut antaa — ei ollut viitsinyt antaa. Hän ei ollut viitsinyt ponnistaa, päästää itseään näkyvistään. Tuolloin tällöin, kun Torkild oli temmannut hänet valtoihinsa, silloinhan hän oli ollut onnellinen. Mutta aina palasi hän takaisin vanhaan itsetutkisteluun ja itsekeskitykseen — ja siitä hän oli soimannut Torkildia —.

Oliko se mikään ihme, jos Torkild olikin väsynyt häneen lopulta. Ei jaksanut taistella hänestä enää, kuten Aksel oli sanonut. Siksi mahdoton ihminen oli hän, Rose, ollut aina —.

Ja kuinka hän oli tuhonnut sillä itseäänkin. Kuinka paljon enemmän arvoinen hän oli ollut nuorena tyttönä — kuinka pienentynyt hän oli näinä vuosina eläessään miehen kanssa ja ottaessaan vain häneltä vastaan —.

Mutta ei voinut olla mahdollista, että se oli liian myöhäistä, nyt kun hän vihdoin ymmärsi —.

Hän puki ylleen ja lähti Torkildia vastaan, kun tämä tulisi konttorista. Hän oli ajatellut tapaavansa hänet jossakin kohti heidän taloonsa johtavalla pienellä metsäisellä syrjätiellä. Hän panisi käsivartensa Torkildin kainaloon ja sanoisi — hän oli varma, että se tulisi itsestään, mitä hänen olisi sanottava —. Mutta hän käveli ja käveli näkemättä Torkildista merkkiäkään; kun hän tuli kylätielle eikä vieläkään ollut tavannut häntä, tunsi hän itsensä aiheettomasti pettyneeksi ja hylätyksi.

Hän kulki aina kauppapuodin ja työläisasumusten ohi; nyt hän näki tehdasrakennuksen — Torkildin konttorista näkyi valoa. Pitkän aikaa hän käveli edestakaisin sillan luona, tienpinnan ruosteiset rautalastut narskuivat hänen kenkiensä alla. Joki virtasi pimeänä ja elottomana tienreunan alapuolella, joitakin valoja kuvastui siihen. Viima ja raaka sumu hyydyttivät häntä.

Oli kuin kaikki hänen rohkeutensa olisi sammunut hänen kävellessään siinä odottamassa pimeässä ja kylmässä. Vihdoin, ollessaan ihan itkemäisillään hylättyyden ja tuskan tunteesta, joka hänestä itsestäänkin tuntui aiheettomalta, hän meni tehtaalle.

Siellä oli nyt pimeää kaikkialla muualla paitsi Torkildin ikkunassa. Porraskäytävä oli pilkkopimeä. Rose tiesi, että jossakin oli katkaisija, mutta hän ei löytänyt sitä ja haparoi ylöspäin Torkildin ovelle.

Torkild istui taaksepäin nojautuneena kirjoituspöytätuolissaan, mutta kavahti pystyyn, kun ovi kävi. Ja Rose näki, että tuntiessaan hänet Torkild äkkiä kalpeni ja hänen kasvonsa jäykistyivät kuin suurimmassa tuskassa. Hän ei ymmärtänyt mitään — ja jäi seisomaan pelästyneenä tuijottaen mieheensä.

"Minkätähden tulet tänne?" kysyi Torkild vavisten. "Rose — mitä se on —."

Rose ei voinut vastata mitään, seisoi vain kuten ennenkin.

"Mitä on sitten, Torkild?" Ei vastausta.

"Torkild", pyysi Rose pelästyneenä. "Mikä sinun on — millainen sinä olet!" Ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta: "Lähdin kotoa sinua vastaan, ja kun en tavannut sinua ja näin täältä valoa, niin tulin —."

Torkild ei yhäkään sanonut mitään, ja Rose toisti:

"Mitä sitten on, Torkild?"

"Ei mitään." Torkild hengitti raskaasti. "Minä tulin vain niin — yllätetyksi."

"Rakas. Olenhan tullut ennenkin konttoriin sinua tapaamaan —."

"Siitä on niin kauan aikaa", sanoi Torkild heikosti. "Se ei johtunut mieleeni —."

"Oli tullut niin myöhä —. En ollut ollut ulkona ennemmin tänään, ja sitten ajattelin, että menisin sinua vastaan —."

"Niin, niin." Näytti siltä kuin Torkild olisi vaivoin saanut itsensä tyynnytetyksi. "Te olette kai saaneet antaa päivällisenkin odottaa nyt —. Sinun täytyy antaa anteeksi. Mutta minulla on ollut niin paljon tehtävää tänään —."

"Sinä näytät — väsyneeltä. Sinä olit niin omituinen, kun tulin. Onko sinulla ollut jotakin ikävää tänään?"

