II
Kaunista säätä jatkui loppukesään asti. Keskellä päivää hehkuivat kalliot tulikuumina, ja meri välkkyi ja vaahto kuohui valkoisena niillä kohdilla kallion juurella, missä aina kävi pienet hyrskyt.
Olav oli varhain ylhäällä aamuisin, mutta nyt hän ei kiivennyt enää kalliolle. Hänellä oli tapana nojata aitaan, joka kiersi pohjoista peltoa ja jonka reunaa laiturilta tuleva polku kulki. Siitä hän näki alas lahdelle ja laakson pohjaan, melkein yli koko talonsa alueen. Mutta Foldenin suunnalla ja etelässä oli esteenä erään kallion kylki, joka suojasi Hestvikenin ulointa viljelyskelpoista sarkaa — vuonosta näkyi vain vilaus pohjoisessa Härän kiiltävän kallon ja metsäisen kaulan sivuitse. Toisella puolen kylpi Hudrheimin seutu auringonpaisteessa — matala, aution näköinen selänne harvaa petäjää kasvavine metsineen. Taempana selänteen laella oli peltoja ja suuria taloja, Olav oli käväissyt siellä kerran, mutta täältä päin ei näkynyt mitään ihmisen jälkiä.
Peltomaan keskeltä kohosi kallioita niin taajasti, että vaalea sänki näytti aivan kuin rikkinäiseltä — siellä täällä vain oli kappale peltoa kahden punertavan kallionystyrän välissä. Mutta pellosta nouseva vilja oli hyvää ja kypsyi nopeasti, sillä maata lannoitettiin laiturilta tuoduilla kalansisälmyksillä, ja vuoren halkeamissa kasvoi erästä ruohoa, jota Olav ei ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hänen tultuaan tänne alkukesästä oli sillä parhaillaan pienet, purppuranpunaiset tähtikukat, mutta nyt olivat itse ruohonkin hienohelpeiset lehdet käyneet veripunaisiksi ja ruosteenkarvaisiksi ja ne olivat täynnä siemenkotia, jotka muistuttivat pitkänokkaista kattaraa.
Talonhoidosta Olav oli parhaiten perillä. Hän näki täällä kaivattavan paljon työtä — vanhat niityt oli perattava pensaista, karja saatava kasvamaan, rakennukset pantava kuntoon. Hän oli pestannut Bjørnin, Gudridin miehen kalastamaan ja pyytämään muuta riistaa tulevan puolen vuoden ajaksi. Hänellä ei ollut kokemusta sellaisessa, mutta ensi talvena hän aikoi lähteä Bjørnin mukana merelle, että oppisi niitä toimia, joilla Hestvikenin entinen varallisuus oli saatu kokoon. Bjørn neuvoi häntä myös ryhtymään ensi kesänä uudestaan suolanpolttoon Hevoskallion etelänpuoleisessa lahdessa.
Mutta kaikkien ajatusten pohjalla, jotka askartelivat päivän töissä ja tulevissa tehtävissä, kyti Olavin mielessä syvä, onnekas rauha. Päivä solui ikään kuin keskeymätön onnenhetkien virta. Ja juuri siksi, koska tiesi vaarallisten muistojen piilevän virran alla ja tiesi sen olevan jonkinlaista voimaa itsessään, että hän saattoi jättää ne makaamaan sinne muistamatta niitä, hän tunsi myös ylpeyttä siitä, että hän voi olla niin tyyni ja iloinen.
Selkeästi ja kylmästi hän ymmärsi, että entiset koettelemukset saattoivat kohdata heitä uudelleen. Mutta hän iloitsi hyvistä päivistä niin kauan kuin niitä kesti.
Näin hän seisoi aamu aamun jälkeen eteensä tuijottaen, mietteissään, tuon unenomaisen onnentunteen aaltoillessa ajatusten pohjalla. Hänen vaaleat kasvonsa näyttivät kovilta ja tylyiltä ja silmäterät muuttuivat teräviksi kuin neulankärki. Arveltuaan Ingunnin nousseen ylös hän palasi kartanoon. Hän nyökkäsi vaimolleen tervehdykseksi tuskin huomattavasti hymyillen heidän kohdatessaan toisensa ja näki pienen, iloisen punastuksen tämän raikkailla kasvoilla sekä hiljaisen, kainon onnen, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja kaikista hänen eleistään.
Ingunn oli nyt kauniimpi kuin milloinkaan. Hän oli lihonut vähän, hänen hipiänsä oli hohtavan tuores, ja hänen silmänsä näyttivät suurenneen ja muuttuneen sinisemmiksi valkoisen päähineen alla.
Hän liikkui pehmein, alistuvin liikkein — oli käynyt hiljaiseksi, tasaiseksi, lempeäksi kaikkia kohtaan ja miltei nöyräksi miehensä edessä. Mutta jokainen saattoi huomata, että hän silti oli iloinen, ja kaikki, jotka olivat nähneet Olavin vaimon, pitivät hänestä.
Olav nukkui edelleen niukasti öisin. Tunti tunnin jälkeen hän makasi valveilla liikahtamatta, kohentaen vain väliin hiukan puutuvaa käsivarttaan, jonka päällä Ingunn makasi. Tämä lepäsi niin turvallisesti hänen vieressään unessa, ja Olav hengitti hänen hiustensa makeaa heinäntuoksua. Koko hänen olemuksensa huokui lämpöä, nuoruutta ja terveyttä — ja siinä pimeässä maatessaan Olavista tuntui kuin ikäloppujen vanhusten jättämä ilkeä henki olisi paennut loukkoon voitettuna ja karkotettuna. Näin hän makasi tuntien ajan kuluvan, eikä kaivannut unta. Tuntui niin hyvältä maata näin ja tuntea ainoastaan Ingunnin läheisyys; nyt he viimeinkin olivat turvassa. Hän siveli kädellään tämän olkaa ja käsivartta — se oli silkinhieno ja viileä; peite oli valunut alas. Mies veti sen ylös, kumartui hänen puoleensa hyväillen, ja toinen vastasi hänelle unen horteesta pienin, unisin lempisanoin kuin lintu, joka äännähtelee yöpuulla kyyhöttäessään.
Mutta hänen sydämensä oli tullut araksi ja pelokkaaksi — se säikähteli kuten lintu, joka lehahtaa oksalta. Hän huomasi sen itse ja varoi näyttämästä sitä muille.
Eräänä aamuna hän seisoi aidan vieressä katsellen lehmiään, jotka oli päästetty sänkipeltoon; joukossa oli myös sonni. Se oli ainoa kaunis eläin koko karjassa, iso ja lihava, kiiltomusta, selässä kellervä juomu. Mutta katsoessaan siinä sonnia, joka astuksi mäkeä alas hitain, raskain askelin, hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin tuo vaalea juomu sen mustassa selässä olisi kiemurrellut kuin käärme, ja silloin hän säikähti. Sitä kesti vain hetken, sitten hän taas tyyntyi. — Mutta sen jälkeen hän ei voinut pitää sonnista koskaan yhtä paljon kuin ennen, ja tuo tunne vaivasi häntä vuosikausia, koko ajan kun sonni oli talossa.
