III
Ingunn astui ulos luhdinsolaan ja jäi tuijottamaan satavaan lumeen. Korkealla ilmassa, vaaleatupruisia pilviä vasten suuret vetiset, tanssivat hiutaleet näyttivät harmailta, mutta laskeutuessaan alas ne olivat hohtavan valkeita ja painuivat kuin kimmeltävän valkoinen verho Kverndalenin suunnalla häämöttäviä valkoisia kukkuloita kohti.
Katsoessaan kotvan aikaa lumitupruun hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi imeytynyt ilmaan ja lennellyt siellä — lyhyen tuokion; sitten hän putosi alas, niin että silmissä musteni. Hän kuvitteli samaa yhä uudelleen. Sietämätön pyörrytys, joka valtasi hänet vähän väliä, muuttui suloiseksi nautinnon tunteeksi aina, kun hän tunsi kohoavansa ilmaan — mutta kun hän putosi, ei hän nähnyt mitään; kaikki pyöri silmissä vain mustina ja harmaina viivoina.
Oli niin outoa ja äänetöntä, kun lokit olivat hiljaa — hän oli huomannut, miten ne istua kyyhöttivät lämpöisellä ilmalla joko vuoren halkeamissa tai suurilla rantakivillä. Väliin ne siirsivät itseään hiukan, mutta aivan ääneti. Alkuaikoina hänestä oli tuntunut, että nuo isot, valkoiset pitkäsiipiset linnut olivat kauneimpia maailmassa — ja niiden huutokin sai hänet merkillisen iloiselle mielelle. Hänet oli tuotu vieraaseen maahan, kauas niiltä seuduilta, missä hän oli kokenut raskaita elämyksiä. Kesällä, tullessaan aamulla ulos ja kuullessaan meren yhtämittaista hiljaista loisketta alhaalta vuoren juurelta, nähdessään ulapan edessään niin vapaana ja kirkkaana, ja kaukaisen, aution rannan toisella puolen, valkoisten, parveilevien lokkien päästellessä kirkuvia, käheitä ääniään, epätodellisina kuin aaveet — oli hän tuntenut olonsa niin keveäksi: maailma oli suuri ja avara; se, mikä oli tapahtunut jollakin hyvin, hyvin etäisellä kulmalla, ei mitenkään voinut merkitä niin paljon, ettei sitä saattanut unohtaa.
Mutta sitä mukaa kuin syksy saapui tänne vuonon rannallekin, häiritsi häntä se, ettei täällä ollut milloinkaan hiljaista. Iänikuinen pauhu ja aaltojen jyminä, merilintujen huudot, myrskyn ryske metsässä harjanteen laidoilla huimasi hänen päätään. Kulkiessaan pikimmältään pihan poikki jollekin asialle hänestä tuntui, kuin nuo äänet olisivat tunkeneet sisään hänen korvistaan ja täyttäneet melullaan koko hänen päänsä. Ja sitten tulvi mereltä usvaa ja sadetta, mikä teki hänet aivan onnettomaksi. Hän muisteli minkälainen syksy oli ollut kotona — maa kuurasta valkeana, valoisaa ja kaikuvaa parvessa, jonne kuului joka kirveenisku ja koiran haukahdus pitkien matkojen päästä; auringonpaiste, joka ensin kuulsi aamusumun takaa ja sitten halkaisi sen, sulattaen kuuran päivemmällä kasteeksi. — Hän kaipasi hiljaisuutta ympärilleen. —
Tuntui kuin hän olisi luisunut alas päivien kera, jotka lyhenivät ja pimenivät vuoden loppua kohti. Nyt hän oli pohjassa — talven selkä oli ohi; nyt alettiin nousta mäkeä ylös. Mutta sitten hän tunsikin itsensä aivan voimattomaksi ajatellessaan, että nyt olisi ollut yritettävä ylöspäin. Aurinko alkoi jo nousta yhä korkeammalle — jonkin ajan kuluttua voisi havaita päivän pitenevän toisensa jälkeen, oltavan lähestymässä yhä suurempaa ja pitempää kirkkautta, kevättä. Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt katsoa korkeaa tunturia kohti, jonne hänen oli päästävä — taakkoineen, jota hän nyt tiesi kantavansa — ja häntä huimasi ja etoi sitä ajatellessaan.
Oli hiljaista, hiljaista ilmassa, vaikka lunta pöyrysi niin — hiutaleet kierivät ympäri, mutta putosivat viimein suoraan maahan. Meri oli raudanharmaa, kun hän näki vilahduksen siitä, ja rannalta kuuluva hyrske kaikui kumeasti ja yksitoikkoisesti suojaisessa ilmassa.
Kaikki oli peittynyt lumeen — laiturille vievä tiekin oli valkoisen maton peittämä. Navetassa käyneiden tyttöjen jäljet, hänen omat jälkensä, jotka olivat tullessa näkyneet, olivat peittyneet umpeen. Ja kaikki tuo valkeus himmeni ja harmaantui parastaikaa; hämärän ensi varjo oli laskeutunut.