"Oh — ei. — Ei, kuten sanottu, minä tulin niin yllätetyksi. No niin, lähtekäämme sitten."

Hän oli järjestävinään kirjoituspöydällä. Mutta Rose näki, että se oli tyhjä. Sitten Torkild meni ja pani palttoon ylleen.

"Nyt kai menemme —."

Rose käveli hänen rinnallaan pimeässä, äänetönnä ja masentuneena. Kaikki oli äkkiä käynyt niin toivottomaksi. Hän ei uskaltanut edes tarttua Torkildin käsipuoleen. Eikä hän osannut sanoa mitään. Kaikki, mitä hän oli ajatellut, oli ikäänkuin hukkunut jonnekin.

"Etkö voi tehdä jotakin tuolle vilustumisellesi", sanoi hän kerran, kun Torkild yski niin että hänen täytyi seisahtua. "Jos menisit Meyerille ja puhuisit hänen kanssaan —."

"Minullahan on ollut yskää syksyisin joka vuosi. Tiedäthän, että se menee ohi itsestään, kohta kun tulee pakkaset."

"Minä en pidä siitä", sanoi Rose lempeästi. "Sinä olet myös varmaan jokseenkin hermostunut nykyisin —."

"Se tulee vain vuodenajasta. Tiedäthän, että minulla on aina sellaista pientä joutavaa syksyin keväin —."

* * * * *

Päivällisen jälkeen Torkild istuutui arkihuoneeseen kirja käsissään.
Rose tuli sinne ompeluksineen. Hän istui yhteenpuristetuin huulin,
ompeli napinreikiä ja parsi, ja sisässään hän sillä välin puhui
Torkildille. Mutta hän ei uskaltanut aloittaa.

Kerran katsahtaessaan ylös hän kohtasi Torkildin silmät. Tämä tuijotti häneen niin merkillisesti.

"Sinä katsot minuun niin omituisesti —", Rose koetti hymyillä.

"Niinkö?", sanoi Torkild vain. Sitten hän kumartui jälleen kirjansa yli.

Rose tunsi silmiensä kihahtavan täyteen kyyneliä. Hän nousi pystyyn, meni hiljaa ruokasaliin ja oli etsivinään jotakin ompelupöydältään. Akselin valokuvan palaset viruivat siinä vielä, hän pyyhkäisi ne käteensä ja pisti uuniin. Palatessaan olohuoneeseen hän näki, että Torkild nopeasti käännähti tuolissaan, kasvot hänestä poispäin. Kirja oli hänellä yhä edessään.

* * * * *

Torkild oli sanonut Roselle nopean ja pikaisen hyvänyön alhaalla arkihuoneessa, Rosen kantaessa parhaillaan ulos teetarjotinta. Ja kun Torkild tultuaan huoneeseensa yläkertaan sulki oven jälkeensä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi paennut sinne.

"Minähän en usko sitä", sanoi hän itselleen. "En silmänräpäystäkään ole uskonut sitä. En koskaan, en koskaan, en sekuntiakaan tule sitä uskomaan —"

— Mutta tuo mieletön pelästys, joka oli hänet vallannut samassa kuin hän näki Rosen, tämän astuessa hänen konttoriinsa iltapäivällä. — Hänen mieleensähän oli välähtänyt, että Rose tuli sanomaan jotakin — jotakin, jota hän ei kestäisi kuulla —.

Mutta hän ei uskonut sitä. Ei, hän ei uskonut. Hurja, sokea mielijohde sellaisella hetkellä, jolloin hän ei ollut oma herransa — se ei ollut Rosen epäilemistä. Ei ainoanakaan täysitajuisena silmänräpäyksenä hän ajattelisi, että Rose olisi tehnyt jotakin — jotakin petollista häntä kohtaan.

Jos noissa halpamaisissa riveissä oli totuuden hiukkaakaan, niin oli se kai sitä, että Aksel oli käyttäytynyt moukkamaisesti —.

Hän oli nähnyt päivällisaikana, että huoneessa oli Akselin revitty valokuva. Se se oli, jonka Rose oli polttanut käydessään myöhemmin uunin luona — se oli poissa, kun Torkild tuli teelle.

Mutta silloinhan oli mitä todennäköisintä, että Rose oli suuttunut Akseliin —. Niin paljon siinä kai oli perää, että heillä oli ollut keskustelu, jota hän ei ehkä todellakaan olisi saanut kuulla. Mutta hän oli varma, että syy oli yksinomaan Akselin — Rose ei ollut tehnyt mitään, mistä hän nyt itseään soimaisi.

— Ettei hän ylipäänsä voinut estää sellaisen mahdollisuuden mieleenjohtumista — Rose katui, hän repi kappaleiksi Akselin valokuvan katkeroituneena siitä, mihin tämä oli hänet vetänyt —.

