XIV.
Kymmenen päivää myöhemmin, kirkkaana ja vaaleansinisenä sunnuntaiaamuna seisoi Torkild satamalaiturilla puhellen veljelleen ja kälylleen, jotka nojasivat parraskaiteeseen korkealla höyrylaivan harmaaksi maalatun rautakyljen yläpuolella.
Aksel katseli kaupunkiin ja harjuille päin, joiden yläpuolella aamuauer leijui hienona ja helmiäisenvärisenä. Mutta Agda kurottui eteenpäin, kyynärvarret kaiteella, pidellen käsissään huolettomasti Torkildin ja kandidaatti Bruunin, toisen vihkiäistodistajan, antamia kukkakimppuja. Torkild pani merkille, kuinka sekä asento että ääni ja hymy olivat tarkoituksellisen pukevia, luontevia ja varmoja.
"Niin, muista nyt mitä olet luvannut minulle, Torkild — että kirjoitat meille oikein ahkeraan."
"Kyllä — mutta silloin täytyy minunkin saada kuulla vähän teistä silloin tällöin!"
"Siitä voit olla varma. Aksel kyllä ei ole mikään erikoisempi kynämies, senhän tiedät. Mutta minä kyllä kirjoitan ahkeraan ja kerron, miten voimme —."
Hänen ulkonäkönsä teki hyvin miellyttävän vaikutuksen, vaikka kasvot olivatkin hieman lihavahkot ja vailla määrättyjä piirteitä, hipiä harmaa ja huokoset karkeat. Mutta hänellä oli suloinen, raikas hymy. — Hieno, hattu kullankeltaiseksi värjätyllä tukalla, hieman täyteläinen vartalo mustassa, aistikkaassa, yksinkertaisessa matkapuvussa ja harkitun moitteeton käytöstapa antoivat Agda-rouvalle juuri sen leiman, jota Torkild muisti Betzyn entisaikaan nimittäneen "myyjätärnotkeudeksi".
Torkild oli viettänyt Akselin ja Agdan kanssa joka ainoan illan tuon Holmenkollenin illan jälkeen. Hän piti oikein paljon kälystään, herranähköön, eihän hänessä ollut mitään moittimista. Eikä muutenkaan mitään sanomista. Asia oli vain niin, että kun Aksel oli kertonut hänen kohtalostaan, oli hän tahtomattaankin odottanut Agdassa jotakin erikoisleimaa. Mutta sitä juuri ei hänessä ollut. Hän oli kiltti, hän oli turhamainen kaikkein tavallisimpaan naismalliin; se tapa, millä hän liehi ja tyrannisoi osakseen suotua miesväkeä, oli tyypillinen valtaosalle naisia kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Hänellä oli ollut omat — suhteellisen — viattomat tarinansa, ennenkuin hän tapasi Akselin, siitä oli Torkild varma, ja sen tiesi varmaan Akselkin, eikä kumpikaan miehistä lukenut sitä hänelle viaksi. Katsoen siihen, minkälaista kohtelua hän oli kokenut, oli parastakin, että hän oli sellainen kuin oli, pintapuolinen ja kevytmielinen. Niin kauan kuin useimpia ihmisiä kohdellaan huonosti, on hyvä, etteivät useimmat ihmiset tunne kovin voimakkaita vastatunteita hyvään enemmän kuin pahaankaan nähden. Agda oli täsmälleen samanlainen kuin sadat muut, ja täytyi sanoa, että se oli hyvä, koska hänen kohtalonsakin oli sama kuin satojen muiden.
Mutta Torkildin oli sittenkin sääli veljeään.
