XI.
Rose oli joutunut irto-laiturille, hän seisoi hieman syrjässä ja katseli ihmisvirran myllerrystä, kun mustat, talvitamineisiinsa pyntätyt olennot häärivät matkalaukkuineen ja myttyineen. Kaksi vuonoalusta höyrysi lähtövalmiina; oli joulun aatonaaton iltapuoli ja kova liikenne. Laiturin puusilta kolisi ja jysähteli, kun laatikoita ja laukkuja vyöryteltiin, ihmiset huutelivat ja kyselivät kaupunginlähetti- ja juoksupoikaparvelta, vesi kohisi ja kuohui laivan potkurin alla, höyrykoneen säännöllinen jytkytys tuntui valtimonsykintänä läpi melun.
Sisempää satamasta kuului jyrinä ja räminä vaunujen ajaessa kivisillan yli. Tuon tuostakin viiltäytyi meteliin veturinvihellyksiä ja laivapillien ulvahduksia. Koko kuurapakkasen kolkkous ja kylmyys oli noissa kovissa ja viiltävissä äänissä.
Rose meni laiturin päähän. Jääkappaleiden hilahtelu alhaalla kylmänharmaassa vedessä kuului niin tyynnyttävältä ja rauhaisalta. Silmillään hän seurasi tummaa, täyteenahdettua höyrylaivaa sen viilettäessä keikkuvien punaisten poijujen ohi ulospäin tummien saarten välitse, missä matalalla oleva, himmeä auringonpallo loi kuparinhohtavan juovan kelmeään veteen. Taivas oli harmaa ja raskas — ilmassa oli jotakin, mikä sai toivomaan, että nyt ehkä pian saataisiin lunta.
Sataman ja rautatien noenmustaamien tonttien takana kohosi Ekeberginharju raskaana ja tummana — huolimatta ruskeita mäkiä ja raudanmustaa näreikköä peittävästä ohuesta huurrekalvosta. Oli kuin rinteellä kyyhöttävistä pienistä puutaloista olisi niiden iloiset värit paleltuneet pois.
Savusumu vaappui matalalla kaupungin yllä. Valot oli sytytetty pitkin satamaa, valkoisia kaarilamppuja ylhäällä raskasta taivasta vasten, pieniä punaisia kipunoita tavarasuojissa, keltaisia tyyniä valoläikkiä, ikäänkuin öljypaperin läpi kuultavia, Itäradan aseman suurten ikkunoiden takaa.
Rose tunsi poskiensa olevan sinisenvalkeat kylmästä. Hänen musta kävelypukunsa oli oikeastaan kevätpuku, mutta hänellä ei ollut ollut varaa hankkia itselleen talvitamineita tänä syksynä; loma oli tullut niin kalliiksi. Siksi hän käytti kevätpukuaan ja sen alla villaröijyä; oli hyvä onni, että hän oli laihtunut. Mutta hän oli nyt läpiviluissaan seisottuaan tuolla laiturin päässä; hän hytisi lähtiessään kävelemään. Siten väristessään hän tunsi oman ruumiinsa niin alastomana vaatteissaan — ja tietämättä mistä tuo ajatus tuli, tunsi hän liikutettuna, kuinka kurjan yksinäinen se oli, tuo pieni alaston, kalpea, hento ruumis suuren, mustan kotelonsa kätkössä. Se oli hieno ja kaunis, mutta kenenkään muiden silmät kuin hänen eivät olleet sitä nähneet, ei mikään lämmin, rakastava käsi ollut hyväillyt sitä. Ehkä se kuihtuisi, turmeltuisi vuosien vaikutuksesta siten näkemätönnä ja koskematonna. Joka kerta kun häntä puistatti, tunsi hän koko ruumiinsa käyvän kananlihalle — ja hän tunsi äärettömän surumielistä kaipuuta saada lämmitellä ihoaan toisen ihmisen lämmintä ihoa vasten.
Tuo tunne kylmyydestä puhtaasti ruumiillisena yksinäisyytenä jäi vallitsemaan hänen mieleensä hänen kävellessään ja kiertäessään pitkin laitureita. Hän näki itsensä alastomana koko ajan, vaatteet olivat ulkopuolella kuin näkymättömyysviittana. Hän tunsi kuin uivansa siinä savusumumeren pohjassa, äänettömästi ja näkymättömänä. Keskellä kaikkea tuota hyörinää, joka ei häntä liikuttanut. Keskellä kaikkia noita ihmisiä, joista hän ei tuntenut ainoatakaan. Hekin kätkivät alastoman ruumiin vaatteittensa sisälle, heilläkin oli alaston minä, joka oli näkymätön hänelle. Kun hän ajatteli sitä, tuntui hänestä oma yksinäisyydentunteensa tavallaan oikeutetuksi. Hän oli koettanut liittyä toisiin — rehellisesti ja vilpittömästi oli hän mielestään sitä koettanut, mutta onnistumatta. Nyt kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että heillä kaikilla oli alaston ruumis sen sisäpuolella, mitä hän heistä näki, tunsi hän oikeutetuksi sen vastenmielisyyden, joka hänellä sisimmässään oli useimpia ihmisiä kohtaan, joita hän oli tavannut. — Minulla on kai oikeus peittää itseni heiltä, oikeus vaatia, etteivät he riisuudu edessäni —.