"Minähän en usko sitä — minähän en usko sitä —" Torkild puri hampaansa yhteen ja voihkaisi.

Taivaan luoja — että sellaista voi tapahtua eikä ihminen voi varjella siltä itseään. — Kunniaton lurjus tai useampia istuutuu, kirjoittaa nimettömän kirjeen, lähettää sen miehelle — eikä hän voi suojella itseään siltä. Ei suojella vaimoaan nimettömän heittiön panettelulta, ei saada roistoja käsiinsä ja pieksää heitä litteiksi kuin täit. Hän ei voi suojella itseään siltä, että he tekevät hänelle pahaa pelkurimaisella konnantyöllään, ei pyyhkiä tuota halpamaisuutta pois aivoistaan — hän polttaa kirjeen, mutta sanat ovat syöpyneet hänen sieluunsa, kalvaen, kiduttaen, myrkyttäen, siittäen ajatuksia, joita hän itse häpeää, vasten tahtoaan hän näkee edessään näkyjä, jotka — herra jumala, että sellaista voi tapahtua —.

Se oli hänen pulpetillaan, kun hän tuli konttoriin aamulla. Kaikkien liikekirjeiden seassa pieni kotelo, jolle oli kirjoitettu "yksityistä":

"Ystävät, jotka suovat Teille hyvää ja joiden mielestä on häpeällistä pettää miestä hänen selkänsä takana, eivät voi olla ilmoittamatta Teille, että Teidän veljenne kävi tapaamassa Teidän vaimoanne tämän hotellihuoneessa eilen illalla kello 1/2 12. He oleskelivat yhdessä lukitun oven takana yli tunnin ajan, ennenkuin mies jälleen hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Sen sijaan että aikaisemman päätöksen mukaan olisivat matkustaneet Kristianiaan aamujunalla, jäivät molemmat hotelliin aina keskipäivään asti ja matkustivat kumpikin eri junassa.

Eräs vilpitön ystävä."

Torkild häpesi, että oli lukenut läpi koko tuon likaisen tekeleen. Hänen olisi pitänyt polttaa se heti kun näki allekirjoituksen. Niinkuin ei siinä olisi ollut kylliksi, että kirje oli nimetön, siis kunniattomalta ihmiseltä. Saattoihan olla yhdentekevää, mitä sellaisessa sanottiin. Tai — jos olisikin ensin lukenut sen, niin ei olisi pitänyt sitä polttaa, vaan ottaa selvä lähettäjästä, pieksää häntä niin kauan kuin hän vielä vähänkin piipitti —.

Mutta hän oli rutistanut sen kokoon, noussut seisomaan — ja muistaessaan, että konttorissa oli keskuslämmitys, hän raapaisi tulitikun ja antoi kirjeen palaa, kunnes oli vain vähän nokea tuhkakupissa.

— Ja sitten se ei ollut ollut poissa hänen ajatuksistaan koko päivänä.

Hän oli vakuuttanut itselleen — olihan Rosella ja Akselilla voinut olla yhtä ja toista puhuttavaa — talon myynnistä tai Doriksesta esimerkiksi. — Oli piittaamatonta Akselin puolelta, ajattelematonta Rosen puolelta pitää sellaista neuvottelua keskellä yötä. Mutta tietysti ei kumpikaan heistä ollut ajatellut mahdolliseksi, että joku panisi sitä merkille, saatikka selittäisi sitä niin alhaisella tavalla —.

— Nyt sen jälkeen kun hän oli nähnyt tuon rikkirevityn valokuvan —.

Mutta minähän en epäile häntä. Jos kysyisin häneltä, niin tiedän, että hän voisi antaa minulle selityksen, joka tekisi lopun tästä sietämättömästä. Mutta sitä en tule koskaan tekemään. Mennä Rosen luo ja sanoa: olen saanut kirjeen eräältä, joka ei uskalla sanoa nimeään — selitä se, puhdistaudu siitä, mistä sellainen sinua syyttää — ei ikinä. Sitä kidutusta ei maailmassa ole, josta tahtoisin vapautua sellaisella hinnalla.

Jos tekisin sen — jos hänen täytyisi ajatella, että olin kuunnellut tuollaisen heittiön sanoja, epäillyt hänen kunniallisuuttaan silmänräpäyksenkään ajan — niin, silloin kai olisi kaikki lopussa.

Lopussa yhtä varmasti, kuin kaiken täytyisi olla lopussa, jos Rose olisi pettänyt minut.

Ei siis mitään pääsyä tästä.

Mutta —. Minä en usko häneen siis täydellisesti, kun voin kärsiä siitä niin kauheasti. Jos olisin saanut sellaisen kirjeen kaksi vuotta sitten, tai vain vuosi sitten — olisin tullut yhtä kuohuksiin, mutta en olisi tuntenut sellaista kauheaa tuskaa ja voimattomuutta kuin nyt —.