* * * * *
Hän jäi seisomaan ja huiskuttamaan niin kauaksi kuin hän saattoi erottaa sen pienten valkoisten pilkkujen vilinän, joka kävi pitkin suuren höyrylaivan parrasta. Hän ajatteli vuonoa, miten vaaleansinisenä ja kirkkaana ja kauniina se väikkyi nyt päivänpaisteessa, kehyksinään rannan matalat harjut, alastomat harmaat kallionkyljet ja tumma, suojaisa metsä pienten punaisten ja valkoisten kotien ympärillä, joiden piipuista savut nousivat pystysuoraan tyynen sunnuntaiaamun ilmaan. Torkildista tuntui, että hän tiesi, millainen Akselin mielentilan täytyi olla hänen matkustaessaan ohi. He istuivat kai nyt korituoleissa yläkannella. Hän saattoi kuvitella pienen Agdan, joka oli vaihtanut ison sulkahattunsa englantilaiseen matkalakkiin ja vihreään harsoon, joita hän oli koetellut ylleen hänen edessään edellisenä päivänä. Nyt hän kai istui upo-uusi matkavaippa polvillaan ja hymyili sille miehelle, joka oli tehnyt hänestä rouvan, päättäen solmia tuttavuuksia, täynnä odotusta matkaan ja tulevaisuuteen nähden. Mitään ei hän jättänyt jälkeensä vanhaan maahan, ei edes muistoja; hän oli varmasti pyyhkäissyt mielestään pois kaiken, mikä oli ollut ennen kuin hänestä toissapäivänä oli tullut rouva Christiansen. Ei kukaan ollut antanut hänelle mitään täällä — paitsi hengen ja elämän. Niin ollen oli kai hyvä, että hän oli osannut selviytyä läpi kaikkien vuosien kulumatta sen enempää; hän saattoi nyt aloittaa uuden olemassaolon ilman muistoja tai arpia mielessään. —
Liejuvedessä laiturinreunan alapuolella, korkkien ja puunroskan ja paperitöryn seassa, kellui suuri vaaleanpunainen ruusu. Se oli varmaan pudonnut Agdan morsiuskukkakimpusta —.
* * * * *
Hänen lävitseen ailahti nöyrä rakkaus itse maahan — hellä kiitollisuus siitä, että hän oli täällä ja jäisi tänne, jokaisesta lapsuuden ja nuoruuden ja miehuuden muistosta, katkerasta tai onnekkaasta, joka sitoi hänet itse paikkaan. Ja kaipaus harjun-takaiseen metsään, jolla paraikaa oli vaaleat kerkät oksien latvoissa, reheviä vihreitä mustikanvarpuja ja pieniä harmaita pajuja punaisten runkojen juurilla, niittyvillan valkopilkkuja vesisilmäkkeiden ympärillä, joihin kesätaivas kuvastui.
Rautatientorilla hän hyppäsi ensimmäiseen raitiovaunuun — hän tahtoi lähteä Myraan.
Siitä oli vuoden päivät, kun hän oli viimeksi ollut Nordmarkenissa. Ja vaikka hän oli vasta hiljan tullut suoraan tunturilta, vaikka hän asuinpaikallaan oli aina kulkenut mailla ja metsissä — hiljaisissa metsissä, joihin kaupunkilaiset eivät tulleet — niin tuntui Torkildista kuitenkin kuin ei hän olisi ollut kunnollisesti metsässä pitkiin aikoihin. Polku, jota hän käveli, oli tallattu suureksi ja leveäksi, kokonaisen kaupungin nuorison jalkojen kuluttama — tämä oli sen metsä. Täällä olivat Kristianian pojat ja tytöt oppineet tuntemaan kuusenhavun ja suoturpeen tuoksun, nähneet auringon kultaavan yksinäisen hongan punaisen rungon ja tummat havut suosta kohoavalla kumpareella, nähneet valkeiden metsänreunustamien lumitasankojen kalpean punerruksen auringon mailleen mentyä. Tämä oli hänen oma metsänsä keskellä muuta avaraa maailmaa.
Hän poikkesi polulta omaan entiseen majaansa päin. Ja tultuaan harjulle seisoi hän hetken aikaa katsellen alas. Lampi uinui pyöreänä ja kirkkaana lepikon ja kuusimetsän alapuolella, maja ruskeana vihreine turvekattoineen keskellä louhikkorinnettä. Luukut olivat ikkunoissa, siellä ei ollut ihmisiä. Eipä kai, Lund ja Helsing olivat varmaan purjehtimassa tänään.
Ei Myrassakaan ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Keskipäivän aurinko ja keskipäivän lepo pienien harmaiden rakennusten, sen ympärillä leviävän vihreän nurmikon, alempana pensaikossa pilkottavan pienen lampareen ja loppumattomien metsäharjujen yllä, jotka sulkivat näköpiirin joka puolelta.
Torkild ojentautui korkeaan heleään heinikkoon karviaismarjapensaiden alle ja veti hatun puoleksi silmilleen suojaksi auringon kilolta. Hän oli varmaan nukahtanut vähän, kun hän huomasi kahisevan ihan vieressään. Ja pieni lapsenääni sanoi:
"Ei saa koskea niihin kukkiin, Kaja — niistä tulee mansikoita, ymmärräthän, siksi me emme saa niitä ottaa!"