Alempana olevan saunan ovi ammahti auki ja ulos syöksyvän valkoisen huurun keskellä hän näki miesten vartalot tummina lunta vasten. Nämä juoksivat riihtä kohden, missä heillä oli vaatteensa, ja kierittelivät itseään lumessa matkan varrella huutaen ja nauraen. Hän tunsi Olavin ja Bjørnin, jotka olivat ensimmäiset; nämä tarttuivat toisiinsa ja väänsivät sylirysyä sekä pesivät toisiaan lumella.
Ingunn nosti maasta kaukalon, missä hänellä oli suolakalaa, ja peitti sen viitallaan. Se oli niin painava, että hänen täytyi kantaa sitä molemmin käsin eikä hän niin ollen voinut katsoa eteensä tai varoa askeleitaan; ja häntä pelotti lumen alla oleva iljanteinen kallio. Hämärä oli tihennyt, ja lumen vilinä silmissä pyörrytti häntä yhä enemmän.
* * * * *
Olav tuli tupaan ja asettui isännän istuimelle peräpenkin keskelle. Hän oli nälkäinen ja väsynyt ja nautti siitä, että tiesi nyt olevan lauantain ja aattoillan ja kolmen naisen palvelevan häntä ja kantava pöytään ruokaa.
Liesi hehkui punaisena, singoten pieniä, matalia liekkejä hiiltyneiden puiden syrjistä, mutta tuvan hämärässäkin tunsi isännän paikan haltija viihtyisyyden tunteen, joka oli tullut taloon. Pöytää pidettiin nyt aina peräpenkin edessä; isännän paikalle oli ilmestynyt patjoja ja takaseinälle oli levitetty seinävaate. Sen vieressä riippui Ættarfylgja entisellä paikallaan yhdessä Olavin suuren kahdenkäden iskumiekan ja sudenpäällä sekä kolmella sinisellä liljalla koristetun kilven kanssa. Eteläisen sängyn ympärille, missä isäntäväki nukkui, olivat ilmestyneet sinikuvioiset verhot.
Kamarista pilkotti valoa — vanhus luki siellä iltarukouksiaan laulavalla äänellä. Sanokoon sira Benedikt mitä tahansa, ajatteli Olav, mutta hänen sukulaisensa osasi sentään yhtä ja toista: rukouksetkin häneltä sujuivat kuin parhaalta papilta. Ukon päästyä loppuun kutsui Olav häntä ruoalle.
Mutta tämä vastasi, että hän tahtoi mieluummin sänkyynsä vähän olutta ja puuroa. Ingunn mätti nyt kiireesti ruokaa kuppiin ja kantoi sen hänelle. Samassa tulivat rengit ovesta — Bjørn kantaen puusylystä, jonka hän paiskasi maahan. Sitten hän lisäsi puita liedelle, aukaisi ulko-oven ja räppänän, josta varisi lunta tuleen pannen sen pihisemään. Ingunn jäi vanhuksen luo, kunnes tuli oli päässyt vauhtiin ja pahin savu ajautunut ulos. Sitten Bjørn sulki oven ja räppänän.
Ingunn tuli tupaan ja jäi seisomaan pöytänsä eteen. Hän piirsi veitsellä ristin leivän kuoreen, ennen kuin leikkasi sen kappaleiksi. Penkillä istuvat viisi miestä söivät ääneti, kauan ja perusteellisesti. Ingunn istuutui sängyn laidalle, näperteli vähän kalaa ja leipää ja oli tyytyväinen, sillä lohi oli ainakin hyvää, se oli sattunut tulemaan sopivan suolaista. — Olut oli joulun jäljiltä ja olisi voinut olla parempaa, mutta jyvät, joita hänellä oli ollut maltaina, olivat olleet niin roskaisia; niissä oli ollut puoliksi kaikenlaista rikkasiementä.
Hän vilkaisi mieheensä. Tämän tukka oli tumma, sillä se oli vielä märkä, mutta kulmakarvat ja parransänki paistoivat kullankarvaisina hänen kasvoissaan, jotka olivat punaiset ja ahavoituneet tänä iltana. Näytti siltä kuin ruoka olisi maistanut hänelle.
Talon kolme palvelusneitoa istuivat syömässä sängyn vieressä lieden ääressä. Herdis, nuorin näistä, sopotteli ja tirskui aina väliin; tuo lapsi oli niin täynnä kujeita ja naurua. Hän näytteli nyt toisille neidoille vastasaamaansa sarvilusikkaa, ja nauru purskahteli hänen suustaan lakkaamatta — hän katsoi säikähtyneesti emäntäänsä ja koetti olla siivolla, mutta ei voinut pidättää pieniä hihityksiä ja suihketta.
Palvelusväki lähti heti ulos lopetettuaan syöntinsä. Miehet olivat olleet merellä aikaisin aamulla, ja kun kirkkoon oli pitkä matka Hestvikenistä, ei aamulla ennättänyt makailla kauan — varsinkin kun keli oli niin huono.