— Varmasti hän uskoi Roseen. — Tuo Rose, jonka hän oli tuntenut, jota hän oli rakastanut siitä saakka kun tuli täysikasvuiseksi — hän voisi yhtä hyvin epäillä auringon kirkkautta kuin Rosen rehellisyyttä ja tahrattomuutta —.

— Mutta hän ei tuntenut Rosea nyt enää niin hyvin kuin silloin. Tuo nainen, jonka luo hän saattoi mennä ja ottaa hänet syliinsä tänä yönä, jos tahtoi — häntä hän ei tuntenut. Rose oli muuttunut heidän yhdyselämänsä varrella — eikä hän tiennyt millaiseksi. Nyt kun Rose antoi hänelle ihanaa ruumistaan niin paljon kuin hän tahtoi, nyt oli kuin hänen mielensä olisi ollut häneltä suljettu, hänestä tuntui, että Rose oli sulkenut häneltä olemuksensa, ovi ovelta, kunnes hän oli jäänyt aivan ulkopuolelle eikä tiennyt millaiselta hänen sielussaan näytti — paitsi että hän vain silloin tällöin aavisti, että siellä oli käynyt hävitys. Joten häntä nyt huimasi —.

Rose — hänen rakastettunsa, jonka hän oli tuntenut — hän olisi uskaltanut henkensä ja sielunsa pantiksi siitä, että hän oli puhdas ja hyvä kuin aamuhetki. Rose tuolla sisällä, hänen vaimonsa — oi, varmasti hän uskoi häneen. Oli vain tuo pieni, kiusaava, kalvava ajatus, jonka alla hän vaikeroi.

Hän luotti Roseen. Mutta ei niinkuin entisinä aikoina, jolloin jokainen epäilyksen varjokin olisi tuntunut hänestä inhoittavalta ja naurettavalta mielettömyydeltä. — Minä uskon häneen kyllä. Mutta minä en tunne häntä enää —.

Hänen ovelleen koputettiin hiljaa. Rose avasi sen ja tuli sisään. Hän jäi seisomaan hetkeksi kuin kahdenvaiheilla ja katsoi Torkildiin, joka oli noussut seisomaan, mutta ei liikahtanutkaan tullakseen häntä vastaan.

Sitten Rose meni nopeasti hänen luokseen.

"Sinä et sanonut minulle kunnollisesti hyvää yötä, Torkild". Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi ja hän pani kätensä Torkildin olkapäille. "Luulin, että aioit tulla minun luokseni. — Siitä on niin kauan, kun viimeksi olit", sanoi hän hiljaa taivuttaen päänsä alas.

Torkild näki hänen olevan yövaatteisillaan, aamunuttu yllä, ja hiukset olivat palmikoilla pitkin selkää.

"Torkild — oletko vihainen minulle jostakin?" kuiskasi hän, kun ei saanut vastausta.

"En", sanoi Torkild hiljaa kuten toinenkin. "Minkätähden olisin vihainen sinulle?"

Hän laski kätensä Rosen käsivarsille, ja he seisoivat siten hetken aikaa — ikäänkuin toinen olisi pitänyt toista ulohtaalla itsestään, ja katsoivat tutkivasti toisiinsa.

"Voisihan sinulla olla montakin syytä olla tyytymätön minuun", sanoi
Rose painaen päänsä alas.

"Minä en tiedä yhtään."

"Oi — minä ymmärrän kyllä itsekin, etten ole ollut läheskään sellainen sinua kohtaan kuin sinä toivoisit. Tiedän kyllä, ettei meidän suhteemme ole tullut sellaiseksi kuin sinä odotit naimisiin mennessämme."

"Luuletko sitten minun soimaavan sinua, ettet ole voinut olla minua kohtaan sellainen kuin minä toivoin?" Torkild nosti hänen kätensä alas olkapäiltään. "Oikeastaan en tiedä, olenko koskaan odottanut, että tulisi olemaan toisin kuin on —."

"Tarkoitatko", sanoi Rose hitaasti, "— että olet tyytyväinen elämäämme sellaisena kuin se on? Tarkoitatko, että kun on tultu naimisiin, ei elämä ylipäänsä enää koskaan ole — täydellistä? Tai oletko mielestäsi — kaikesta huolimatta — niin onnellinen kuin ylimalkaan voi olla?"

Torkild hymyili heikosti:

"Jos me olisimme onnelliset — niin emme kai seisoisi ja kyselisi toisiltamme tällä tavoin. Mutta kun kerran ollaan naimisissa, niin ovat kai joko molemmat onnellisia tai ei kumpikaan —."

"Sinä siis et ole onnellinen?"

Torkild odotti vähän ennenkuin vastasi:

"En siis kai ole. — En ainakaan uskottele itselleni, että sinä pitäisit itseäsi niin kovin onnellisena —." Hän katsoi alas puhuessaan.

