XII.
Sama turtunut, kohmettunut tunne pysyi Torkildilla yhä edelleenkin. Kun Rose matkusti Ruotsiin ja he sanoivat toisilleen jäähyväiset kotona, ei se tuntunut hyvästijättämiseltä ainaiseksi. He olivat rauhallisia molemmat; Rose näytti miltei iloiselta ja luottavaiselta. Ja samanlaisena hän seisoi vaununikkunassa Lillestramin asemalla nyökyttäen hänelle, ja Torkild tervehti hatullaan ja huiskutti nenäliinallaan, kun juna vieri pois, ja kaikki tuntui niin epätodelliselta — tai oli niinkuin hän olisi ollut puoleksi huumautunut eikä voinut tuntea kipua.
Vasta kotiin ajaessaan hänelle selkeni. Rose oli todellakin poissa, hän ei ollut kotona talossa, ehkä ei tulisi sinne koskaan enää. Ja hän oli itse lähettänyt hänet luotaan —.
Nyt se kävi äkkiä järjettömäksi, mielettömäksi. Hänhän oli menetellyt hullun tavoin. Hän kirjoittaisi ja kutsuisi hänet takaisin — kirjoittaisi heti tänä iltana. Tulevaisuus — hän työnsi luotaan kaikki ajatukset siitä — hän tiesi vain, että hänen täytyi saada Rose takaisin. Kotiin tultuaan hän meni suoraan ylös Rosen huoneeseen, haparoi pimeässä hänen vuoteensa luo ja heittäytyi sille. Peitteellä oli pieni kokoontaitettu vaatekappale, ohut ja pehmeä, joka tuoksui heikosti Rosen ruumiilta — se oli hänen yöpaitansa. Torkild upotti kasvonsa siihen:
"Sinä saat kyllä tulla takaisin pojusi luo, Rose hyvä — hän ei voi olla ilman sinua —."
Mutta kun hän oli mennyt makuulle, alkoivat hänen ajatuksensa kiertää ikuista erämaavaellustaan läpi heidän entisyytensä ja tulevaisuutensa —.
* * * * *
Päivät kuluivat. He kirjoittivat toisilleen koskettelematta eron kysymystä; molemmat kirjoittivat kuin olisi Rose ollut vain tavallisella vierailulla. Torkild kertoi Doriksesta, jolta hän oli saanut useampia pitkiä kirjeitä; Doris oli hyvin ihastunut Pariisissa-oloonsa, asui erään professorinlesken luona, hänellä oli paljon tehtävää, mutta hän sai myöskin paljon kutsuja; hän oli tutustunut useihin rakastettaviin ihmisiin, sekä ranskalaisiin, suomalaisiin että muihin ulkomaalaisiin.
— Olivathan he molemmat ajatelleet samaa, tokko Doriksen Pariisin-matkan laita oli niinkuin hän kertoi, vai eikö se ollut enemmän tai vähemmän sepitettyä. Olipa Torkild ajatellut sellaistakin mahdollisuutta, ettei Doris ollut lainkaan matkustanut Pariisiin. Mutta kun hänen kirjeensä nyt saapuivat niin tiheään, oli hän mielelläänkin taipuvainen uskomaan kaiken mitä Doris kertoi. Tuntien itsensä kuolemanväsyneeksi ja painautuneeksi ei hän jaksanut ajatella, että hänen pitäisi saada vielä lisää kuormaa kannettavakseen tai ottaa sisarensa asiat hoidettavakseen.
Hän kirjoitti myös siitä, kuinka näppärä Agnes, palvelijatar, oli, ynnä Rosen kasveista, joita hän, Torkild, hoiti. Ja yhden ainoan kerran hän, tykyttävin sydämin ja polttavin poskin, rohkeni kirjoittaa: "pariisilaishyasinttejasi en ole vielä ottanut ylös; tahtoisin mielelläni niiden olevan kukassa, jos tulet kotiin jouluksi."
* * * * *
Sitten tapahtui se, mikä ratkaisi asian.