— Hänellä oli tapana usein kävellä täällä laitureilla — päivänlaskussa, kun kaikki ihmishyörinän valot sytytettiin. Hän ajatteli jonkinlaisella itsetietoisella rakkaudella kaikkia yksinäisiä teitään — omituisia, rappeutuneita, kauniita loukkoja kaupungin laiteilla, teitä, joilta hänellä oli laaja näköala koko tuon vieraiden kotien kattomeren yli, solia, jotka pujottelivat pienten köyhien puutalojen välitse, joissa asui ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Minä olen ulkopuolella toisten iloja, ajatteli hän — toisilla on joku, josta he pitävät, tai on heillä joku, jonka kanssa he seurustelevat, jota he panettelevat, josta he juoruavat tai jonka kanssa he juoruavat, tanssivat, menevät kävelemään —. Minulla on joitakin muita pieniä iloja, mutta minä suljen ne kätteni suojaan aivan kuin ne olisivat pieniä lämpimiä linnunpoikasia —.
Hän ajatteli pientä huonettaan, johon hän oli muuttanut syksyllä. Se oli Teresenkadulla, mutta se antoi puutarhaan päin, jossa oli vanha keltainen puurakennus, vanhainkoti. Kun hän muutti sinne lokakuussa, oli hänellä ollut silmäänsä edessä vain keltaisia puunlatvoja, kun hän katsoi ulos. Hän oli iloinnut siitä, asuttuaan yli vuoden näköalanaan ahtaan pihan musta kaivo. Hän oli tutustunut joihinkin kodin vanhoihin eukkoihin, oikeammin sanoen ensi sijassa vain yhteen, Nora-nimiseen. Rose oli pudottanut ompeluksensa ikkunasta eräänä päivänä; Nora, joka oli puutarhassa, otti sen ylös, ja kun Rose juoksi alas sitä noutamaan, joutui hän puheisiin vanhuksen kanssa. Hän oli kotoisin Eidsbergistä, oli tullut kaupunkiin erään papinperheen mukana lapsentyttönä, ollessaan aivan nuori. Ja sitten yhdeksäntoistavuotiaana hän oli mennyt kihloihin, joutunut sairaalaan — ja sitten hän oli neljäkymmentä vuotta elänyt vaivaishoidon nojassa, muuttanut sairaalasta sairaalaan, ollut viime vuosina sieltä poissa, elänyt viidentoista kruunun kuukausirahalla vuoden ympäri pienissä ullakkokopeissa kaupungin ulkolaidoilla — herra ties miten — nähden nälkää ja vilua, mutta sentään varsin tyytyväisenä, puheesta päättäen — kunnes he ottivat ja panivat hänet tähän vanhainkotiin. Mutta täällä ei mikään ollut hänelle mieliksi. Hän kaipasi takaisin yliskoppiinsa, jossa hän sai olla rauhassa omine pikku talouksineen. Rose ymmärsi sen niin erinomaisen hyvin. — Papinperhe ei ollut koskaan tiedustellut entisen palvelijansa oloja. Yksi pojista oli nyt valtioneuvos, ja Rose oli koettanut kertoa Noralle tämän hoidokin menestyksestä, luullen sen kiinnittävän hänen mieltään. Mutta ent. lapsenpiialle hän oli ja pysyi sinä pojanvesana, jota hän oli hoitanut. "Niin, se Edvart se oli niin joutava sen puolesta kun se kasteli vuoteensa, niin ihan. Joka ikinen yö, tietäkää se! Vielä niin suurena poikana — yhdennellätoista, oletteko kuullut hullumpaa!" Joka kerta kun Rose nyt näki sanomalehtien pohtivan valtioneuvoksen viimeistä puhetta, täytyi hänen hymyillä —.
Hän oli ostanut villaliivin Noralle joululahjaksi ja tilannut munakaakun. Sillä hän tietenkin tahtoi tuottaa mielihyvää kaikille kodin vanhuksille —.