"Sitäkö tarkoitat odottaneesi edeltäkäsin — että niin tulisi käymään?" Ja kun Torkild ei vastannut: "Silloin en ymmärrä, miksi tahdoit mennä naimisiin kanssani."

Torkild naurahti:

"Etkö ymmärrä sitä? — Luulin, että sinun täytyisi voida ymmärtää se nyt, — kun olet ollut naimisissa yli kaksi vuotta."

Rose tuli hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi.
Torkildin kasvoilla kulki kuin väristys, kun hän katsoi Roseen.

Rose kääntyi poispäin hänestä, meni ja istuutui Torkildin sängyn luona olevaan korituoliin.

"Jos pikkupoju olisi saanut elää", virkkoi Rose hetken perästä hieman epäselvällä äänellä, "silloin olisi kaikki käynyt toisin —."

"Niin, silloin olisi kai ollut toisenlaista."

"Mutta", kysyi Rose aivan hiljaa, "— minkätähden et sitten ole tahtonut, että minä saisin vielä toisia lapsia?"

"Lapsi", sanoi hän hetken perästä, kun Torkild ei vastannut, "se olisi ollut luja side meidän välillämme —."

"Niin, sitä se olisi ollut. Etkö voi ymmärtää?" sanoi Torkild raskaasti ja hitaasti. "Minä olin rakastanut sinua niin monet vuodet voimatta saada sinua. Sitten vihdoin näytti siltä kuin saisin sinut — me menimme naimisiin. Mutta minä huomasin sen melkein heti. Minulla ei ollut kykyä pitää sinua tai voittaa sinua kokonaan itselleni. Se side, jota minä toivoin välillemme — tunne siitä, että me kaksi kuuluisimme erottamattomasti toisillemme, että sinä rakastaisit minua niin, että tahtoisit olla vain minun luonani etkä missään muualla maailmassa — olipa meillä lapsia tai ei — se puuttui. Tiedän, ettei se ole suurin onni maailmassa, mitä sinä voit kuvitella — se että me kaksi olemme aina yhdessä — se ei ole sitä koskaan ollut. Etkö voi ymmärtää, että silloin en tahtonut sitä toista sidettä sinulle. En tahtonut saada kanssasi lasta, josta olisin tehnyt laskelmia, keinottelusuunnitelmia jo ennen sen syntymää — josta minun täytyisi ajatella joka kerta kun sen näen, ettei se ole olemassa siksi, että me kaksi rakastamme toisiamme, vaan siksi, että se auttaisi minua pitämään sinusta kiinni. — Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta en ymmärrä, että sinä — otit sitä lukuun todellisuudessa. Minähän en voinut aavistaakaan sinun ajatelleen siten — minun ei olisi koskaan tarvinnut tulla sitä tietämään. Ja silloin minä en voi ymmärtää sen voivan merkitä sinulle niin paljon, että sinä johdonmukaisesti tahdoit ehkäistä —."

"Etkö ymmärrä sitä", sanoi Torkild hillityn kiihkeästi, "että minulle saattoi merkitä jotakin se, millä silmällä minä katselisin omaa lastani? Oliko minun tunnettava häpeäväni sitä sydämessäni joka kerta kun se tulisi luottavaisena ja kauniina ja hellisi isäänsä? — Oliko minun ajateltava nähdessäni sinun hoitavan sitä — ei, että sinä ja lapsi olitte maailman kaunein näky ja minä onnellinen mies — vaan että laskuni piti paikkansa —"

"Oi, Torkild. Voit olla varma siitä, että olisit unohtanut kaikki nuo ajatuksesi, sitten kun olisimme saaneet lapsen —"

"Ehkä. Mutta sen olen ainakin oppinut lopulta — ettei pidä järjestää toimintaansa sen mukaan mitä tuntee eikä sen mukaan mitä arvelee itsensä tai jonkun toisen mahdollisesti tulevan tuntemaan joskus vastaisuudessa —

"Muuten —" hän naurahti lyhyeen ja koleasti. "Johdonmukaisempi en sentään ole ollut kuin että jos kohtalo olisi tahtonut —. Ja silloin minä varmaan olisin ollut kohtalolle sangen kiitollinen —"

Rose oli noussut seisomaan:

"Entä minä sitten? Etkö koskaan ajatellut minua —? Sinä, joka tiedät, kuinka minä iloitsin, kuinka kaivaten odotin pienen lapsemme tuloa. Kuinka äärettömän epätoivoinen olin sen kuolemasta! Onko sinulla mielestäsi oikeus riistää minulta paras, mitä elämä voi tarjota naiselle? Minä en ole luotu olemaan naimisissa ilman lapsia, minä — niin paljon sinun ainakin täytynee tuntea minua. Minun olisi pitänyt saada kokonainen pienokaisparvi ympärilleni —"

"Tietänethän kai", sanoi Torkild heikosti, "aina viime aikoihin asti —. Olen kyllä ajatellut — tai toivonut — väliemme muuttuvan toisenlaisiksi —"

"Oliko mielestäsi jotakin, joka viittasi siihen?" kysyi Rose ivallisesti.

