XIII.
Pari kuukautta paluunsa jälkeen, lopulla kesäkuuta, tapasi Torkild konttoriin tullessaan kirjeen. Käsiala tuntui hänestä tutulta, mutta hän ei voinut kuitenkaan muistaa, kenen se oli. Avattuaan sen hän suunnattomaksi hämmästykseen näki sen olevan Akselilta. Se kuului:
Rakas Torkild!
En odotakaan muuta kuin että tämä kirjeeni tuntuu sinusta kovin yllättävältä, enkä voi aavistaa otatko sitä huomioosi. Ei johdu mieleenikään pyytää sinua unohtamaan, mitä sinulla on minua vastaan, mutta tahdotko siitä huolimatta suoda minulle tilaisuuden tavata sinua? Siitä tulee näet viimeinen kerta, koska olen saanut toimen erään englantilaisen kaivosyhtiön palveluksessa Chilessä — S:ta Teresa-nimisellä paikkakunnalla Bolivian-puoleisessa rajavuoristossa. Lähden ensi sunnuntaina matkalle Buenos Airesiin, ja on kai hyvin epätietoista, näenkö Norjaa enää koskaan.
Jos voisin saada puhutella sinua ennen lähtöäni, olisin sinulle hyvin kiitollinen. Olin ajatellut, että jos sinulle sopii, niin voisimme siinä tapauksessa tavata toisemme Holmenkollenin urheilumajalla kello 7 huomisiltana tai jonakin muuna iltana. Siellä on harvoin monta ihmistä arkipäivinä. Tahdotko siinä tapauksessa soittaa minulle (emäntäni puhelin on 180 018) ja antaa tiedon.
Aksel.
Torkild istui hetken aikaa katsoen kirjeeseen. Sitten hän soitti ilmoitettuun numeroon:
"Tahtoisitteko sanoa insinööri Christiansenille terveisiä, että hänen veljensä tulee olemaan Urheilumajalla huomenillalla puoli kahdeksan ajoissa."
* * * * *
Kun Torkild seuraavana iltana lähestyi Urheilumajaa, näki hän jo alas mäelle Akselin istuvan verannalla. Torkildin tullessa portaita ylös nousi veli paikaltaan ja tuli häntä vastaan. Hän oli hämillisen ja alakuloisen näköinen, ja hän ojensi vähän kättään, mutta näytti puolittain odottavan, ettei Torkild tarttuisi siihen. Mutta toinen puristi sitä, ja mitään sanomatta he menivät Akselin pöydän ääreen. Pöydällä oli pullo punaviiniä ja kaksi lasia. Aksel aikoi kaataa toiseen.
"Ei kiitos." Sitten tuntui Torkildista itsestäänkin vähän naurettavalta osoittaa täten arvokkuuttaan olemalla juomatta veljen kanssa, jonka vuoksi hän lisäsi: "Minua janottaa, minun täytyy saada nyt puolikas olutta."
Syvällä heidän alapuolellaan väikkyi vuono kirkkaana ja sinisenä, pienten valkoisten purjeiden täplittämänä. Se näytti ikäänkuin pullistuvan pingoitetun vaatteen tavoin metsäisten rantojensa välissä. Kaupungin yllä vuonon perimmäisessä pohjukassa oli kevyttä vaaleaa auerta, mutta sitä paartavat matalat harjut näkyivät selkeinä. Pienet huvilat hohtivat tummanvihreässä kuusikossa pienten kultaisten pelinappuloiden lailla ilta-auringon valaessa rinteille paistettaan.
"Olen istunut ja katsellut tätä", sanoi Aksel hillitysti. "Kuinka äärettömän kaunista täällä onkaan! Minä ajattelen, että tämä maa — se on sentään minun omani. Enkä kuitenkaan ole koskaan päässyt tänne kiintymään — en koskaan tuntenut itseäni tänne kotiutuneeksi. Olen vain hämäränä aavistuksena tajunnut, että se on ainoa paikka maailmassa, missä minun olisi pitänyt ja missä olisin voinut kotiutua. Ja nyt minä matkustan täältä kai ainiaaksi —."