Hänen oma joulunsa sitten. Kotona huoneessaan hänellä oli pieni kuusi, hän sytyttäisi sen kerran iltapäivällä, ennenkuin menisi setänsä luo, tai illalla kotiin palattuaan. Se olisi hänen oikea jouluiltansa. Hän oli saanut paketin tädeiltä Tanskasta, noilta ikuisesti uskollisilta äidin sisarilta, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, mutta jotka säännöllisesti lähettivät tervehdyksiä jouluksi ja hänen syntymäpäiväkseen; heidän pienet lahjansa hän oli pannut joulukuusensa juurelle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut lähetetyksi heille pienen paketin koruompeluksia. Ja että oli löytänyt ne kauniit vanhat pronssikynttiläjalat Torkildille.
Niin Torkild, ajatteli hän. Hänethän hänen oli tavattava kahdenkymmenen minuutin perästä; hän oli luvannut lähteä Torkildin kanssa ostamaan lahjoja Liedin lapsille, joiden luona tämä viettäisi jouluillan.
Rose oli katkeroitunut itselleen siitä, ettei hän ollut tyytyväinen siihen muutokseen, joka oli tapahtunut Torkildin käytöksessä häntä kohtaan. Torkild oli mitä parahin toveri, ritarillisin, uskollisin ystävä — eikä hän maininnut koskaan enää olevansa rakastunut häneen. Mutta silloin kun Torkild ei ollut malttanut olla puhumatta siitä, oli Rose kuvitellut olevansa pahoillaan siitä, pahoillaan Torkildin puolesta, häpeissään hänen lakkaamattoman hyvyytensä vastaanottamisesta, koska se johtui tunteesta, jota hän ei voinut tyydyttää. Ah, hän tunsi itsensä paljon nöyryytetymmäksi nyt, kun hän tiesi Torkildin olevan hänelle kiltin vain puhtaasti veljellisestä säälintunteesta —.
— Oi ei, tuo hänen tyytymättömyytensä nykyisin Torkildin seurassa ollessa, ei se muuten siitäkään johtunut, ettei hän olisi huolinut hänen säälistään. Hän oli varmaan todellisuudessa nauttinut heidän suhteestaan sellaisena kuin se oli ennen, katsonut sitä draamallisesti — siinähän oli kohtalokkuutta: hän näki itsensä vaeltamassa yksinään eteenpäin, tuijottaen eteensä tyhjyyteen, kaivaten, odottaen sitä tuntematonta, joka antaisi hänelle kaiken elämän onnen — ja hänen jäljessään seurasi Torkild askel askeleelta, sydän isoten häntä, halaten onnea häneltä, jolla ei ollut mitään antaa hänelle — hän oli Torkildille kohtalo.
Ja draaman päätös — sinä syysiltana Juhannuskummulla, jona he olivat suudelleet toisiaan jäähyväisiksi — omituisen merkitsevä hyvästijättö, joka ei ollut missään suhteessa siihen aiheeseen, että Torkild oli saanut paikan tehtaalla kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista — ja sinä kesäpäivänä, jolloin hän oli ollut käymässä Torkildin luona, kun he istuivat päivänpaisteessa ruusujen keskellä verannalla ja Torkild painoi kukan hänen käteensä ja sanoi niin äärettömän lempeällä ja lujalla äänellä toivottavansa hänelle kaikkea maailman onnea — sitä suurta onnea, jossa hän kokonaan unohtaisi Torkildin. Niin, vaikutus oli kieltämättä jonkunverran heikontunut Roseen nähden, sittenkun Betzy eräänä päivänä syksyllä oli kertonut olleensa kihloissa Torkildin kanssa kuukauden päivät edellisenä kesänä.
Rose nauroi katkerasti. Sen asian kanssahan hänellä ei ollut vähintäkään tekemistä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinenkin, jos Torkild olisi sekä kihlautunut että mennyt naimisiin toisen kanssa, kun hän vain olisi tullut siinä onnelliseksi. Mutta hänpä ei ollutkaan iloinen. Ei, hän olisi kyllä tahtonut olla kohtalona Torkildille, kunnes saisi itse oman kohtalonsa. Hän oli tuntenut karvasta nöyryytystä kuullessaan, että Torkild oli tilapäisesti voinut antaa sijaa elämässään kaikenlaisille muillekin kuin hänelle. Hän oli saanut oppia, ettei nainen tule helposti miehelle tämän koko maailmaksi, jollei hän anna hänelle mitään — hyvää taikka pahaa. — Ei puuttunut enää muuta kuin että hän olisi katunut, että oli koettanut olla aivan rehellinen ja oikeudenmukainen, ettei ollut keimaillut Torkildin kanssa, ei käyttänyt keinoja tämän pidättämiseksi kiinni itsessään. —
— Ja sitten se vastenmielinen asia, jota hän voinut saada mielestään — kutsumattomia ajatuksia tuppautui väkisin Torkildin elämästä muutenkin. Rosehan tiesi, että tämä oli ollut sekautunut sellaiseen — kauan, kauan sitten, sen oli Torkild itse kertonut hänelle silloin kun Rose oli vastannut suutelemalla häntä. Silloin ei hänellä ollut liittynyt mitään mielikuvia tuohon Torkildin tunnustukseen; se ei ollut suututtanut häntä hetkeäkään, hän oli vain ajatellut, että Torkild oli onneton. — Mutta nyt. Kaikki se vastenmielinen, jota hän inhosi tietää, ja josta hän ei kuitenkaan voinut olla kuulematta puheita konttorissa ja täysihoitolassa, se tunkeutui hänen mieleensä, vaikka hän kuinka olisi koettanut torjua sitä, ja hän ajatteli vasten tahtoaankin, että mahtoikohan myöskin Torkild —?