Olav meni sukulaisensa luo — tämä tarvitsi aina pientä apua, ennen kuin asettui nukkumaan. Olav Ingolfinpoika oli erityisen puhelias juuri maatamenoajan lähestyessä ja tahtoi kuulla kalastuksesta ja kaikista päivän töistä. Ja joka vastaus, minkä hän sai nuorelta kaimaltaan, herätti hänen mielessään aina uusia ajatuksia, joista hänen täytyi saada kertoa.
Ingunn istui matalalla rahilla lieden ääressä kampaamassa tukkaansa kun Olav astui tupaan. Hän oli puoliksi riisuutunut — istui lyhythihaisessa, valkoisessa paidassa ja ahtaassa, hihattomassa, ruskeanpunaisessa sarka-alushameessa. Hänen uhkea, ruskeankeltainen tukkansa valui kuin vaippa hänen hoikalle, hiukan kumaralle vartalolleen, ja hiusten välistä hohtivat hänen hennot, valkoiset käsivartensa.
Olav meni hänen taakseen, otti käteensä kourallisen tuota liinaista harjakkoa ja painoi kasvonsa sen sisään — se tuoksui niin hyvältä.
"Ei kellään ole niin kaunista tukkaa kuin sinulla, Ingunn!" hän sanoi.
Sitten hän taivutti Ingunnin pään taapäin itseään vasten ja katsoi hänen kasvoihinsa.
"— mutta sinä olet käynyt huonon näköiseksi joulun jälkeen, kultaseni! Et saa puuhata yli voimien, en suvaitse sitä! Ja sitten sinun täytyy syödä enemmän — muuten tulet niin laihaksi, että kun tulee paaston aika, ei sinusta jää jäljelle mitään!"
Hän veti mekon ja paidan päänsä yli, istuutui lieden laidalle ja paistatti selkäänsä. Miehen paljaan yläruumiin näkeminen — lihasten liikunta maidonvalkean pinnan alla hänen kumartuessaan alas vetämään jaloistaan saappaita, herätti Ingunnin mielessä aran, tuskaisen tunteen. Toisen terveys sai hänet tuntemaan entistä selvemmin oman voimattomuutensa.
Olav hieroi lapaluitaan — pari pientä, viininpunaista veripisaraa näkyi hänen kiiltävällä ihollaan.
"Bjørn on kovakourainen saunottaja", sanoi Olav nauraen. Sitten hän kumartui nartun yli, joka makasi pentuineen säkillä lieden reunassa, ja nosti ylös yhden pennuista. Se vikisi hänen pitäessään sitä tulta vasten — sille oli juuri alkanut aueta silmät. Emä murisi hiljaa. Olav oli ostanut koiran aivan äskettäin ja maksanut tuosta poikivasta nartusta niin paljon, että ihmiset taas olivat pudistelleet päitään hänen komeille tavoilleen. Mutta koira oli aivan erikoista rotua, sillä oli silkinhienot, riippuvat luppakorvat ja lyhyt karva — hyvän vainukoiran merkit. Olav käänteli pentuja tyytyväisenä: näytti siltä, kuin niistä kaikista viidestä tulisi emänsä kaltaisia. Nauraen hän laski yhden niistä vaimonsa helmaan ja katseli huvittuneena emää, joka nyt murisi yhä uhkaavammin, vaikka ei uskaltanut käydä kimppuun.
Tuo pikkuinen, pulleavatsainen rääpäle, jonka jalat olivat vielä kovin pehmeät, kömpi ja ponnisteli Ingunnin sylissä hamuillen hänen käsiään imettävikseen. Se oli niin vetelä ja holtiton — ja yhtäkkiä Ingunn tunsi pahoinvointia; oli kuin pala olisi noussut hänen kurkkuunsa.
"Anna se emälle", pyysi hän heikosti.
Olav katsoi häneen, lakkasi nauramasta ja pani pennun takaisin emän viereen.
* * * * *
Tammikuu kului, ja helmikuu tuli ja jäädytti vuonon — meri oli ummessa kauas Jølundin eteläpuolelle. Päivät alkoivat pidetä ja valjeta. Kauempana, sulan meren luona näkyi pakkashuuruja — ja kun sitten tuli kirkkaita päiviä, jolloin taivas oli korkea ja sininen ja aurinko paistoi, muuttui koko maailma välkkyvän huurteiseksi. Olav ja Bjørn lähtivät silloin yhdessä metsälle.
Ingunn mietti vain lakkaamatta, miten kauan hän osaisi peittää tilansa. Itku nousi hänen kurkkuunsa, sillä tiesihän hän voimattoman epätoivoisesti, ettei hänen nyt tarvinnut salata mitään: hänhän oli Olavin vaimo ja Hestvikenin emäntä, ja hänen oli synnytettävä lapsi vanhaan sukuun, joka oli elänyt tällä paikalla ammoisista ajoista asti. Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi täytynyt piiloutua maan alle.