* * * * *
Niin kauan kuin kesäistä ilmaa jatkui, kävi Olav joka päivä rannassa päivällislevon aikana. Hän ui niin kauas selälle, että näki kallioiden takana olevat talot — kääntyi selälleen, lepäsi ja jatkoi uintia. Useimmiten oli Bjørn hänen mukanaan uimassa.
Eräänä päivänä heidän noustuaan vedestä ja istuessaan itseään kuivatellen tuulessa sattui Olav katsomaan Bjørnin jalkoja. Ne olivat suuret, mutta korkearintaiset ja jäntevät — varma merkki miehen vapaasyntyisyydestä. Hän oli kuullut sanottavan, että jaloista näkyi heti, oliko miehen veressä tippaakaan vanhain orjasukujen verta. Bjørnin kasvot ja kädet olivat tummat ja kovat kuin taula, mutta ruumis oli maidonvalkoinen ja tukka hyvin vaalea, vaikka tuntuvasti harmaantunut. Olavin huulilta pääsi kysymys:
"Oletko sinä sukua meille Hestvikenin miehille, Bjørn?"
"En", sanoi Bjørn lyhyeen. "Piru vieköön! Etkö sinä itse tiedä, kenelle olet sukua?"
Olav tuli vähän hämilleen; hän sanoi:
"Olen kasvanut kaukana omaisteni luota. Saattaahan suvussa olla haaroja, joita ei tunne."
"Tarkoitit, olinko minä yksi Likaparran vesoja, joita on kaikkialla", sanoi Bjørn tuikeasti. "Ei, minä olen kunniallista sukua, ja sitä ovat isäni olleet seitsemässä polvessa. En ole milloinkaan kuullut meidän suvussamme olleen äpäröitä!"
Olav puraisi huultaan. Hän oli vihainen — mutta itsehän hän oli suututtanut toisen. Hän ei sanonut mitään.
"Mutta meissä on muuan vika", jatkoi Bjørn, "että me puskemme aivan kuin sonni, kun meitä härnätään — jos se on sinun mielestäsi vika. Eikä käsi siedä kauan iskuja — ellei se saa paljon kultaa perästäpäin."
Olav oli vaiti. Bjørn sanoi nauraen:
"Tapoin naapurini, kun me riitaannuimme parista hihnasta. Mitä sinä sanot siitä, Olav isäntä?"
"Ne hihnat tulivat kalliiksi. Olivatko ne sitten niin mainiot?"
"Olin lainannut ne Gunnarilta kantaakseni heinät korjuuseen. Mitä arvelet nyt?"
"Minä arvelen, etten voi uskoa sinulla olevan tapana palkita toisia sillä lailla ystävyyden osoituksesta", sanoi Olav, "luulen siis noissa hihnoissa olleen jotakin erityistä."
"Gunnar taisi luulla minun ajatelleen niin", lausui Bjørn, "— sillä hän syytti minua siitä, että olin katkaissut ne."
Olav nyökkäsi. Kumartuen alas sitomaan kenkäänsä Bjørn sanoi:
"Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani, Olav Auduninpoika?"
"Sitä ei ole helppo tietää", sanoi Olav. Hän koetti työntää soljen neulaa paidankauluksen läpi.
"Niin — sillä kukaan ei olisi keksinyt syyttää sinun asemassasi olevaa miestä parin vanhan nahkahihnan varastamisesta", sanoi Bjørn. "Mutta et sinäkään, Olav, hillinnyt kättäsi silloin, kun kunniasi oli kysymyksessä."
Olav seisoi mekko käsissään aikoen juuri vetää sen päänsä yli; nyt hän antoi kätensä vaipua.
"Mitä sinä tarkoitat —?"
"Tarkoitan, että — kun tällä seudulla kuultiin sinun tappaneen sukulaisesi, koska tämä kieltäytyi antamasta sinulle sitä neitoa, joka oli sinulle luvattu, ja puhui rumia perästäpäin — niin silloin ajattelin, että sille miehelle olisin valmis tekemään ystävän teon, kun kerran tulisit kotiin. Muuten en olisi hakenut työtä niin läheltä niitä paikkoja, missä itselläni kerran oli talo — vaikkei se ollut suuri —."
Olav kiinnitti vyötänsä. Hän irrotti tikarin, joka riippui siinä; se oli hyvä ase: terä vieraan maan raudasta ja kahvassa hopealaatta koukkuineen, jonka saattoi kiinnittää vyöhön. Hän ojensi tikarin Bjørnille.
"Otatko tämän ystävyyden osoitukseksi, Bjørn?"
"En. Etkö tiedä, Olav, ettei puukkoja saa antaa ystävilleen — se leikkaa poikki ystävyyden. Mutta osoita minulle ystävyyttä siten, ettet enää anna apua eukolle, joka juoksentelee täällä."
Olav punastui — ja hän oli samassa ihmeen nuoren näköinen. Hämmennystään peittääkseen hän sanoi keveästi, hypäten vuoren laidalle ja alkaen nousta mäkeä ylös:
"En arvannut, että tällä seudulla tiedettäisiin niin paljon minun ja
Kolbeininpoikien väleistä."
* * * * *
Bjørn oli pelästyttänyt hänet niillä sanoillaan, että hän oli nopsa kädestään kun kunnia oli kysymyksessä. Hän ei ollut muistanut enää koko Einar Kolbeininpojan murhaa; se vaivasi häntä niin vähän muuna kuin niiden onnettomuuksien aiheena, joista hän nyt oli päässyt, eikä hän siis heti ollut voinut ajatella Bjørnin tarkoittaneen sanoillaan sitä.
Olav oli pitänyt Bjørnistä, kun tämä tuli tarjoamaan palvelustaan, ja hän piti tästä edelleen. Mutta hän ymmärsi, ettei Bjørnistä pidetty paikkakunnalla. Hänen vaimonsa, Gudrid, kävi Hestvikenissä tavan takaa; Bjørn ei näkynyt ilostuvan hänen tulostaan ja hän kävi harvoin kotonaan. Olav huomasi myös pian, että Gudrid oli mitä liukkain juoruämmä, joka mieluummin juoksenteli talosta taloon pusseineen kuin hoiti kotiaan. Rundmyrissä ei myöskään ollut niin huutavaa köyhyyttä kuin hänen sanoistaan olisi voinut päätellä; Bjørn huolehti omistaan paremmin kuin Gudrid väitti, lähetti sinne milloin lihaa milloin kalaa, jopa jauhojakin, ja heillä oli lehmä ja vuohi. Mutta Olav oli kutsunut eukkoa kasvatusäidiksi, eikä tätä nyt käynyt lähettäminen talosta ilman antia. Olavia harmitti, että hän oli joutunut tähän välikäteen — hän ymmärsi Bjørnistä tuntuvan pahalta, tämä kun oli ikään kuin talon renkien päällysmies, että hänen vaimonsa kävi tuolla tapaa pyytämässä almuja.