Hän häpesi itseään — sentähden hän ei enää ollut iloinen ollessaan
Torkildin seurassa.
* * * * *
Juna oli jo tullut, joten Torkild käveli odotellen aseman edustalla, kun Rose saapui sinne.
"Hyvää iltaa, olit oikein kiltti, kun suostuit lähtemään mukaani. Minä olen tyhmä keksimään lahjoja. Varsinkaan en käsitä, mitä minun on annettava rouva Liedille — olin ajatellut vyösolkea, luuletko sen sopivan?"
"Se sopisi varsin mainiosti", sanoi Rose.
"Ja sitten minun on kai lähetettävä kukkia?"
"Jompikumpi riittäisi, minun mielestäni. Minunkin olisi muuten ollut tilattava joku kukka Margot-tädille."
"Vai niin, sinä siis menet pastori Wegnerille huomenillalla?"
"Uh, niin." Rose huokasi. Se oli hänen isänsä veli, joka oli ollut pappina Trondhjemissa monta vuotta, mutta tullut tänä syksynä Kristianiaan. "Nyt minun täytyy antaa lahjat kaikille siellä. Ja siihen minulla ei tosiaankaan ole varoja enempää kuin haluakaan."
"No — ei suinkaan sinun tarvitse antaa heille muuta kuin jotakin turhanpäiväistä?"
"Sitäpä minä en tahdo. He ovat luonnollisesti kutsuneet minut tehdäkseen pienen hyväntyön Rose-raukalle. Mutta minä en tahdo istua siellä kuin jokin ruotivaivainen, jolle he ovat kilttejä. Ja minä olen ostanut Magdalle ja Evalle pitsinenäliinat, jotka maksoivat niin paljon, että olisin voinut saada sillä rahalla uudet kengät."
"Mutta Rose. Hyväähän he sillä ovat tarkoittaneet, poloiset."
"Hm, niin kyllä. Minua vain harmittaa niin kamalasti, että he niin hirveästi surkuttelevat minua, kun ei minulla ole kaikkea mitä heillä — serkuillani nimittäin. Heidän mielestään on minua sääli, kun minun täytyy istua konttorissa enkä pääse 'ulos' enkä ole 'mukana' enkä tunne heidän 'piiriään' enkä saa hakkailla heidän tuttaviensa kanssa eikä minua kutsuta tanssiaisiin heidän ystävättäriensä luo eikä hyväntekeväisyysmyyjäisiin rouvien kanssa, jotka heidän mielestään ovat hienoja ja kaikkea sellaista. Ihan kuin minä voisin kuvitella mielessänikään sen kauheampaa kohtaloa kuin olla samallainen kuin Magda ja Eva —"
"Ei, ei, minä ymmärrän kyllä. Mutta hyvä Jumala, he tarkoittavat sillä hyvää."
"Äh, niin. Ja sitten minä en heidän mielestään ole kyllin nöyrä. Sinä olet nyt ylpeä, sanoo täti, ihan niinkuin äitisikin oli. Ja siinä sinä olet hyvin tuhma, tyttöseni. — Että köyhät ihmiset, että minun olosuhteissani elävä tyttö julkenee omaksua mielipiteitä, se on tuollaisten ihmisten mielestä sopimatonta ylellisyyttä, tiedätkö. Katsos, minä tiedän, että nämä nenäliinat tulevat suututtamaan heitä. Mutta minäpä juuri tahdonkin olla ylpeä sellaisille ihmisille —.
"— On muuten rumaa viettää joulua sellaisin ajatuksin", virkkoi Rose surumielisesti. "Rumaa. Ja ikävää. Oi Torkild —.