Eräänä aamuna pukeutuessaan näki hän ankaran yskänkohtauksen jälkeen, että hänen sylkemässään limassa oli verta. Ei paljoa, ainoastaan joku pieni punainen viiru. Mutta kun hän tahdottomasti vei nenäliinan suulleen ja katsoi siihen jälkeenpäin, oli siinä pari pientä heleänpunaista täplää.
Hän pani sen vesivatiin, nouti karboolivettä lääkekaapista Rosen huoneesta ja kaatoi sitä nenäliinalle ja toalettiämpäriin — varovaisuudesta palvelijattaren vuoksi. Sitten hän pukeutui valmiiksi, meni alas ja joi kahvinsa ja lähti sitten konttoriin.
Hän tunsi omituista karmivaa tunnetta ruumiissaan. Nuo pienet veripilkut — eihän niiden tarvinnut merkitä mitään. Ja ne voivat merkitä kuolemaakin.
Hän tunsi kummallisen henkäyksen käyvän lävitseen — ikäänkuin hän olisi tullut lähelle suunnatonta kylmyyttä. Hänen täytyi ajatella metsässä olevaa suurta jäähuonetta, jonka ohi hän oli usein kävellyt Rosen kanssa kesällä. Kylmää henkäystä, joka siitä lehahti heitä vastaan. Torkild hymyili itsekseen tuolle ajatukselle.
Kuolema — hän ei sitä pelännyt, sen hän tiesi nyt, kun se äkkiä tuli hänelle todellisuudeksi. Se oli vain kovin kummallista.
Hän muisti epätoivoisten nuoruusvuosiensa kuolemankuvitelmia. Hänelle selveni äkkiä, ettei hän kai ollut koskaan tarkoittanut totta haaveksiessaan päiviensä päättämistä —. Noissa hentomielisissä, alakuloisissa unelmissa ei ollut jälkeäkään kuoleman todellisesta vakavuudesta. Mieli pehmeästi tuuditettuna tunnelmoivaan itsesääliin ei varmaan kukaan ihminen voinut mennä kuolemaan.
Hän muisti niitä kertoja, jolloin oli nähnyt sen. Silloin kun hänen äitinsä ampui itsensä. Siinä oli se kauhu — se hirvittävyys, että ihminen tuomitsi oman elämänsä menetetyksi. Hän muisti rouva Wegnerin kuoleman — hänen surunsa siitä, että täytyi jättää elämä. Hän oli ymmärtänyt koota aarteita maan päällä, ja hänen sydämensä oli kiintynyt niihin. Mutta hän oli kuollut rohkeana ja toivorikkaana. Sillä jokaisen ihmisen jälkeen jäävät hänen tekonsa elämään, ne eivät koskaan häviä, vaikkakaan ei kenenkään olisi suotu tutkia, miten ne jatkuvat edelleen, kunnes kohtaavat toisten tekoja, yhtyvät niihin, muuttuvat siitä, mutta eivät koskaan lakkaa vaikuttamasta. Ja rouva Wegner saattoi teoistaan tuntea kuolevansa Herrassa — rakkaudessa ja kauneudessa ja kunniassa — siinä, jolle useimmat ihmiset tahtoisivat herruuden elämässä, mutta johon vain voimakkaimmat kykenevät. — Ja hän muisti isänsä kuoleman — kuinka hän armeliaasti sai nukahtaa pois elämästään. Hänen teoilleen oli parempi, mitä pikemmin ne painuivat pohjaan ihmisten tekojen virrassa, huuhtoutuen, sekoittuen tuntemattomiksi.
Ja nyt oli ehkä hänen oma vuoronsa kuolla. Hänen tekonsa — niiden ajatteleminen se hyydytti häntä. Suurta jälkeä ei kai hänen elämästään jäisi elämään. Kuolema peittäisi hänet niinkuin jäävirta liukuessaan peittää hedelmättömän paaden. Jos se oli välttämättömyys —, no niin, hän tiesi tunnossaan kykenevänsä kohtaamaan sen ilman pelkoa, näkihän hän nyt itsekin alistuvan surumielisesti, että oikeastaan oli kaikki elämässä ollut hänelle yhdentekevää, paitsi yhtä ainokaista naista. Ja sentähden oli vain oikeudenmukaista, että hän oli tarpeeton ihminen.