Torkildin kasvot tulivat valkeiksi:

"Ei."

Jälleen he seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin.

"Niin, Rose. Myönnän, että sinulla on oikeus soimata minua — loppumattomasti, loppumattomasti."

"En tullut tänne soimatakseni sinua", sanoi Rose äkkiä aivan toisella äänellä. "Ehkä on oikeutettua, että olet ajatellut ja tuntenut sillä tavoin. Vaikka minä en sitä ymmärräkään. Ymmärrän kuitenkin, että sinulla olisi voinut olla syytä muistuttaa minulle, että sinunkin tunteesi merkitsivät jotakin —. Sen minä juuri olenkin tullut käsittämään — sitä minä juuri aioin sanoakin sinulle — että minä olen ollut itsekäs naimisissa olomme aikana.

"Minä ymmärrän sen nyt, ettet sinä ole voinut olla onnellinen minun kanssani. Minun olisi tullut muistaa, että sinä olet niin herkkätunteinen — minä olen kai ikäänkuin tukevampaa tekoa. Minä olen ollut niin itseeni keskittynyt — sentähden ovat asiat menneet niin huonolle tolalle. Minun olisi pitänyt ajatella sensijaan sinua, koettaa ymmärtää, miten sinä katsot asioita, millä tavoin sinä tunnet —.

"Mutta minä luulen, etten ole enää sellainen. Olen varma, että meidän välimme muuttuvat nyt aivan toisenlaisiksi —"

Hän meni ja pani kätensä Torkildin kaulaan.

"Eikö totta — etkö sinäkin usko niin? Minä tahdon sitä nyt — kaikesta voimastani tahdon pyrkiä siihen, että sinä ja minä tulemme onnellisiksi."

Torkild irroitti hellävaroin Rosen kädet kaulastaan, mutta piti ne omissaan kysyessään hiukan surumielisesti hymyillen:

"Uskotko sen auttavan jotakin, että tahdot sitä?"

"Uskon kyllä." Rose puhui lujasti ja vakavasti. "Sillä minä uskon, että ihminen voi mitä tahtoo. Enkä minä usko, että yksikään avioliitto voi sujua hyvin, jolleivät molemmat ihmiset tahdo sitä ja pyri siihen kaikin voimin. Vaikka rakastaisivat toisiaan kuinka paljon —"

"Ei", sanoi Torkild samoin kuin äsken. "Siinä olet kai oikeassa. Ei suinkaan mikään rakkaus voi kestää avioliitossa, jollei tahdota tehdä työtä sen hyväksi ja hoivata sitä. Ja enimmästi kai ihminen voi, mitä tahtoo. Ainoastaan ei rakastaa, Rose. Jollet rakasta minua, niin ei se kai suuria auta, jos nyt tahdot rakastaa minua —.

"Katsohan, miten minä näen asiat — ah ei, sitä sinä et kai voi käsittää, vaikka tahtoisitkin.

"Voi olla uskollinen aviokumppanilleen, kun tahtoo. Kun tahtoo, niin voi pysyttää epätotuuden ja pettämisen ja halpamaisuuden poissa kodistaan. Voi estää rumien, alentavien kohtausten ja katkerien, pahojen sanojen esiintymisen — jos tahtoo sitä. Rakastaa vain ei voi tahtomalla —"

Rose vetäytyi erilleen Torkildista pienellä viluisella liikkeellä.

"Tiedän kyllä, Rose — jos sinä kerran olet sen päättänyt — niin ei maailmassa olisi mitään, mitä sinä et voisi tehdä puolestani. Ja etkö usko minun olevan siitä kiitollinen —.

"— En tiedä, teetkö olon minulle helpommaksi — vai vaikeammaksi sillä —.

"Mutta sinä et voi pakottaa itseäsi rakastamaan minua."

"Torkild — tiedäthän, että minä pidän sinusta hirveästi."

"Tiedän kyllä, että olet pitänyt minusta sangen paljon tavallasi."

"Mutta pidänhän minä vieläkin. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta — sen sinä tiedät niin erinomaisen hyvin —"

Torkild veti syvän, vavahtelevan henkäyksen:

"Etkö myös voi ajatella, että koskaan voisit tulla pitämään jostakin muusta — toisella tavalla?"

"En." Rose heitti päätään hiukan taaksepäin. "Kun kerran olen naimisissa sinun kanssasi. Kuten sanoit, uskollinen miehelleen voi kuitenkin olla, kun tahtoo."