"— Minut oli ensin kutsuttu Hansenille, konduktöörin perheeseen, jonka luona asun. Hekin tosin kutsuivat minut sen vuoksi, että he säälivät minua. Mutta se oli toisenlaista. He eivät olisi voineet syödä puuroa ja livekalaa ja tanssia joulukuusen ympärillä iloisin mielin, jos he olisivat tienneet minun istuvan yksin huoneessani sinä iltana. Mutta he ovat ehkä yhtä mielellään ilman minua, ja he luulevat tietysti, että minusta on paljon erinomaisempaa mennä setäni luo — hienoon taloon Incognitokadun varrelle. — Mutta kun rouva Hansen kutsui minua pitämään hyvänäni mitä heillä olisi jouluiltana, silloin olin sekä iloinen että kiitollinen, sen saat uskoa. Ja minä iloitsin siitä, että antaisin lapsille oikein sieviä lahjoja, sellaisia, joita tiesin heidän toivovan itselleen."
"Niin, nehän ovat kai hyvin miellyttävää väkeä, joiden luona sinä nyt asut?"
"Kyllä he ovat miellyttäviä. Tosi kyllä, sellaisten pieneläjien parissa minä aina olen hyvin hämilläni. Mutta minä olen hyvissä väleissä lasten kanssa, näetkös. Kun rouva on kaupungilla, pidän minä niitä silmällä hänen puolestaan. Meillä on iso nukkehuone, pikkutytöillä ja minulla, jolla me leikimme; minä opetan heitä laittamaan sellaisia sieviä huonekaluja tulitikkulaatikoista ja pahvista, jollaisia Doris ja minä laitoimme, muistatko, ja me liisteröimme ja leikkelemme ja maalaamme ja ompelemme minun huoneessani. Luulen, että siitä on minulle miltei vielä suurempi huvi kuin pikkutytöille. Ja sitten minä olin aikonut ostaa huomiseksi kaikkia mahdollisia pikkuesineitä nukkehuoneeseen mitä vain voisin löytää — kahvikupit ja kynttiläkruunun ja kynttiläjalkoja ja lintuhäkin ja pianon ja kukkaruukkuja ja silitysraudan ja joukon muuta. Mutta nyt en minä saakaan olla katsomassa, kun Inga ja Gyda ja Helene aukaisevat paketit ja asettavat esineet tupaan —."
He kulkivat Suurkatua pitkin. Rose seisahtui joka hetki matalien talojen ikkunanäyttelyjen eteen.
"Minusta tuntuu niinkuin kuuluisi asiaan tehdä jouluostoksia Suurkadun varrella. Kävin aina täällä mamman kanssa lapsena ollessani. Se johtui luonnollisesti ensi sijassa siitä, että täällä oli halvempaa, tai mamma luuli olevan halvempaa. Mutta hän sanoi syyksi sen, että täällä oli oikea joulutunnelma. Pienet matalat vanhat talot muistuttivat hänestä Nyborgia. Ja sellaiset puodit, jossa katto oli matalalla ja porrasaskeleet veivät ylemmäksi sisähuoneisiin. Me kävimme kurkistamassa vanhoihin pihoihin, joissa oli kuistikäytävät ympärillä ja kaikenlaisia nurkkauksia ja pimeitä sopukoita; minä ajattelin silloin aina Asbjørnsenin satuja. Eikö ollut oikeastaan omituista, että mamma, joka oli vieras täällä, tunsi vanhan Kristianian paljon paremmin kuin kukaan muu, jonka olen tavannut. Alhaalla linnoituksen luona ja sielläpäin hän tiesi kaikkien vanhojen talojen rakentajat ja asukkaat, heidän historiansa ja hyvin paljon kaikenlaista mitä oli tapahtunut missäkin —.
"Kun muistelen noita mamman ja minun joulukäyntejä Suurkadulla, tuntuu minusta muuten aina niinkuin olisi ollut lumipyry —.
"Sellainen, että lumi tuprusi valaistujen puodinikkunoiden editse, ja sitten nuo pimeät kojumyymälät kirkon edustalla ja kirkko itse, joka näytti niin suurelta ja valtavalta, koska kaikki talot täällä ovat niin matalia, ja tornikello loistamassa ylhäällä ilmassa — se olikin todella kaunista ja joulumaista —."
Torkild kääntyi ja katsoi taakseen. Hän ei ollut koskaan ennen pannut sitä merkille. Täältä, noiden matalien talojen yli katsottuna, vaikutti kirkko kauniilta kohotessaan siinä pimeänä ja jykevänä, valaistu tornikello korkealla taivaalla.
"Ja nyt tulee lumikin", virkkoi Torkild iloisella äänellä. Hän näytti
Roselle ensimmäistä hiutaletta palttoonhihallaan.
"Niin, ajattele! Oi kunpa tulisikin lunta!" Rose piti puuhkaa edessään tavoittaen kiinni harvakseen tippuvia pikku tähtiä.
