X.
Torkild oli soittanut Roselle eräänä perjantaina kesäkuun lopulla. Hän kertoi, että Tøsa oli kuollut ja jättänyt jälkeensä neljä sokeaa pentua, joita hän ja hänen emäntänsä kasvattivat pullosta syöttämällä suurella vaivalla. Huomenna ne saisivat silmät — tahtoisiko Rose tulla sunnuntaina niitä katsomaan.
Torkild seisoi asemalla odottamassa Rosea puoliyhdentoista junalla — ja hän oli pukeutunut uuteen kesäpukuun ja kiiltonahkakenkiin, ruusu napinreiässä ja violetti nenäliina taskussa. Hänen valkoisen ja mustan kirjava lintukoiransa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien, toimitti pienen asian olutpulloja sisältävän vihreän laatikon kulmalla, joka seisoi yksinäisenä ja hylättynä asemasiltaman punertavalla somerolla, ja sitten se heittäytyi maahan ja etsi itsestään kirppuja, valkoisen karvan loistaessa päivänpaisteessa kuin hopea.
Yöllä oli satanut ja ilmassa oli tuore kosteuden kiilto — pieniä, siniharmaita, hopeapäärmeisiä pilvenhattaroita purjehti hohtavan kesätaivaan yli, ja kun juna tuli jyristen tunnelista, ajautui savu täyteläisenä ja nokimustana harjun vastapestyn kuusimetsän ylle.
"Kas vain, onneksi olkoon", huusi Torkild Roselle — "uusi leninki!"
Rose nauroi ja nyökkäsi ja otti vastaan hänen kätensä hypätessään alas vaunusta. Hänellä oli uusi taivaansininen pellavapuku ja suuri oljenkeitainen, mustilla siivillä koristettu hattu, heleänväriset sukat ja kiiltonahkakengät, ja kun hän nosti helmansa ylös astuessaan kiiltävien kiskojen yli, missä voidetta oli rasvaisina lampina raiteiden välissä, näki Torkild, että hänen kengänpohjansa kiilsivät uusina ja sysimustina.
He kävelivät puhellen ihanasta ilmasta.
"— sillä olisipa ollut ikävää, jos olisi satanut", sanoi Rose.
"Niin, olisipa tietenkin se ollut vähemmän hauskaa", sanoi Torkild.
He kulkivat varastotonttien välitse, missä lautapinot tuoksuivat kirpeän tuoreelta. Vanhalle sillalle, jonka lankut olivat hasuisiksi ajetut, he jäivät hetkeksi seisomaan katsellen virran savenharmajaan veteen. Hiljaa ja solisten juoksi vesi padon yli, aurinko kuvasteli kimmeltävin välkkein, mutta tehtaan punaisen muurin juurella oli tumma, öljyinen varjo. Torkild viittasi ruohotörmässä ja leppien alimmissa oksissa näkyvään vaaleanharmaaseen liejujuovaan:
"Tuohon saakka ulottui vesi viime viikolla —."
Tehdasrakennusten välinen tie oli peitetty punaisilla ja ruostuneilla rautalastuilla, jotka narskuivat jalkojen alla. He kulkivat pitkien, keltaisiksi maalattujen vuokra-asuntojen ohi; ihmiset, jotka istuivat ulkona porrasaskelmilla, katsoivat konttoripäällikön ja hänen seuralaisensa jälkeen ja tervehtivät. Ylempänä metsänreunassa oli hajallaan omakoti-rakennuksia; ne olivat maalatut keltaisiksi ja vaaleanvihreäksi ja ruusunpunaisiksi, mutta olivat muuten ihan toistensa kaltaisia kuisteineen ja verantoineen ja edustalla olevine puutarhatilkkuineen.
Hetkistä myöhemmin he poikkesivat pieneen kuusikkoon, jossa maaperä oli vetistä, ja samassa he olivat kaukana kaikesta mikä muistutti tehtaita. He kulkivat pitkin vanhaa umpeenkasvanutta kylätietä, joka seurasi virran rantaa. Vesi päilyi peilikirkkaana ja hiljaisena leppäpensaiden välissä, ja siinä kasvoi punaisenvalkeaa raatetta ja keltaisia ulpukoita; toisin paikoin se pistäytyi tielle asti, ja se oli vihreä ja märkä ja täynnä pensaita. Siinä, missä metsä loppui, oli pieni valkoinen kaksikerroksinen talo.