"Niinpä niin. Minä tiedän." Torkild nyökäytti itsekseen. "Uskottomaksi et sinä kyllä koskaan tulisi. Sillä siksi sinä et tahdo tulla. Jos ei sinulla olisi mitään muuta syytä uskollisuuteesi — niin olisit sitä oman itsesi takia."

"Minun mielestäni se ei ole mikään huono syy", sanoi Rose ylpeästi.

"Ei minunkaan mielestäni. Ehkä se on paraskin, kun kaikki lukuun otetaan. — Minä vain toivon, että sinulla olisi ollut muukin syy —."

"Niin, niin. Minä tiedän, että sinä olisit tahtonut minun sanovan, etten koskaan voisi tulla sinulle uskottomaksi, koska rakastan sinua niin hirmuisesti ja äärettömästi, etten voisi kuvitellakaan kenenkään muun ja niin edespäin —."

"Mutta sitä sinä et sano."

"Oh, kuinka voin tietää —. Mitä sinä tällä oikein tahdot?", Rose kääntyi äkkiä kiivaasti Torkildiin päin. "Minkätähden sinä revit ja raastat kaikkea tällä tavoin! Alati ja alati sinä olet sitä tehnyt, purkanut ja hajoittanut, kulkenut vaanien todistuksia siitä, etten minä rakasta sinua niinkuin sinä väität rakastavasi minua —. Kuinka me kaksi voimme elää rauhassa keskenämme, kun sinä olet aina tuollainen! Sinähän olet suorastaan mielenvikaisen manian vallassa!

"— Minä tulen sinun luoksesi puhumaan kanssasi, tulen tunnustamaan, etten ole ollut sellainen kuin pitäisi — lupaan parantaa itseni —."

"Oi Rose! Etkö sitten ymmärrä, etten minä sitä vaadi, että sinä parantaisit itsesi —."

"Minä en usko, että sinä rakastat minua enää", sanoi Rose äkkiä.

"Oi herra jumala, Rose!" Torkild hymyili hiukan.

"Ei, en usko. Jos niin tekisit, niin et kai niin pelkäisi saada välillemme sidettä, jota ei voitaisi katkaista. Silloin sinun kai täytyisi toivoa sitä enemmän kuin mitään muuta, joka voisi tehdä kotimme todelliseksi kodiksi. — Mutta sinä et olekaan tahtonut saada mitään kotia —."

Rose hillitsi itsensä, puhuen nyt melkoisen maltillisesti:

"Tunnevaikutuksia sinä olet tahtonut saada. Taivaan nimessä, minä luulen, että sellaiset kohtaukset kuin tämäniltainen antavat sinulle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä. Sinä asetat meidät lavalle kuin teatterikappaleen henkilöt ja tarkkaat meidän molempien näyttelemistä —. Ja kun et saa asioita menemään niinkuin olet ajatellut edeltäpäin, niin soimaat minua —.

"— Ja nyt olet väsynyt —."

"Minä olen väsynyt", kuiskasi Torkild kuin tahdottomasti.

"— Mutta sinun täytyy tuntea minua kyllin paljon tietääksesi, että sellaista olemassaoloa minun on mahdoton kestää. Minä olen terve, elävä ihminen, etkä sinä voi vetää minua käyntiin kuin leikkikalua, enkä minä halua antaa repiä itseäni rikki, jotta sinä saisit nähdä, mitä minun sisälläni on —."

Tuokion ajan seisoivat molemmat vaiti.

"Mihin sinä sitten olet ajatellut sen loppuvan", kysyi Rose äkkiä, "— koko sen ajan, jolloin et ole tahtonut sidettä välillemme. Eroonko?"

Torkild hätkähti vavisten. Nyt se oli siis vihdoinkin tullut — oli sanottu tuo sana, jota hän ei ollut koskaan ajatuksissaan rohjennut lausua.

"En tahtonut", sanoi Torkild hiljaa, kasvot poispäin käännettyinä. "Kun ajattelin itsekseni, että se päivä voisi tulla, jolloin sinä ehkä katuisit — jolloin tuntisit itsesi niin vähän onnelliseksi minun luonani, että kaivaten ajattelisit poispääsyä kodistamme — silloin en tahtonut, että sinun täytyisi jäädä sen vuoksi, että täällä olisi muitakin kuin me — sellaisia, joita et voisi jättää —."

"Luuletko sitten, että olisin joutunut kaipaamaan pois täältä, jos täällä olisi ollut useampia kuin sinä ja minä —?

"Sinä olet siis todellisuudessa jo kauan pitänyt yhteiselämäämme — väliaikaisena liittona? Sinä olet siis kaikessa hiljaisuudessa olettanut, että jonakin päivänä minä haluaisin lähteä tieheni. Ja kuitenkin olet antanut minun elää kanssasi kuin mies ja vaimo —."