Se oli suurenmoista. Kun he tulivat ulos eräästä matalasta myymälästä, jossa oli sisähuoneisiin vievät porrasaskelmat, purjehtivat raskaat lumihöytyvät ikkunoiden ja kaasulyhtyjen valovirrassa, ja pitkin ajotien laitoja oli jo ohut valkoinen peite mutaisella, likaisella kadulla.
* * * * *
Lunta tuli taivaan täydeltä, kun he kulkivat ylöspäin kaupungin läpi. Vaunujen räminä kovaksi jäätyneellä kadulla oli jo vaimentunut hupaiseksi, hiljaiseksi jouluhyörinän ääneksi; puodinikkunain valot eivät enää törröttäneet parrujen tavoin kirpeässä ja raa'assa pakkassumussa, ne loistivat hilpeästi kieppuvissa lumipyörteissä. Teki hyvää tuntea hiutaleita kasvoillaan, nähdä kuinka ne valkaisivat vaatteet, puhdas, raikas ilma oli hyvää hengittää.
"Miten kummalla saamme selvitetyksi, mitkä paketit ovat sinun ja mitkä minun", nauroi Rose, sillä Torkild oli ottanut kaikki kantaakseen.
"Saamme avata ne ja katsoa. Muuten saa kohtalo ratkaista, mitä on lankeava Liedin ja mitä Hansenin lapsukaisille. Voimmehan katsella niitä syödessämme. Menisimmekö Ingebretille; siellä on niin ihanan rauhallista —."
He kulkivat Kuninkaankatua alaspäin, lumisten, paketeilla lastattujen ihmisten virtaa vastaan. Kaikki ihmiset menivät ylöspäin. Puoteja alettiin sulkea. Oli niin miellyttävää kulkea siten kaikkien hyöriväin ihmisten ohi keskuksen ulkopuolella olevia hiljaisia kortteleita kohti, missä valaistut ikkunat olivat verhoilla peitetyt ja ainoastaan harvat äänet rikkoivat lumituiskun hiljaisuutta.
"Ei kiitos, minä haluaisin mieluummin teetä ja voileipää. Minä todella kaipaan vähän hyvää lämmintä teetä. Paljon teetä —." Rose otti mustan plyyshihatun päästään ja ravisti siitä pois lumikinokset. Hiukset olivat hiukan märät hänen otsallaan, ja silloin ne kihartuivat pikku hiukkasen.
Matala hauska kahvila öljyttyine paneeleineen ja puukattoineen oli melkein tyhjä — vain joitakin vanhoja kaljupäisiä liikemiehiä istui syömässä turskaa eräässä nurkassa. Rose ja Torkild istuutuivat sohvakulmaukseen lähelle ovea.
Rose alkoi heti aukoa paketteja ja lajitella joululahjoja. Sohva ja molemmat tuolit olivat tuossa tuokiossa paperin ja pahvirasioiden peitossa.
"Eivätkö ole viehättäviä?" sanoi hän ihastuksissaan nukkeleluistaan.
"Inga saa nämä kullatut kahvikupit. Etkö usko hänen tulevan iloiseksi?
Minä olisin hurmautunut aivan mielettömäksi sellaisista pienenä
ollessani —."
Tee tuotiin, ja Rosen täytyi hiukan koota kaikkia lelujaan.
"Joulu on ihana sittenkin", sanoi hän hiljaa. "Minusta joulu on ihana.
Vaikka minulle itselleni ei tulekaan mitään joulua."
"Me kaksi, joille ei tule joulua", sanoi Torkild. "Kuule — vietetään yhdessä yksi päivä ja koetetaan laittaa joulu."
Rose nyökkäsi.
"Eikö kävisi päinsä, että minä koettaisin saada hankituksi pienen kuusen?" sanoi Torkild. "Sinä voisit koristaa sen? Minun luonani, tarkoitan."
Rose nyökkäsi jälleen. Torkild huomasi hänen välttävän katsoa häneen.
"Eikö se sinusta olisi oikein mieluista, Rose? Menisimmekö mieluummin yhdessä jonnekin muualle —."
"Ei, ei."
"Niin, minä en tiedä. Sinä olet ollut niin omituinen usein viime aikoina", sanoi Torkild hiljaa.
"Olenko minä", sanoi Rose heikosti. Ja hän jatkoi silmänräpäyksen epäröinnin jälkeen: "Minusta — en oikein tiennyt —. Ajattelin, että ehkä sinä et välittänyt niin kovin paljon enää minun seurastani. Ja silloin minusta tuntui niin ikävältä aina vain ottaa vastaan kaikkea, mitä sinä teet ollaksesi minulle kiltti —."
"Minusta tuo oli hyvin merkillinen ajatus, Rose", sanoi Torkild hiljaa, mutta pannen painon joka sanalle. Ja hänen silmänsä eivät irtautuneet Rosen silmistä, ennenkuin tämä loi ne alas.