"No, kai sinä tulet kerran takaisinkin", sanoi Torkild hiukan hämillään. "Eihän nykyaikana Etelä-Amerikkakaan ole —" hän keskeytti, koska se hänestä itsestäänkin kuulosti typerältä.
"En luule. Ehkä vanhaksi tultuani tulen — käymään —." Aksel istui katsellen ulos jonkun hetken. "Kiitos, että tulit", sanoi hän äkkiä hiljaa. "En ollut odottanut sinun haluavan —."
"No, kai minusta sentään olisi tuntunut pahalta, jos olisin saanut kuulla sinun matkustaneen siten maailman ääriin, minun edes tietämättä siitä —."
"Niinpä kai. Sen voin kyllä ymmärtää. Mutta sehän on toinen asia." Aksel hymyili vähän. "Pahintahan siinä oli se, että minä olin käyttäytynyt niin, että se olisi ollut kaikkein luonnollisinta —."
Torkild ei keksinyt mitään vastaukseksi. Siksi hän virkkoi vain:
"Matkustatko sitten Kööpenhaminan kautta ja sanot hyvästi Dorikselle?"
"Älä? Onko hän taas Kööpenhaminassa? Minä sain häneltä kirjeen uudeksivuodeksi ja myöhemmin kortin, joka oli kirjoitettu Café Regencesta. Luulin hänen olevan vielä Pariisissa."
"Ei, hän on ollut Kööpenhaminassa huhtikuusta saakka."
"Silloin sinun pitää olla kiltti ja antaa minulle hänen osoitteensa, niin että saan kirjoittaa. — Me matkustamme nimittäin suoraan Englantiin. — Niin, minulla tulee olemaan häät perjantaina." Aksel katsoi alas.
Sekunnin ajan karmi tyrehdyttävä kauhu Torkildia. Sitten hän malttoi mielensä — sehän oli mahdotonta, jo ajankin vuoksi; eiväthän he vielä olleet laillisesti erossa.
"Se on eräs Agda Waage -niminen nainen", sanoi Aksel äskeiseen tapaan.
"Nuori tyttö, jonka olen tuntenut useat vuodet."
"Niin — silloin voin toivottaa sinulle onnea", sanoi Torkild. Hän tunsi sanovansa sen hiukan väkinäisesti, sillä hänellä oli selvä tunne siitä, että tuo lause ei sopinut tilanteeseen.
"Kiitos", sanoi Aksel. Ja hetken epäröityään hän lisäsi: "Niin — olisi epäilemättä ollut minun puoleltani paremmin ja oikeammin tehty, jos olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan jo ennemmin. — Nyt hän on nimittäin saanut päähänsä, että kun en ole aikaisemmin tätä järjestänyt, niin on se johtunut siitä, etten ole halunnut esittää häntä vaimonani täällä kotimaassa — mutta katson hänen kelpaavan kyllä siellä ulkomailla, missä kukaan ei tunne meitä —."
Hän oli vaiti hetken.
"Mutta voihan se sujua paremmin kuin joskus itse ajattelen. Siellä vieraassa maassa joudumme tietysti niin paljon olemaan toistemme varassa. Minä tahdon kyllä tehdä mitä suinkin voin. Ja Agda on itse asiassa varsin kiltti — ja pystyvä ihminen ja kerrassaan kelpo tyttö, näetkös."
Torkild oli vaiti hämillään.
Aksel kaatoi lisää viiniä lasiinsa ja joi. Sitten hän äkkiä katsoi
Torkildia suoraan silmiin.
