VIII.
Torkild oli kiivennyt majan katolle ja istui siellä savupiippuun nojaten ja paistattaen päivää.
Vallitsi keskipäivän hiljaisuus ja keskipäivän helle. Lepikko lammen ympärillä oli nyt tiheä ja tummalehväinen, niin että vain kaistale vettä näkyi niiden yli, valkeankimmeltävänä auringonsäteistä. Takana seisoi kuusimetsä juoden päivänpaahdetta, uudet vaaleat kerkät oksissa, ja pitkin louhikkorinnettä kukkivat keskikesän voimakkaat ja hehkeäväriset kasvit, horsmat ja harmaansiniset vuohenkellot.
Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi heikkoa havinaa puiden latvoissa ja lisäksi hyönteisten surinaa — alhaalla lepikkoa vasten näkyi sääskipilvi, mielettömänä se tanssi ylös ja alas, meni näkymättömäksi varjoon ja sitten ilmestyi jälleen kullankarvaisena auringonpaisteeseen.
Kello läheni yhtä. Ehkä ei tullutkaan ketään. Ehkä ei Betzy tulisi sittenkään.
Torkild sytytti nysänsä — pisti leikillään tulitikun majankaton auringonkärventämään ruohoon. Tuli luikersi eteenpäin, melkein näkymättömänä auringonpaisteessa, mutta korret mustuivat ja raukesivat tuhaksi. Hän taputti tulen sammuksiin kädellään. Ei saa leikkiä tulella — eipä-ei.
— Hänen olisi pitänyt olla yksin Betzyn kanssa täällä majalla tänään.
Yksin kihlattunsa kanssa. Ja se oli Betzy.
Hän oli väsynyt ajattelemaan yhä uudelleen ja uudelleen, mistä oli johtunut, että hän nyt oli kihloissa Betzy Helsingin kanssa.
Toissapäivänä oli neljä viikkoa siitä illasta, jolloin se tapahtui. Ja kun hän aikaisemmin samana iltana oli mennyt Rammsiin, oli hän ajatellut Betzyä tuskin sekuntiakaan.
Yleensäkään ei hän ollut koskaan muistanut tätä, milloin ei ollut hänen seurassaan. Jos hänen ajatuksensa sattumoisin hipaisivat Betzyä, hymähti hän vähän niinkuin jonkun hupaisen pikkuseikan mieleen johtuessa. No niin — muuten, olihan hän toisinaan, ollessaan väsynyt omaan raskasmielisyyteensä ja kuollakseen väsynyt tuohon Rosea koskevaan juttuun, hiukan kaivannut Betzyä ja hänen hymyään ja lörpötystään. Tuo heidän suutelemisensakin oli vain jonkinlaista lörpöttelyä —.
Torkild oli ollut väsynyt ja epävireessä sinä iltana, jolloin hänen piti mennä tanssiaisiin Rammsiin — ne oli pantu toimeen hollantilaisten meriupseerien kunniaksi. Mutta hän oli mennyt, koska hän äkkiä tunsi, ettei jaksanut olla kauempaa yksin itsensä kanssa. — Useampiin viikkoihin hän ei ollut halunnut nähdä ketään — ei edes Rosea. —
— Rosen kanssa hän oli ollut teatterissa eräänä iltana juuri ennen Kansallisteatterin näytäntökauden loppua. Hän oli kysynyt Akselia, ja Rose oli punastunut vastatessaan, ettei hän ollut nähnyt Akselia sen illan jälkeen, jolloin he olivat olleet yhdessä Frognerin karjamajalla. — Torkild oli kyllä ymmärtänyt syyn. — Mutta se ei ollut rauhoittanut häntä — päinvastoin. Rose tuntui hänestä sulkeutuneelta ja mietteliäältä. Ja Torkild tuumi, mahtoiko hän katua? Oliko tuo Akselin tapa suhtautua asioihin — tuo joko-tahi — tehnyt vaikutuksen Roseen — saanut Akselin kasvamaan hänen mielikuvituksessaan? Olihan se vastakohta Torkildin nöyrälle kiinniriippuvaisuudelle —. Mutta eihän Akselin suhde ollutkaan sama kuin hänen — Akselhan oli uusi tuttavuus, ja hän — ja niin edespäin, ja niin edespäin, iankaikkista kehää kiersivät hänen ajatuksensa tuon suhteen ympärillä, ilman alkua ja loppua —.