"Eihän se olisi muuta kuin ymmärrettävää, jos sinä olisit väsynyt minuun kerran", kuiskasi hän miltei itkemäisillään.
"Kun sinä olet voinut sellaista ajatella", sanoi Torkild äskeiseen tapaan. "Silloin sinä et ole tainnut koskaan ymmärtää, mitä minä olen sanonut sinulle niin monen monta kertaa. Ei ole mitään, mikä voisi muuttua, Rose, minun tunteissani sinua kohtaan. Minä en ole puhunut siitä pitkiin aikoihin. Sillä minä en tahtonut olla sinulle kiusanhenkenä — enkä kerjäläisenäkään — kun sinä olet minulle se mikä olet. Päinvastoin — minä tahdoin koettaa, enkö voisi antaa edes pikkuruista murua sinulle kaiken sen vastineeksi, mitä sinä olet minulle ja olet ollut minulle ja aina tulet olemaan minulle."
Rose istui ja katsoi alas.
"Niin, mutta Torkild", sanoi hän hiljaa.
"No?"
"Ei se ollut mitään. Minä luulin, että sinä olit sittenkin väsynyt minuun. Olin kuullut, näet, että olisit ollut kihloissa Betzyn kanssa —."
"Kuka sitä on sanonut?" kysyi Torkild nopeasti.
"Betzy itse. Eikö se sitten ole totta?"
"Kyllä se on totta." Torkild naurahti. "No mutta eikös se Betzy olekin erinomainen kapine."
Rose katsoi häneen hämmentyneenä:
"Mutta. Kun sinä sanot — tunteneesi sellaista — — minua kohtaan — aina. Sitä minä en ymmärrä."
"Etpä kylläkään ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa ja vakavasti kuten äskenkin. Rose odotti, että hän sanoisi vielä jotakin. Mutta Torkild oli vaiti. Käsi leuan alla hän istui ja katsoi eteensä. Kerran häivähti pieni kaukainen ja ohimenevä hymy hänen kasvoillaan.
"Muuten sanoi Betzy, ettei hän uskonut sinun välittäneen hänestä", sanoi Rose hämillään. "Hän sanoi luulevansa sinun tehneen sen uhmalla."
"Siinä Betzy erehtyi." Torkild hymyili jälleen pientä omituista hymyään. "Minä välitin hänestä. Toisella tavalla."
"Voisitko mennä kihloihin jonkun muun kanssa vieläkin? Josta voisit ruveta pitämään — sillä toisella tavalla?" kysyi Rose.
"En." Torkild naurahti hiukan itsekseen.
Rose istui polttavan punaisena alasluoduin silmin. Hän ei yrittänytkään selvittää omia hämmentyneitä tunteitaan. Hän ei tiennyt mille Torkild oli hymyillyt. Hän tiesi vain, että sellaisena kuin hän oli Torkildin nähnyt, sellainen ei hän ollut. Hän oli luullut tuntevansa Torkildin ulkoa ja sisältä — ja nyt hänelle selvisi, ettei hän tainnut tunteakaan. Ja se sai hänestä tuntumaan siltä kuin Torkild olisi tullut paljon suuremmaksi, ja hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja araksi hänen edessään.
Kerran hän nosti katseensa Torkildiin, mutta veti samassa silmänsä takaisin ja punastui jälleen. Torkild istui ja katsoi hellittämättä häneen äskeinen pieni hymy huulillaan.
Torkild kaatoi lisää hänen kuppiinsa. He söivät ja joivat puhumatta. Rose kyyristyi kokoon sohvassa; tuo uusi hämmentävä tunne, että hän oli pieni olento, jolle Torkild hymyili, sai hänen sydämensä tykyttämään. Hänen poskensa paloivat yhä; jalat olivat jääkylmät, sillä kengät olivat läpimärät. Kun he olivat lopettaneet syönnin ja Torkild tarjosi hänelle savukekoteloaan, näki Rose hämmästyen käsiensä vapisevan hiukan.
Äkkiä Torkild otti pienen neliskulmaisen käärön taskustaan ja ojensi hänelle.
"Olen ostanut sinulle joululahjan. Tahdotko katsoa sitä nyt, vai haluatko antaa sen odottaa huomiseen?"
Rose tunsi, että käärössä oli kotelo:
"Tahdon mieluummin katsoa nyt. Oi Torkild, minä pelkään, että se on jotakin, joka on aivan liian hienoa minulle."
Hän aukaisi käärön ja avasi vanhan kuluneen nahkarasian. Se sisälsi vanhanaikaisen kaulanauhan, se oli hienoa kultatyötä, tummansinipunervilla ametisteilla koristettu.