Torkild katsoi häneen sekunnin ajan — hänen kasvonsa värähtelivät.

"Mutta nyt sinä olet väsynyt leluusi — ja tahdot kernaasti, että juttu loppuisi —."

"Rose", kuiskasi Torkild miltei kuulumattomasti. "Rose, niin. Sinä olet saanut kylliksesi minusta. Tahdotko uskotella minulle, että jos vielä rakastit minua, niin otit minut vastaan siten, kun eräänä iltana tulin luoksesi ja annoin sinun huomata — ooh! Vähänpä minä olen oppinut ymmärtämään niinä vuosina, jotka olen ollut naimisissa kanssasi —. Että sinä rauhallisena kuljit punniten mahdollisuutta, että minä ehkä halusin lähteä luotasi — jonkun toisen luo —."

"Sinä menet liian pitkälle", mutisi Torkild epäselvästi. "Mutta sinä tiedustelet hyvin osaaottavasti, enkö voisi ajatella tulevani pitämään jostakin muusta toisella tavalla —. Sinä voit siis aivan rauhallisena ajatella minua toisen sylissä — niin kylliksesi sinä olet saanut minusta!"

"Mene omaan huoneeseesi —. Sinä et tiedä millä leikittelet."

"En se ole minä, joka on leikitellyt —." Rose pysähtyi, tunsi tukahduttavan itkunkouristuksen pyrkivän esiin eikä tahtonut antaa sille perään. Hurjassa uhmassa hän viskasi päänsä taaksepäin ja koetti nauraa:

"Vai niin, että minä siis saan mennä nyt —?" Hän repäisi tahdottomasti aamunuttuaan, niin että se solahti hiukan sivulle alla olevan valkoisen yöpaidan päältä —.

"Silläkö tavalla tahdot?" sanoi Torkild hampaittensa välistä,

"Oh, älä rupea mihinkään vaivannäköön koettaaksesi todistaa minulle rakkauttasi — — Torkild!" Viimeinen sana tuli vain pelästyneenä hengähdyksenä, kun Torkild puristi hänet rintaansa vasten.

Hän nosti Rosen kohoksi syliinsä ja taittoi hänet kokoon kuin pienen mitättömän olennon. Rose ei tullut edes tehneeksi vastarintaa — säikähtyneenä tuosta hurjuudesta, jollaista hän ei ollut tiennyt olevankaan, hän vain ummisti silmänsä lujasti ja makasi liikkumatta Torkildin raivoisain hyväilyjen alla —.

* * * * *

Kun hän vihdoin pitkän ajan kuluttua uskalsi katsoa, makasi Torkild liikkumatonna hänen vieressään, suullaan, kasvot tyynyä vasten. Rose kuuli hänen vetävän raskaan, oihkaisevan henkäyksen silloin tällöin.

Torkildin lukulamppu vihreine lasivarjostimineen valaisi huonetta nurkasta piirongin päältä. Roseen vaikutti valtavasti, kuinka äärettömän rauhalliselta tuo pieni säästeliäästi kalustettu makuuhuone näytti —. Torkild ei liikahtanut, kun hän varovasti irtautui hänen käsivarrestaan, pujahti pois sängystä ja hiipi ovelle.

* * * * *

Omaan huoneeseensa tultuaan hän jäi seisomaan hetkiseksi käsi avaimessa. Hän vapisi pelosta, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lukita ovi. Mutta samalla kertaa oli jossakin hänen myllertyneen, hämmentyneen sydämensä sopukassa epäselvä tunne — jos Torkild nyt tulisi hänen jälkeensä ja tapaisi oven lukittuna. Hämärästi hän käsitti, että Torkild tuntisi sen loukkaukseksi — eikä hän tahtonut loukata häntä. Epäselvänä muistona häämötti hänen mielessään — että hän oli ollut katkeroitunut Torkildiin, tahtonut haavoittaa häntä niin kipeästi kuin voi. Mutta nyt hän ei ollut hänelle katkera eikä hänellä ollut enää minkäänlaista halua tehdä hänelle pahaa.

Hän haparoi sänkyynsä sytyttämättä kynttilää. Ojentautuessaan viileiden lakanain väliin hän tajusi, että hänen ruumiinsa oli hellä kuin pahoinpitelyn jäljeltä. Ja häntä ihmetytti heikosti se, ettei vihan varjoakaan Torkildia kohtaan ollut hänen mielessään —.

Hänellä ei ollut ainoatakaan selkeää ajatusta aivoissaan. Ja hän tunsi, että oli ihanaa, ettei voinut ajatella tänä yönä.

Kyyneleet puhkesivat virtaamaan, hiljaa ja taukoamatta. Oli niin sanomattoman hyvä maata ja itkeä niin. Hän puristi hyvän, kylmän tyynyn poskeaan vasten ja itki itsensä nukuksiin.