"Tässä se on", sanoi Torkild ja nauroi: "se on aika paljon parempi kuin
Fensal, jossa asuin viime talvena, eikö sinustakin?"
Siinä oli vihreä piha, pieniä rappeutuneita ulkohuonerakennuksia ympärillä, suuria puita ja tepastelevia kanoja seinustoilla. Pikkuruinen mustapukuinen nainen suuri valkoinen esiliina edessä tuli eteisen portaille. Torkild esitteli emäntänsä rouva Strandenin.
"Saat valmistautua vastaanottamaan hirmuisen määrän hyvää ruokaa", sanoi Torkild, Rosen ripustaessa hattunsa pieneen pikkuruiseen siniseksimaalattuun käytävään, missä oli herttainen, hiukan ummehtunut ilma, niinkuin vanhojen, huolellisten ihmisten asumuksissa maalla.
"Kyllä tämä on aivan toista kuin Fensal", sanoi Rose, seisoessaan huoneessa. Ja hän juoksi verannalle. "Torkild — minä kadehdin sinua! Kuinka ihmeen ihana asunto sinulla on!"
Arkihuoneen edessä oli pieni matala veranta, se oli vino ja väärä ja lahonnut ja säänpurema, ja kolme puoleksi lahonnutta porrasaskelmaa johti siitä umpeenkasvaneeseen puutarhaan. Verannan edustalla kasvoi vanhanaikaisia pensasruusuja aarniometsän tavoin; kaiteen yli ne kurottelivat kelta- ja valko- ja punakukkaisia oksiaan. Ja ulompana oli keltaisia liljoja ja sinisiä ukonhattuja ja pietaryrttejä ja tummanpunaisia pioneja pitkin hedelmätarhan laitaa, missä varhaiset morellit loistivat lohenpunaisina puissaan ja vihreitä raakilaterttuja riippui tiheässä mustissa ja punaisissa viinimarjapensaissa.
"Torkild, sinä lurjus!" sanoi Rose ojentautuen toiseen verannalla olevista lepotuoleista, katsellen puutarhaa ja katsellen pöydällä olevia kirjoja, sikaarilaatikkoa ja tyhjennettyä kahvikuppia — "kuinka sinä olet löytänyt tämän —. Ja emäntäsi hemmoittelee sinua luonnollisesti — minä näin hänestä, että hän on sitä lajia!"
"Niin, hemmoittelee kyllä. Käy mahdottomaksi kenenkään naisen olla minun mielikseni tämän jälkeen — sellaisia tottumuksia tämä rouva Stranden istuttaa minuun!"
"Torkild, minä kadehdin sinua", sanoi Rose jälleen ja juoksi huoneeseen. — "Tämähän on koti, poikaseni."
Huoneen hirsiseinät olivat iloisen vaaleanvihreät, ja jäykkien, sinertävänvalkoisten ikkunaverhojen välissä oli punaisia pelargonioita, myrttejä ja ruusuja. Lattialla oli heiveröisiä, jouhitäytteisiä huonekaluja ja lystikäs pienenpieni kaappi, jossa oli vaaleanpunaisia ja sinisiä lasiastioita ja halpoja uushopeisia pöytäkaluja, mutta Torkild oli saanut oman pianonsa ja omat korituolinsa sinne sijoitetuksi ja omat valokuvansa seinälle ripustetuksi; ne riippuivat sovinnollisesti yhdellä seinällä ja rouvan amerikkalaiset lastenlapset toisella. Kaikkialla oli ruusuja maljakoissa ja liljoja laseissa pienillä, valkoisilla, virkatuilla alusliinoilla.
Oli katettu ylen runsas aamiaispöytä. Rose kävi noukkaisemassa itselleen tuoreita retiisejä. Mutta ovi pieneen siniseksi maalattuun makuuhuoneeseen oli auki, ja sieltä kuului lakkaamatonta vinkunaa ja uikutusta ja vikinää —.
"Oi! Onko ne sinulla täällä — saanko mennä niitä katsomaan —."
Hän lankesi polvilleen korin eteen, missä rämpi neljä vaaleankeltaista pientä penikkaa, ja nosti ne helmaansa yksitellen:
"Voi ihme miten sieviä, voi taivaan ihme miten viehättäviä!"