"Oi mutta Torkild. Oletko hullu, kun ostat tällaisia minulle —."
"Pidätkö siitä?"
"En ole koskaan nähnyt kauniimpaa", sanoi Rose hiljaa.
"Niin, minustakin se oli oikein kaunis. Näin sen kesällä eräällä muinaisesineiden kauppiaalla ja ostin sen silloin. Ajattelin, että ottaisin itselleni kerran oikeuden antaa sinulle lahjan, joka mielestäni olisi kyllin kaunis sinulle."
"Kiitos", kuiskasi Rose.
"Pane se päällesi", pyysi Torkild hetken kuluttua.
"Oi, minä en voi, Torkild. Tämän puseron kanssa — se olisi synti." Hän katsoi monesti pestyyn vaatimattomaan puseroonsa.
"Pane nyt sentään. Vain koetteeksi."
"En tahtoisi sitä tehdä. Tahtoisin mieluummin pitää sitä päälläni ensi kerran, kun tulen sinun luoksesi viettämään jouluiltaa."
* * * * *
Vähän myöhemmin he seisoivat yhdessä kahvilan edustalla. Lumituisku oli lakannut — korkealla valkoisen maan ja puiden yllä, jotka kohosivat ilmavien valkoisten kupujen tavoin kaasulyhtyjen keltaisten liekkien välillä, oli taivas pohjattomana ja mustana.
Kumpikaan heistä ei puhunut, kun he, sen sijaan että olisivat kääntyneet ylöspäin kaupunkia kohti, astelivat hiljaa Pankkitorin lumipeitteen poikki ja lähtivät menemään hiljaista pimeää katua pitkin linnoitukseen päin.
Rose ei ajatellut mitään. Koko hänen mielensä oli pelkkää odotusta; hän pelkäsi, mutta hän oli täynnä kaipausta. Se on Torkild, ajatteli hän — sehän on Torkild. Mutta hänestä tuntui kuin hänen rinnallaan olisi kävellyt vieras ja tuntematon mies. Jännityksissään hän puristi kädessään kaulanauharasiaa; oli kuin hän olisi antautunut kaiken tuntemattoman valtoihin ottaessaan sen vastaan.
He kuulivat tuskin omia askeleitaan syvässä, pehmeässä lumessa. Ratsastusmaneesin muurin juurella oli pimeää, lyhtyjen valopiirien väliä pitkälti. Puistossa hohtivat pensaat valkoisten kinosten näköisinä.
Kun Torkild pysähtyi ja taivutti kasvonsa Rosen kasvojen yli, kohotti Rose päänsä ja otti vastaan hänen suudelmansa. Hän seisoi hiljaa ja antoi Torkildin suudella niin paljon kuin tahtoi, ja kun Torkild otti ja painoi hänet lujasti itseään vasten, pani hän kätensä hänen kaulaansa.
"Rose — onko se totta?" kuiskasi Torkild aivan hiljaa ihan hänen korvansa juuressa, ja hänen äänensä sai väreet kulkemaan Rosen selkää pitkin.
Rose nyökkäsi ja kohotti kasvonsa jälleen suudeltaviksi. Niille varisi joku jääkylmä lumihitunen heidän yläpuolellaan olevasta puusta, ennenkuin Torkild peitti ne omilla kasvoillaan.
"Rakastatko minua?" kuiskasi Torkild jokaisen suudelman välillä.
"Rakastatko minua?"
"Kyllä." Rose olisi tahtonut sanoa: minä rakastan sinua, mutta ei voinut. Oli kuin hän ei olisi kyennyt saamaan esille täyttä sanaa — hämmentyneestä, yllätetystä sydämestään. Ja hän kuiskasi sen sijaan:
"Sinäkö se olet, Torkild? Onko se totta, että se olet sinä? Minusta tuntuu kuin sinä et olisi sinä. On niinkuin olisit tullut joksikin toiseksi —."
"Minä en ole tullut toiseksi", kuiskasi Torkild vastaukseksi.
"Olet sinä. On niinkuin en olisi tuntenut sinua koskaan ennen."
"Rakkaus se on, jota sinä et ole tuntenut ennen", sanoi Torkild hiljaa.
Rose toisti sen. "Rakkaus se on, jota minä en ole tuntenut ennen." Se kuului niin ihmeellisen ihanalta. Se oli rakkaus. Se oli rakkaus. Hän otti äkkiä kiihkeästi Torkildin kasvot molempien käsiensä väliin ja katsoi niihin. Niin, se oli rakkaus, sen näköinen se oli. Hän veti Torkildin puoleensa, ja nyt suuteli Rose vuorostaan heidän seisoessaan siinä luntaan varistelevien puiden alla öisellä, hiljaisella, autiolla kadulla.