IX.
Rose asetti maljan, jossa oli sinisiä ja valkoisia astereita, vanhempiensa hautakiven eteen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja katsomaan sitä.
Torkild seisoi seivästäen kävelykeppiinsä keltaisia vaahteranlehtiä, joita oli paksut kerrokset liejuisella hautuumaankäytävällä. Rose näytti hänestä niin äärettömän nuorelta ja hennolta ja yksinäiseltä seisoessaan solakkana ja mustapukuisena siinä haudan ääressä syysillan hämärässä. Viime aikoina oli Torkildille käynyt niin kaukaiseksi ja epätodelliseksi se aika hänen elämästään, jonka huomattavimpana tekijänä oli ollut tuossa haudassa makaava vainaja, jolloin hän oli tuntenut itsensä yhteenkuuluvaksi tuon vainajan ja Rosen kanssa. Ja myöskin Roselle olivat kai lapsuusaika ja äiti käyneet kaukaisiksi, elämä oli kuljettanut heidät kummankin kauas siitä kodista, joka oli ollut heille yhteinen, kaikesta siitä, mitä heillä oli ollut yhteistä ja keskinäistä. Järkähtämättä etäännytti elämä Rosea myöskin hänestä, niin tuntui Torkildista nyt.
Soitettiin pois hautuumaalta. Rose veti hansikkaat käsiinsä. Äkkiä hän meni pienen, hautapaikan kulmassa olevan muistomerkin luo.
"Oletko koskaan katsonut oikein Jacob-setää, Torkild? Eikö hänellä ole ihanat kasvot?"
Torkild lähestyi vaaleasta hiekkakivestä veistettyä pientä empiirityylistä alttaria. Sen päällä oli pieni uurna, jonka kantta reunusti hakattu kukkakiehkura. Etusivulla liihoitteli perhonen pienen medaljonkikorkokuvan yläpuolella, joka esitti kaunista nuorta miestä, jolla oli kiharat otsahiukset ja korkea, korviin asti ulottuva univormukaulus. Ylösalaisin käännettyä soihtua kantava hengetär katseli sitä surevana.
Rose luki ääneen kirjoituksen:
Tämän pyhitetyn muistokiven alla lepää 2:sen ylämaalaisrakuunarykmentin luutnantti Jacob Broch Wegener syntynyt Fredrikshaldissa 8 p. kesäk. 1785 kuollut Kristianiassa 12 p. toukok. 1816 Urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.
Viimeiset sanat hän toisti hiljaa.
"Hän on ainoa mies, johon olen ollut rakastunut. Aina kaksi-kolmitoistavuotiaasta asti ja vielä kauan, kauan täysikasvuiseksi tultuanikin ajattelin aina häntä, kun ajattelin rakkautta. Hänen ihania, puhtaita, nuoria kasvojaan ja noita ihania sanoja —. Panin aina kukkia hänen haudalleen, kun kävin täällä äidin kanssa lauantaisin —."
"En ole koskaan kuullut sinun mainitsevan hänen nimeään", sanoi Torkild.
"Et luonnollisesti." Rose hymyili vähän. "Sellaisesta ei puhuta.
Ennenkuin on kasvanut irti siitä."
Wegnerin hautapaikka oli korkeimmalla kohtaa tuota pientä hautuumaata, jota joka taholta ympäröivät köyhät ja työssä-raatavat kaupunginosat.
Heidän alapuolellaan vietti uudempi osa, missä hautapaikkojen kivireunukset ja pylväät hohtivat vaaleina käytävän keltaisten vaahteralehvistöjen välitse, Myllärinkadun tummia vuokrakasarmeja kohti. Ekeberginharju kohosi sinipunervana etäällä, kaikkia kaupungin kattoja kauempana. Alempana pitkin hautuumaan yhtä sivua loistivat Fredensborgintien varrella olevien tehtaiden tulet, mutta toisella sivulla kyyhöttivät Hammersborgin pienet vanhat talot kuistikäytävineen ja taitekattoineen ja epäsäännöllisine ikkunoineen.
Hautuumaalla ei ollut elävää sielua, lukuunottamatta kissoja, joita vilahteli hämärässä; petomaisen notkeina ja ihmisistä piittaamattomina ne loikkivat hautojen välissä, kyyröttivät vaahterain oksilla ja pysyttelivät tasapainossa reuna-aitauksen pystysäleiden huipuilla.
Torkild ja Rose kulkivat hitaasti uloskäytävää kohti, kuolleiden upseerien ja heidän sukujensa haudoille pystytettyjen muistomerkkien välitse — ne olivat vanhanaikaisia komeilevia rautapylväitä huipulla olevine uurnineen ja kypäreineen, juhlallisine ja monisanaisine kirjoituksineen. Kukkaverhoista olivat sade ja yöhallat tehneet lopun, asterit ja leukoijat olivat rutistuneita ja mustia, ilmassa oli märän maan ja mätänevien lehtien haju. Ainoastaan yhdessä paikassa oli ruusupensas, jossa oli vastapuhjennut, purppuranpunainen kukka pitkän, jäykän oksan latvassa. He seisahtuivat katsomaan tuota ainokaista sametintummaa ruusua, jonka väri hehkui ihmeellisesti sinipunervassa iltavalaistuksessa.