Hän huomasi Olavin ymmärtäneen, mikä häntä vaivasi, mutta hän liikkui yhä jalkeilla, eikä saanut suustansa sanaakaan asiasta. Hän paastosi kuten toisetkin, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan, niin että kipeää teki. — Hän huomasi Olavin tarkkailevan häntä salaa yhä useammin, aivan kuin ihmeissään, salainen pelko katseessaan. Ja sen jälkeen hän saattoi kuljeksia päiväkaudet äänettömänä. Ingunnin sydäntä kouristi, kun hän näki Olavin kulkevan noin, miettivänä ja ihmettelevänä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään.
Tuli sitten muuan sunnuntai; he olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat hetken kahden kesken tuvassa. Olav istui penkillä. Kun Ingunn meni hänen ohitseen, tarttui tämä häntä ranteeseen, eikä päästänyt häntä irti.
"Ingunn, kuule — teepäs kauniisti ja kerro Olav Ingolfinpojalle uutisesi. Minä pelkään, ettei hän elä kevääseen. Tiedäthän, miten hän odottaa sitä!"
Ingunn taivutti päätään; hän tuli hehkuvan punaiseksi.
"Kyllä", kuiskasi hän sitten tottelevasti.
Silloin mies veti hänet luokseen ja tahtoi ottaa hänet polvelleen.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän hiljaa. "Miksi olet niin onneton,
Ingunn? Potkiiko pikku vieras kovasti, vai pelkäätkö sinä?"
"Pelkäänkö?" Silmänräpäykseksi nuori vaimo kuohahti, ja hänen entinen, kiivas luontonsa sai vallan. "Etkö muka tiedä mitä se on. Ethän sinä ole ollut milloinkaan muuta kuin hyvä minulle — mutta nyt en voi olla joka hetki ajattelematta, etten minä ole sen arvoinen!"
"Ole vaiti!" Olav puristi kovasti Ingunnin kättä. Ingunn näki, että Olavin kasvot aivan kuin sulkeutuivat. Kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä murtunut, vaikka hän koetti puhua lempeästi ja tyynesti:
"Älä ajattele sellaista, Ingunn, mikä meidän on parempi unohtaa. Meidän ei ole hyvä herättää juuri nyt muistoja, jotka — jotka — Ja tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua niin hellästi, etten voisi olla sinulle milloinkaan muuta kuin hyvä."
"Vielä vähemmän arvoinen minä kai olisin, jos voisin muuta unohtaa —!"
Ingunn vaipui polvilleen Olavin eteen, kätki päänsä tämän syliin ja suuteli hänen kättään. Olav kiskaisi sen äkisti pois, ponnahti pystyyn ja tahtoi nostaa vaimonsa maasta. Ingunn taivuttautui taapäin hänen sylissään, katsoi häntä silmiin ja sanoi aivan kuin uhalla:
"Sinä pidät minusta — Herra nähköön, huomaanhan minä sen — mutta jos olisin koettanut olla sinua kohtaan samanlainen kuin ennen — arvaamaton ja ylpeä ja aina tahtonut pitää oman pääni, niin pelkään, Olav, ettet olisi suvainnut sitä sen jälkeen, mitä olin sinulle tehnyt, etkä rakastanut minua."
"Ole nyt vaiti!" Olav päästi hänet.
"Olen toivonut usein, että olisit ollut kova minulle, kuten kerran uhkasit."
"Etpäs ole toivonut", sanoi Olav hymyillen samaa kylmää hymyä, jonka toinen tunsi niin hyvin entuudestaan.
Mutta sitten hän tempasi Ingunnin kiivaasti luoksensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
"Älä itke", hän pyysi.
"En minä itke." Olav kohotti Ingunnin kasvot ja katsoi häneen — ja hänestä tuntui niin kumman pahalta. Hän olisi paljon mieluummin suonut Ingunnin itkevän.
* * * * *
Lähiaikoina Olavin valtasi aika ajoin lamaannuttava pelko. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut turhaa. Turhaa se, mitä hän oli maksanut ostaakseen itsensä ja Ingunnin vapaaksi, turhaa, että hän oli upottanut oman katkeruutensa syvälle sydämeen ja johtanut sinne kaikki rakkautensa entiset lähteet: yhteiselämä Ingunnin kanssa oli tuttu, rakas tapa hänen lapsuudestaan asti; kun hän sulki hänet syliinsä, muisti hän elämänsä ensimmäisen huumauksensa. Hän ei ollut kertaakaan antanut Ingunnin huomata muistelevansa hänen — heikkouttaan, joksi hän sitä nyt nimitti. Mutta tässä hän nyt seisoi neuvottomana havaiten, ettei hän mahtanut mitään häpeän tunteelle, joka kalvoi Ingunnin sydäntä.
Eikä hän voinut olla ajattelematta itsekin, nähdessään hänet nyt raskaana, ettei tämä ollut hänen ensimmäinen lapsensa.
