XI.
Kun hän aamulla heräsi ja kaiken tapahtuneen muistot palasivat, tunsi hän ylivoimaista pelkoa ja ahdistusta. Tuokion ajan hänellä oli miltei vastustamaton halu paneutua maata, koettaa paeta takaisin uneen ja yöhön tuon päivän tieltä, jonka kohtaaminen häntä peloitti.
Huoneen valaistus vaikutti niin tavattomalta, omituisen häikäisevältä — oli tullut selkeä sää pitkän sadekauden jälkeen. Hän nousi ylös ja meni verannan ovelle — ilmassa oli sumua, mutta se oli himmeänkellertävää, ja taivas kuulsi vaaleansinisenä läpi; pienet omenapuut seisoivat ulkona kuin varjot, mutta niiden viimeiset repaleiset lehtien jäännökset näyttivät niin keltaisilta ja nurmikko niin viheriältä aamusumun läpi.
Torkild oli jo mennyt konttoriin, kun Rose tuli ruokasaliin. Hän istuutui pöydän ääreen ja kaatoi itselleen kahvia. Torkildin tyhjennetty kuppi oli pöydällä, hänen veitsessään oli vähän voita, ja lautasliina virui tuolilla hänen paikkansa vieressä.
Arkihuone oli nyt täynnä auringonpaistetta; Rose saattoi nähdä kokonaisen rivin kukkivia chrysantemumeja sen ikkunoissa, ja hän kuvitteli tuntevansa toiseen huoneeseen asti niiden hienon, eksoottisen tuoksun.
Tällä hetkellä tuntui hänestä niin kumman epätodelliselta kaikki se, mitä viime päivinä oli tapahtunut. Oli kuin hänen olisi pitänyt voida ravistaa se yltään — se ei ollut totta. Todellisuutta olivat rauhalliset huoneet, ne monet pienet velvollisuudet, joita hänellä oli edessään kaikiksi päivän tunneiksi, hiljaiset pienet tehtävät, joista hän piti ja jotka olivat häntä odottamassa määrätyssä järjestyksessään joka päivä —.
Mutta syvällä hänen sisässään oli tietoisuus, joka pusersi hänen sydäntään kokoon. Todellisuus oli jotakin toista. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei voinut päästä irti. Ihmiset, jotka olivat hänelle yhdentekeviä ja vieraita, olivat sattuneet lausumaan sanoja, jotka olivat uponneet häneen, pakottaneet hänet katsomaan toisin koko elämäänsä. Ei hyödyttänyt, jos hän tahtoikin työntää ne pois nyt — ne olivat menneet, mutta ne olivat tehneet tekonsa —.
Ja Torkild. He voivat koettaa elää edelleen toistensa kanssa niinkuin ennenkin — se olisi mahdotonta. Viime yö oli muuttanut kaiken. He olivat kulkeneet toistensa rinnalla täällä kotonaan ja olleet vaiti — he eivät voineet enää tehdä niin, sittenkuin he viime yönä olivat kääntyneet toisiaan vastaan, katsoneet toisiaan silmiin niinkuin viime yönä, puhuneet suunsa puhtaaksi toisilleen niinkuin viime yönä —.
Ja kuitenkin hän kaipasi Torkildia nyt — toisin kuin koskaan ennen. Oli kuin hän olisi puolittain pelännyt häntä — ja kuitenkin häntä veti hänen puoleensa ennen tuntemattomalla tavalla. Hänestä oli ikäänkuin hänelle tuttujen kasvojen takaa, joita hän luuli miehensä kasvoiksi, olisivat vilahtaneet toiset kasvot — sellaiset, joita Torkild ei ollut koskaan hänelle näyttänyt, ja oli viiltävän tuskallista ajatella, että noita kasvoja hän ei koskaan saisi tulla tuntemaan. Hän tunsi, että oli niin sanomattoman paljon sellaista, mikä olisi voinut olla. Ja nyt se oli myöhäistä.
Pian tulisi se päivä, jolloin nuo monet pienet tehtävät eivät enää odottaisi häntä. Eikä hän luovuttaisi niitä toisellekaan. Ne lakkaisivat olemasta kerrassaan. Tämä heidän kotinsa lakkaisi olemasta — niinkuin epätodellinen lumekuva se hajoaisi ja häviäisi tyhjiin.