"Hän oli ollut sodassa ja kunnostautunut", sanoi Rose äkkiä. "Hän oli naimisissa — kuoli kuusi viikkoa häiden jälkeen. Oli huhtikuu ja kauhea lumimyrsky, ja hänellä oli pitkä, vaikea matka siihen dovrelaispappilaan, missä häät piti vietettämän. Ja häiden jälkeisenä päivänä hän sai keuhkotulehduksen ja kuoli pian sen jälkeen nelistävään hivutustautiin, niinkuin siihen aikaan sanottiin."
"Entä hänen leskensä", sanoi Torkild. "Onko hänkin tuolla haudattuna?"
"Ei, sehän tässä hullua onkin. Hän meni saman vuoden jouluna naimisiin erään vanhan trondhjemilaisen kalakauppiaan kanssa. Mutta jäätyään leskeksi hänestä laittoi hän tämän muistokiven ensimmäisen miehensä haudalle. Sitähän nyt voisi selittää yhdellä jos toisellakin tavalla —. Mutta minä kuvittelin mielessäni, että minä olin ollut hänen morsiamensa —."
"Niin silloin kai olisi käynyt niinkuin laulussa sanotaan: kuukauden kuluttua hän multaan peitettiin?"
"Sen voit ymmärtää", sanoi Rose ja naurahti.
"Luulin muuten", sanoi Torkild hetken perästä, "— sinähän sanoit siihen aikaan — vihaavasi haaveita ja kuvitelmia ja sen sellaista —."
"Niin", sanoi Rose lyhyeen ja lopettavasti. Mutta hän lisäsi hetken jälkeen: "Toisten haaveita, näetkös. Kun mamma tahtoi tunkea omia kuvitelmiaan minun elämääni."
He kävelivät verkalleen Ullevoldin tietä ylöspäin.
"Mihin aikaan matkustat huomenna?" kysyi Rose.
"En tiedä oikein. Juniahan menee pitkin päivää —"
"Minä tulen asemalle saattamaan sinua", sanoi Rose.
"Tuhannet kiitokset. Eihän se nyt mikään sen suurempi matka ole — mutta tiedäthän, että tulisin hyvin iloiseksi — kun minä nyt tavallani muutan pois kaupungista —."
"Mutta kaiketi sinä pistäydyt tänne tuon tuostakin — eihän se vie täyttä tuntiakaan?"
"Noin viisikymmentä minuuttia. Etkö tule jonakin sunnuntaina katsomaan, millaiset olot minulla on?"
"Menemmekö vähän ylös Juhannuskummulle", ehdotti Torkild.
Ankkoja ei ollut vielä otettu talviasumuksiin; ne purjehtivat äänettömästi joutsenlammikon mustassa vedessä ja loivat levotonta värehtimistä rannan vaahterain ja koivujen seassa palavista kaasulyhdyistä heijastuviin valopylväisiin.
Aidan ulkopuolella mennä huristivat valaistut raitiovaunut ohitse rätisyttäen sinisenvalkeita kipunoita johtolangasta. Mutta puisto oli autio ja hiljainen, ruohokentät tummanvihreitä ja puuryhmät mustia tummansinipunervaa taivasta vasten. Siellä ei ollut ketään ihmisiä, lukuunottamatta muutamia puolikasvuisia lapsia, jotka juoksentelivat kenttien poikki ja piileskelivät pensaissa.
— Noin olivat Torkild ja Rosekin seisoneet toisiinsa painautuneina puun takana pimeinä syysiltoina kauan aikaa sitten. Käsikkäin olivat he rynnänneet pensaiden läpi, niin että keltaiset ja punaiset lehdet varisivat heidän ylleen. Ja he olivat tähystelleet ja kuiskineet toisilleen hengästyneinä ja hiljaa, ja pimeässä leikkiminen oli tehnyt heidät hurjiksi ja täyttänyt heidän pienet sydämensä haaveellisilla kuvitelmilla seikkailuista ja vaaroista, joita he pakenivat täydellä todella.
Yö otti puiston helmaansa ja teki sen valtavan suureksi. Metsän autius huokui pienistä, somasti istutetuista puuryhmistä; pieni keinotekoinen puro, joka juoksi muuratuin putouksin nukkemaisten siltojen alitse, täytti pimeässä puiston virrankohinalla; vesi uinui mustana ja pohjattomana pensaiden alla, vaahtosi valkoisena sillan alla, jolla he istuivat, sieppasi valonpilkkeen vähän alempana ja leikki sen kanssa.