Olav oli alkanut tuntea vetoa vanhempien miesten seuraan. Hän oli tietämättään kaivannut poikavuosinaan jotakuta, joka olisi viitsinyt opettaa ja ohjata häntä. Hän oli nyt hyvin alamainen ja kunnioittava vertaisiaan vanhempia miehiä kohtaan ja avulias ja palvelevainen iäkkäitä köyhiä kohtaan, ja hän otti kärsivällisesti vastaan näiden neuvot ja noudatti niitä, sikäli kuin ymmärsi ne järkeviksi. Olav olikin itse harvapuheinen joutuessaan vieraiden seuraan — mutta vanha väki sai helposti jutun sujumaan hänen tarvitsematta sanoa montakaan sanaa joukkoon tai kuunnella joka hetki. Ja nämä pitivät kovin nuoresta Hestvikenin isännästä.
Ikäistensä parissa hänestä kyllä pidettiin myös kohtalaisesti, vaikka jotkut tuumivat, ettei hänen parissaan juuri syntynyt leikki ja ilonpito; ja muutamat epäilivät hänen hiljaista, säveää käytöstään ylpeydeksi. Mutta toiset sanoivat vain, että hänen elämänsä oli hiukan raskasta ja ettei hän ollut erityisen älykäs. Siitä kuitenkin kaikki olivat yhtä mieltä, että Olav ja hänen vaimonsa olivat harvinaisen kauniita molemmat ja osasivat esiintyä säädykkäästi vieraissa käydessään.
* * * * *
Eräänä lauantaina, iltasen aikaan, tulivat Olav ja Bjørn talon molempien renkien kanssa laiturilta. Silloin he näkivät ratsujoukon ajavan esiin Kverndalenin metsiköstä ja karauttavan mäkeä ylös taloa kohti. Siinä oli kaksi miestä ja kolme neitoa, joiden pellavanvaalea tukka hulmusi hajallaan satulaan asti ja joilla oli yllään punaista ja sinistä. Näky oli kovin kaunis niityn heleää vihantaa vasten — ja Olav ilostui suuresti tuntiessaan Arnentyttäret.
Hän syleili ja suuteli heitä iloisesti auttaessaan heidät alas hevosen selästä, ja sitten hän vei heidät vaimonsa luo, joka seisoi ovella lausuen vieraat tervetulleiksi hiljaisella tavallaan.
Neidot eivät olleet päässeet tuliaiskemuihin, ja pyhien jälkeen piti kahden nuoremman palata kotiin isänsä luo; nyt oli pappi lähettänyt heidät tänne tervehtimään sukulaisensa vaimoa ja tuomaan tälle lahjoja. Papin rengit saattoivat neitoja, ja kun he ratsastivat Skikkjustadin ohi, tahtoi kartanon poika liittyä heidän seuraansa; hän oli puhunut Olavin kanssa joistakin kaupoista viikko sitten.
Olav nousi aitanparveen, riisui pois kalavaatteensa ja pukeutui pyhätamineihin. Hän iloitsi siitä, että nämä nuoret sukulaisneidot olivat tällä seudulla, siten ei Ingunnin tarvinnut olla niin yksin. Hän oli kuullut huhuttavan, että sira Benedikt ja Skikkjustadin Paal olivat ajatelleet naittaa toisilleen Signen ja Baard Paalinpojan, ja näytti siltä, kuin ei nuorilla olisi ollut mitään sitä vastaan; jos tuo kauppa saataisiin syntymään, olisi siitä hupia Hestvikenin parillekin.
Ulkona oli tyyni ja kylmä; ilman vaalea selkeys ennusti yöhallaa. Sisälläkin oli kylmä — täytyi panna lujasti puita lieteen. Syönnin jälkeen nuoret koettivat leikkiä vähän aikaa pihamaalla, pimeän tuloon asti, saadakseen lämpimän ruumiiseensa. Mutta Ingunnia ei saatu mukaan. Hän istui vaippaan kääriytyneenä ja oli viluisen näköinen; hän oli niin hiljainen kuin olisi ollut pahoillaan jostakin. Olav poistui silloin myös tanssista ja meni istumaan vaimonsa viereen — ja sitten tulikin niin pimeä, että kaikki lähtivät sisään. Nyt nuo kolme sisarta panivat alkuun monenlaisia kujeita, arvoituksia ja leikkejä, joita saattoi leikkiä sisällä, ja heillä oli hyvät lauluäänet. He olivat joka suhteessa säädykkäitä ja hyvän kasvatuksen saaneita neitoja. Mutta Ingunn oli jatkuvasti huonotuulinen, eikä Olav voinut olla oikein iloinen, kun hän ei ymmärtänyt, mikä vaimoa vaivasi.
Olav kietaisi kätensä Torunnin ympärille ja vei hänet Ingunnin luo. Torunn ei ollut vielä kolmeatoista, mutta sievä ja hilpeä lapsi. Mutta ei hänkään saanut talon emäntää vilkkaammaksi.
Olav lähti vieraitaan saattamaan myöhemmin illalla. Ilma oli kaunis; täysikuu paistoi kirkkaasti korkealta taivaalta, mutta vuonolta alkoi nousta usvaa, joka sumensi rinteen varjot. Olav talutti Torunnin hevosta.
"Sinun vaimosi ei pidä meistä, Olav", sanoi tyttö.
"Kuinka voit ajatella sellaista", sanoi Olav nauraen. "Kuinka hän ei pitäisi teistä! En ymmärrä, mikä oli pahoittanut hänen mielensä tänään."
Ingunn oli vuoteessa Olavin palatessa kotiin, ja laskeuduttuaan hänen viereensä Olav huomasi hänen itkevän. Hän taputti Ingunnia ja pyysi häntä kertomaan surunsa. Vihdoin viimein hän sai toisen purkamaan sydämensä — hän oli niin pahoinvointinen; se johtui kai siitä, että hän oli syönyt simpukoita käydessään laiturilla aamulla. Olav sanoi, ettei hän saisi tehdä toiste niin — hänen täytyi sanoa Olaville tai Bjørnille kun halusi niitä, he ymmärsivät, mitkä olivat hyviä. Sitten hän kysyi, eivätkö hänen sukulaisneitonsa olleet Ingunnin mielestä sieviä ja herttaisia.
Ingunn myönsi sen, mutta sanoi sitten aivan kuin paheksuvalla äänellä: "Ja niin kovin iloisia. Sinäkin tulit aivan vallattomaksi, Olav — aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti. Huomaan sinun pitävän heistä."
"Kyllä", sanoi Olav, ja hänen äänensä uhkui iloa kun hän vain ajattelikin tätä iloista iltaa. Heillä oli molemmilla oleva paljon iloa siitä, että nämä herttaiset, kaunistapaiset nuoret sukulaisneidot asuivat tällä seudulla, lisäsi hän vielä.