"Sinä iltana, jonka kyllä muistat — kun olin Rosen ja sinun luona viimeisen kerran. Silloin tulin suoraan hänen luotaan. Ja hän oli lausunut minulle mitä kiivaimpia soimauksia. Joitakin päiviä aikaisemmin hän oli kertonut minulle odottavansa lasta. Minä sanoin luonnollisesti, että menisimme naimisiin — niin pian kuin mahdollista. Mutta oli yhtä ja toista järjestettävää ensin — raha-asiani, näetkös. Minullahan oli vielä velkaa korkeakouluajalta. Minun täytyi saada hankituksi laina. Tämän minä selitin Agdalle sinä päivänä, ja siitä syntyi kohtaus —.
"— Tämän minä mielelläni halusin saada sinulle sanotuksi nyt, ennenkuin matkustan pois. Jos silloin ehkä voisit ymmärtää —."
"Minä ymmärrän", sanoi Torkild hiljaisesti.
"No — kun olin saanut asiani siihen kuntoon, että saatoin perustaa oman kodin varsin vaatimattomaan kaavaan, silloin tulikin Agda ja ilmoitti erehtyneensä. Ja hän sanoi, ettei hän niin ollen tahtonutkaan mennä naimisiin kanssani — hän oli sanonut sen hyvässä uskossa eikä puijatakseen minua avioliittoon. Eikä hän sen jälkeen ole koskaan ottanut puheeksi, että minun olisi mentävä naimisiin hänen kanssaan. — Hän ei ole vailla ylpeyttä, sitä sinun ei pidä luulla —.
"— Ei, hän sanoi sen tapahtuneen vain lapsen vuoksi, kun hän silloin oli niin intohimoisesti vaatinut, että minun oli laillistutettava suhteemme sinä silmänräpäyksenä. Ja se on kyllä totta, ja hän teki siinä aivan oikein minun mielestäni. — Hän on hyvä ihminen ja tietää mitä se merkitsee, sillä hän on itse avioton lapsi. Hänen isänsä on menetellyt, kuten eräät ihmiset sitä kutsuvat — kunniallisesti: maksanut kolmekymmentäviisi kruunua hänen elatuksestaan kunnolliselle käsityöläisperheelle, kunnes tyttö tuli viisitoistavuotiaaksi ja jättänyt äidin kulkemaan omia teitään. Tämä on nyt kuollut — mentyään sitä ennen ihan karille. Kun kuolema teki hänessä tuloaan, kirjoitti Agda isälleen, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja pyysi apua — hän oli silloin seitsemäntoista vanha ja oli ollut aikaisemmin asiatyttönä Steen & Stramillä ja kulki nyt neulomatuvassa. Silloin hän sai kaksikymmentä kruunua ja raa'an kirjeen, jossa mies muun muassa antoi hänen tietää, että kaiken mitä hän oli tehnyt tytön hyväksi, hän oli tehnyt, vaikkei uskonut olevansa hänen isänsä. —
"Tämä minun korkeastikunnioitettu tuleva appeni on vanha konsuli Vandamm Bergenistä, — hän, joka omistaa Monplaisir'in, tiedäthän. Muistatko, että tapasimme erään hänen tyttäristään, joka on naimisissa ratsumestari Helenin kanssa, Rammsilla tanssiaisissa useita vuosia sitten. Muistan, että sinä pidit häntä sangen kauniina. Agda on huomattavasti hänen näköisensä — he ovat jokseenkin samanikäisetkin. —
"Hän oli eräässä käherrysliikkeessä samassa talossa, missä minun konttorini oli, Agda nimittäin, ja siten me tutustuimme. — Eräänä päivänä päivälliselle mennessäni tapasin hänet portaissa, ja me menimme kaupungille yhtä matkaa. Hän oli kovin järkytetty, ja kun tulimme puistoon, vei hän minut mukanaan yksinäiselle käytävälle, ja siellä hän rupesi itkemään. Hänen sisarpuolensa, rouva Holen, oli ollut pesettämässä ja värjäyttämässä tukkaansa, ja Agda oli palvellut häntä. Sitten hän oli tullut tyytymättömäksi ja ollut hyvin epämiellyttävä ja töykeä Agda-raukkaa kohtaan. Silloin hän kertoi minulle noista perhesuhteistaan.