"Muistatko, että äitisi teki huvimatkoja meidän kanssamme
Juhannuskummulle?" sanoi Torkild hiljaa.
"Muistan." Torkild saattoi Rosen äänestä kuulla hänen hymyilevän. "Muistan, kun ensimmäisen kerran näin riikinkukon. Kun se levitti pyrstönsä — ei koskaan ole mielestäni mikään ollut niin valtavan ihanaa, uskotko. Ja jälkeenpäin vei mamma minut mukanaan ravintolaan ja antoi minulle vaaleanpunaista jäätelöä — se olikin lisäksi kai ensi kerta, jolloin söin jäätelöä — tiedätkö, Torkild, kun ajattelen sitä päivää — ei milloinkaan ole minulla ollut niin suurenmoista tunnetta siitä, että minä elin."
He istuivat vaiti jonkun hetken sillan kaiteella.
"Niin. Ja huomenna minun on lähdettävä", sanoi Torkild hiljaa.
Hän kumartui eteenpäin pimeässä. Ja laski äkkiä kätensä Rosen kädelle:
"Rose — tahdotko antaa minulle suudelman — tämän ainoan kerran?"
Rose vitkasteli hiukkasen. Sitten hän taivuttautui Torkildia kohti ja tarjosi hänelle suunsa, kasvojen häämöttäessä kalpeina pimeässä. Mutta kun hän tunsi, että Torkildin huulet erkanivat aikoen sulkea sisäänsä hänen huulensa, teki hän pienen tahdottoman liikkeen, ikäänkuin haluten vetää päänsä takaisin. Torkild päästi hänet heti irti.
"Etkö sinä voi suudella minua?" kuiskasi Torkild.
Rose otti häntä aivan kevyesti kaulasta hansikoidulla kädellään. Ja hän antoi Torkildille pienen, viileän ja lapsellisen suudelman, huulet supussa.
"Muistatko, että olet suudellut minua kerran ennen?" kuiskasi Torkild jälleen.
"Muistan."
"Kuinka tulit sen tehneeksi?"
Rose silitti äkkiä hänen kättään.
"Minun tuli niin hirveän sääli sinua. — Torkild — tiedäthän, että minä olen pitänyt sinusta hirveästi aina — sillä tavalla kuin voin."
Torkild nyökkäsi.
"Niinkuin sisar. Niin. Mutta, Rose — senjälkeen mitä olin kertonut sinulle — etkö ajatellut, että saattoi olla vaarallista suudella minua?"
"Kyl-lä."
"Mutta sinä pidit minusta sittenkin niin paljon — sisarellisella tavallasi — että suutelit minua sittenkin —."
Rose oli hetkisen vaiti ennenkuin vastasi:
"Ni-in. Kun sinä kerroit minulle äidistäsi, näetkös, niin minä aioin tulla luoksesi ja suudella sinua. Minusta tuntui, että sinun kohtalosi oli ollut kovempi kuin on kohtuullista panna ihmisen kannettavaksi. Mutta sitten sinä kerroit sen toisen asian, ennenkuin ehdin tehdä sitä. Ja silloin minä ensin tulin iloiseksi, etten ollut sitä tehnyt. — Minun on näet sanottava sinulle, että pappi oli puhunut meille siitä silloin kun kävimme rippikoulua. — Mutta niin vastenmielisellä tavalla — ikäänkuin hän ei olisi tiennyt olevankaan mitään sellaista kuin rakkaus, tai ylpeys, tai itsekunnioitus — hyve oli vain edullinen kauppa, jonka hän saattoi tarjota meille, ja kaikki mitä hän ei pitänyt kaupan puodissaan, oli epäterveellistä ja epätaloudellista. — Hyvä Jumala, kuinka minä häntä halveksin —.
"Minä muistin sitäkin. Ja minä ajattelin, etten tahtoisi olla sellainen kuin hän opetti, pelkurimainen ja omaa etua laskeva. Ajattelin, että kun minä pidin sinusta ja sinun oli paha olla, niin että minun teki mieleni olla sinulle kiltti ja hyväillä sinua, niin ei minun pitänyt välittää siitä, olitko sairas vai terve. — Enhän tahtonut koskaan sallia itseäni peloiteltavan olemasta — oikeudenmukainen."
Torkild ei vastannut. Hänestä tuntui niin kumman kylmältä tuo Rosen puhe. Ei edes sinä hetkenä, jolloin Rose antoi hänelle sen suudelman, joka teki Torkildin hänen orjakseen, ei edes silloin Rose ollut ajatellut häntä. Vain oman itsensä takia hän oli suudellut Torkildia. Omaan itseensä hän oli rakastunut, silloin ja nyt ja aina — itseensä tai siihen ihannekuvaan, jonka hän teki itsestään ja jonka kaltainen hän tahtoi olla, maksoi mitä maksoi — kuvaan, joka oli valkoinen ja kylmä kuin sen hänen sukuunsa kuuluneen nuoren sotilaan — urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.