Olav kuuli Ingunnin hengittävän raskaasti. Hetken kuluttua tämä kuiskasi:
"Olimmehan mekin, Tora ja minä, sinun leikkitovereitasi kotona — mutta en muista sinun milloinkaan leikkineen ja telmineen noin iloisesti kanssamme."
"Kai sitä sellaistakin sattui", arveli Olav. "Mutta minähän olin vieraan miehen talossa", sanoi hän hiljaa. "Jos olisin saanut kasvaa omien sukulaisteni keskellä, luulen, että olisin ollut vähemmän juro ja hiljainen poikana."
Hetken kuluttua hän huomasi Ingunnin jälleen itkevän. Ja nyt hänen itkunsa kävi niin rajuksi, että Olavin täytyi lähteä hakemaan vettä. Saatuaan sytytetyksi päreen hän näki Ingunnin kasvojen olevan niin punaiset ja tulehtuneet, että hän pelästyi tämän syöneen jotakin oikein myrkyllistä. Hän puki ylleen pari vaatekappaletta, lähti hakemaan tuoretta maitoa ja pakotti tämän juomaan sitä; ja silloin hän viimeinkin rauhoittui ja nukkui.
Vähän ennen pyhäinmiestenpäivää Olav oli pappilassa muutamien muiden miesten kanssa. He olivat tulleet pyytämään kirjeenkirjoitusapua. Olav oli joutunut epäsopuun — joskaan ei suorastaan riitaan — erään toisen miehen kanssa, jonka nimi oli Stein; heidän välillään oli ollut kiivasta sananvaihtoa.
Kotimatkalle lähtiessä muutamat miehistä tulivat katsomaan Apalhviteniä, Olav Auduninpojan ratsua. He kiittelivät sitä kilvan ja kehuivat myös sen hyvää hoitoa. Sitten he kiusasivat Steiniä: hänelläkin oli valkoinen hevonen, mutta se oli sukimaton ja likaisen keltainen, ja oli helppo huomata ratsastajan rääkänneen sitä. Stein sanoi silloin:
"Hevosten hoito ja opetushan on ollutkin Olavin työnä tähän asti — oliko siis ihme, että ritarin hevonen on hyvässä ruokossa. Mutta odotahan, kunhan olet ollut talonpoikana muutaman vuoden, kyllä sitten unohdat osan hovimiestempuistasi ja huomaat todeksi vanhan sananparren, ettei valkoinen hevonen ja ylen korea vaimo sovi talonpojalle, sillä hänellä ei ole aikaa vahtia niitä."
"Niin hullusti minun ei suinkaan käyne milloinkaan, etten jaksaisi pitää kahta valkoista hevosta", sanoi Olav kujeilevasti. "Myytkö minulle hevosesi, Stein?"
Toinen mainitsi hinnan; Olav ojensi heti kätensä Steinille ja käski toisia erottamaan ne kaupan merkiksi. He sopivat yhteen menoon missä ja milloin Olav suorittaisi hinnan. Stein riisui satulan hevosen selästä ja lähti sisään sira Benediktin luo lainaamaan riimua. Toiset miehet pudistelivat päätään ja sanoivat Olavin maksaneen liikoja.
"Niin kyllä." Olav kohautti olkaansa ja naurahti. "Mutta minä en viitsi aina olla niin harkitsevainen, että jakaisin täin neljään osaan."
Hän muutti satulan ostamansa hevosen selkään ja antoi Apalhvitenin juosta perässä. Toiset miehet jäivät katsomaan hänen jälkeensä; joku virnisti vahingoniloisesti. Ensimmäinen voimankoetus hevosen ja ratsastajan välillä tapahtui alhaalla tien käänteessä. Olav näkyi tahtovan lämpimän ruumiiseensa ennen kuin ehti Hestvikeniin.
* * * * *
Ingunn istui tuvassa neulomassa kuullessaan pihakalliolta kavion kopseen. Hän meni ulko-ovelle ja katsoi ihmeissään mieheensä: tämä istui kalpeassa, autereisessa syksyauringon valossa vieraan, levottoman hevosen selässä; hän oli tulipunainen kasvoiltaan ja sekä mies että ratsu olivat vaahdossa, jota valui hevosen suupielistä sen pudistellessa päätään ja tanssiessa niin että kallio kaikui. Olav nauroi Ingunnille, joka tuli häntä vastaan.
"Kyllä kerron, kun tulen sisään", hän huusi; sitten hän hyppäsi alas ja lähti talliin miehen kanssa, joka koetti taluttaa uutta hevosta.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Ingunn kummissaan Olavin tultua sisään.
Tämä seisahtui oven suuhun — hän näytti juopuneelta.
"Onko ukko sisällä?" kysyi Olav.
"Ei, hän lähti alas rantaan — lähetänkö Toren hakemaan häntä?"
Olav nauroi ja sulki oven takanaan. Sitten hän tuli, nosti vaimonsa ilmaan kuin lapsen ja rutisi häntä niin, että tältä oli salpautua henki.
"Olav —", rukoili toinen säikähtyneenä. "Mikä sinun on?"
"Ei muuta kuin että sinä olet niin ylen korea", mutisi mies nauraen samaa juopuneen naurua ja painaen kuumat kasvonsa Ingunnin kasvoja vasten, niin että tämä pelkäsi toisen katkaisevan hänen niskansa.
Vähän myöhemmin päivällä Olav lähti myllylle, ja Ingunn meni kotaan; hänellä oli juustopytty lieden ääressä, leivinuunin alla.
Peite ei varmaankaan ollut oikein huolellisesti laitettu, sillä pinnalle oli tippunut paljon tuhkaa. Sitä paitsi se haisi pahalta — oli kai seissyt liian kauan; mutta se ei ollut ruvennut käymään ennemmin. Ingunn ei saanut milloinkaan juustojaan käymään oikealla tavalla: ne, jotka hän oli valmistanut edellisellä viikolla, olivat alkaneet käydä uudestaan ja olivat valuneet reunan yli hyllylle, mihin hän oli pannut ne kuivamaan.
Hänen huulensa vavahtelivat hänen seisoessaan siinä vaivaamassa tahmaista, pahanhajuista juustoa kömpelöin, avuttomin sormin. Hän ei tosiaankaan ollut taitava emäntä — kaikki työ sujui häneltä hitaasti ja vaivalloisesti, ja hänelle sattui vähän väliä vahinkoja. Jokaisen uuden vahingon sattuessa hän masentui kerrassaan — milloinkahan Olav alkaisi ajatella, että hän oli kelvoton emäntäkin —. Sellaisen päivän päättyessä, jolloin kaikki, mihin hän tarttuikin, oli mennyt hullusti, hän tunsi itsensä niin kolhituksi kuin olisi pudonnut alas jostakin —.