Alussa, heidän tultuaan tänne, oli häntä miellyttänyt suuresti Ingunnin hiljainen käytös, sillä hän ymmärsi ilon tekevän vaimonsa niin lempeäksi ja nöyräksi. Mutta nyt hänestä tuntui vaikealta. Sillä Ingunn oli sanonut totuuden — jos hän olisi ollut samanlainen kuin ennen, jolloin oli tahtonut käskeä ja aina saada Olavin antamaan myöten — ei hän olisi pitänyt siitä nyt.
Sitten hän suoristausi, aivan kuin olisi jälleen sitonut taakan selkäänsä. Kotona hänet nähtiin aina tasaisena ja tyytyväisenä ja hän vastasi hilpeästi toisille sekä osoitti iloitsevansa siitä, että vanhasta juuresta työntyisi uusia vesoja. Hän oli hellä vaimolleen ja koetti lohduttautua: eihän Ingunn ollut milloinkaan ollut varsin vahva, ja nykyinen tila kulutti kai kovin hänen heikkoja voimiaan. Kai hänen mielensä kevenisi, kun kaikki olisi taas ohi.
* * * * *
Vanha Olav Ingolfinpoika oli hyvin huono koko kevään, ja Olav Auduninpoika hoiti häntä niin hyvin kuin osasi. Usein hän nukkui sukulaisensa luona kamarissa yöllä; vanhus saattoi tarvita milloin minkäkinlaista apua. Pieni rasvalamppu paloi yöt läpeensä, ja nuorempi Olav nukkui nahkasäkissä lattialla. Kun vanha Olav ei saanut unta, saattoi hän maata tuntikaudet tilallaan puhellen lakkaamatta; ja nyt hän puhui vain suvusta, kertoen miten Hestvikenin miehet olivat saaneet maansa ja varallisuutensa ja miten ne olivat jälleen luisuneet heidän käsistään.
Eräänä yönä, kun he näin loikoivat pakinoiden, pyysi Olav kaimaansa kertomaan Likaparrasta. Hän oli kuullut tästä vain joitakin juttuja, eivätkä ne olleet hauskempia kuin hänen omat muistonsa mielipuolesta.
Olav Ingolfinpoika sanoi:
"En ole puhunut sinulle hänestä paljon, mutta ehkä sinun tulee tietää sekin nyt, kun itse joudut sukumme pääksi. Nukkuuko vaimosi?" kysyi hän. "On parempi, ettei hän kuule.
"Ihmiset ovat oikeassa siinä, että hän oli julma ja uskoton — useita naisia kohtaan. Ja minustakin on puhuttu paljon pahaa siksi, että aina olin Torgilsin matkassa, vaikka minut oli aiottu papiksi. Mutta minä rakastin Torgilsia enemmän kuin ketään muuta maailmassa — enkä ole voinut milloinkaan käsittää tuota hänen rumaa elämäänsä, sillä minä en nähnyt hänen milloinkaan hakevan naisten seuraa tai kosiskelevan nuoria neitoja, kun olimme kisoissa ja kemuissa. Ja kun miehet alkoivat jaaritella naisista ja huonosta elämästä, kuten nuoret miehet usein juttelevat hollituvassa, istui Torgils ääneti, hymyillen usein pilkallisesti — mutta minä en milloinkaan kuullut hänen puhuvan rivosti ja sopimattomasti. Hän oli hiljainen ja tyyni olemukseltaan ja muuten rohkea, miehekäs ja urhea mies. Ystäviä en tiedä hänellä olleen muita kuin minä — mutta me olimme olleet lapsesta asti kuin veljekset. Minä surin hänen huonoa elämäänsä, mutta en voinut moittia häntä sanallakaan siitä. Isäni ojensi häntä usein ankarin sanoin — hänkin piti niin paljon Torgilsista: hän muistutti hänelle siitä päivästä, joka odottaa kaikkia kuolevaisia ja jolloin me joudumme vastaamaan töistämme Herramme edessä. Parempi olisi ollut, Torgils, sanoi isäni usein, jos myllynkivi olisi pantu sinun kaulaasi ja sinut olisi upotettu meren syvyyteen, kuten ihmispedot tekivät Herran rakkaalle Pyhälle Halvardille, kun hän tahtoi suojella köyhää, heikkoa vaimoa. Mutta sinä pahennat noita pieniä ja heikkoja —. Torgils ei vastustanut häntä koskaan ainoallakaan sanalla. Hänessä oli kuin jokin salainen voima: en nähnyt hänen kertaakaan istuvan kenenkään naisen viereen puhelemaan, mutta näin naisten tulevan levottomiksi, kun hän vain katsoikin heihin — hänen silmissään oli varmaankin paha voima. Miehiinkin hänellä oli eriskummallinen vaikutus. Sillä kun vaarbelgiläiset olivat joutuneet häviölle, hän tarjoutui Torgils-piispan palvelukseen — ja hän pääsi piispan vartioväen päälliköksi. Piispa aikoi useamman kerran ajaa hänet pois rumien huhujen tähden, joita oli liikkeellä. Ja kun Astrid Bessentyttären ja Steinin Herdiksen asia tuli tunnetuksi, uhkasi piispa häntä kirouksella ja maanpaolla ja lupasi karkottaa hänet kaupungista — mutta siitä ei tullut mitään.