Alati, kautta vuosien oli hänellä ollut vain yksi ainoa päämäärä elämälleen — voittaa omakseen se nainen, joka merkitsi onnea hänelle. Merkitsikö hän onnea tuolle naiselle — hänen täytyi nyt tunnustaa, ettei hän ollut sitä koskaan kysynyt. Luonnollisesti olisi hän mielellään halunnut tehdä toisenkin onnelliseksi, sillä sehän oli yhtenä edellytyksenä hänen omalle rauhalleen. Mutta hänhän tiesi tahtoneensa Rosen omakseen; vaikka he olisivat tulleet siitä onnettomiksikin, olisi hän halunnut hänet omakseen silläkin hinnalla. Niin, todellisuudessa hänen oli aina täytynyt tietää, ettei toisin voinut käydä kuin oli käynyt — Rosen vastarinta kautta vuosien todisti sen; hänessä ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut kutsuvasti itse Rosen elämänvaistoon. Hän ei ollut se mies, jonka rinnalla Rosen oli tultava naiseksi ja äidiksi. Kun hän siis vihdoinkin sai hänet, niin oli kai vain luonnon järjestyksen mukaista, että Rose näivettyi eläessään hänen kanssaan ja he molemmat tunsivat itsensä onnettomiksi —.
Hän oli tajunnut sen kauan sitten tavallaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että jollei tätä olisi tullut, olisi hän pian pyytänyt Rosea palaamaan luokseen. Hänellä ei olisi ollut enempää uskoa tulevaisuuteen, hän ei olisi tosi mielessä odottanut heidän yhteiselämänsä tulevan syvemmäksi, rikkaammaksi — mutta hän olisi tahtonut jatkaa sitä. Hän olisi ajatellut: saakaamme lapsia, katsokaamme, eikö silloin käy paremmin, ehkä lapset voivat rakentaa sillan sen kuilun yli, jota ei voida täyttää. Hän olisi tiennyt, että hänen rinnallaan ei Rose tulisi koskaan kokemaan puolison onnea, ja hän olisi ajatellut — hän on tuntenut hiukan rakastajattaren onnea, ja kun hän saa tuntea äidin onnea, niin ehkäpä hän on tyytyväinen siihen.
Niin, hän oli mielessään lujasti päättänyt kutsua Rosen takaisin, aina siitä saakka kun tämä lähti matkalle —.
* * * * *
Nyt oli kohtalo tehnyt ratkaisun hänen puolestaan. Nyt hänen täytyi päästää Rose vapaaksi. Ja siinä uudessa, jäätävässä ilmassa, jota hän tulisi hengittämään, täytyi hänen löytää voimaa sen jaksamiseen.
— Hän ei voinut estää hentomielisiä, hekumallisen surunvoittoisuuden täyttämiä näkyjä kohoamasta esiin. — Rose tuli hänen kuolinvuoteensa luo —. Vielä kerran hän saisi luvan puhua Roselle äärettömästä rakkaudestaan. Ja silloin Rose ehkä vihdoin ymmärtäisi, kuinka hän oli pitänyt koko hänen sieluaan alati omissa pienissä, kovissa käsissään.
Hän ravisti tämän kuvan vastenmielisesti pois.
Miehen oli pidettävä sielunsa omissa käsissään. Hänen oli tehtävä itselleen tili siitä, miten hän sen käytti. Elikö hän niin, että hänen sielustaan jäisi jäljelle elävää voimaa, kun hänen oli kuoltava. Vai peittäisikö vain jää hänen elämänsä, kun se sammui.
Se hänen oli nyt koetettava oppia, tultuaan lähelle ikuista kylmyyttä. Hän sai oppia luopumaan Rosesta — niinkuin hänen oli luovuttava kaikesta, josta hän ei voinut tehdä mitään kaunista ja hyvää. Hänen täytyi oppia elämään elämäänsä nuhteettomasti ja oikeamielisesti, koska nuhteettoman ja oikeamielisen ihmisen elämä ei ole koskaan eletty turhaan — jotta hän kerran voisi kuolla niinkuin Rosen äiti oli kuollut, jos elämä tällä kertaa annettaisiin hänelle takaisin — lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.