— Ei Olav ollut sittenkään juovuksissa aamulla. Ensin Ingunn oli koettanut selitellä asiaa sillä, että Olav oli varmaan maistanut tavallista enemmän papin olutta, jota hän oli kehunut niin mainioksi. Mutta hän oli ollut aivan selvä. Ja oikein Ingunnin sydän alkoi takoa hänen siinä miettiessään, mikä Olaviin oli mahtanut mennä, kun hän oli muuttunut aivan toiseksi kuin ennen. Hän oli aina ollut rakastavainen ja hellä ja hyvä lempiessään. — Ingunn oli usein melkein toivonut, ettei hän olisi ollut aivan niin — järkevä.
Hänestä tuntui raskaalta — olihan Olav ollutkin tyyni, oman itsensä herra viimeiseen asti, — vaikka oli Ingunn nähnyt hänen unohtavankin itsensä hillitsemisen. Mutta tuon pojan viileydessäkin sinä yönä, jolloin hän tuli Ingunnin luokse kertomaan tappaneensa Einarin, oli hän saattanut tuntea hänen rakkautensa turvallisuuden. Kerran hän oli nähnyt Olavin raivon vallassa — häneen kohdistuneena, ja silloin hän oli maannut kokoon kyyristyneenä, hirveästi peläten, silmätysten hänen mielettömän vimmansa kanssa. Hän ei sietänyt ajatella sitä — eikä hän ollut ajatellut sitä ennen kuin nyt. Nyt hän sen muisti ilmielävästi. Mutta nyt hän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, mistä toinen olisi voinut suuttua.
Hänellä oli ollut niin hyvä olla näinä neljänä kuukautena, jotka he olivat olleet naimisissa. Huomaamattaan hän laski naimisissa olonsa siitä hetkestä, jolloin hänen sukulaisensa olivat antaneet hänet vieraidenmiesten läsnäollessa Olav Auduninpojalle. Tämä oli ollut niin hyvä hänelle, että muisto kaikesta kauheasta, mitä oli ollut sitä ennen, oli vain pahaa unta. Ja hänen oli täytynyt huomata Olavin puhuneen totta, kun tämä oli vakuuttanut Hestvikenin olevan kaukana muualta; hänen oli ollut helpompi kuin hän osasi aavistaa unohtaa se, mitä oli tapahtunut pohjoisessa. Mutta olihan hän koettanut osoittaakin tälle, että hän oli kiitollinen ja rakasti häntä — sanomattomasti —. Hän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, joka olisi tehnyt Olavin niin — kummalliseksi — hänen tullessaan äsken kotiin. Mutta juuri siksi häntä niin pelotti, mikä oli saanut aikaan sen —.
Vaikka, sehän oli sulaa hulluutta — sillä eihän se ollut suuttumusta; sekin oli ollut vain hyväilyä, omalla tavallaan. Pelkkää vallattomuutta — kovakouraista leikkiä, hillittömän ilon purkausta, jota hän oli pelästynyt, koska hän ei ollut tottunut tapaamaan Olavissa sellaista. Eikä hänelle silti ollut tarvinnut tapahtua mitään sen kummempaa — ehkä kaikki miehet joskus joutuivat sellaisen puuskan valtaan. Semmoinen Teitkin oli ollut.
Teit — hän aivan kuin hätkähti — se oli muistuttanut Teitistä. Muisto hänestä oli jäänyt yhtä kaukaiseksi ja epätodelliseksi kuin kaikki muukin; se vaipui taivaanrannan taa sitä mukaa, kuin hän eteni siitä Olavin seurassa. Nyt oli muisto siitä, että Teit oli omistanut hänet, jälleen tullut lähelle ja pelottavan eläväksi. — Hän parkaisi ja vaipui vapisten kokoon Olavin seisoessa äkkiä hänen takanaan — hän ei ollut huomannut tämän tuloa.
Olav oli seisonut ovella vähän aikaa katsellen hoikkaa, nuorta vaimoaan, joka seisoi laudan yli kumartuneena kapeahartiaisena ja hentona, sotkien pitkillä, kapeilla sormillaan hitaasti ja kömpelösti juustomassaa. Hän ei nähnyt tämän kasvoja hunnulta, mutta tunsi vaistomaisesti toisen olevan alakuloisen.
Hän häpesi, että oli kohdellut vaimoaan siten kotiin tullessaan. — Ei ollut kaunista, että mies näytti vaimolleen sellaista. Hän pelkäsi, että tämä voisi tuntea itsensä halvennetuksi —.
"Pelästyitkö sinä —?" Olav puhui kuten tavallisesti, hellän huolenpidon kuvastuessa hänen koko olemuksestaan. Hän asettui Ingunnin viereen hiukan hämillään — ja otti sitten kappaleen tahdasta, jota Ingunn nyt pyöritteli palloiksi, ja söi sen.
"En ole tehnyt tätä työtä ennen kuin täällä", sanoi Ingunn anteeksi pyytäen. "Dalla ei antanut minun milloinkaan koskea juustoihin. En ole varmaankaan osannut puristaa heraa kyllin tarkasti pois."
"Kyllä sinä opit", lohdutti mies. "Onhan meillä aikaa, Ingunn —
"Olin niin harmissani hevoskaupasta — mutta Stein ärsytti minua niin", jatkoi hän hämillään katsoen alas, punastuen ja nauraen nolona. "Eihän minun ole tapana tehdä tuhmuuksia. Ja sitten tulin niin iloiseksi, kun sinä olit minua vastassa." Hän katsoi Ingunniin kuin anteeksi pyytäen.
Tämä kumartui työnsä yli tummanpunaisena.
— Ei hän vielä kestä paljon, ajatteli mies. Hän väsyy näistä uusista puuhista. — Kunhan ukko pysyisi siivolla kamarissaan tänä yönä. Leini raastoi ja repi hänen ruumisparkaansa, niin että hän usein valitti ääneen pitkät ajat yöllä — ja se vei yörauhan tuvassa nukkuvalta nuorelta parilta.
* * * * *
Olav Ingolfinpoika tuli heti raihnaaksi nuoren sukulaisen päästettyä hänet isännänvelvollisuuksista. Hän oli kestänyt kovia päiviä Hestvikenissä, vaikka siitä näkyi niin vähän jälkiä. Nyt hän joutui kokonaan vanhuuden vaivojen valtaan. Nuoret olivat hänelle hyvänsuopeita. Olav tunsi aivan kuin saavansa tukea siitä, että vihdoinkin saattoi asua saman katon alla isän sukuun kuuluvan miehen kanssa — vaikka ei tiennyt, mihin hän tuota tukea tarvitsi. Ja hän oli hyvillään siitä, että Ingunn kohteli niin lempeästi ja huomaavaisesti ukkorahjusta. Hän oli pettynyt hiukan siitä, ettei Ingunn näyttänyt pitävän Arnentyttäristä eikä näiden isästä, johon he nyt olivat tutustuneet. Olav itse piti hyvin paljon tuosta isänsä serkusta. Hestbækin Arne oli viisissäkymmenissä oleva mies, joka oli jo valkopäinen, vaikka muuten kookas ja komea; sukunäkö hänen ja Olav Auduninpojan välillä oli silmiinpistävä. Arne Torgilsinpoika otti Olavin vastaan mitä herttaisimmin ja pyysi häntä käymään luonansa jouluna. Olavin olisi tehnytkin kovasti mieli sinne, mutta Ingunn ei tuntunut olevan halukas lähtemään.