"Jouluna, seitsemän vuotta Skule-kuninkaan tappion jälkeen Torgils oli ollut käymässä kotonaan Hestvikenissä, ja pitkänpaaston aikana Besse tuli poikiensa ja Olavin, isoisäni, kanssa Osloon, jossa päätettiin, että Torgils puhui minulle asioistaan — hän sanoi aikovansa jäädä tänne, eikä lähteä kotiin vaimonsa luo; mutta Besse ja hänen poikansa olivat niin hyviä ihmisiä, ettei hän voinut olla naimatta Astridia. Mutta minä näin hänen tuntevan vastenmielisyyttä Astridia kohtaan. En voi ymmärtää, kuinka mies hennoo sysätä onnettomuuteen sellaisen nuoren neidon, ellei hän pidä tästä sen enemmän. Mutta Torgils vastasi, ettei hän voinut sille mitään, että hän aina alkoi inhota heitä perästäpäin.
"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen —. Hän tapasi Herdis Karlintyttären heti sen jälkeen, ja niin hän ei lähtenyt edes omiin kihlajaisiinsa. Olav joutui suunniltaan häpeästä ja suuttumuksesta poikansa menettelyn tähden, mutta Torgils sanoi, että ennen hän karkaisi maasta kuin antaisi pakottaa itsensä ottamaan vaimon, jota hän ei kärsinyt nähdä silmiensä edessä. Kun nyt alettiin puhua Torgilsista ja Herdiksestä, tuli asia entistä pahemmaksi; sekä Olav-setä että piispa rukoilivat ja uhkasivat häntä, mutta Torgils ei ollut milläänkään. Astrid Bessentytär ei ollut kovin kaunis, mutta nuori ja kukkea — kun sitä vastoin Herdis Karlintytär oli lihava, keltaihoinen, kolmetoista vuotta Torgilsia vanhempi ja hänellä oli ollut kahdeksan lasta, eikä kukaan ymmärtänyt, mikä Torgilsin oli lumonnut; toiset arvelivat siinä piilevän noituutta. Minä ajattelin, että paholainen siihen oli syynä — tämä oli nyt saanut Torgilsin kokonaan valtaansa, koska tämä saattoi olla niin sydämetön nuorta Astrid-neitoa kohtaan. Sanoin sen hänelle, mutta silloin hän tuli niin valkoiseksi ja kumman näköiseksi, että minä kauhistuin, ja vastasi: 'Olet oikeassa, veli. Mutta sitä ei voi enää auttaa.' Ja vaikka olisin pyytänyt ja rukoillut kuinka, oli kuin olisin puhunut kuurolle. Joku päivä sen jälkeen kuultiin Steinin, Herdiksen miehen kuolleen."
Olav Auduninpoika kavahti pystyyn nahkasäkistään ja tuijotti vanhukseen kauhistuneena, mutta ei virkkanut mitään. Olav Ingolfinpoika makasi vähän aikaa liikkumatta ja jatkoi sitten hiljaa ja raskaasti:
"Hän oli kotimatkalla käräjiltä, oli ollut poissa yötä, ja kaksi hänen uskottua miestään oli hänen matkassaan, kun hän äkkiä putosi päistikkaa maahan ja kuoli heti. Jon oli vanha ja heikko — ja minä uskon varmasti, etteivät Herdis ja Torgils olleet syypäät siihen. Mutta asiasta jupistiin tietysti kaikenlaista, kun kuultiin Torgilsin aikovan naida lesken. Olav Ribbung sanoi, että hän olisi toivonut Bessenpoikien tappaneen Torgilsin ennen kuin tämä tapahtui ja sanoi, että niin kauan kuin Astrid eli naimattomana kodissaan Torgilsin pojan kera, ei hän ollut salliva Torgilsin loukata hänen sukulaisiaan tämän enempää ja naivan ketään muuta. Mutta jos oli totta, että hänen poikansa oli ruvennut rakastamaan naitua naista, oli hän rukoileva, että Jumala antaisi ankarimman rangaistuksensa kohdata Torgilsia, ellei hän kääntynyt syntisestä elämästään, tehnyt parannusta ja jättänyt tuota porttovaimoa. Sillä mieluummin isä kytkisi hänet kiinni kuin mielipuolen kuin antaisi hänen naida tuon naisen.