Torkild tirkisti hattunsa varjosta. Siinä oli kaksi pikkaraista tyttölasta, jotka tallustelivat käsi kädessä ruohikon läpi: kolmen-neljän ja kahden vuoden vanhat ne näyttivät olevan. Ihan yhdennäköisiä, rumia ja viehättäviä, nykerönenäisiä, vaaleansinisilmäisiä, punaposkisia, likaiset valkoiset silkkirusetit valkoisessa hapsottavassa tukassaan. He olivat aivan yhdellä lailla puetut siniseen esiliinaan ja kolttuun, ja kummallakin riippui toinen housunlahje alapuolelle polven ja toinen sukka oli sykkyrässä nilkan ympärillä.
"Mi-et", sanoi pienempi viitaten Torkildiin. "Mi-et nukkuu —." Hän kumartui alas ja nykäisi taas joitakin mansikankukkia.
"Ei saa", sanoi isosisko ja ravisti häntä. "Etkö kuule, nehän ovat mansikankukkia!"
"Ehkäpä Kaja ei pidä mansikoista", arveli Torkild sysäten hattunsa pois.
Lapset seisahtuivat ja tähystelivät vakavina outoa miestä.
"Hyvää päivää", sanoi Torkild nyökäyttäen. "Päivää, Kaja ja Maja."
Isompi katsoi häneen ymmällään hetkisen.
"Ei minun nimeni ole Maja."
"No, tottakai sinun nimesi on Maja? Ja siskosi nimi on Kaja. Kyllä minä sen tiedän."
"Etpähän tiedä yhtään. Sillä minun nimeni on Ingeborg. Eikä hänen nimensäkään ole Kaja, me vain sanomme häntä siksi. Hänen nimensä on Katarina" — viimeisen sanan Ingeborg lausui hyvin vakavasti ja huolellisesti.
"Ja sitten tiedän vielä, että te pidätte suklaasta?"
Torkild kaivoi esiin pussin teatterikonvehteja, jonka Agda aikoinaan oli antanut hänen säilytettäväkseen, ja taittoi palan yhteentakertuneesta möykystä kummallekin lapselle.
Isompi muisti kiittää, ja he seisoivat ja tuijottivat häneen suurin silmin, samalla kuin pureksivat ja imeksivät, niin että ruskea neste alkoi valua heidän leuoilleen.
"Kananpojat ovat tuolla", sanoi isompi äkkiä viitaten taloon päin. "Me olemme olleet katsomassa. — Se on totta!"
"Hintuja", sanoi pienempi alkaen tallustaa nurmikkoa pitkin.
"Saat tulla meidän kanssa katsomaan niitä", sanoi Ingeborg kohteliaasti. "Kaja sanoo hintuja, kun tarkoittaa lintuja", selitti hän, kun Torkild nousi noudattaakseen kutsua. "Meidän äiti makaa sisällä ja nukkuu päivällistä —" ilmoitti tyttö. "Mikä sinun nimesi on?"
"Torkild."
"Se on minusta kaunis nimi", sanoi tyttönen ystävällisesti. "Mutta en minä taida sitä muistaa, minä luulen."
Nurmikolla talon luona käyskenteli kana poikaparvensa kanssa teräslankaverkkoaitauksessa. Pikkuruiset vaaleat kerät piipersivät vikisten emonsa alle, kun pikkutytöt syöksyivät esiin ja pistivät sormensa verkon silmukoitten läpi.
"Varokaa, varokaa sormianne, lapset; kana voi nokkia teitä —."
"Katsos — tämä ei pelkää meitä, se on kaikkein kiltein —." Yksi pieni, ruskea kananpoika ei todella yrittänytkään paeta, se vain veti päänsä kyyryyn hiljaa piipittäen ja hinautui erilleen lapsen sormista.
Torkild näki, että sen vatsasta riippui pieni keltaisenpunainen suolenkiemura maata pitkin. Se raukka oli varmaankin repäissyt itsensä johonkin verkosta pistävään teräslangan päähän. Ja nyt oli yksi sen siskoista unohtanut ensi pelästyksensä ja tuli ja nokki maassavenyviä sisälmyksiä.
Torkild pisti kätensä alitse, otti pienen kituvan raukan ja väänsi sen niskat nurin.
"Oi-voi, anna minun taputtaa sitä — — Oi-voi!" Ingeborg alkoi huutaa kimittää, "mitä sinä teit sille — — oi-voi, sinä olet ollut paha kananpojalle —" hän hyppäsi Torkildia vasten ja koetti saada kiinni hänen käsistään. Pikku Kaja ei ymmärtänyt, mutta kuullessaan siskonsa huutavan hän istuutui ruohikkoon ja parkui minkä jaksoi.