— Tanssiaisissa hän oli tullut mustasukkaiseksi eräälle pienelle hollantilaiselle luutnantille. Kieltämättä hän oli tottunut siihen, että Betzy hakkaili häntä, eikä hän pitänyt siitä, että tämä liehitteli muita. Sitäpaitsi oli Betzy ollut tavattoman kaunis sinä iltana. Hänellä oli ollut otsan ympärillä jonkinlainen ruususeppele, jossa korvuksilla oli nauharuusukkeet, ja yllään vaaleansininen hihaton leninki, jota vain olkapäiden yli kulkevat korallinyörit kannattivat. Se näytti erittäin kauniilta. — Sitten oli syntynyt väärinkäsitystä jonkun tanssin johdosta. Ja kun hänen valssinsa tuli, oli Torkild noutanut hänet ja lähtenyt tanssiin sen näköisin ilmein, kuin olisi tämä ollut hänelle ikävä velvollisuus. Mutta sitten oli Betzy kuiskannut heidän tanssiessaan:
"Se oli kolmas valssi, Torkild. Minä sanoin todella, että olin luvannut pois toisen. Minä sanoin kolmas."
"Niin-niin. Tietysti sanoit niin. Eihän siitä kannata puhua. Minä kuulin kai väärin —"
"Voithan toki ymmärtää, että tahtoisin paljon mieluummin tanssia sinun kanssasi. Paljon, paljon mieluummin. Minä rakastan tanssia valssia sinun kanssasi, senhän olen sanonut sinulle."
Betzy hymyili niin että suupieliin syntyi syvät kuopat. Torkild oli sanonut hänelle usein, että kun Betzy hymyili sillä tavalla, ei hän voinut olla tätä suutelematta. Ja Betzy hymyili koko ajan kun he tanssivat. He olivat tanssineet aika kauan.
"Tiedät kai, että olisin paljon mieluummin tanssinut sinun kanssasi", toisti Betzy, kun he jälkeenpäin kävelivät puutarhan läpi.
"Ei, kuinkas olisin sen voinut tietää —"
"Tiedätkö mitä!" Betzy lausui tämän vakavasti. Heti kun he olivat tulleet jonkun matkan päähän puutarhakäytävälle, oli Torkild pannut käsivartensa Betzyn hartiain ympäri — pujahduttaen pari sormea saaliin alle, hänen paljasta, lämmintä ihoaan vasten. Betzy vastusti heikosti. Ja hän sanoi:
"Luuletko todella minun sietävän ehkä muiltakin ystäviltäni kaikkea sitä, minkä tyhmyydessäni sallin sinulle. Kaikkea tuota suutelemista ja sellaista —"
Hän katsoi vinosti ylös ja hymyili — hieman surumielisesti, mutta hyvin ärsyttävästi Torkildin mielestä. Torkildilla ei olisi ollut hiventäkään halua suudella häntä juuri silloin, mutta hänellä oli tosiaan sellainen tunne, että olisi ollut epäkohteliasta jättää se tekemättä. Siispä hän suuteli Betzyä ja sanoi:
"Minkätähden se sitten olisi tyhmää, että annat minun suudella itseäsi?— Kun sinä pidät siitä ja minä pidän siitä —"
Betzy vetäytyi hiukan erilleen ja virkkoi:
"Ei, minä en pidä siitä ollenkaan, Torkild. En nyt enää — sillä sinä et välitä minusta rahtuakaan oikeastaan, ettäs sen tiedät —"
Ja kun Torkild vastasi yllätettynä ja hämmentyneenä: "Kyllä, Betzy, pidänhän minä —", niin purskahti Betzy itkuun ja lähti juoksemaan puutarhan poikki, laahus käsivarrella. Ja Torkild juoksi perässä ja saavutti hänet sireenimajassa, minne hän oli piiloutunut.