"Pian tämän jälkeen Herdis kuoli äkkiä. Olin Torgilsin luona, kun sanoma tuli. En osaa sanoa minkälaiseksi Torgils muuttui — ensin hänen silmänsä avautuivat niin suuriksi, etten ole nähnyt sellaista milloinkaan, ja sitten ne vetäytyivät kokoon, ja koko mies kutistui kasaan ja aivan kuin lyyhistyi. Mutta hän ei sanonut mitään ja lähipäivinä hän hoiti tointaan kuin ei mitään olisi tapahtunut — mutta minä tiesin jotakin olevan tekeillä, ja milloin en ollut kirkossa, en poistunut hänen seurastaan päivällä enkä yöllä. Huomasin hänen myös mielellään näkevän minut lähellään — mutta en ymmärrä, milloin hän nukkui; hän paneutui pitkäkseen vaatteet päällä, eikä pessyt itseään eikä ajanut partaansa, ja hän alkoi käydä kummalliseksi ja oudonnäköiseksi.
"Herdis haudattiin Akerin kirkon luo. Viikon päivät sen jälkeen lähetti piispa Torgilsin Akeriin, ja minä lähdin hänen matkaansa. Oli pyhäaatto, ja nunnien vuokramies tarjosi meille saunan; silloin minä sain hänet ajamaan pois inhottavat, keltaiset parranhaivenet ja leikkasin hänen tukkansa. 'Nyt olen valmis', sanoi Torgils — ja minusta tuntui pahalta, sillä hän hymyili niin kummallisesti — ja minä näin, miten hänen kasvonsa olivat surkastuneet, ja hänen ihonsa ja hiuksensa olivat entistä vaaleammat, mutta silmät olivat tulleet niin suuriksi ja värittömiksi kuin kirnupiimä. Ja sittenkin hän oli kaunis — mutta hän muistutti enemmän kuollutta kuin elävää istuessaan siinä penkillä tuijottavin silmin, hievahtamatta.
"Viimein minä paneuduin sängylle vähäksi aikaa ja sitten nukuin. Heräsin siihen, että oveen lyötiin kolmesti, ja kavahdin vuoteesta."
Torgils oli noussut ja kulki kuin unessa. "Minua haetaan —", hän sanoi.
Juoksin hänen luokseen ja tartuin häneen kiinni — Luoja tiesi, mitä ajattelin sillä hetkellä — mutta hän työnsi minut syrjään; ja sitten kuului taas kolketta ovelta.
"Päästä minut", sanoi Torgils. "Minun täytyy mennä ulos —".
Minä olin pitkä mies, paljon Torgilsia pitempi, ja siihen aikaan väkevä, vaikken yhtä vahva kuin hän — hän oli vankkarakenteinen, siro jäseniltään, kuten sinä, ja hänellä oli jättiläisvoimat. Suljin hänet syliini ja tahdoin pidättää häntä, mutta hän katsoi minuun, ja minä ymmärsin, ettei tässä auttanut ihmisvoima.
"Se on Herdis", hän sanoi, ja sitten kuului jälleen kolme lyöntiä oveen. "Päästä minut, Olav. En ole luvannut mitään niille toisille, mutta häntä olen luvannut seurata elävänä tai kuolleena."
Sitten hän työnsi minut luotaan, niin että tuuperruin lattialle, ja lähti ulos; mutta minä nousin ylös, otin kirveeni ja juoksin jäljestä. Herra armahda, jos olisin ottanut kirjani tai ristini, olisi käynyt paremmin, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Olin nuori ja luultavasti enemmän soturi kuin pappi luonnoltani; luotin rautaan ja teräkseen silloin, kun tosi oli edessä.
Pihalle tultuani näin heidät aidan luona. Oli kuutamo, mutta taivaalla ajelehti pilviä, ja ilma oli leuto ja maa musta, sillä sinä vuonna laaksossa oli vain ajoittain lunta. Mutta oli siksi valoisa, että näin heidät edessäni pellon laidassa tullessani pihaveräjän läpi — kuollut kulki edellä kuin usvapatsas koskettaen tuskin ollenkaan maata jaloillaan. Hänen perässään juoksi Torgils, ja viimeisenä seurasin minä. Kuu tuli samassa esiin pilvestä ja minä näin Herdiksen pysähtyvän, ymmärsin mitä hän tahtoi ja huusin hänelle:
"Jos hän on luvannut seurata sinua, täytyy hänen se tehdä — mutta hän ei ole luvannut kulkea sinun edelläsi."