Torkild seisoi kädet taskussa ja katseli perhettä omistajan ilmein. Pennut rämpivät vikisten Rosen helmassa, nuuskivat hänen käsiään ja paljaita käsivarsiaan.
"Niin, kauniita pentuja ne ovat", sanoi Torkild.
Rouva Stranden koputti. Saisiko hän tuoda heille kahvin, — ja saisiko hän ruokkia pentuja nyt?
Oi — Rose tahtoi niin mielellään nähdä pentuja ruokittavan ensin. Ja rouva Stranden toi kaksi oikeaa imetyspulloa tuttineen. Saisiko hän auttaa? Tai ehkä neiti haluaisi ruokkia pentuja?
Torkild oli jo istunut vuoteelle yksi pulloista sylissään. Hän käsitteli sekä sitä että pentua tottuneesti, ja pikku eläin vikisi ja imi. Pienen rimpuilemisen ja raappimisen jälkeen sai Rose toisen pennuista imemään pulloa häneltä. Hän istui Torkildin vieressä tämän vuoteen valkoisella virkatulla peitteellä.
"Oi, Torkild, miten ihania ne ovat. Minun on suloisin, eikö sinustakin tämä ole kaunein?"
"Tahdotko sen?" kysyi Torkild.
"Oi — tahdonko! Mutta eihän se käy päinsä — minä asun täysihoitolassa, näetkös —."
"Niin, sehän on totta — et kai sitten voikaan sitä ottaa —."
"Ajattele, että niitä voi ruokkia pullosta! Mutta kuule — luuletko, että niistä tulee kunnollisia metsästyskoiria siten — etkö luule, että niistä tulee — sellaisia — denaturoituja —."
Torkild nauroi, ja Rose nauroi myös ja sanoi:
"Niin, sellaisista lapsista, jotka ruokitaan pullomaidolla, tulee näet usein niin lehmämäisiä —. Ainakin mamma sanoi niin. Hän imetti minua kuudentoista kuukauden vanhaksi —."
"No, sinuun se näyttää vaikuttaneen hyvin", nauroi Torkild. Rosen käsivarret olivat aivan kultauntuvaiset päivänpaisteessa, hän säteili terveyttä ja nuoruutta.
Ja hän teki kunniaa rouva Strandenin aamiaiselle, joka pihveineen ja paistettuine munineen, kylmine lihoineen ja säilykkeineen ja ostereineen ja hilloineen ja vastakirnuttuine voineen ja kotonaleivottuine leipineen ja sokerikakkuineen, joulukakkuineen ja happamine ja makeine kermoineen olisi riittänyt vaikka kokonaiselle kongressille.
"Mutta kuule, Torkild — varmasti sinusta tulee lihava, jos vain tulet asumaan täällä kauan."
"Niin, surkeata kyllä, se kai minusta tulee. Siitä huolimatta että minulla on täällä metsästyslupa ja yhtä ja toista muuta. — Sehän on totta, minä tuon terveisiä Dorikselta, sain häneltä kirjeen hiljakkoin. Hän tulee kai käymään kotona tänä kesänä. Mutta hän sanoo haluavansa takaisin Kööpenhaminaan talveksi."
"Minulle hän ei kirjoita koskaan. Olen kirjoittanut kolme kirjettä, joihin hän ei ole vastannut. Mutta minullahan ei kylläkään ole paljon kirjoittamisia. — Mutta tiedätkös, keneltä minulla on sinulle terveisiä — arvaapas missä olin teellä eilen iltapäivällä?"
"No missä?"
"Rouva Løkken luona. Betzyn, näet — niin, meistä tuli sinät, hän esitti sitä. Minä tapasin hänet teatterissa tässä hiljan, ja silloin hän kutsui minua ja soitti eilen taas. Hän saa pikkulapsen aivan pian — tiedätkö sitä?"
"Kyllä minä olen kuullut —" Torkild tuli hymyilleeksi vähän, sillä
Betzy oli kirjoittanut sen hänelle jo joulun aikaan.
"Minä en muuten ole pitänyt hänestä koskaan niin paljon kuin nyt. Tuon tyttöletukan puhetavankin hän on nyt jättänyt — jossakin määrin. Ja hän iloitsee niin kauheasti tuosta lapsesta. Hän näytti minulle kaikki varusteet — voit uskoa, että ne olivat suloiset, ja hän on ommellut kaikki itse, vieläpä verhoillut kehdonkin itse uutimilla ja ruseteilla ja pitseillä —."