"Mutta Betzy, suloinen pikku Betzyseni —"
Silloin Betzy oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja hän suuteli pois hänen kyyneleensä — ja sitten hän oli suudellut häntä kyllästymättä, tuota pientä vierasta tyttöä, joka makasi itkien hänen käsivarrellaan. Hän oli suudellut hänen pyöreää pehmeää kaulaansa ja hänen viileitä olkapäitään; korallinyöri luisti pois, ja hän oli suudellut Betzyn povea — polvillaan hänen edessään. Betzyn kumartuessa hänen puoleensa, niin että hänen poskensa lepäsi Betzyn povea vasten, hän oli purkanut sanoiksi kaiken sen, mitä hän sydämessään oli sanonut toiselle —.
Kun Betzy vihdoin juoksi pois hänen luotaan, olivat hänen kyyneleensä kuivuneet, ja hän oli hengästynyt ja nauruinen rientäessään rakennuksen ympäri kannattaen pukuaan povellaan kaksin käsin — päästäkseen näkemättä käytävän kautta naistenhuoneeseen laittamaan pukuaan kuntoon, — Torkildin pudistellessa sillävälin multaa housunpolvistaan ja siirtyessä hiljakseen takaisin puutarhahuoneeseen päin.
Häntä huimasi ja hänen niskansa oli kumman väsynyt. Ja hän pelkäsi vain, että huumaus menisi ohi — tunsi epämääräistä levottomuutta huomisen johdosta. Ja kun Betzy hetken kuluttua tuli sisään, helakanpunainen silkkinauha voitonmerkin tavoin liehuen kadonneen koralliketjun paikalla, hymyili Torkild hänen säteileviä ja onnellisia kasvojaan vastaan. Ja he antoivat toisilleen salaa ja vallattomasti merkkejä koko illan ja istuivat samassa pöydässä — yhdessä joidenkin muiden kanssa; Torkild oli tuonut Aagotin pöytään — joivat toistensa kanssa ja pujottivat kätensä yhteen pöydän alla ja olivat peittelemättömän rakastuneita.
He tanssivat viimeisen tanssin yhdessä, ja Torkild tahtoi antautua tuon hulluuden valtaan, hän tanssi tanssimistaan eikä tahtonut lopettaa. Ja lopuksi hän oli taluttanut Betzyn tämän vaunuihin ja lähtenyt ajamaan pois hänen kanssaan. Hän ei välittänyt muistella, mitä hän oli sanonut ja tehnyt ja rukoillut Betzyltä ollessaan polvillaan Betzyn edessä vaunuissa — hän oli kiihoittanut itseään, kunnes Betzy oli ihan kuollakseen peloissaan hänen hurjuutensa vuoksi, ja se tuotti Torkildille pientä vaivaista voitonriemua. Sisimmässään hän tiesi itse olevansa kylmä.
Sen jälkeen he olivat olleet yhdessä joka päivä. Ja Betzy tuhlasi hänelle pieniä vallattomia hyväilyjä ja kutsui häntä hyväilynimillä, pojukseen ja vaarikseen ja miksi milloinkin. Ja samalla kuin Torkild piti sitä tympäisevänä ja ellottavana ja tyhmänä ja ikävänä, suuteli hän Betzyä suutelemasta päästyäänkin ja keksi tälle yhtä tympäiseviä ja tuhmia hyväilynimiä kuvitellakseen olevansa rakastunut Betzy Helsingiin.
Jospa hänen edes olisi ollut mahdollista mennä naimisiin Betzyn kanssa jotakuinkinkaan pian. Silloin olisi satu suljettu peruuttamattomasti pois hänen elämästään — sillä hän tunsi itsessään, että kaikkine lapsuudenelämyksineen ei hän saattaisi ajatellakaan minkäänlaisia eroja tai muita vehkeitä, kun hänellä kerran olisi vaimo ja lapsia. Ja yhdyselämässä Betzyn kanssa hänen raastetut hermonsa varmaan rauhoittuisivat. Olihan Betzy varsin mukava tyttö, Torkild piti hänestä tavallaan ja tiesi, että hänestä tulisi hyvä vaimo ja että hän tekisi kaikkensa Torkildin hemmoittelemiseksi — ja sille ei Torkild olisi tunteeton. Sitten hän saisi vetäytyä rauhaan, tulla arvokkaaksi perheenisäksi ja lihottaa hermojaan —.