"Sen jälkeen minusta tuli Agdan rakastaja. — Ennen me olimme vain hiukan hakkailleet, kävelleet yhdessä ja olleet kahvilassa yhden ainoan kerran —."
"Tyttöparka", sanoi Torkild lempeästi.
"Tämä tapahtui vasta syksyllä samana vuonna, jolloin sinä olit mennyt naimisiin." Aksel istui hetken leuka käsien varassa.
"Tiedän kyllä hyvin, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin hänen kanssaan jo silloin kaikesta huolimatta. Kun olin sanonut pitäväni hänestä — niinkuin teinkin ja teen vieläkin. Olisihan se ollut paljon parempi, sillä se olisi ollut ainoa oikea menettelytapa. Nythän hänen täytyy arvostella minun tunteitani toisella tavalla —.
"— Ja sitten tiesin vielä koko ajan, että sydämessäni tulisin tuntemaan aina olevani sidottu Agdaan — mitä tapahtuisikin ja mitä tekisinkin — en olisi koskaan voinut tuntea muuta kuin että Agda oli saanut minun sanani —."
Aksel kääntyi äkkiä Torkildiin päin.
"Tiedät kai mitä tapahtui Rosen ja minun välillä syksyllä?"
"En."
"Hänkin löi minua kasvoihin", sanoi Aksel lujasti ja rauhallisesti. "Sentähden minä nyt matkustan. Sillä minä mielestäni tulin ikäänkuin ulosajetuksi —."
Torkild katsoi veljeensä silmänräpäyksen ajan.
"Aivan oikein hän siinä tekikin", sanoi Aksel äskeiseen tapaan. "— Luulin sinun tietävän sen. Minusta tuntui, että minun täytyi — koettaa selittää käytöstäni sinulle, mikäli voin. Sinä tiedät kai, että minä rakastin häntä?"
Torkild taivutti päätään myöntävästi.
"Se siinä juuri on ollutkin kamalaa. Minä pidän Agdasta — olen pitänyt kaiken aikaa. Ja kuitenkin tunsin toisinaan häntä kohtaan katkeruutta, joka on niin äärettömän epäoikeutettua, sillä eihän hän sille mitään voi. Hän on ollut kiltti ja hyvä minua kohtaan aina omalla tavallaan — hän on hieman pintapuolinen, ja sitähän hänen on täytynyt olla, muuten olisi elämä käynyt liian raskaaksi. Mutta minä tunsin sen aina — se, mitä voin hänelle antaa, se oli ikäänkuin toisen-luokan rakkautta. Ja että oli olemassa toinen, jota voisin rakastaa aivan, aivan toisella tavalla, niin paljon rikkaammin ja syvemmin ja hienommin. Ja herra varjelkoon — tuntea, että parhaat mahdollisuudet ihmisessä eivät koskaan saa kehkeytyä esiin —.
"— Niin, nythän minä ajattelen vähän toisin, ymmärrätkös. Nyt olen sitä mieltä, että minun tulee voida, antaa Agdalle — ja varsinkin lapsille, jos niitä saamme, ja hänelle äitinä — tunteita, joilla on yhtä suuri inhimillinen arvo —."
He istuivat vaiti ja katselivat vuonolle. Se uinui nyt vaalean sinipunervana valoisassa illassa. Ja verannalle, jossa he istuivat, tuli parvi nuoria, kahden-, kolmentoista ikäisiä tyttöjä — palmikot auenneina, vaatteet ja kengät tomuisina, posket kuumina ja punaisina ja kantamuksittain kukkia ja lehviä sylissä ja selkälaukuista tihkumassa.
"Oi minä ihan kuolen, minun on niin jano", huusivat he kärsimättömästi hälisten.