Ja niin hän oli iloinen, kun Ingunn piti edes Olav Ingolfinpojasta, vaikka vanhuksesta olikin paljon vaivaa. Hän oli usein rauhaton öisin — ja sitten hän tuhri kaikki paikat lääkekeitoksillaan — ja vanha koira, joka makasi hänen luonaan yöllä vetääkseen leinin itseensä kipeästä jalasta, oli siivoton, vihainen ja näpistelevä. Mutta Ingunn auttoi vanhusta kärsivällisesti, puheli tälle tyttären lempeydellä ja oli hyvä hänen koiralleen.
Molemmista nuorista oli hauska kuulla ukon puhuvan iltaisin. Hän tiesi kertoa loputtomiin kaikista Foldenin seudun miehistä, suvuista ja taloista; ja vainon ajasta, joka seurasi Sverre Papin tultua Norjaan, hän osasi kertoa isänsä kuuleman mukaan. Mutta Skule-kuninkaan puolesta Olav Puolipappi oli taistellut itse. Olav Auduninpojan isoisän-isä, Olav Olavinpoika Hestvikenistä, oli seurannut Sigurd Ribbungia viimeiseen asti, ja hän oli taistellut Skulea vastaan. Mutta kun herttua huudettiin kuninkaaksi Øretingissä, keräsi Olav Ribbung väkeä ympärilleen ja lähti pohjoista kohti kolmen poikansa kera tarjotakseen hänelle apuaan, ja hänen veljensä, Ingolf-pappi, antoi poikansa liittyä serkkuihinsa. "Torgils ja minä olimme silloin viidennellätoista, mutta kyllä me olimme miestä puolestamme. Pakarassani olevan arven sain Laakan luona. Toiset mokomat kiusasivat minua siitä, että olin saanut haavan sinne — mutta olimme joutuneet syvään laaksoon, jonka savisten rinteiden välissä virtasi joki, ja birkebeiniläisiä oli edessä ja takana pitkin rinnettä — ja meitä oli Torgils ja minä ja kolme muuta poikaa — meidän joukossamme oli paljon aivan nuoria poikia. Yhtä heistä me kutsuimme Surtiksi, sillä hänellä oli niin punainen tukka, etten ole nähnyt sellaista ikänäni. Kerran kun me olimme Gudine Geigin mukana Østerdalenissa, makasimme yötä pienessä talossa ja heräsimme siihen; että tupa oli tulessa. 'Sinä olet nukkunut liian lähellä seinää tukkinesi, senkin piru', sanoi Gudine. 'Niin, ja sinä puhalsit sen liekkiin', vastasi Surt — 'hi hi hii'. Hän sanoi sen paljon karkeammin kuin minä voin sanoa Ingunnin tähden. Me makasimme vieri vieressä lattialla, Surt aivan Gudinen takana. Sola oli ilmiliekissä, mutta ulos me vain tulimme ja rynnistimme toisten läpi. Birkebeiniläiset olivat kovia pistämään taloja tuleen — ilmankos, oli meidän tapana sanoa, kun heidän joukossaan oli niin paljon saunaloisten ja kotaämmien lapsia. Mutta annahan kun kerron, miten Torgilsin ja minun kävi Laakassa — ei, ensin minä sentään kerron erään jutun tuosta Gudine Geigistä."
Olav huomasi Ingunnin kiusaantuvan siitä, että vanhus ei malttanut olla kyselemättä, eikö hän jo pian tiennyt uutisia. Olihan hän ollut naimisissa viisi kuukautta —.
"Me teemme, minkä ymmärrämme", sanoi Olav naureskellen.
Mutta nytkös ukko suuttui ja varoitti häntä laskemasta noin keveästi leikkiä asiasta — oli parempi luvata hyviä tekoja Jumalalle, jos tämä antaisi heille perillisen pian. Olav sanoi nauraen, että eihän sillä ollut niin kiirettä. Itsekseen hän ajatteli, että Ingunnin näytti olevan vaikea nytkin, vaikka hän oli täysissä voimissa, selvitä emännyydestä ja saada kolme palvelusnaistaan kestämään työssä.
Mutta Olav Ingolfinpoika valitti, ettei hän luullut elävänsä enää kauan. Ja hän oli tuntenut suvun neljässä polvessa, isoisän-isän, isoisän, isän ja pojan — "ja minä näkisin niin mielelläni sinunkin poikasi, Olav, ennen kuin erkanen tästä maallisesta majasta."
"Vielä sinä ehdit nähdä minun poikani ja pojanpoikanikin", lohdutti
Olav. Mutta vanhus sanoi synkästi:
"Olav Torgilsinpoika, ensimmäinen Hestvikenin miehistä, oli naimisissa Tora Ingolfintyttären kanssa kymmenen vuotta, ennen kuin heille syntyi lapsia — ja hän kaatui, ennen kuin hänen poikansa olivat nähneet päivänvalon. Olen tuuminut sen olleen rangaistuksena siitä, että hän otti vaimonsa vastoin isänsä tahtoa. Hestvikenin Ingolf ja Dyfrinin Torgils olivat olleet vihamiehiä, mutta Olav Torgilsinpoika sanoi, ettei hän tahtonut päästää hyvää naimakauppaa käsistään siksi, että vanhukset olivat kerran tapelleet juovuspäissään. Tora oli Hestvikenin ainoa perillinen, sillä Ingolf oli vanhan Hestvikenin suvun viimeinen miespuolinen jäsen ja kuuluu asuneen tässä ammoisista ajoista asti. Ja Torgils Fivil oli Dyfrinin lääniherransuvun viimeinen mies. Sverre antoi talon ja Torgilsin nuoren lesken eräälle soturilleen — Torgils Fivil oli ollut kolmasti naimisissa. Liikanimensä hän oli saanut nuoruudessaan valkoisesta tukastaan ja hienosta, valkoisesta ihostaan, jotka ovat säilyneet suvussamme eteenkinpäin.
"Ymmärräthän nyt, että kantaisämme tahtoi kostaa Sverrelle — perintötilan ja isän ja kolmen pojan puolesta. Ja sinä talvena, jolloin hänen vaimonsa huomasi, ettei suku ehkä sammuisikaan siihen, samana talvena nousi Foldenin kansa aseisiin Maunun, kruunatun kuninkaan puolesta, lyödäkseen maahan Sverren, jolla ei ollut mitään oikeutta valtakuntaan ja joka tahtoi muuttaa meidän vanhoja lakejamme ja tuoda maahan uusia tapoja, joista emme pitäneet. Vikverjiläiset ja ylämaalaiset, ranrikilaiset ja elvegrimiläiset, melkein koko Norjan kansa nousi yhtenä miehenä. Olav Torgilsinpoika oli kuuluisimpia päälliköitä ja kiivaimpia sotureita alusta alkaen.