Mutta kestäisi ainakin kaksi vuotta, ennenkuin hän saattoi mennä naimisiin — kaiken todennäköisyyden mukaan. Ja oli täysin toivotonta ajatella pitkää kihlausaikaa — tuota rakastuneisuus-ilveilyn jatkamista loputtomiin. Vielä ei Torkild ollut käynyt Betzyn kotona — mutta siltäkään ei hän enää voinut pitkiä aikoja säästyä. Hän oli nähnyt tulevat appivanhempansa kadulla — isä oli jalkaväenkapteeni, pitkä, köyryselkäinen, kulunut mies, silmäluomet veltosti riippuvat; nenä, viikset, kaikki retkotti ikäänkuin väsyneenä alaspäin. Betzyn äiti oli mitättömän näköinen, turpea ja kovaääninen, häntä sanottiin hyvin juoruilevaksi ja uskonnolliseksi. — Lisäksi oli Betzyllä vanhempi sisar, joka oli naimisissa jonkun asioitsijan kanssa, veli Amerikassa, puolikasvuinen sisar ja joukko pikkusiskoja aina nelivuotiaaseen Tullaan, jota hän rakasti. Hän piti hirmuisesti pienimmistä — heidän kanssaan olivat hän ja Torkild olleet konditoriassa kaksi kertaa. Muuten tuli Betzy kai jokseenkin huonosti toimeen omaistensa kanssa.
Torkild ei voinut olla muistelematta ensi kertaa, jolloin hän oli suudellut Betzyä. Se oli tapahtunut juuri ennen Rosen kaupunkiintuloa. Frognerin karjamajalla oli ollut lunta joitakin päiviä, ja Torkild oli pyytänyt Betzyä sinne kanssaan. He olivat syöneet siellä illallista ja aikoivat laskea kelkalla alas. Mutta keli oli huono, vähän lunta ja suojailma, hieman kuutamoa oli myös. Eräässä paikassa, jossa kelkka oli seisahtunut, jäivät he istumaan siihen ja lörpöttelemään. Silloin, kun Betzy kerran käänsi päätään taaksepäin häntä kohti ja hymyili suoraan vasten hänen kasvojaan — oli Torkild suudellut häntä — aivan harkitsematta.
"Mutta Christiansen! Oletteko hullu!" Betzy oli hypähtänyt ylös hyvin loukkautuneena. Ja hän jatkoi painokkaasti:
"Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut — että te olitte sitä lajia —"
"Sitä lajia — mitä tarkoitatte —"
Betzyn lausuma koski Torkildiin kiusallisesti. Ja Betzy oli varmaan itsekin tuntenut, ettei se ollut onnistunut. Mutta hänen seuraavat sanansa eivät olleet sen paremmat:
"No, sellaisia herroja kai, jotka kuvittelevat, että kun he ovat kutsuneet naisen mukaansa illalla, niin heillä on lupa yhteen ja toiseen —"
"Oletteko hullu", oli Torkild sanonut. "Minä pyydän teiltä anteeksi — mutta minä tein sen aivan epähuomiossa, Betzy Helsing, Sillä kun te hymyilette tuolla tavalla, niin minä saan aina vastustamattoman halun suudella teitä. Ja niin minä tulin tehneeksi sen aivan huomaamattomuudesta — en muistanut, ettei se ollut sopivaa —"
Betzy oli nauranut. Ja sen jälkeen oli hän, Torkildin häntä suudellessa, aina nauranut ja ottanut sen viattomaksi kujeiluksi. Torkild oli todellakin monta kertaa suudellut häntä vain senvuoksi, kun hän oli ottanut kasvoilleen sen ilmeen, jota Torkild väitteensä mukaan ei voinut olla suutelematta. Ja Torkild oli mukautunut myös tuohon kielenkäyttöön —.