"Niin, minä tiedän, että hän on siitä hyvin iloinen. Eikähän se itse asiassa ole muuta kuin luonnollista —."
"Ei, eihän se ole", sanoi Rose huoahtaen.
* * * * *
Aamiaisen jälkeen heidän oli mentävä kävelemään, arveli Torkild — metsään, sillä päivä oli tullut paahtavan kuuma. Mutta metsässä oli vilpoista; maaperä oli sangen kostea useimmissa paikoin, niin että sammal paisui vaaleanvihreänä ja juolukka rehoitti tuuheina pensaina. Kun he vihdoin löysivät paikan, missä oli siksi kuivaa, että he saattoivat istuutua vaipalle, jonka Torkild oli ottanut mukaan, olivat he tulleet aivan metsänreunaan, pienelle kuivalle hiekkakumpareelle, joka kasvoi ihan keltaisenaan väkevätuoksuista mataraa.
Heidän alapuolellaan levisi vihreitä viljapeltoja ja niittyjä, jotka olivat ruusunpunaisina kukkivista ruohoista, siellä täällä näkyi joitakin harmaita ja punaisia taloja. Matala tumma metsäjuova ympäröi aukeamaa joka puolelta. Vaaleansinisellä taivaalla leijaili kesäisen valkoisia päivänvalaisemia pilviä.
Rose ojentautui vaipalle ja sulki silmänsä väsyneenä. Torkild riisui takin yltään ja pani sen hänen päänsä alle. Rose tirkisteli häneen, kun hän istui siinä paitahihasillaan tupakoiden, ja hän virkkoi hiukan loukkaantuneella äänellä:
"Sinä olet tullut lihavaksi, Torkild. Uh, sinulla on hyvät olot."
"Niin, onhan minulla", myönsi Torkild tyytyväisenä.
Rose polki kärsimättömästi jalallaan kumpua.
"Oi, minulle tulee niin ikävä kesäloma, kun katselen noita pilviä tuolla — ja metsää —."
Torkildille muistui mieleen, ettei Rosella ollut lainkaan ollut lomaa edellisenä vuonna, koska se oli hänen ensimmäinen kesänsä uudessa paikassa, ja hän kysyi, kuinka pitkän loman Rose saisi tänä vuonna?
"Kaksi viikkoa." Rose huokasi. "Meillä ei koskaan saada sen pitempiä lomia."
"Milloin pääset lomalle?"
"Elokuussa — vasta elokuussa —."
"Oletko päättänyt, mihin menet?"
"Täysihoitolaan. Niinhän minun on pakko. Menisin mielelläni jalkamatkalle, mutta en saa seuraa. Tahtoisin näet tuntureille —."
"Jos voisit saada lomasi elokuun lopulla, niin —" Torkild mietti. "Ja jos Doris tahtoisi tulla mukaan —. Lorens ja minä olemme vuokranneet erään karjamajan täksi syksyksi — aiomme ampua metsäkanoja. Se on Foldalenissa. — Se nyt olisi joka tapauksessa hauskempaa sinulle kuin täysihoitola —."
Rose katsoi häneen. Torkildin äänessä tai ilmeissä ei ollut mitään muuta kuin veljellistä hyväntahtoisuutta. Hän näytti täysin tyytyväiseltä; hän se oli tänään puhelias, hilpeä, — ja hän oli tullut tukevammaksi, ainakin vähän. Ei ollut mitään jäljellä alakuloisesta, huokailevasta rakastajasta. Ja Rose tunsi itsensä, kaikista periaatteistaan huolimatta, hiukan loukkautuneeksi.