Torkild oli aivan ymmällään, miten rauhoittaisi pienokaisia. Samassa tuli iso tukeva nainen tuvan ovelle ja alkoi juosta lyllertää kanahäkin luona olevaa ryhmää kohti.
"Mikä täällä on hätänä, pikku lapsukaiseni — no mutta taivasten tekijä, sinäkö siinä olet, Torkild! Mitä minun lapseni noin huutavat —" Torkild tunsi Betzy Helsingin, Betzy Løkkehän hän nyt olikin, — tämä kyykistyi ulvovien lasten eteen ja kahmaisi heidät rehevälle äidinpovelleen. "No mutta eipä kummempaa, olipa yllätys nähdä sinut — no, no, karitsaiseni, ei pidä itkeä, sanokaa äidille, mikä teidän on?"
Torkild näytti kananpojan ruumista:
"Se oli repinyt itsensä rikki, poloinen. Se näytti niin pahalta, että otin ja tein siitä lopun suoraa päätä. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ensin pitänyt toimittaa lapset pois —."
"No, sitä sinä et kyllä olisi voinut tehdä", sanoi Betzy kuivasti. "Ne ovat siten rakennettuja nämä minun pienokaiseni, että kun kernaasti tahtoisi päästä heistä eroon, silloin on mahdotonta saada heitä irtautumaan itsestään. Kas niin, äidin pikku lapset, ei pidä itkeä nyt. Pikku kananpoika oli kipeä, ja silloin tämä kiltti setä otti sen ja teki sen kuolleeksi, ja tiedättehän, että sitten tulee enkeli yöllä ja vie sen mukanaan taivaaseen, ja sitten tekee Jeesus sen terveeksi ja sitten se lentelee ympäri koko taivasta ja laulaa kukelikuu kaikille pikku enkeleille —."
"Emmekö saa ottaa sitä kotiin, äiti", sanoi Ingeborg innokkaasti. "Niin että voisin olla ylhäällä kun enkeli tulee sitä noutamaan —."
"Ei, on parempi että se jää tänne, sillä katsos, kun me asumme viidennessä kerroksessa, niin pitäisi enkelin kiivetä niin monet portaat — ja ajattele, jos hän soittaisi viereiselle ovelle ja häiritsisi rouva Pederseniä, tiedäthän kuinka vihaiseksi hän tulee, kun joku soittaa ja kysyy —. Niin, sinä naurat, Torkild, mutta ei voi tulla toimeen ilman taivasta ja enkeleitä, mihin turvautua, kun nuo lapset ovat sellaisia kyselemään —. Kas niin, typykkäni, juoskaa nyt pois leikkimään —.
"— Oletko nähnyt mitään noin viehättävää?" Betzy hymyili säteilevästi suoraan Torkildia silmiin. "Taivasten tekijä, miten kummallista on nähdä sinua — minun vanha kultani! Kuinka sinä voit, Torkild?"
"Kiitos, hyvin. Entä sinä — sitä minun ei tarvitse kysyäkään."
"Niin, minä olen tullut kauhean lihavaksi. Jos olisin aavistanut tapaavani sinut, olisin muuten keinotellut päälleni kureliivin —" Betzy kiemurteli naurusta. "Mutta en tosiaankaan odottanut täällä olevan ketään, ja on niin työlästä saada nuo molemmat rahdatuksi tänne ylämaahan."
"Minusta sinä olet suurenmoinen, kun ylipäänsä jaksat suorittaa sellaisen urakan —."
"Kyllä toki. Minä en tule toimeen ilman Nordmarkenia — enkä mitenkään saattaisi olla poissa lapsukaisteni luota kokonaista päivää. — Niin, tiedän kyllä hyvin, että sinä ja muut pojat uskoitte minun kulkeneen entisaikaan metsässä vain teidän takianne, mutta niin ei ollut. Me lykkäsimme isomman tyllerön tänne ylös lastenvaunuissa, kun hän oli kolmentoista kuukauden vanha — mutta alas meidän oli kannettava hänet, emmekä voineet päästä yksimielisyyteen siitä, kannattiko viedä mukanamme takaisin kaupunkiin lastenvaunujen jäännöksiä. Lapset ja minä olemme usein täällä käymässä nykyään. Finn lähti Kobberhaugeniin joidenkin tuttavien kanssa, ja hän tulee tämän kautta kello neljä ja sitten kannamme pikkutyllerön alas, ja Ingeborg kävelee melkein koko matkan — tiedätkös, se tenava on vasta vikkelä käyttämään jalkojaan —.
"Mutta olipa hauskaa nähdä sinua, poika. Meidän pitää syödä nyt, tule sinäkin haukkaamaan vähän meidän kanssamme —."