* * * * *
Konttorista hän meni tohtori Meyerin luo. Lääkäri kutsui vikaa kärkikatarriksi; sitä oli molemmissa keuhkoissa, mutta ei pahasti, ja hän neuvoi Torkildia laittautumaan parantolaan niin pian kuin suinkin.
— Torkild palasi kotiin päin kuulakkaassa, huurrevalkoisessa talvi-illassa. Ohuen valkoisen pakkas-usvan ikuinen savu leijui kuihtuneenkeltaisten niittyjen yllä pitkin joen rantoja. Taivas oli vielä vaaleanpunainen auringonlaskun jäljeltä.
Hän ihmetteli itsekseen sitä kuulakkaa hiljaisuutta, jota hän tunsi mielessään, kävellessään autiota kotiaan kohti.
* * * * *
Illalla hän kirjoitti Roselle. Monta kirjettä, jotka hän repi. Se, jonka hän vihdoin lähetti, oli näin kuuluva:
"Rakas Rose!
Minä olen nyt lopultakin johtunut sellaiseen vakaumukseen — minä olen kai vajaamittainen ihminen; luulen, että se oli sinun oma terve luontosi, joka alati varoitti sinua minusta — minä en kelvannut olemaan miehenäsi, minun ei tullut saattaa lapsia maailmaan.
Minä valehtelisin, jos sanoisin toivovani, ettemme olisi koskaan menneet naimisiin. Tiedän, että se olisi ollut parempi sinulle, ehkä minullekin — mutta olkoon kuinka hyvänsä, en voi sanoa sitä edes nytkään totuudessa pysyen. Minulla on loppumattoman paljon anteeksipyydettävää sinulta — ehkä tulee se päivä, jolloin katsot suhdettamme sellaisella silmällä, ettet voi antaa minulle anteeksi, vaikka tiedänkin että teet sen nyt. Olisi ainoastaan oikeudenmukaista, jos sinä jonakin päivänä ajattelisit minua katkerin mielin.
Minä en ole mielestäni sellainen mies, jolla on oikeus siittää lapsia. Ja sillä on kaikki sanottu. En uskalla pyytää sinua palaamaan luokseni, kun koko avioliittomme on vain omiaan näivettämään sinun luontoasi. Minä rakastan sinua yhtä syvästi kuin olen aina rakastanut, mutta olen johtunut katsomaan rakkauttani sinuun hyvin itsekkääksi tunteeksi. Kun minulla itselläni on sellainen tunne, tiedän vähemmän kuin koskaan pystyväni voittamaan sinun rakkauttasi omakseni. Ja niin ollen en tahdo sinun enempää kuin itsenikään vuoksi, että jatkaisimme yhdyselämäämme enää. Minä matkustan pois joksikin ajaksi. Kirjoitan sinulle uudesta olinpaikastani — onhan koko joukko käytännöllisiä seikkoja järjestettävä, ja kaiken täytyy luonnollisesti käydä niinkuin sinä tahdot — jos esim. tahdot saada laillisen eron j.n.e.
Tuntuu miltei naurettavalta sanoa, että toivon sinulle kaikkein parhainta maailmassa, kun tiedän itse tuhonneeni elämäsi parhaimman ajan. Mutta minulla on sellainen tunne, kuin voisin antaa oman elämäni sinun onnesi hyväksi. Ja että minä teen tämän, on minulle melkein kuolemaakin pahempi, ja minä tiedän, että sinä tulet kärsimään siitä, mutta minä teen sen, koska uskon, että jos palaisit takaisin luokseni, asiat kävisivät paljon pahemmiksi.
Sinun
Torkildisi."
Hän luki sen läpi. Se tuntui kyllä jokseenkin viheliäiseltä hänen omasta mielestään. Mutta olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei voinut sanoa Roselle. Ja juuri se hänen oli ensimmäisenä opittava, että vaikenisi sellaisesta, jota hänellä ei ollut oikeus uskoa Roselle, vaikka puhuminen olisi tuntunut hänestä itsestään kuinkakin suurelta lievitykseltä.