Yksi jäi seisomaan pystyyn, hänen oli mentävä sisälle tilaamaan. Mutta vei aikaa, ennenkuin he pääsivät yksimielisyyteen siitä, että sen piti olla punaista limonaatia tai sitruunalimonaatia tai inkiväärijuomaa. Vihdoinkin näytti asia ratkaistulta. Tyttönen riensi sisälle.
"Ja sitten yksi kymmenen äyrin suklaa", huusi muuan hänen jälkeensä.
"Kermasuklaata pähkinän kanssa! Muista pähkinä, Margit!"
"Minä uskon, että olen kävellyt ainakin kolme penikulmaa tänään", sanoi yksi.
"No kolme — vähintäänkin —."
"Oi kuinka minä olen väsynyt —." Ja lapsukaiset ammensivat laukuistaan orvokkeja ja kieloja ja kämmekkäitä ja eväiden jäännöksiä rasvapilkkujen mustaamissa papereissa, kunnes pöydät ja lavitsat olivat tulvillaan —.
"Jos nyt tahtoisit antaa minulle vähän punaviiniä —" sanoi Torkild.
Aksel kaatoi. Ja he joivat ääneti.
"— Minä en ollut kateellinen — en vihainen ensi alussa. Kun menit naimisiin, tarkoitan. Sillä minä luulin, että te olitte onnellisia", jatkoi Aksel. "Tunteistani Rosea kohtaan koetin kasvattaa jotakin kaunista. Ja minä pidin sangen paljon sinusta — sitä sinun on kai vaikea uskoa. Oikeastaan oli minulla aina vaistomainen tunne, että sinä kaikesta huolimatta olit elinkelpoisin meistä kolmesta sisaruksesta — se, joka olit parhaiten selviytynyt mahdottomista olosuhteista — tai varjellut itsensä parhaiten tuholta —. Me etsimme varmaan jokainen kotia. En tiedä, voitko sitä ymmärtää — jos olisin tuntenut sinun ja hänen saaneen onnellisen, sopusointuisen kodin yhdessä — olisin voinut tyytyä kohtalooni omasta puolestani. Sinulle Rose ja paras osa perinnöstä. Minulle Agda ja pienempi tila viljeltäväksi, mutta minä olisin tahtonut tehdä parhaani, jotta mekin molemmat olisimme voineet elää hyvin ja kauniisti yhdessä —.
"Mutta kun sitten luulin ymmärtäväni — en tiedä oikein kuinka sen sanoisin —. Olisin mielelläni tyytynyt pieneen loukkoon kodissanne, pieneen siruun siitä rikkaudesta ja lämmöstä ja rakkaudesta, jota Rose minusta näytti olevan luotu luomaan ympärilleen — vähäiseen muruun, jotta olisin voinut viedä sen omaan kotiini mieleni viihdykkeeksi —. En taida osata selittää sitä sinulle —."
"Minä ymmärrän kyllä mitä tarkoitat —"
"No niin. Silloin meni siis minuun paholainen. Ja sen jälkeen kun olin käyttäytynyt sillä tavoin sinua kohtaan sinä iltana, siitä lähtien olen ollut pirun pauloissa — enemmän tai vähemmän. Lopuksi tuli se, että kun olimme sulkeneet isän talon sinä iltana ja saaattaneet Doriksen asemalle, ja Rosen ja minun oli oltava yötä hotellissa Fredrikshaldissa, niin tunkeuduin hänen huoneeseensa ja panin toimeen hurjapäisen kohtauksen. Olin näet sillä kertaa mielentilassa, jossa vihasin häntä ja sinua ja Agdaa ja itseäni — erittäinkin itseäni. Se loppui sitten siihen, että hän osoitti minulle ovea — hän oli muuten pyytänyt minua poistumaan useamman kerran — ja kun jäin seisomaan, antoi hän minulle korvapuustin —."
Aksel istui hiljaa, ikäänkuin odottaen veljen sanovan jotakin. Mutta kun Torkild oli vaiti, kysyi hän:
"Eikö Rose ole kertonut sitä sinulle?"