Betzy pisti käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun. Hän näytti olevan autuaan välinpitämätön ulkoasuunsa nähden: liian pieni heleänpunanen huopahattu pörröisellä tukalla, valkoinen pusero, josta puuttui muutamia nappeja rinnasta, ja sininen urheiluhame, joka oli niin ahdas hänen kureliivittömälle rehevyydelleen, että se kiristyi poimuille poikkipäin sekä vatsan kohdalta että takaa. Mutta hän näytti suloiselta siitä huolimatta: hänen nuoruutensa sulosta ei ollut jäljellä muuta kuin hymy. Mutta sillä oli koko entinen loistonsa tallella.
"No, tulehan nyt ja istu tänne — niin syömme nordmarkilaispäivällisen taaskin ja juttelemme kunnollisesti. Oi, mutta juoksepa ensin hakemassa lapset käsille, niin olet kiltti."
Kun Torkild palasi pikku tylleröisten kanssa, oli Betzy levittänyt liinan kuistin pienelle pöydälle ja seisoi purkamassa runsasta määrää mitä houkuttelevimpia ruokia selkärepustaan. Myran emäntä toi kahvia ja keitettyä maitoa ja tervehti sydämellisesti Torkildia. Hän jäi seisomaan ja puhelemaan tämän kanssa, sill'aikaa kun Betzy laittoi kaakaota lapsille, sijoitti heidät istumaan laatikolle kuistinportaiden juurelle ja antoi heille ruokaa.
Saatuaan sen tehdyksi otti hän jäähyväisiksi kädellään molempia pikku kasvoja leuan alta, käänsi ne ylös itseensä päin ja hymyili niille. Torkild näki sen ja äkillisellä tuskanpistoksella muisti Rosea — ihan noin oli hänen tapana hypistää kukkiaan ja hymyillä niille. Ah, kuinka köyhäksi hän oli tehnyt Rosen elämän — —.
Juuri silloin Antonette Myra sanoi:
"Teidän vaimonne oli täällä pääsiäisenä — sekös vasta fiini frouva. Minä kysyin siltä teistäkin, ja silloin se sanoi, että te ootte eronneet — niin, olinhan minä kyllä kuullut siitä talvella, tiedätteks, mutta en pitänyt sitä sittenkään totena. Jestas, onks se todella mahdollista, Christiansen?"
"Kyllä se on."
"No voi voi, mitä ne ihmiset nykypäivinä hommaavat. Minusta se on niin pahaa, että se on ihan hullua. Norbyt ne kanss' ovat eronneet, tiedätteks. Olipa tämä nyt oikein hauskaa nähdä teitä taas, Christiansen!"
Betzy tuli jälleen kuistille, istuutui ja kaatoi kahvia.
"Niin, kyllä se on kumma, että teistä tulee ero, Rosesta ja sinusta! Syöhän toki, mies — se on kotonaleivottua leipää, minä leivon kaiken itse. En eläessäni ole niin hämmästynyt kuin sen kuullessani. Ei silti, minä uskoin aina, että niin tulisi käymään, mutta en sittenkään olisi pitänyt mahdollisena, että te todellakin sen tekisitte!"
Torkild hymyili hiukan väkinäisesti:
"Minkätähden niin uskoit — etkä kuitenkaan ajatellut sitä mahdolliseksi?"
"No, te olette niin somasti omituisia kumpainenkin ja tahdotte ikäänkuin tehdä elämän niin mutkikkaaksi ja konstikkaaksi ja romanttiseksi. Mutta te ette voi tulla toimeen ilman toisianne kumminkaan, siitä olen varma, eikä teillä tule koskaan mikään kolmas henkilö sotkeutumaan juttuun. Nimittäin, eihän sitä koskaan voi taata, mutta ei ole todennäköistä, että kukaan muu jaksaisi pysytellä siinä korkeassa tyylissä, jota te harrastatte, ajan mittaan. Muistan kyllä omat kokemukseni sinun kanssasi —" Betzy nauroi täyttä suuta. "Herranen aika, Torkild, tuo sinun naamasi oli kerrassaan rahan arvoinen! Ei, rehellisesti puhuen, olin luullut teidän kummankin olevan liian arkanahkaisia kestämään sitä, kun tosi eteen tuli, nimittäin laillista eroa ja asianajajia ja kaikkea sellaista. Mutta tehän asutte erillänne, kertoi Rose minulle —."
"Oletko tavannut häntä?" kysyi Torkild hillityllä äänellä.