— "Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut — että te olitte sitä lajia —"
Hänen täytyi muistella tuota, kun hän ajatteli Betzyn perhettä. Betzy kuului sellaiseen piiriin, jonka kielenkäyttöön Torkild kyllä voi mukautua. Mutta hän ei todellakaan lukenut sitä omakseen. Betzy taas oli kotiutunut tuohon sävyyn — tottuneena pitämään puoliaan sellaisen väen seurassa, joka ei ollut turhantarkkaa eikä hienotunteista.
Rose. "Sitä lajia" ei ylimalkaan ollut olemassakaan hänen tietoisuudessaan —.
* * * * *
Nuori tyttö näkyi tulevan kävellen yksinään polkua pitkin lammen toisessa päässä. Se oli Betzy. Torkild laskeutui alas katolta ja meni häntä vastaan.
Betzy oli tänään viehättävän näköinen — iso panamahattu vallattomilla hiuksillaan, kaunis, täyteläinen vartalo verhottuna lapsekkaan vaaleansiniseen merimiespuseroon, suuri kimppu orjanruusuja pistettynä leveään punaiseen kiiltonahkavyöhön.
He suutelivat toisiaan lukuisat kerrat. Mutta sitten Torkild kysyi aivan tyynesti:
"Tuletko sinä yksin? Eikö Aagot ole mukana?"
"Ei, sanoinhan sinulle, että tahdoin päästä pujahtamaan yksin. Haluanhan minä toki pitää kultu-mörököllini yksinkin lähelläni jonkun kerran." Betzy suuteli häntä jälleen. "Mutta varjele kuinka minun on täytynyt syöttää pajuköyttä kotiväelle — minä en olisi saanut äidiltä ja isältä lupaa tulla yksin, ymmärräthän, joten minun oli keksittävä pitkä juttu —"
Torkild kattoi päivällispöydän kuistille. Mutta ei ollut ollenkaan tunnelmaa. Betzy istahti jälkeenpäin hänen syliinsä, he joivat kahvia samasta kupista, ja hän auttoi Torkildia sikaarinpoltossa. Mutta heidän hyväilynsä olivat käyneet jo totunnaisiksi, ja he koettivat niillä vain peittää mielialansa apeutta. Eikä Betzy jutellut yhteen menoon, niinkuin tavallisesti. Kun Torkild esitti, että he lähtisivät paluumatkalle varhain ja menisivät harjun yli Ullevoldin paimenmajalle ja sitä tietä kotiin, niin Betzy vain nyökäytti.
He söivät illallista Ullevoldin majalla, ulkona nurmikolla. Mutta he eivät puhelleet juuri ollenkaan keskenään. Kunnes Eriksenin pojat tulivat heidän luokseen ja tervehtivät. Betzy tuli jälleen "poropadaksi" joksikin aikaa. Torkild oikaisihe ruohikkoon vähän sivummalle ja tuijotti Skjæer järven kiiltävää pintaa ja ilta-auringon kultaista hehkua, joka valaisi koko Kamphaugin harjun järven toisella puolen.
"Sinähän olit kauhean ystävällinen Erikseneille", virkkoi Betzy purevasti, kun nämä olivat lähteneet jatkamaan matkaansa alaspäin metsän läpi. "Minun täytyy sanoa, ettet sinä liikoja ponnistele ollaksesi kohtelias, kun olet sillä tuulella —"
"Sehän oli aivan tarpeetontakin. Sinä selvisit loistavasti keskustelusta yksinäsikin, minun mielestäni."
"Vai niin. Se vielä puuttuisikin, etten minä saisi keskustella ystävieni kanssa, jos sinun pistää päähäsi olla huonolla tuulella."
Torkild mutisi.
"— Silloin olisimme ehkä saaneet vielä nuo pojat mukaamme kotimatkallekin", sanoi hän hetken kuluttua.
Betzy tarttui häntä käsivarteen:
"Senkötähden sinä olit niin töykeä heille", kysyi hän lempeästi ja katsoi häntä silmiin.
"Anton Eriksen on sietämättömin moukka mitä olen eläessäni tavannut. Ja se toinen tollero sitten —"
"Minä pidän heistä, minä. Eiväthän kaikki voi olla sellaisia prinssejä kuin sinä."