Hän meni arkihuoneeseen ja katseli chrysantemumkukkiaan, haisteli niitä ja otti käteensä kukkatertun toisensa jälkeen. Vaaleanpunaisia, ruskeita, keltaisia ja valkoisia — hänellä oli kaikkiaan kuusitoista ruukkua, pistokkaita, jotka hän itse oli kasvattanut kukista, jotka Torkild oli tuonut kaupungista viime syksynä ja toissa syksynä. Ja alhaalla suuressa valoisassa mankelikellarissa olivat hänen ruusunsa ja pelargoniansa hyllyillä, hyasintinsipulit lattialla suulleen käännettyjen laatikoiden alla; pienet pariisilaissipulit hän oli aikonut ottaa ylös hyödettäviksi ensi viikolla. Krookus- ja sinililjaruukut olivat kaivetut puutarhaan ja peitetyt lehdillä, ne olisivat pian tulleet muutettavaksi kellariin. Yläkerrassa hänen makuuhuoneessaan olivat mukulabegoniat sängyn alla kuivassa ja leppoisassa odottamassa omaa aikaansa. Hänellä oli varmaan lähemmäs sata kukkaruukkua, ja näinä vuosina hän oli hoitanut niitä, muuttanut niitä ikkunoista puutarhaan, puutarhasta kellariin ja ottanut ne jälleen esille hyödettäviksi —.
Hän tunsi kipeästi, kuinka tuskalliseksi kävisi jo heidän yhteiselämänsä pelkkien kehysten murtaminen. Ja hän muisti Mary Liedin sanoja — ei hänelläkään ollut halua lähteä pois kotoaan, takaisin vuokrasopukkaan ja konttoriin, vain siksi, ettei hän rakastanut Torkildia enää. Nöyryytettynä ja surumielisenä hän myönsi sen itselleen — Mary oli oikeassa.
* * * * *
Oli lauantai, joten Torkild pääsi konttorista jo kello kolme. Rose seisoi ruokasalin ikkunan luona, kun hän tuli, kääntyi ja vastasi, kun Torkild tervehti, mutta ei voinut katsoa häneen. Kun he olivat istuutuneet pöytään ja Rose ammensi lientä, huomasi hän kätensä olevan epävarman.
Torkild näytti ainakin siltä kuin ei olisi nähnyt sitä. Hän oli hirveän kalpea ja silmänalustat olivat tummat.
"Olen saanut kirjeen Dorikselta tänään", sanoi Torkild äkkiä hillitysti. "Voit lukea sen itse." Hän otti sen esiin ja ojensi Roselle.
"Siinähän on saksalainen postimerkki!"
"Niin, se on Hampurista, kuten näet."
Kirje oli kirjoitettu hotellin kirjepaperille ja oli näin kuuluva:
"Rakas Torkild,
vain muutama sana ilmoittaakseni teille, että olen muuttanut päätökseni. Kihlaukseni Jensin kanssa on lopussa, ja minä olen nyt matkalla Pariisiin. Olen nimittäin saanut kerrassaan loistavan tarjouksen itseltään madame Lappalaiselta ottaa valmistaakseni oppilaita, jotka tulevat laulamaan hänen johdollaan, ja voithan ymmärtää, ettei sellaista tarjousta työnnetä luotaan, mutta minun täytyi matkustaa heti. Toista tilaisuutta päästä ulos maailmaan minulle tuskin koskaan tarjoutuu, ja sillä tavalla sitten! Olen niin väsynyt matkasta, etten jaksa kirjoittaa enempää tänä iltana, mutta niin pian kuin olen turvallisesti ja onnellisesti Pariisissa, kirjoitan oikein kunnollisesti ja lähetän sinulle osoitteeni.
Monet terveiset Roselle ja itsellesi,
sinun hellältä Dorikseltasi.
P. S. M—me L, on antanut minulle suosituskirjeitä yhdelle ja toiselle, niin että voit olla aivan levollinen puolestani. Hänen kauttaan tulen kai tapaamaan hauskoja ihmisiä, pääsen taiteilijapiireihin ja niin poispäin. Ajattele kuinka olen iloinen! S—a.
P.S. Sinua minä saan kiittää tästä, ja voit uskoa että teen sen.
Jos et sinä olisi ollut niin kiltti ja antanut minulle niitä
rahoja, en olisi voinut matkustaa. Kiitos siis vielä kerran!