"Ei. — — Mutta minä sain nimettömän kirjeen teistä seuraavana aamuna", sanoi Torkild hetken perästä hiljaa.
Aksel katsoi veljeensä. Mutta Torkild tuijotti vuonolle.
"Sekö se —?" kuiskasi hän aivan hiljaa.
"Oliko sillä jotakin tekemistä sen kanssa, että me erosimme kohta sen jälkeen, sitäkö tarkoitat? Ei suoranaisesti. Hän ei tietysti aavista mitään tuosta kirjeestä. Mutta se sai minut kyllä ajattelemaan yhtä ja toista. Sitten syntyi jonkinlainen välienselvitys, ja niin me päätimme kulkea kumpikin omaa tietämme —."
Hetken kuluttua kysyi Torkild äkkiä hiljaisella äänellä:
"Silloin — Fredrikshaldissa nimittäin, kun puhuit Rosen kanssa — mainitsitko silloin mitään siitä, mitä sanoit minulle — lapsen kuoleman johdosta?"
Aksel tuli tummanpunaiseksi.
"En. Niin hullusti eivät asiat sentään olleet."
"Anteeksi", sanoi Torkild hiljaa.
"Ei tee mitään. Sinullahan on oikeus uskoa minun kykenevän mihin hyvänsä."
"En sanonut sitä siinä mielessä."
* * * * *
"Se oli onnettomuus", sanoi Aksel jälleen hiljaa, "ettette saaneet pitää sitä lasta —."
"No niin. Siitä ei kukaan voi tietää mitään", vastasi Torkild apeasti.
Mutta molemmat miehet katsoivat sitä verannan alapäässä olevaa pientä pöytää kohti, missä tyttösparvi kulutti aikaa kaatelemalla punaista ja valkoista limonaatia lasista lasiin — keskellä kevätlehvien ja kukkien tulvaa.
"Niin, pitäisi olla tuollaisia kolme-neljä kappaletta", sanoi Aksel nyökäten hiukan sinnepäin. "Olen pannut merkille niiden tuttavieni luona, joilla on perhettä — että tyttölapset liittyvät aina isäänsä. Ja pojat äitiinsä —."
"No, se kai lienee erilaista —."
"Minä luulen, että on paljon sellaista, jota mies ei koskaan opi, ennenkuin saa itse tyttäriä", sanoi Aksel miettivästi.
* * * * *
He olivat syöneet illallista yhdessä Urheilumajalla, ja sen jälkeen he istuivat ulkona verannalla valoisassa kesäyössä tupakoiden ja juoden kahvia.
Äkkiä Aksel virkkoi:
"Yhtä asiaa tahtoisin mielelläni sinulta pyytää, Torkild — etkö voi jonakin päivänä tulla minun seurassani tervehtimään Agdaa? Siitä syystä, katsos, että hän antaa niin suuren arvon sille, että tulisi esitellyksi omaisilleni, eikähän minulla ole muita sukulaisia kuin sinä —."
Torkild katsoi toisaalle. Akselin äänessä ja käytöksessä oli jotakin, mikä sai Torkildin aavistamaan loppumatonta sarjaa pieniä kiusallisia kohtauksia ja saatuja soimauksia, ja hän tuli hämilleen, niinkuin mies tulee toisen miehen puolesta, vaikkapa uppo-oudonkin, jonka hän näkee pelkäävän naisen kieltä —.
"Saat uskoa", sanoi hän nopeasti, "olen ajatellut koko illan pyytää sinua esittämään minut morsiamellesi.
"— Jos teille sopisi — niin eikö kävisi päinsä, että tapaisin teidät huomenna, niin voisimme mennä esimerkiksi oopperaan ja syödä yhdessä jälkeenpäin —."
"Kyllä, kiitos." Aksel tuntui niin ilostuvan, että Torkildin tuli vielä enemmän sääli häntä. "Se olisi erinomaista — tavattoman hauskaa —."
"No pidetään se siis sovittuna. — Tahdotko määrätä, milloin ja missä voin tavata teidät —."