Hän oli käynyt kahdesti talven aikana Torkildin luona Fensalissa, ja silloin ei tämä ollut lainkaan ollut sellainen. Ehkäpä vain juuri se, että Torkild oli elänyt kodittomana epäviihtyisissä nuorenmiehenasunnoissa, olikin ollut syynä siihen, että hän rakasti Rosea niin rajattomasti. Ei ollut miellyttävää Fensalissakaan; hän asui siellä perheessä, erään tehtaaninsinööri Liedin luona. Rose muisti Torkildin huoneen siellä, siinä oli shagihuonekalut ja rautasänky yhdessä nurkassa ja huonoja Böcklin-jäljennöksiä jugendstilkehyksissä seinillä — plyyshihuonekaluja ja jugendstilkehyksiä oli muuten kaikissa huoneissa, ja lastenleluja joka paikassa; oli kolme viehättävää lasta, jotka kutsuivat Torkildia sedäksi ja olivat hyvät ystävät hänen kanssaan. Mies itse oli miellyttävä, mutta Rose ei pitänyt rouvasta; tällä oli taiteellisia harrastuksia ja hän sai silloin tällöin julkaistuksi jonkun pienen palan naistenlehdissä ja pikku sanomalehdissä; Rose oli varma, vaikkei hän oikein tiennyt mistä hän oli sen saanut kuulla, että rouva Lied mielisteli Torkildia, eikä se ollut tälle juuri mieluista — vaikkei Rose ollut koskaan huomannut hänen vaivautuvan silloin kun Betzy kaikin voimin hakkaili häntä. —
Harmistuneena itseensä ja vähän Torkildiinkin Rose äkkiä nauroi:
"Uh, te miehet olette todella eläimiä, niinkuin neiti Pedersen sanoo. Kun olette saaneet asuttavaksenne kaksi kaunista huonetta ynnä emännän, joka ahtaa teidät täyteen hyvää ruokaa, niin ette tosiaankaan toivo itsellenne enää mitään muuta maailmassa —."
Torkild hymyili ovelasti:
"Myönnä ainakin, että ruoka voi olla hyvää —."
Rose huokasi masentuneena:
"Myönnän ainakin sen, että ruoka voi olla huonoa. Uh, minä olen niin kuollakseni kyllästynyt uudelleenlämmitettyyn täysihoitolaruokaan että —."
"Pikku raukka", sanoi Torkild vakavana ja hellästi. Rose oli raivoissaan itselleen, kun häntä kiusasi se, että Torkildin hellyys oli niin ehdottoman veljellistä. "Mutta kuules, Rose — meidän on keksittävä jotakin, jotta sinä voit saada oikein oivallisen loma-ajan. Tuo sinun pikku lomaraukkasi — kaksi viikkoa kahdessa vuodessa —."
Hän tarttui Rosen käteen ja suuteli sitä — kysymättä lupaa'. Ja Rose tiesi miksi — koska se ei ollut mikään armo, jonka hän soi Torkildille. Torkild soi hänelle tuon pikkuruisen hyväilyn, koska hänen tuli surku Rosea eikä hän tiennyt mitä hänen olisi keksittävä häntä auttaakseen.
"Etkö ole ajatellut matkustaa edes Doriksen luo tällä kertaa?" kysyi
Torkild.
"En. Totta puhuakseni — kun et sinä ole siellä, niin —."
Rose tuli samassa polttavan punaiseksi häpeästä. — Oli siis tosiaankin niin, että hän koetti saada Torkildia palaamaan vanhaan rooliinsa — —.
Mutta Torkild sanoi vain:
"Niin, luonnollisesti. Siellähän on nyt varsin hiljaistakin. Mutta Rose, jospa voitaisiin järjestää, että tulisit meidän kanssamme tunturille syksyllä. Minä en ole ollut siellä, mutta siellä sanotaan olevan hyvin kaunista — isonlainen järvi on ihan karjamajan lähellä. Me voisimme soudella kalastelemassa, ja helppo on päästä Rondaneen, jos sinä ja Doris haluaisitte tehdä joitakin pieniä retkeilyjä — ja voisimme maata ulkona ja keittää kahvia ja katsella auringonnousua ja olla niinkuin kotona ennen vanhaan —"
Rose kuunteli häntä nöyrän kiitollisena siitä, että Torkild otti asian tällä tavoin. Luonnollisesti ei Rose lähtisi sinne — sehän merkitsisi itse asiassa koko metsästysretken pilaamista Torkildilta ja Helsingiltä. — Mutta hän antoi Torkildin kuvailla, millaista heillä tulisi olemaan, ja hän kuunteli kaikkia Torkildin esityksiä hänen olojensa parantamiseksi — eikö Rose voisi saada miellyttävämpää paikkaa, eikö voitaisi löytää miellyttävä perhe, jossa hän voisi asua tuon kauhean täysihoitolan sijasta — mieluimmin kaupungin laidassa tai Vinderenin tai Slemdalin puolessa esimerkiksi. — Hiihtoretkistä, joita he tekisivät yhdessä talvella —.