"Tiedät, miten meidän kävi Oslon luona. Perkele auttaa omiaan, ja Sverre Papin hän kantoi käsivarsillaan siihen asti, kunnes oli sulkenut hänet varmaan turvaan luoksensa helvettiin; se on minun uskoni. Olav Torgilsinpoika kaatui jäällä, mutta jotkut tämän seudun miehet pelastivat ruumiin ja toivat sen tänne. Olavin päälle oli kaatunut niin monta miestä lipun ympäriltä, etteivät birkebeiniläiset voineet ryöstää häntä, vaan hän tuli kotiin kirves kädessä; sitä ei saatu irti kuolleen kädestä. Mutta kun leski tuli hänen luokseen ja tarttui siihen, lähti se irti — ja käsivarsi retkahti alas; mutta Tora jäi seisomaan kirves kädessä ja samalla hetkellä lapsi liikahti hänessä — oli kuin syntymätön poika olisi iskenyt nyrkkiä, kertoi hän myöhemmin kaksospojilleen, jotka hän synnytti keväällä. Ja siitä asti kun nämä alkoivat ymmärtää puhetta, puhui hän heille alati, että he olivat luvanneet kostaa jo äitinsä kohdussa ollessaan. Kirves on sama, joka nyt on sinulla, Ættarfylgja. Tora antoi sille sen nimen; ennen sen nimi oli Jarnglumra. Olav sai sen siksi, että hän oli kaksosista ensimmäisenä nähnyt päivänvalon; Tora lähetti poikansa erään Benedikt-nimisen miehen luo, jota arveltiin kuningas Maunu Erlinginpojan pojaksi. Se oli ensimmäinen joukko, mihin nuo veljekset kuuluivat.
"Isoäitini, Tora Ingolfintyttären, muistan hyvin. Hän oli jaloluontoinen ja erittäin viisas nainen, jumalaapelkääväinen ja armelias köyhille. Hänen aikanaan — ja hän eli kauan, sinun isoisäsi isä ja minun isäni olivat kuuliaiset hänelle hänen viimeiseen hetkeensä asti — täällä Hestvikenissä harjoitettiin suurta kalanpyyntiä. Isoäiti lähetti laivojaan pitkin rannikkoa aina Gautelvenin rajalle ja Tanskaan asti — hän tahtoi näet urkkia, oliko maassa hankkeita Sverren sukua vastaan. Tora oli hyvin selvillä kaikista tuumista ja valta-aikeista, ja jokainen, joka tahtoi vastustaa birkebeiniläisiä, sai apua Olav Torgilsinpojan leskeltä. Tora oli rakastanut miestään sanomattomasti. Olav Torgilsinpoika oli lyhyehkö, vaalea mies, mutta hyvin väkevä ja kaunis — ehkä hiukan höllätapainen, mutta sellaisia miehet olivat Maunu-kuninkaan aikana.
"Isoäiti itse oli tuskin milloinkaan ollut kaunis kasvoiltaan. Siihen aikaan, jolta minä hänet muistan, hän oli niin pitkä ja paksu, että hänen täytyi kulkea sivuittain ja melkein kaksin kerroin kumartuneena uuden tuvan ovesta. Hän oli puolta päätä pitempi poikiansa, jotka olivat isoja miehiä. Mutta kaunis hän ei ollut hänellä oli niin suuri ja kyömyinen nenä, etten tiedä mihin sitä vertaisin, ja silmät kuin lokinmunat; ja leuat riippuivat rinnoille ja rinnat vuorostaan vatsalle.
"Ensin hän lähetti poikansa rosvokuningas Filippuksen luo, mutta pian hän tuli tyytymättömäksi tähän, koska tämä oli hänen mielestään saamaton, laiska ja rauhaarakastava. Ja kun sitten Benedikt ryhtyi johtoon Markerissa, käski hän poikiensa mennä tämän luokse. Hänen joukkonsa oli koottu enimmäkseen irtolaisparvista ja kaikenlaisista hulttioista — ja minun isäni väitti, ettei Benediktistä ollut päälliköksi. Hän oli ajattelematon ja vallaton ja hiukan hölmö, eikä hänen rohkeuteensa saattanut luottaa — toisinaan hän oli pelkuri, toisinaan uhkapäinen. Mutta Olav pysyi uskollisena hänelle loppuun asti, sillä hän uskoi vahvasti, että Benedikt oli Maunu-kuninkaan poika, vaikkei aivan hyvätapainen. Benen kävi niin, että alussa hänellä oli vain roskajoukkonsa, jota kutsuttiin slittungeiksi, mutta sitten häneen liittyi yhä useampi vakava talonpoika, koska sillä kertaa ei ollut ketään parempaakaan päällikköä saatavissa. Mutta nämä tahtoivat käskeä Beneä, eivätkä antaa kuninkaaksi pyrkijän käskeä heitä. Ja jonkun aikaa tämän jälkeen, Sigurd Ribbungin päästessä valtaan herrojen, entisten rosvopäälliköiden avulla, saivat slittungien päälliköt Benen kanssansa Sigurdin puolelle, ja Benedikt sai tyytyä olemaan yksi Sigurd Ribbungin alipäälliköistä. Mutta Olav Olavinpoika ei unohtanut milloinkaan, että hän oli ensiksi vannonut uskollisuutta Benediktille, ja hän palveli ja kunnioitti tätä senkin jälkeen. Olav oli uskollinen mieleltään.
"Tora toimitti pojilleen hyvät naimiset — Olav sai Astrid Helgen tyttären Merkistä; he olivat kovin nuoria, kumpikin kuudentoista korvilla, ja he elivät sovussa ja pitivät toisistaan kaikesta sydämestään. Heidän poikansa olivat Ingolf, sinun isoisäsi, joka oli vanhin, toiseksi Helge, joka kaatui Nidarosissa Skule-kuninkaan joukossa, ja nuorin Torgils; hän ja minä olimme yhdenikäiset. Olavin ja Astridin tyttäret olivat Halldis, jonka nai Ivar Staal Aasista, Hudrheimistä, ja Borgny, nunna — lempeä, hurskas nainen. Hän kuoli vuosi sen jälkeen, kun sinä olit syntynyt.