"Uh ei, älä nyt viitsi. Ei tämä ole mitään hauskaa."
"Ei, taivas sen tietää. Mutta nyt minä sanon sinulle yhden asian, pojuseni, ja se on se, etten minä tahdo enää sietää sinun oikkujasi. Ja nyt minä sanon sinulle sen, että minä olen kihloissa luutnantti Løkken kanssa."
"Mitä sinä puhut —" Torkild pysähtyi äkkiä.
"Minä olen kihloissa Finn Løkken kanssa, kuulet kai sen."
"Vai niin", sanoi Torkild hitaasti. "Minä olin tosiaan siinä luulossa, että sinä olit kihloissa minun kanssani. Tai ehkä sinun on tapana olla kihloissa kahden kanssa samalla kertaa? —"
"Pyh", puhalsi Betzy. "Enhän minä ole lainkaan kunnollisesti kihloissa sinun kanssasi."
"Et kunnollisesti kihloissa — mitä lorua se on —"
"Sinähän et välitä minusta rahtuakaan —"
"Enkö minä välitä sinusta rahtuakaan — kuinka sinä rohkenet sanoa — kuinka ihmeessä minä sitten olisin mennyt kihloihin kanssasi?"
"Sitä minä en tiedä. Et sinä ainakaan siksi repinyt vaatteitani Rammsilla silloin, että olisit pitänyt minusta. Minä muistan kyllä kaikki mitä sinä sanoit vaunuissa polvillasi — minä muistan kyllä mitä sinä minusta tahdoit —. Kyllä kai sinä olisit kauniisti mennyt kihloihin kanssani, jos olisin ollut niin tuhma, että olisin suostunut siihen mitä sinä minulta tahdoit —"
"Ei kuules nyt, Betzy —. Nyt sinä jumaliste menet liian pitkälle —"
Betzy heittäytyi äkkiä ääneen nyyhkyttäen kanervikkoon. Hän makasi suullaan ja uikutti Torkildin nimeä. Mutta kun Torkild vihdoin viimein polvistui ja otti häntä hartioista, nousi hän istumaan. Ja hän istui ja nikotteli ja paineli silmiään kokoonrutistetulla nenäliinalla. Sitten hän niisti nenänsä ja sanoi hiljaa:
"En minä muuten näin ollut aikonut sitä sinulle sanoa —"
"Mutta rakas ystäväni, mitä tämä oikein on — minä en ymmärrä —?"
"Niin. Katsos, Finn on kosinut minua. Ja minä olen suostunut."
"Entä minä?" Torkild pani hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen. Betzy vavahteli vielä itkun jäljeltä ja painautui häntä vastaan, mutta ei vastannut.
"Minä en ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa. "Ja sitten sinä tulit minun luokseni, ja me olemme olleet yhdessä koko päivän, ja sinä olet ollut ihan niinkuin muulloinkin, etkä ole virkkanut sanaakaan tästä —"
"Jos sinä olisit välittänyt minusta, niin ei kai sinusta olisi tuntunut, että minä olin pysynyt ihan ennallani." Betzy nielaisi. "Minä olin kyllä aikonut sanoa sen. Sitävarten minä tahdoin olla yksin sinun kanssasi tänä päivänä. Minä tahdoin viettää yhden, ainoan ihanan päivän sinun kanssasi ensin, näetkös. Mutta jos siitä olisi tullut ihana — jos minä olisin huomannut sinun todella pitävän minusta" — hän nyyhkytti jälleen, "niin — niin — niin, Torkild — niin minä olisin kai jättänyt Finnin silloin —"
"Mutta Betzyseni —" Torkild veti hänet taas itseään vasten, "minähän pidän sinusta, Betzy, tyttöseni", — ja hänestä tuntui, että hän tarkoitti mitä sanoi.
Betzy kohotti päänsä, katsoi häneen ja kysyi:
"Uskallatko katsoa minua silmiin, Torkild, ja sanoa, että pidät minusta enemmän kuin neiti Wegneristä?" —
Torkild tunsi värin vaihtuvan kasvoillaan. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi hiljaa:
"Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen Rose Wegnerille, Betzy."