"Torkild — sinä olet sitten maailman kiltein ihminen, se on totinen tosi", virkkoi Rose lopuksi.
"Lorua — minä olen materialistinen eläin", sanoi Torkild ja nauroi, "joka viihdyn rouva Strandenin lihapatojen ääressä. Kunpa voisimme löytää sinullekin jonkun rouva Strandenin, katsos, tytöntypykkä —"
Päivällinen oli uhkuva, uusia juureksia ja sokeriherneitä liemen ohella, kermakastiketta vasikanpaistille ja iso kasa mansikoita kerman kanssa jälkiruoaksi. Rose myönsi kernaasti, ettei hän ollut syönyt sellaista ruokaa vuosikausiin. Sitten hän alkoi nauraa:
"Todellisuudessa en koskaan. Oikeastaan en ole koskaan syönyt hyvää ruokaa, näetkös, Torkild. Mamman vahva puolihan ei ollut ruoanlaitto. Ja sittemmin olen aina asunut vieraissa ihmisissä —. Tämä on minulle kuin satua."
Torkild hymyili vähän. Hän ei antanut sitä huomata, mutta häntä liikutti todellakin tuo, mitä Rose sanoi. Eihän häntä nyt oikeastaan kannattanut niin suuresti surkutella sen vuoksi, ettei hän ollut koskaan syönyt hyvää ruokaa. Mutta se osoitti Torkildille ikäänkuin havainnollisesti, kuinka yksinäinen Rose todella oli. Äidin kuoleman jälkeen ei ollut ketään ihmistä, joka olisi tarjonnut hänelle sijaa pöydässään; hänen oli ollut pakko tyytyä istumaan siellä, missä paikka on avoinna jokaiselle, joka voi maksaa puolestaan. Hän kulki konttorin ja täysihoitolan väliä, pelkkien vieraiden ihmisten joukossa. Ystäviä hänellä ei ollut; hänelle ei johtunut mieleenkään liittyä ihmisiin. Torkild näki, milloin Rose oli hänen majatoveriensa ja heidän tuttaviensa seurassa, kuinka mahdotonta hänen oli liittyä sellaisiin ihmisiin, joita nuorille, yksinäisille täysihoitolassa asuville tytöille on seuraksi tarjona. Rose ei ollut nirppanenä eikä morkkailija — se johtui vain siitä, ettei hänellä ollut heidän kanssaan mitään yhteistä. Ja aivan harkitsematta oli Torkild tyytynyt siihen asiaintilaan, että Rose joutui turvautumaan häneen ainoana seuranaan. Koskaan ennen ei Torkild ollut tullut ajatelleeksi, kuinka säälittävä Rosen asema oli, kun hänen oli elettävä nuoruutensa kaikkein kolkoimmassa yksinäisyydessä — yksinäisyydessä, jossa ei koskaan saa olla yksin. Vieraita ihmisiä oli samassa huoneessa hänen kanssaan, kun hän työskenteli ja kun hän söi aterioitaan; vapaahetkinään oli hänellä valittavana joko istua "salissa" vieraiden ihmisten kanssa tai yksinään pimeälle pihalle antavassa täysihoitolahuoneessa — tai kuljeksia yksinään ympärinsä kaupungissa, jossa hän ei tuntenut ketään — sillä nuori nainen ei saa edes mennä suuren kaupungin lähellä oleviin metsiin ja maille, jos hän on yksin.
Ei, Torkild ei ollut ennen ajatellut, millaista Rosen olemassaolo todellisuudessa oli. Hän, joka oli ollut Rosen ainoa ystävä, oli kiusannut häntä rakkaudenkerjuullaan myöhään ja varhain. Ja hän, Torkild, oli mielestään muka yksinäisin —. Tosin oli hän yksinäinen, tosin oli Rose ainoa maailmassa, jonka kanssa hänellä tuntui olevan jotakin sisällistä yhteisyyttä. Se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä solmimasta pinnallisia, mutta varsin miellyttäviä muunlaatuisia ystävyyssuhteita. Hänen olennossaan oli sellaista, joka kuului yksinomaan Roselle — mutta siinä oli muutakin — oli hänen toveruutensa Lundin ja varsinkin Helsingin kanssa, pidättyväinen, mutta vilpitön ja harras ystävyys, jonka arvon hän hyvin tunsi. Ja sitten oli hänen ystävyytensä Betzyn kanssa — ystävyys, joka kaikkine "lörpötyksineen", suuteluineen ja hyväilyineen ei hänen huolettomassa mielessään ollut koskaan esiintynyt minään uskottomuutena Rosea, hänen ainoata rakastettuaan kohtaan, — aina siihen saakka kunnes hän vähällä oli ollut lörpötellä itsensä auttamattomasti kiikkiin —.