"Olen, hän oli minun luonani käymässä viime viikolla. Hän on käynyt luonani useita kertoja tultuaan kaupunkiin. Tapasin häntä sattumalta kadulla talvella enkä antanut perään, ennenkuin sain hänet mukaani kotiin. Tiedätkös, lapsukaiseni ovat hyvät ystävät Rose-tädin kanssa, hän on niin ihastunut niihin että —."
"Sen voin kyllä arvata."
"Olen sanonut hänelle samaa kuin nyt sinulle. Muuten, pikkuinen ero tekee teille varmaankin niin erinomaisen hyvää. Te olette tietysti kärsineet liian paljon sielunelämästä kumpainenkin. Mutta te tulette tietysti muuttamaan jälleen yhteen —."
"Sitä emme taida tehdä", sanoi Torkild tyynesti. Hän istui ihmetellen, ettei hän suuttunut Betzylle, kun tämä noin lörpötteli niistä suhteista, jotka olivat miltei kiduttaneet hänet hengiltä.
"Lyönpä vaikka vetoa —!"
"Älä — ei minulla ole siihen halua", virkkoi Torkild hymähtäen.
"No niin. Sinä voit ainakin luvata pienen kultaketjun kummallekin pikkutytölleni, sittenkun jälleen suljet menetetyn armaan syliisi. — Lapset, tiedättekö mitä tämä setä antaa teille, kauniin hienon kaulaketjun kummallekin, sanoo hän — eikös hän ole kiltti?"
"Millaista hänen olonsa on muuten?" kysyi Torkild hiljaa.
"Ai niin, tehän ette edes seurustele ystävällisesti, niinkuin eronneet nykyaikana yleensä tekevät! Onko kuultu sen vanhanaikaisempia ihmisiä! Mutta luonnollisesti tulee kuuri perusteellisemmaksi sillä tavalla. Niin, hänellä on jokseenkin hyvä konttoritoimi ja hän asuu erään leskirouvan luona, jolla on kuusi lasta ja pesulaitos, ja Rose hoitaa kai hänen kirjanpitoaan vapaa-aikoinaan ja käy kävelemässä lasten kanssa sunnuntaisin — menee pienempien kanssa Nordmarkeniin ja niin poispäin —. Sanon vakavan sanan lopuksi: Torkild, hän pitää sinusta rajattomasti!"
Torkild pudisti heikosti päätään.
"Niin, ei hän tietenkään ole minulle mitään kertonut, senhän toki voit ymmärtää. Mutta minä tiedän pilkulleen, miten koko juttu on käynyt. Sinä olet tietysti kysellyt häneltä sata ja seitsemänkymmentä seitsemän kertaa päivällä ja yöllä: rakastatko minua, rakastatko minua niinkuin minä rakastan sinua, rakastatko minua kuolemaan asti, rakastatko minua kunnollisesti, uskallatko tehdä ristin kaulasi poikki siitä —. Ja sitten hän poloinen miettii, kunnes pää on ihan pyörällä, ja sitten hän sanoo, 'kunpa vain sen tietäisin', ja sitten sinä retkahdat tuolille ja sanot: minä kuolen — oi jumala —.
"Niin kyllä, Torkild, on todellakin ihmisiä, jotka miettivät miettimistään, rakastavatko he toisiaan, kunnes lopulta uskovat, etteivät he rakasta. Se on ihan samanlaista kuin minun anopillani — jos hän makaa valveilla tunnin ajan yöllä, niin ajattelee hän vain tuota unettomuuttaan, ja lopulta hän kuvittelee, ettei ole ummistanut silmiään kolmeen kuukauteen. Hän nukkuu kuin tukki suurimman osan yötä. —
"Sellaiset ihmiset kuin Rose, jotka alati vain koettavat saada selville, mitä he itse tuntevat, he eivät totisesti tunne itseään rahtuakaan —."
Torkild istui miettiväisenä. Silmiensä edessä kesäisen sinistä taivasta vasten piirtyvät kaukaiset metsäharjut, jalkojensa juuressa auringon valaisema nurmikko — korvissaan metsästä kuuluva yksinäisen lehmänkellon kilahtelu ja molempien pienokaisten pajatus portaiden juurella, tunsi hän itsessään taipumusta kuuntelemaan Betzyä, sekä hänen ennustuksiaan että hänen filosofiaansa. Ja hän hymyili hiukan.
"Ihminen saa olonsa tässä maailmassa juuri sellaiseksi kuin hän itse sen laittaa", opetti Betzy. "Jollei vain ole syntynyt perin köyhässä ja kurjassa kodissa tai ole sairas. Silloin on kyllä lupa olla onneton tarvitsematta kuitenkaan sanoa, että itse olen niin tahtonut. Mutta muutenpa ei ollenkaan.