"Isä oli jo ikämies mennessään naimisiin, sillä hän tahtoi ruveta papiksi. Itse piispa, Nikulaus Arnenpoika, vihki hänet virkaan, ja hän rakasti minun isääni suuresti, sillä isäni oli hyvin hurskas ja oppinut ja kirjoitti kauneimmat kirjat koko hiippakunnassa. Äitini Bergljot, Tveitistä kotoisin, oli iloinen, komeutta rakastava, leikkisä pidoissa. Hän ja isäni olivat aivan eriluonteiset, eivätkä tahtoneet sopia yhteen, vaikka heillä oli paljon lapsia — viisi pojista eli täyteen ikään. Äiti oli hiukan saita, ja isä taas niin antelias, että hän varasti omaa tavaraansa äitini selän takana voidakseen antaa almuja. Mutta sattui niin pahasti, että kylän miehet saivat vihiä siitä ja nauroivat partaansa — sellaista ei näet pidetä kauniina, ettei mies ole isäntä omassa talossaan. — Muistan, miten äiti kerran oli vihainen jostakin — ja silloin hän repi kaksi lehteä kirjasta, jonka isä juuri oli kirjoittanut valmiiksi, ja viskasi ne tuleen. Mutta silloin isäni löi häntä. Isä oli suuri ja vahva ja rohkea mies ja hän oli taistellut urheasti birkebeiniläisiä vastaan; mutta kanssaihmisiään kohtaan hän oli mitä lauhkein ja sävyisin. Mutta äiti oli hiukan riitaisa. Oslossa olevan talomme ja rannan välissä oli kappale matkaa — en voi nimittää sitä maaksi; se oli vain kivistä rantaa, jossa kasvoi vähän suolaheinää; muu oli paljasta kalliota. Kaupunkilaiset olivat tottuneet kulkemaan oikotietä siitä. Äiti tahtoi sulkea tämän tien — mutta isä sanoi, ettei papin sopinut juonitella semmoisesta pikkuasiasta. Ja sitten tuota tieriitaa kesti loppumattomiin — isän ja äidin ja meidän ja naapureittemme välillä.
"Kun tuli käsky, että pappien oli elettävä naimattomina täällä, kuten muuallakin kristityissä maissa, käski isäni äidin lähteä kotiinsa Tveitiin, jonka hän oli saava omakseen ynnä suuren osan muuta omaisuutta. Mutta äitini ja hänen sukunsa ja minun sisarukseni suuttuivat silmittömästi, koska he aavistivat isäni ennemmin iloitsevan kuin surevan sydämessään sitä, että hänen täytyi katkaista yhdyselämänsä. Tiedän isäni aina olleen sitä mieltä, että pappien naiminen oli sopimatonta, ja samaa mieltä oli Nikulaus-piispakin — mutta tapa oli sellainen isäni nuoruudessa, ja hänen oli täytynyt tehdä äitinsä tahdon mukaan. Sisarukseni ja äitini lähtivät sitten sisämaahan, enkä minä sen jälkeen ole tiennyt heistä paljon: Kaare-veljeni sai Tveitin ja Erlend Aasheimin; molemmat talot on nyt jaettu lukuisille lapsille. Minä jäin isäni luokse, minusta oli aina aiottu pappia — ja isä ja minä elimme onnellisina yhdessä pitäen Halvardinkirkkoa oikeana kotinamme. Minut vihittiin alidiakoniksi kolme vuotta sen jälkeen kun Skule-kuningas oli syösty vallasta. Isoäitini Tora kuoli heti sen jälkeen.
"Mutta minunhan piti puhua sinun isoisäsi isästä, Olav Ribbungista, ja hänen suvustaan. Kuten tiedät, oli Ingolf naimisissa Kaaretorpista kotoisin olleen Ragna Hallkelintyttären kanssa — Tora oli puuhannut pojanpojalleen tämän edullisen naimaliiton heti, kun tämä varttui mieheksi; Audun, sinun isäsi, oli jo parin vuoden vanha, kun me sukulaiset lähdimme seudulta seurataksemme vaarbelgiläisiä ja Skule-kuningasta. Torgilsin tultua hulluksi eivät Ingolf ja Ragna viihtyneet Hestvikenissä, vaan asuivat sen jälkeen enimmäkseen Kaaretorpissa. Mutta eräänä jouluna heidän ollessaan käymässä täällä päätti Ingolf lähteä sisarensa Halldiksen ja hänen miehensä mukana vuonon yli Aasiin, ollakseen siellä jonkun aikaa, ja sillä retkellä heidän veneensä kaatui, ja kaikki mukana olijat hukkuivat.
"Olav Ribbung kantoi tuon onnettomuuden semmoisella mielenuljuudella, että isäni sanoi, ettei hän ollut nähnyt kenenkään miehen kantavan kauniimmin vastoinkäymistään — ja hän asetti aina veljensä voiman ja tahdon esikuvaksi — nuo kaksoset olivat rakastaneet toisiaan niin suuresti. — Niin, häneltä hukkui siinä tytär ja poika ja vävy. Olav sanoi vain kiittävänsä Jumalaa siitä, että hänen äitinsä ja vaimonsa Astrid olivat kuolleet ennen kuin myrsky oli alkanut tuhota hänen lapsiaan. Siinä hän istui höperön poikansa kanssa, eikä hänen jälkeläisistään ollut jäljellä muita kuin Borgny, nunna, ja Audun, lapsi. Ingolfin leski meni uusiin naimisiin Elvesysselissä, etelän puolella, ja Olav suostui antamaan Audunin tämän äidin ja isäpuolen kasvatettavaksi. Olav Ribbung otti silloin lapsekseen pojan, jonka Torgils oli saanut erään Hestvikenin palvelusneidon kanssa, mutta poika ei elänyt kauan.
"Minä makasin halvautuneena kolmatta vuotta taitettuani jalkani, samoihin aikoihin jolloin Ingolf ja toiset hukkuivat. Enkä minä kantanut osaani kauniisti — minusta oli sietämättömän raskasta, koska olin nuori, että olin tullut rammaksi ja etten koskaan pääsisi papiksi. Ja silloin isä aina käski minun ottaa oppia Olav Ribbungista. — Mutta minä tiesin Olaviin koskeneen sen, ettei Audun tahtonut mennä uusiin naimisiin äitisi kuoltua, eikä asua Hestvikenissä — ja suku näytti sammuvan.
"Mutta luulisihan sen nyt puhkeavan uuteen kukoistukseen, kun te olette niin nuoret ja terveet ja kauniit, sekä sinä että vaimosi. Koeta siis ymmärtää, että minä kaipaan saada nostaa syliini sinun poikasi. Olen tuntenut neljä miespolvea — viisi, jos lasken kantaäitimme mukaan — ja tahtoisin nähdä kuudennen polven ensimmäisen miehenalun ennen kuin kuolen. Monen ei ole suotu tuntea sukuaan kuudessa polvessa. — Ja minusta olisi luonnollista, kuulehan Ingunn, jos sinunkin miehesi alkaisi kaivata sitä palavasti — hänen sukunsa on elänyt täällä Hestvikenissä ammoisista ajoista asti. Mitä arvelet, nuorikko?" sanoi hän salaperäisesti nauraen.
Olav näki, miten Ingunn punastui. — Mutta se ei ollut kaipuun ja onnen punaa; puna, joka kohosi hänen kasvoilleen, oli kuuma häpeän puna. Hänen silmänsä tummuivat ja saivat kiusaantuneen ilmeen. Olav käänsi omansa armahtavasti toisaalle.