Ja hän oli väsynyt ja tahtoi saada sen tehdyksi. Siispä hän lähetti kirjeen.
* * * * *
Parantolaan hän oli päättänyt olla menemättä. Ensinnäkin, koska Rosen ei pitänyt saada tietää hänellä olevan vikaa rinnassa. Se olisi Rosen silmissä merkinnyt liian helppohintaisen marttyyri-sädekehän hankkimista. Sangen todennäköisesti olisi Rose silloin tullut hänen luokseen välittämättä hänen vastustuksestaan tai suostumuksestaan. Ja sitten lisäksi — jollei hän voisi tulla niin terveeksi, että sietäisi tavallista elämää, jos hänen pitäisi hoitaa itseään raihnaana, niin saivat asiat mieluummin mennä toista tietä.
* * * * *
Sentähden hän matkusti, saatuaan neljän kuukauden loman, erääseen Gudbrandinlaakson talonpoikaistaloon, jonka omisti eräs hänen tuttavansa. Hän oli siellä pari kuukautta, eläen tavallisen terveesti ja järkevästi, ottaen osaa talontöihin, metsästellen ja tehden hiihtoretkiä tunturille. Hän sylki verta pari kertaa ensi viikkoina, mutta varsin lyhyen ajan kuluttua hän tunsi tulevansa terveeksi, niin että palaavat elinvoimat suorastaan kareilivat hänen ruumiissaan.
Kohta sinne tultuaan hän sai Rosen jäähyväiskirjeen:
"Rakas Torkild!
Kun sinä kerran tahdot niin, saa siitä luonnollisesti tulla jäähyväiset. Minusta se on karvasta, mutta en kanna kaunaa sinulle — en nyt ainakaan. Tulenko myöhemmin niin tekemään, kuten sanot, sitähän en voi tietää. Mutta toivon, ettei koskaan niin kävisi. Rakas ystävä — en minäkään voi mukautua sanomaan, että toivon sinun tulevan onnelliseksi, koska tiedän, ettet usko sitä itsekään. Mutta toivon sinun saavan mieleesi rauhan ainakin ensi aluksi.
Kun sen kuitenkin on oltava lopussa, niin lienee parasta, että avioliittomme purkautuu ulkonaisestikin. Luonnollisesti otan vastaan sinun avustustarjouksesi, mutta en tarvitse niin paljoa kuin sinä mainitset, ja sinun tulee tietää, etten tahdokaan sitä; tunnenhan olosuhteesi. En tietystikään tahdo myös mitään kauemmin kuin siihen saakka, kunnes saan itse työtä, mutta siihen saakka otan sen vastaan kiitollisena.
Pyydän sinulta yhtä asiaa. Huolehdi siitä, että joku hoitaa kukkiani. Ne ovat minulle niin eläviä, että minusta tuntuisi pahalta, jos ne joutuisivat turmiolle hoidon puutteessa. Etkö luule, että Inga Vik ja rouva Stranden, ehkä myöskin rouva Norby ottaisivat joitakin niistä? Kun saan oman asunnon, otan myös itselleni niin monta kuin saan sopimaan.
Minusta on niin sanomattoman ikävää, että loppu oli tällainen.
Ja minä ajattelen, kunpa pikku poikamme olisi elänyt; minä suren
häntä niin kovin. Olen ajatellut häntä joka päivä näinä vuosina.
Mutta sinä olet varmaan oikeassa — nyt se olisi liian myöhäistä.
Hyvää yötä, rakas poika, voi hyvin.
Sinun uskollinen
Rosesi."
Maaliskuussa, kun ilmaan tuli kevääntuntua, matkusti Torkild Berittjernin karjatalolle ja oli siellä aina pääsiäisen sivu, jolloin hänen lomansa loppui.
Hän palasi työhönsä ahavoituneempana kuin oli koskaan eläessään ollut — ja hän tiesi itse olevansa ruumiiltaan ja sielultaan terveempi kuin mitä hän oli tuntenut olevansa milloinkaan ihan ensimmäisen avioliittokautensa jälkeen.