S—a."
Rose ojensi kirjeen takaisin Torkildille.
"Tiedän hänen tutustuneen madame Lappalaiseen Kööpenhaminassa viime vuonna", sanoi hän. "Hän kertoi siitä paljonkin." — Ja kun Torkild ei vastannut, jatkoi Rose: "Että tuo kihlaus on lopussa, lieneekin ehkä parasta. Minä en saanut sitä vaikutusta, että hän todellisuudessa olisi ollut kovinkaan mieltynyt sulhaseensa —."
"Ei kai hän ole voinut olla, koska kerran on hylännyt hänet Pariisin-matkan vuoksi. Mikäli —" Torkild vaikeni, ja heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi. Rose katsoi toisaalle lausuessaan:
"Eikö sinulla ole Pariisissa ketään tuttavia nykyään, joille voisit kirjoittaa ja pyytää heitä huolehtimaan hänestä vähän?"
"Ei." Hetken perästä Torkild sanoi: "Voisihan tietysti kääntyä konsuliviraston puoleen ja pyytää heitä ottamaan vähän selkoa siitä, millaisten ihmisten luo hän tulee asumaan — pyytää heitä toimittamaan hänelle kunnollisen asunnon ja niin edespäin. Mutta ajattelen kuitenkin antaa sen olla, kunnes saan häneltä lähempiä tietoja —."
"Tiedätkö mitä minä ehdottaisin sinulle", sanoi Rose äkkiä. "Sinä, jolla ei ole ollut mitään kesälomaa tänä vuonna — etkö voisi saada vähän vapaata, joulun tienoissa esimerkiksi, ja matkustaa sitten sinne itse?"
"Ensiksikään en voi saada lomaa", Torkild pudisti päätään. "On liian paljon tehtävää nykyään. Olinhan poissa koko paljon isän kuolemankin tähden. Toiseksi minulla ei ole rahoja. Annoin Dorikselle kuusisataa kruunua ennen hänen lähtöään — avustukseksi morsiusvarustuksiin. Muuten olisin nimittäin ehdottanut, että sinä matkustaisit sinne —."
"Sinun olisi ollut hyvin hyvä päästä vähän lomalle, arvelen minä.
Itsesikin vuoksi", sanoi Rose hiljaa.
* * * * *
He nousivat pöydästä ja menivät arkihuoneeseen, minne palvelijatar oli asettanut kahvitarjottimen.
Oli jälleen iltapäivä, ja heidän oli tavallisuuden mukaan istuttava arkihuoneessa. Torkild ei ottanut kirjaa, eikä Rose ollut tuonut ompelusta mukanaan.
He joivat kahvinsa ja polttelivat eivätkä puhuneet keskenään — ja sitten Rose vei pois kahvitarjottimen kuten aina muulloinkin. Kun hän palasi, seisoi Torkild ikkunan luona.
Rose meni hänen luokseen, pani kasvonsa hänen olkapäälleen ja puhkesi itkuun.
Torkild pani käsivartensa hänen ympärilleen. Mutta kun Rosen nyyhkytys vähän vaimeni, sanoi hän hiljaa ja lujasti:
"Niin, Rose. Nyt sinä saat päättää meidän molempien puolesta."
"Minä en voi —" Roselta pääsi samassa nyyhkytys.
"Mitä on ollut, sehän ei voi jatkua", sanoi Torkild äskeiseen sävyyn. "Mitä sanottiin ja mitä tapahtui eilen illalla, sitä ei kai kumpikaan meistä voi unohtaa."
"En tiedä —."
"Minä en voi, Rose."
"Silloin sinä saat päättää", sanoi Rose hiljaa ja epätoivoisena. "Minä luulen, että se merkitsee enemmän sinulle kuin minulle."
"Niin tekee." Torkild tarttui häneen hellävaroin ja talutti hänet tuoliin. Sitten hän istuutui itse häntä vastapäätä.
"Sanonko sinulle miksi? Miksi kaikki aina naimisiinmenostamme asti on merkinnyt minulle enemmän kuin sinulle —."
"Koska sinä olet paljon tunteikkaampi kuin minä —", keskeytti Rose.