* * * * *
He joivat kahvin verannalla. Torkild istui kaiteella ruusujen keskellä ja katseli kukkivaan puutarhaan:
"Eihän täälläkään aina ole tällaista, kuten ymmärrät", virkkoi hän äkkiä hiljaa. "Tämähän on ihanin aika. — Tänään on täällä sellaista kuin tuleekin olla, kun sinä kerran olet vieraanani."
Torkild näki Rosen punastuvan. Mutta hän luuli sen johtuvan pelosta, että hän alkaisi jälleen entiseen tapaansa. Ja hän nousi, meni sisään ja istuutui pianon ääreen.
Hänellä oli esillä Rosen äidin vanhat nuotit. Rose oli lahjoittanut enimmät niistä hänelle, sillä itse hän ei soittanut paljonkaan.
Rose jäi istumaan verannalle. Mehiläiset surisivat unettavasti ruusupensaissa, ja ilma oli täynnään lämmintä, voimakasta kesäntuoksua. Silmät puoliummessa hän kuunteli, kun Torkild lauloi ja soitti niitä säveliä, joiden kaiussa hän oli kasvanut.
Kerran Torkild tuli ovelle. Hän seisoi siinä katsoen kesäiseen puutarhaan.
"Tiedätkö, Rose — minusta on koko ajan tuntunut, että tässä paikassa on jotakin, mikä muistuttaa sinun äidistäsi. En tiedä, mistä se tulee. Ehkä siitä, että kaikkialla missä tunnen sitä suloa ja sopusointua, joka voi vallita yksinkertaisten, vaatimattomien kotien yllä, täytyy minun ajatella häntä. En tosin ole sitä tähän saakka tuntenut muualla kuin hänen luonaan — ennenkuin tulin tänne. Eikö sinustakin tunnu, että täällä on jotakin, mikä muistuttaa omaa kotiasi?"
"Tuntuu", sanoi Rose hiljaa. "Toisinsanoen, — tämä on koti. Enkä minä ole koskaan nähnyt muita koteja kuin mamman —."
Hän oli vaiti hetkisen. Kunnes äkkiä virkkoi:
"Minä muistan, kuinka väsynyt olin siihen usein — kodin hiljaisuuteen, vaikka se johtui sulosta ja sopusoinnusta, kuten sanot. Mutta minusta tuntui, ettei sopusointu sittenkään ollut niin kovin paljon arvoinen — kun se sisältyi siihen, että kaikki häiritsevä oli suljettu pois. Mutta minä kaipasin päästä oppimaan ja tuntemaan ja ymmärtämään kaikkea sitä, minkä mamma sulki pois meidän elämästämme —. Kaipasin itselleni työtä, jossa tarvittaisiin jännitystä, ponnistusta, työtä, jossa voisin tulla oikein kyvykkääksi. Ja kaikkia ihmisiä, noita tavallisia, jokapäiväisiä ihmisiä, joille mamma nyrpisti nenäänsä. Minä kaipasin niitä — uskoin, että voisin löytää kaikista heistä jotakin arvokasta ja merkillistä. Tahdoin oppia pitämään heistä, tahdoin tehdä heille palveluksia, auttaa heitä, voittaa heidän rakkautensa. Olen koettanut sitä, mutta en voi. Minä pidän ihmisistä, he ovat kilttejä minulle, minä en ole vihoissa kenenkään kanssa, joita tapaan — mutta minä huomaan vain aina heidän sanovan sisässään minulle: tähän asti, ei etemmäksi. Ja pahinta on, että minulla on samanlainen tunne itsellänikin — että tähän asti, mutta en etemmäksi välitä heitä tuntea —."