En muistanut käskeä häntä poistumaan Jeesuksen nimessä ja päästämään saalistaan. Nyt olimme kirkon luona, kuun valo lankesi sen kiviseinään. Kuollut liukui sisään hautausmaan portista, ja Torgils meni perästä, ja minä juoksin. — Saavuin sisään portista ja näin Herdiksen seisovan kirkon seinän luona ja ojentavan kättään Torgilsia kohti. Heilutin kirvestä kaikin voimin ja viskasin sen häntä kohti, niin että se lensi Torgilsin pään yli ja kalahti kiviseinään. Torgils kaatui maahan pitkin pituuttaan, mutta samassa he hyökkäsivät minun päälleni takaapäin ja kaatoivat minut maahan niin rajusti, että oikea jalkani katkesi kolmesta kohden — lanteesta, polvesta ja jalkaterän kohdalta. —
Sitten en tiennyt mistään ennen kuin ihmiset tulivat messuun aamulla ja löysivät meidät. Silloin Torgils oli muuttunut siksi, jollaisena sinä hänet muistat — hän oli menettänyt järkensä ja oli avuttomampi kuin vastasyntynyt lapsi, paitsi että hän osasi kävellä. Tullessaan raudan lähelle hän ulvoi kuin eläin ja kaatui maahan, vaahdon valuessa hänen suustaan — hän oli ollut asetaitoisin mies, minkä olen tuntenut. Kuulin hänen tukkansa valjenneen jo ensimmäisenä talvena.
Makasin vuoteessa vuosi vuoden jälkeen taittuneen jalkani tähden, ja ensi vuosina pakottivat haavoissa olevat luusirut jalkaani ja visva valui niistä ja haisi niin, etten tahtonut voida hengittää — ja monesti rukoilin Herraa ääneen itkien, että hän sallisi minun kuolla, sillä omasta mielestäni kärsin hirmuisesti. Mutta isäni oli luonani ja auttoi minua ja käski minun kantaa kohtaloni kuin mies ja kristitty. Viimein jalkani parani — mutta Torgils ei tuntenut minua käydessäni täällä — viisi vuotta sen jälkeen. Ja Olav Ribbung pyysi minua lähtemään pois, sillä hän ei jaksanut nähdä veljensä poikaa rampana — käytin kainalosauvoja siihen aikaan — kun hänen oma poikansa oli siihen syynä.
Olav jäi valvomaan kauan sen jälkeen, kun vanhus oli nukkunut. Onnellisia hänen sukunsa miehet eivät näyttäneet olleen. Mutta he olivat kestäneet yhtä ja toista.
Niin kuin tuo ukko, joka nukkui tuolla sängyssä. Samoin hänen toinen kaimansa, isän vaari, jonka hän oli nähnyt elävän täällä inhottavan, hullun poikansa kanssa. Olav tunsi yhteenkuuluvaisuuden polttavan itseään. Ja entä Tora, tuo vanha nainen, ja Ingolf-pappi: kaikki he olivat olleet uskolliset onnettomuudessa, uskolliset kuolleita ja kadotettuja kohtaan, jotka kuuluivat heihin.
Hän ajatteli Steinfinnin poikia — sellaisia kai olivat onnelliset. Huolettomia ja vallattomia — heille oli onnettomuus kuin myrkkyä, jonka he olivat nielaisseet. He kestivät siihen asti kunnes olivat saaneet ylenannetuksi sen — silloin he kuolivat. Ja hän näki tänä yönä niin selvästi, että sellainen oli Ingunnkin — häneenkin oli onnettomuus käynyt kuin kuoleman tauti; hän ei nousisi siitä milloinkaan. Mutta Olav oli onnekseen sellaiseksi luotu, että hän tuli toimeen ilman onneakin. Hänen isänsä eivät olleet antaneet tappion murtaa itseään, vaan olivat pitäneet koholla lippuaan niin kauan kuin siitä oli riekalettakaan, rihmaakaan jäljellä. Itse hän ei ollut tiennyt milloinkaan varmasti, katuiko hän vai ei, että oli ottanut vastaan Alf-jaarlin tarjouksen ja eronnut herransa palveluksesta — mutta hän oli ottanut sen vastaan sen naisen tähden, joka oli uskottu hänen käsiinsä jo heidän lapsena ollessaan. Ja hän oli suojeleva ja rakastava tätä, kuten oli suojellut jo poikana ollessaan, rakastanut tätä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ymmärsi olevansa mies. Ja vaikkei hän milloinkaan kokisi onnea hänen kauttansa, koska hänestä oli tuleva kivulloinen, kelpaamaton vaimo, ei se muuttanut asiaa, sen hän käsitti tänä yönä, vaan hän oli rakastava ja suojeleva häntä hänen viimeiseen hetkeensä asti.
* * * * *
Mutta päivän kirkkaassa valossa hän rypisti kulmiaan öisille tuumilleen. Ihminen tulee ajatelleeksi niin paljon merkillistä maatessaan valveilla. Olihan Ingunn ollut terve ja iloinen kesällä — ja kauniimpi kuin milloinkaan. Nyt hän oli aivan lamassa — mutta eihän hän ollut koskaan jaksanut kantaa taakkoja, raukka. Kun hän saisi lapsen tulisi hän taas terveeksi ja iloiseksi.
Silmänräpäyksen vilahti hänen mielessään, mahtoikohan Ingunn milloinkaan muistella jo synnyttämäänsä lasta. Hän ei ollut koskaan puhunut siitä, eikä Olavkaan ollut tahtonut ottaa sitä puheeksi. Hän oli vain kuullut, että lapsi oli ollut elossa heidän lähtiessään Ylämaasta viime kesänä.