"Ei, ei se vain siitä tule, Rose. Taikka, minä olen ollut paljon tunteikkaampi, kuten sanot, koska olen tiennyt, että vastuu kaikesta oli minulla yksin. Sillä oikeastaan olin selvillä jo ennen kuin menimme naimisiin, kuinka hatarasti harkittu koko asia oli —.
"Kun sinä menit kihloihin minun kanssani, katsos, ymmärsin minä todellisuudessa hyvin, ettei sinun tunteissasi minua kohtaan ollut tapahtunut mitään äkillistä muutosta. Niin ei ollut — sinä vain toivoit, että olisi ollut niin. Sillä sinä olit niin tyytymätön siihen, millaiseksi elämäsi oli muodostunut, ja kaipasit niin kiihkeästi muutosta, että lopulta kuvittelit sen tulleen —."
"Kun minä silloin sanoin rakastavani sinua — ja minä uskoin sen itse — sinä et siis silloin uskonut sitä? Tai tiesit minun pettävän itseäni —."
"Niin, katsos, enhän tiennyt sitä niin varmasti kuin nyt siitä puhun. Se oli vain vaistomaista — minä en tuntenut onnea minään luonnollisena seuraamuksena, tunsin sen vain mahdollisuutena — ainoana, mikä minulle oli tarjoutunut tai koskaan tarjoutuisi. Voittaakseni sinut kokonaan omakseni, tarkoitan. Minähän rakastin sinua niin äärettömästi, senhän tiedät. — Ja minä uskoin, että ehkä sitten, kunhan tulimme naimisiin —.
"Jos olisin luottanut siihen, että sinä rakastit minua silloin, olisivat asiat ehkä menneet toisin. Sillä jos minulla ei olisi ollut tuota ikuista pientä epäilystä — tai pelkoa — sisimmässäni — niin ei minusta ehkä olisi koskaan tullut sellaista, jota sinä sanot niin herkkätunteiseksi. Se on kai totta, mitä sinä illalla sanoit — jonkunlainen sairaalloinen vietti on ajanut minua kerran toisensa jälkeen repimään ylös ja katsomaan, oliko se juurtunut. Vaikka tiesin hyvin, ettei mikään voi juurtua silloin —.
"Kaikki ne vuodet, joiden kuluessa olin rakastanut sinua turhaan, olivat näet tehneet vaikutuksensa minuun. Itse asiassa on minulta varmaan aina puuttunut itseluottamusta, milloin jotakin ratkaisevaa on ollut kysymyksessä. —"
"Mutta Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Entä ne ajat, joita meillä sentään on ollut toisinaan — jolloin kaikki oli ikäänkuin sopusointuista välillämme — ja silloin oli ainakin minulla se vaikutelma, että sinä olit täysin onnellinen. Ja minusta tuntui itsestänikin sillä hetkellä, että minä myös olin onnellinen — ja että rakastin sinua. Oletko unohtanut sen?"
"Ah en. En ole unohtanut. Niin, minä olin onnellinen väliin. Mutta en koskaan niin, että olisin itse tullut siitä vakuutetuksi. Siitä, että nyt omistin sinut kokonaan, ymmärräthän. Vastavaikutus seurasi sitten aina ennemmin tai myöhemmin. Tunsin otteeni sinusta heltiävän."
"Minä tiedän sen", sanoi Rose hiljaa. "Sitä minä juuri tarkoitin, kun sanoin tahtovani tulla toisenlaiseksi. En tiedä — luulen sen olleen jonkinlaista henkistä turtumusta — velttoutta minun puoleltani. Joka kerta kun et sinä tehnyt meidän yhteiselämäämme iloiseksi ja juhlavaksi minulle — niin en minä tehnyt mitään sen säilyttämiseksi, mitä oli voitettu. Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että nyt tahdon minäkin panna kaiken voimani liikkeelle, jotta sinä tulisit onnelliseksi minun kanssani —."
"Minä ymmärrän. Mutta sitä sinä et olisi voinut, Rose." Rose huomasi tuskan pistosta tuntien, että Torkild puhui siitä kuin sellaisesta mahdollisuudesta, jota ei koskaan tultaisi koettamaan. "Voi kyllä tahtoa hoitaa sitä, mikä on hallussa, käyttää sitä ainesta, mikä on saatavilla. Mutta ethän voi luoda itsessäsi mitään tyhjästä. Ainoa, mistä minä välitän maailmassa, on se, että sinä rakastaisit minua — ja sitä minä en ole voinut saada aikaan."