"Ei, mikäli hän ei huoli sinusta. Vaikka muuten" — Betzy pudisti päätään "— hän on joka tapauksessa niin mustasukkainen minulle että —. Sen minä olen hyvin huomannut. Niin että vaikkei hän olisi välittänytkään sinusta hiukkaakaan ennen, niin voipa sentään helposti tapahtua, että nyt —.
"Oi ei, Torkild. Minä tiedän niin hyvin, miten kävisi, jos me rupeisimme odottamaan toisiamme. Sinä olisit lakannut välittämästä minusta vähääkään kauan ennen kuin olisimme tulleet niin pitkälle, että voisimme ajatella naimisiinmenoa. Olisi tietysti ollut toinen asia, jos olisimme voineet mennä heti. — Enkä minä jaksa olla kotona, kun minun vielä lisäksi olisi nähtävä, kuinka sinä tulet yhä vähemmän ja vähemmän rakastuneeksi minuun. On kylliksi jo siinäkin, että saan oleskella kotona ja kuulla alinomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä, sillä he eivät laske miksikään minun konttorissa-oloani — mutta kun he eivät koskaan ole suostuneet antamaan minun oppia mitään kunnollista, niin voisivat he mielestäni olla kiitollisia, että joku tahtoo maksaa minulle neljäkymmentä kruunua siitä, että kuuntelen puhelinta aamupäivällä. Ja sitten äiti haukkuu, kun minä olen kevytmielinen, mukamas, ja juoksentelen miesten kanssa, joita hän ei tunne; mutta kun talo on täynnä mamman jumalisia juoruämmiä ja joku sananvaihto sattuu, niin — jotakin hauskuutta kai täytyy minullakin olla. — Eivätkä he koskaan kohtele minua aikaihmisenä, vaan irvistelevät ja tiuskivat ja toruvat. — Ei, minä tahdon mennä naimisiin, näetkös, sillä en jaksa kestää sitä kauempaa. — Ja minä olen myös niin tuiki kyllästynyt liehumaan ja lentämään ja olemaan tyttöletukkana —.
"Ja tiedäthän hyvin, miten tulisi käymään, jos me olisimme kauan kihloissa", sanoi Betzy heikolla äänellä. "Ja sitten kukaties joutuisimme menemään naimisiin kiireen kaupalla — tietäen lisäksi, ettei se johtunut siitä, että sinä olisit pitänyt minusta —."
Torkild istui tuijottaen eteensä. Polku kulki heidän edessään aukeaman poikki, jossa oli suuria, vaaleita, pyöristyneitä kallioita; vuono pilkotti kaukana kuusten lomitse, kalpea ruusunpunerrus väritti etäisiä tummansinisiä harjuja.
"Mutta Betzy", sanoi Torkild vihdoin hiljaa. "Minähän pidän sinusta.
Ja minä luulin sinunkin pitävän minusta —."
"Niin", sanoi Betzy huoaten. "Minä pidän hirveästi sinusta, Torkild. Ehkä sinäkin olet ruvennut pitämään minusta enemmän kuin luulin. Mutta sinä pidät enemmän toisesta —."
"Oi Betzy, älä puhu hänestä, niin olet kiltti", kuiskasi Torkild kiusaantuneena.
Betzy pudisti päätään.
"Mutta Finn pitää minusta niin hirveästi, näetkös, Torkild. Voit uskoa, että hän kosi hyvin viehättävästi. Paljon kauniimmin kuin sinä, vaariseni", koetti hän nauraa, — mutta suu vääntyikin enemmän itkuun päin.
"Mutta entä sinä — välitätkö sinä hänestä?"
"Kyl-lä, välitän minä. Minä pidän hänestä, kauhean paljon."