"Minä olen todellakin usein ajatellut, että jos me kaksi olisimme joutuneet naimisiin silloin. Tietäisitpä vain, kuinka hyvä sinun olisi tullut olla. Mutta minä lupaan olla loukkaantumatta, jos vastaat minulle, että mieluummin tahdot asiaisi olevan juuri niinkuin ne ovat."
Torkild hymyili hämillään.
"Siinä nyt itse näet. Olosi ovat juuri sellaiset kuin itse olet tahtonut! Ja jollet mene ja tule jälleen hyväksi ystäväksi vaimosi kanssa, niin se johtuu siitä, että te itse niin tahdotte — haluatte mieluummin murjottaa yksinäisessä suuruudessa kumpainenkin kuin lyöttäytyä yhteen ja ottaa vastaan pahat siinä kuin hyvätkin — jotakinhan tulee aina, kun on oltava alituisesti yhdessä; emmehän me ole muuta kuin ihmisiä. Voit lohduttaa itseäsi sillä, että kunhan tulee useampia kuin kaksi, niin käy paljon helpommaksi. —
"— Ota vielä yksi pihvi, näethän, että tässä on riittävästi. Ja palanen makkaraa, se on minun omaa laittamaani, ja siitä minä olen ylpeä. Tiedätkös, en ole eläessäni ihmetellyt mitään niin paljon kuin sitä, että Rose on niin hurjan hyvä laittamaan ruokaa. Siihen englantilaiseen linssimaitokeittoon, jonka hän on opettanut minulle, on Finn ihan hullaantunut — eikö se sinustakin ole kerrassaan mainiota?
"Nyt voit tarjota minulle savukkeen, kiitos. Minä olen melkein lakannut polttamasta — yksinkertaisesti ajan puutteessa. Mutta nyt se maistuisi —"
"En luonnollisesti kielläkään", sanoi Torkild hiljaa, "että minun on kaikesta kiittäminen vain itseäni —"
"Niinkuin se mitään hyödyttäisikään — minun läsnäolossani!" Betzy nauraa helisti. "Nyt sinun tulee vain muistaa, että sinusta itsestäsi riippuu, tahdotko saattaa asiasi parempaan järjestykseen. Se riippuu vain siitä, että tahtoo välien olevan hyvin toistensa kanssa — sitä minä selitin Finnillekin. Millainen suurenmoinen näytös siitä tulikaan — se oli kohta meidän naimisiinmenomme jälkeen, kun hän sai tietää meidän olleen kihloissa — sinun ja minun, tarkoitan —
"— Mutta Ingeborg, mitä äiti näkee — otatko sinä Kajan keksin! Ei, ei, ei saa antaa hänelle pihviä — tiedäthän, ettei pikkusisko siedä sitä — kas niin, nyt olette kilttejä pikkutyttöjä. Tulkaa tänne kuppeinenne nyt, niin saatte lisää kaakaota —
"— Mutta minä selitin Finnille valinneeni hänet kokonaisesta joukosta muita, jotka olisin voinut saada, eikähän hän mitenkään voinut odottaa olevansa täydellisempi kuin he kaikki joka suhteessa. Hän sai tyytyä siihen, että hän oli kuitenkin se, jonka olin asettanut etusijalle."
"Tyytyikö hän sitten tuohon selitykseen?"
"Kyllä, sitten kun olin saanut hänet käsittämään puheeni järkisisällön — nimittäin, että me ihmiset olemme saaneet järjen lahjan emmekä voi odottaa tulevamme onnellisiksi missään olosuhteissa, jollemme käytä järkeämme."
"Ja sinä olet onnellinen? sanoi Torkild hiljaa.
"Olen — ja hävetä saisin itseäni, jollen olisi. Meillä on hyvä toimeentulomme — sillä minä ymmärrän tulla toimeen sillä mitä meillä on enkä koskaan keksi ruveta toivomaan mitään, mihin meillä ei ole varaa. Pitää seurapiiriä ja sen sellaista me emme tietysti voi, ja jos joskus kaipaan hieman sellaista, niin saarnaan järkeä itselleni. Sitäpaitsi, jos ottaisin osaa seuraelämään, niin täytyisi minun jättää lapseni suuressa määrin vieraiden hoiviin, ja nyt minä olen aina niiden luona, ja on oikeastaan paljon hauskempaa hoitaa niitä kuin kulkea seurustelemassa. Ja minulla on aina yllinkyllin puuhaa, ja kiltti mies, joka ihailee minua ja pitää minusta ja josta minäkin pidän. Ja ihmeellisimmät, suloisimmat lapsukaiset koko avarassa maailmassa." Viimeinen tuli kuin riemuhuuto.