"Rakastatko sinä minua vielä?" kysyi Rose hiljaa.
Torkild hymyili sairaasti:
"Voitko kysyä sellaista!"
"Mutta jos minä siis valitsen sen että jään luoksesi", sanoi Rose hitaasti, "— niin sinä et tule onnelliseksi siitä? Sinä kiusaat itseäsi ja minua epäilyksillä ja kysymyksillä — lausutuilla ja lausumattomilla. Sinulla ei ole mitään luottamusta meidän tulevaisuuteemme?"
"Minulla ei ole luottamusta itseeni. — Kuten sanoin, Rose, sinä saat päättää. Minä en uskalla ottaa vastuulleni että jatkamme tällä tavalla. — Toisinaan minusta tuntuu, että minä taidan olla vähän hullu", sanoi hän hiljaa. "Voisi luulla, että me olemme vähän hulluja koko minun sukuni —."
He istuivat vaiti jonkun hetken. Sitten Torkild virkkoi jälleen:
"Kaikki nuo pienet seikat, joiden ajattelin sitovan sinut kotiimme — joista ajattelin sinun pitävän — puutarha ja taloudenhoito ja sellainen. Minähän tiesin sinut sellaiseksi, että kaikki tuollainen tulisi sinulle rakkaaksi ja tuottaisi sinulle huvia. Mutta kun näin sinun niin kokonaan uppoutuvan siihen, kiusasi se minua — ainakin toisin ajoin. Minusta tuntui kuin sinä olisit tahtonut täyttää sillä jonkun pohjattoman tyhjyyden. Minä näin kyllä, kuinka kauniiksi koti kasvoi ympärilläsi. Mutta minä en tuntenut meidän kahden kasvavan yhdeksi. Ja silloin —."
"Oliko sinulla sellainen tunne silloinkin, kun minä odotin pikkupojua?" kuiskasi Rose.
"Ei", sanoi Torkild hiljaa.
Kauan istuivat molemmat hiljaa. Sitten Rose virkkoi äkkiä:
"Minä matkustan luotasi joksikin ajaksi, Torkild. Matkustan Britenin luo — hän on kutsunut minua niin usein. Ja jos sinä lähetät minulle sanan, niin palaan takaisin luoksesi. Muista se. Ja muista, että minä pidän sinusta, oman luontoni tapaan. Ja että minä olen täysikasvuisempi nyt kuin naimisiin mennessämme. Minä tiedän ehkä nyt hiukan siitä, mikä on vaarallista sekä minun että sinun luonteessasi. Ja jos pyydät minua tulemaan takaisin, niin tulen vilpittömästi haluten tehdä parhaani — viimeisestä mahdollisuudesta, kuten sinä sanot."
Rose nousi seisomaan, Torkild samoin, ja Torkild tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä. Rose tarttui Torkildin päähän, veti sen alas puoleensa ja suuteli hänen kasvojaan, mutta ne olivat kuin surusta ja väsymyksestä lakastuneet, ja ne pysyivät elottomina hänen suudellessaan.
Sitten Rose poistui.
Torkild harhaili alakerran huoneissa. Oli kuin hänen aivonsa olisivat olleet tyhjät ja sydän halvautunut.
Kerran hän tajusi, että hän seisoi ruokasalin ikkunan luona ja katsoi ulos. Aurinko oli juuri laskemassa pihamaan takaisen kummun taakse, voimakas keltaisenpunainen valo virtasi hänen kasvojaan vasten. Se näytti suurelta tuliroviolta. Pienet, harvat kuuset häipyivät näkymättömiin tulenhehkuun, ikäänkuin nekin olisivat palaneet roviossa. Ja heikossa iltatuulessa läpätti lippunuora tankoaan vasten kumpareella. Pieni ääni, johon hän ei tavallisesti kiinnittänyt huomiota, koska se kuului melkein aina, voimakkaampana tai heikompana, niinkuin nuoran oli ollut tapana rapsahdella yötä ja päivää niin kauan kuin he olivat täällä asuneet.
"Nyt se on lopussa", kuiskasi hän hiljaa itsekseen. Ja hän ihmetteli, ettei hän kärsinyt enemmän. Mutta oli kuin hän ei olisi jaksanut tuntea mitään enää.