He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Sogninlampi uinui laajana ja kirkkaana ympäröivistä asumuksista kohoavien savujen leijuessa sen yläpuolella, ja heinäkuun-ilta hämärtyi tummien metsäharjujen ja laajojen vihreiden niittyjen yllä. Jätkäpoikien hoilotusta kajahteli metsästä ja tyttöjen kirkunaa, ja hanurin ja huuliharpun soittoa helisi kaikilta paikoilta järven ympäriltä, missä myytiin limonaatia ja kahvia, kaikkialla kuhisi perhekuntia lapsenvaunuineen, lapsineen ja naisineen, jotka olivat ulkona sunnuntaita viettämässä, ja puheen ääni kuului yhtämittaisena hillittynä sorinana pitkin tietä.
— Kapteeni Helsing asui Hægdehaugenilla uudessa puuhuvilassa, joka oli jo hiukan rappeutuneen näköinen. Betzy aukaisi ulko-oven, ja Torkild seurasi häntä eteisen ovelle toiseen kerrokseen. Porraskäytävässä oli puolipimeää ja ummehtunutta ja haisi pölyltä ja päivänpaahtamalta puulta. — Sitten he jäivät seisomaan Betzyn oven eteen. Torkild ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden hän ei voinut mennä — tai minkätähden hän oli niin kauhean surullinen. Sillä hän tiesi, että pohjimmaisena hänessä kyti tunne, jossa oli vähän nöyryytystä, mutta paljon vapautusta.
"Sinä et aavista, kuinka kyllästynyt minä usein olen ollut kaikkeen", sanoi Betzy hiljaa ja valittaen. "Te miehet luulette, että kun nuori tyttö näyttää iloiselta ja luonnolliselta ja viattomalta, niin hän onkin sellainen. Mutta minä luulen, ettei kukaan ole. Sellaiset kyllä kuin Rose, jotka kulkevat niin hiljaisina ja vakavina ja käyttäytyvät arvokkaasti. Hän on luonnollinen ja viaton, hän, mutta silloin kun sitä todellisuudessa on sellainen, silloin ei tahdo jäädä sellaiseksi, niin on asia, näetkös —.
"— Oi, minä olen ollut niin surullinen, niin surullinen monesti, Torkild, ettet voi aavistaakaan — minusta tuntui ettei ollut mitään tarkoitusta koko elämällä —.
"Sinusta minä pidän, Torkild. Eniten minä pidän sinusta. Niin, en todellisesti pidä kenestäkään paitsi sinusta. Mutta sinä et pidä minusta, näetkös —.
"Mutta ei sinun pidä luulla, että aion tuottaa Finnille pettymyksen. Minä tulen kyllä menestymään hyvin hänen kanssaan. Me menemme naimisiin jo syksyllä, ehkä joudun sittenkin naimisiin ennen Aagotia. Ja kun saan oman talouteni — olen päättänyt tulla hirveän näppäräksi, sen saat uskoa. Ja kun olen saanut joitakin, pikku lapsia itse ja niin edespäin, niin tiedän, että tulen kyllä olemaan tyytyväinen —."
He seisoivat vaiti hetken. Sitten Torkild veti Betzyn puoleensa ja suuteli häntä. Ja hänestä tuntui rajattoman surunvoittoiselta, että nyt, kun hän suuteli Betzyä viimeisen kerran, hän suuteli häntä ensi kerran siksi, että piti hänestä.
"On parasta kaikille, että teen näin, Torkild", kuiskasi Betzy.
"Pikku Betzy — oi pikku Betzy —"
Torkild polvistui äkkiä ovimatolle ja suuteli, Betzyn molempia käsiä.
"Sinä olet niin suloinen — minä pidän sinusta, Betzyni."
"Niin, mutta sinä et rakasta minua — vai rakastatko?"
Torkild pudisti päätään siinä polvillaan ja suuteli jälleen käsiä.
Betzy aukaisi eteisen oven, sulki sen jälkeensä pienellä rasahduksella. Sitten Torkild kuuli oven käyvän sisällä huoneistossa, ja sitten tuli hiljaisuus.
Omaan huoneeseensa tultuaan Torkild istui kauan menemättä vuoteeseen.
Oli hieman naurettavaa ajatella, että hän oli ollut polvillaan Betzyn edessä Helsingin ovimatolla. Mutta hänellä oli ollut jokin sisällinen pakko. Ja Betzy oli varmaan pitänyt siitä kovasti, poloinen —.