Torkild tuli ja istuutui jälleen kaiteelle. Hän otti Rosen toisen käden ja pani sen polvelleen, silittäen sitä kahdella sormella kerta toisensa jälkeen. Äkkiä hän taittoi ruusun takanaan olevasta pensaasta ja pisti sen hänen sormiensa väliin, puristaen ne kukan ympäri. Rose ei liikahtanut; ei katsonut Torkildiin tämän sitä tehdessä. Torkild taittoi toisen ruusun ja vielä toisen ja heitti hänen syliinsä.
"Minkätähden teet noin?" kuiskasi Rose lopulta.
"Minkäkötähden? No." Torkild heitti jälleen kukan hänen päälleen. "Minä toivotan sinulle hyvää, Rose. Toivotan, että saisit kaikki mitä toivot."
"Torkild — tiedäthän, etten toivo takaisin siihen vanhaan."
"Tiedän sen. Olet sanonut, että toivot jotakin ihan uutta elämääsi. Jotakin, joka voisi vallata sinut niin kokonaan ja täydelleen, että unohtaisit kaiken vanhan. Kaiken. Ja kaikki."
"Toivotko minulle sitten sitä, sinä?"
"Kyllä, minä toivon sitä. Sillä sinä et saa muuten rauhaa."
Rose istui vaiti hetkisen.
"Entä sinä?" kuiskasi hän hyvin hiljaa.
"Minäkö? Minulla on joka tapauksessa ollut jotakin — olen tuntenut jotakin — jota ilman en olisi tahtonut olla — jota en toivo olemattomaksi mistään hinnasta. — Eihän kukaties voi odottaakaan saavansa enempää. — Olen nauttinut aikani, ja sen nautinnon makua en koskaan kadota —."
"Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Joko sinä olet alistuneempi kuin miksi minä koskaan voin tulla. Tahi sinä olet ylpeämpi kuin voin ymmärtää —."
"Ehkä joku tulee ja opettaa sinut ymmärtämään sen" sanoi Torkild hiljaa.
Rose istui hiljaa jonkun aikaa.
"Soita vielä minulle", pyysi hän äkkiä. "Soita vielä niitä vanhoja mamman lauluja — ole niin kiltti —."
Rosella oli syli täynnä puutarhan ruusuja ja pioneja ja liljoja, kun hän meni asemalle illalla. Torkild kantoi suurta vasua puutarhamansikoita ja morelleja.
"Minä saatan sinua kotiin asti. Minun on autettava sinua kantamaan kaikkia näitä, ymmärräthän. Vähän jälkeen kahdentoista lähtee juna, jolla voin palata."
He eivät puhelleet paljoa istuessaan kahden huonostivalaistussa vaunussa matkalla kaupunkiin, eivätkä myöskään kävellessään valoisassa kesäyössä kaupungin halki Rosen täyshoitolaan. Ylhäällä ummehtuneessa porraskäytävässä, kun Rose aukaisi lukkoa, muistutti Torkild lomaesityksestään:
"Niin, mietipäs sitä, Rose. Ja kiitos, että tulit. Tuletko vielä toistekin käymään luonani?"
"Kyllä, kiitos. Sen teen hyvin mielelläni, Torkild."
"Hyvää yötä sitten." Torkild antoi hänelle lyhyen, lujan kädenpuristuksen.
Rose meni huoneeseensa ja puuhaili siellä järjestellen kukkia. Hänellä ei ollut tarpeeksi laseja ja maljakoita kaikille, täytyi panna joitakin vesikannuun huomiseksi.
Seisoessaan pesukaapin yllä olevan pienen peilin edessä ja hajoittaessaan tukkaansa katseli hän kauan ja miettivästi omia kasvojaan.
Koskaan ennen ei hän ollut ajatellut sitä, että hänellä oli Torkild. Hän oli ottanut tämän rakastumisen jonakin luonnostaan lankeavana, joka oli aina kuulunut hänelle, koettamatta koskaan arvioida mitä se hänelle, Roselle, merkitsi. Hän tiesi sen nyt. Torkild ei ollut se, jota hän kaipasi, mutta hän tiesi myöskin, ettei hän voisi koskaan repiä tätä pois sydämestänsä, ilman että jäisi jäljelle paljas, kipeä paikka. Ja hän tiesi, ettei hän myöskään tahtonut olla ilman Torkildin rakkautta —.