"Ja sinä itsekin olet kauhean suloinen, pikku Betzy. Maljasi!"
"Terveydeksi. Ota vielä lasi — oletko maistanut mitään niin hurmaavaa kuin tämä minun kiulukkajuomani — se tulee syksyllä kahden vuoden vanhaksi. Juo sitä siis hartaasti!
"Ja kuitenkin tiedän niin erinomaisen hyvin, ettet sinä toivo, että sinä olisit saanut minut. Enkä toden totta toivo sitä minäkään. Vaikka pidänkin sinusta hirmuisesti. Minun tekisi miltei mieli antaa sinulle pikku suukkonen — no mutta herra isä varjelkoon, eikös hän tosiaan punastu!"
Torkild nauroi hieman nolona. Mutta hetken perästä hän virkkoi, kaivellen tulitikulla pöytää:
"Millä tavoin Rose suhtautuu siihen, kun sinä puhut hänelle tällaista — meidän suhteistamme, tarkoitan?"
"Ihan samoin kuin sinäkin." Betzy tuikki veitikkamaisuutta. "Hänestä minä olen epähieno ja tunkeileva enkä ymmärrä teitä kahta tuulikannelta. Eikö se merkitse jotakin sellaista hienoa? Mutta sisimmässään hänestä tuntuu ihanalta kuulla sinun nimeäsi mainittavan ja saada lausua sitä itse — vaikkapa vain minullekin!"
Betzy hypähti pystyyn, tuli pöydän ympäri Torkildin luo ja otti hänen kasvonsa käsiensä väliin. Sitten hän suuteli häntä suulle. Ja hänen suunsa oli yhtä pehmeä ja raikas kuin entisaikaankin.
"Kas niin — se ei tehnyt pahaa, eihän? Suukkonen, tarkoitan. Mieli reippaaksi vain, poikaseni! Tämä oli äidillinen suukko, ymmärräthän kai. Mutta jos sinun joskus mielestäsi täytyy kertoa se Roselle, niin voit kernaasti sanoa sen maistuneen anopilliselta —"
"Betzy, Betzy — sinä olet entisesi kaltainen — luojankiitos!"
"Paljon paksumpi vain", huusi Betzy nauraen; hän juoksi portaita alas katsomaan, mihin lapset olivat joutuneet.
Torkild hymyili kävellessään illalla kotiin päin ja ajatellessaan Betzyn suudelmia — tämänpäiväistä äidillistä ja kaikkia entisiä toisenlaisia. Varmasti hän oli oikeassa, tuo pieni suloinen järkevä Betzy — hän olisi kyllä tullut onnelliseksi hänen kanssaan jollakin tavalla —.
— Hän ajatteli Akselia ja Agdaa —.
— Jollei voi saada yhtä, niin tyytyy toiseen — tai toisiin — se käy yksiin — ensi alussa. Varovainen mies puolustaa polygamista vaistoaan. Kaiken paneminen yhdelle kortille on uhkapeliä —.
Mutta hänen rientäessään metsän läpi valoisassa kesäyössä oli hänen mielessään ikäänkuin hurjaa ja teiskuvaa ylimielisyyttä. Niin ihmeellistä kuin se oli kaikesta huolimatta ollutkin — tuo uhkapeli — niin polttavan suloista onnea kuin hän oli kokenutkin — olihan niitä ollut sellaisia päiviä ja öitä — kun hän ajatteli niitä, saattoi miltei olla sama, vaikka hän oli lopulta joutunutkin häviölle. Vaikka se nyt olikin lopussa —.
Mitä hän oli kirjoittanutkaan Roselle — ettei hän voinut sanoa totuudessa pysyen toivovansa tapahtumattomaksi sitä, mitä heidän välillään oli ollut, mutta että hän toivoi voivansa toivoa. — Lörpötystä, lörpötystä. Oh, hän oli ollut sairas sielultaan ja ruumiiltaan sitä kirjoittaessaan. Ei yksikään mies maailmassa voinut täydellä, terveellä järjellään ollen toivoa sellaista. Sehän oli samaa kuin toivoa olevansa toinen kuin oli —
Armas, armas, kuiski hän itsekseen tummille kuusille ja kalpeansiniselle yötaivaalle.
Hän aavisti tuskin itsekään, mitä hänen sydämensä oli saanut kuulluksi
Betzyn rupattelusta —.