IV

Ingunn ajatteli nykyään Eirikiä yöt päivät.

Ensimmäisinä onnen aikoina oli sekin muisto kalvennut ja muuttunut epätodelliseksi, että hänellä oli ollut pieni poika, joka oli nukkunut hänen käsivarrellaan ja imenyt hänen rintojaan pienenä, lämpöisenä ja pehmeänä — hapahkon maidonhajun huokuessa hänen ruumiistaan ja hänen kyyneltensä vieriessä pojan päälle pimeinä, synkkinä öinä. Ja hänestä oli tuntunut, kuin hänen olisi pitänyt repiä itsensä kahtia, kun hän erosi tästä ja lähti kulkemaan kohti viimeistä kauhistusta ja syvintä pimeää.

Mutta kaikki tuo raskas häämötti kuin etäinen taivaanranta kuumeöiden pimeyden ja houreen takaa, silloin kun hänet viskattiin korkealle aallon harjalle ja sieltä alas huimaaviin syvyyksiin. Hänen herätessään ihmisten ilmoille oli Olav vieressä ja otti hänet luokseen. Tultuaan onnelliseksi hänestä tuntui, kuin tuo entinen onneton Ingunn ei olisi ollut hän itse. Kului viikkoja, ettei hän ajatellut lastaan kertaakaan, tuumiskeli vain arasti ja melkein välinpitämättömästi, elikö tämä vielä. Tuskin häneen olisi kovinkaan pahasti koskenut, vaikka hän olisi kuullut sen kuolleen. Mutta väliin sukelsikin sitten esiin levoton ajatus: mitenkähän hän voi; voikohan Eirik hyvin — vai vaivaakohan häntä jokin siellä vieraiden ihmisten luona. Ja noiden kaukaisten, kalvenneiden, viimevuotisten surkeuden muistojen keskeltä tunkeutui esiin — äkkiarvaamatta ja elävänä — hento, jatkuva lapsen itku, jota ei hillinnyt mikään muu kuin äidinrinta pieneksi hetkeksi. Nyt sattui totuus häneen kuin kova, armoton isku: hän oli työntänyt avuttoman itkevän rintalapsensa vieraiden ihmisten hoitoon ja jossakin kaukana maailmalla se itki ehkä juuri nyt äitiään tikahtuakseen. Mutta hän torjui nuo ajatukset kaikin voimin. Lapsen kasvatusäiti näytti hyvältä ihmiseltä — ehkä hän oli armollisempi kuin se äiti, joka oli lapsen synnyttänyt. Ei. Hän karkotti väkisin ajatuksensa. Ja muisto Eirikistä kalpeni taas. Hän oli täällä Hestvikenissä, oli Olavin vaimo ja hänellä oli sanomattoman hyvä olla. Ja hän tunsi nuoruutensa ja kauneutensa puhkeavan uuteen kukkaan. — Hän painoi päänsä alas hehkuvan kainona ja iloisena, kun mies vain katsoikin häneen.

Mutta sitä mukaa kuin uusi lapsi kehittyi hänen sisällään, niin —. Ensin se oli ollut kuin kalvava väänne rinnassa, joka oli pyörryttänyt ja kääntänyt hänen mieltään pelosta, että se saattaisi loihtia esiin varjoja Olavin ja hänen välilleen, ja sitten se oli muuttunut taakaksi, joka painoi häntä ja oli tiellä kaikkialla, missä hän liikkui, olkoonkin että hän kaikkien muiden mielestä täytti tärkeimmän tehtävänsä synnyttämällä uuden vesan vanhaan sukuun. Olav Ingolfinpoika ei puhunut mistään muusta. Jos hän olisi ollut Norjan kuningatar, ja maan rauha ja hyvinvointi olisi riippunut odotetusta lapsesta miespolven ajaksi, ei vanhus olisi voinut pitää sitä sen suurempana merkkitapahtumana kuin sitä, mikä nyt oli ovella. Mutta naapuritkin antoivat nuoren emännän tietää hänet kohdatessaan, että he pitivät sitä iloisena uutisena. Seitsenvuotisesta pojasta asti Olav Auduninpoika oli ollut ainoa, jonka voitiin toivoa vievän eteenpäin Hestvikenin sukua, ja siitä ajasta asti hän oli kulkenut vierailla seuduilla, kaukana kotipuolestaan. Vuosien kiertelyn jälkeen hän oli palannut isiensä perintöturpeelle. Kun hänen ja hänen vaimonsa ympärille nyt alkoi kertyä lapsia, palautuisivat asiat viimeinkin oikeille raiteille.

Hänen omat palkollisensakin ottivat osaa tulevaan tapahtumaan. He olivat pitäneet Ingunnista alusta alkaen, koska hän oli niin suloisen näköinen ja lempeä ja hyvää tarkoittavainen, ja heitä oli säälittänyt nähdessään, miten kerrassaan taitamaton hän oli taloustoimissa. Ja nyt he säälivät häntä nähdessään, miten surkeavointinen hän oli. Hän tuli kalman kalpeaksi heti, kun vain pistäytyikin kotaan, silloin kun siellä keitettiin hylkeenlihaa tai merilintua ja muisti, ettei hän ollut tottunut kotiseudullaan tuohon rasvan hajuun. Palvelusneidot nauroivat ja työnsivät hänet ulos: "Kyllä me selviämme ilman sinuakin, emäntä!" Hän ei jaksanut nousta jakamaan ruokaa hien nousematta helminä hänen otsalleen — ja vanha karjakko työnsi hänet varovaisesti penkille istumaan pinoen pieluksia hänen selkänsä taa ja sanoi nauraen: "Anna minun olla ruokaemäntä tänään, Ingunn. Sinähän tuskin kestät jaloillasi, lapsi raukka!" Hän näki tämän vapisevan väsymyksestä istuessaankin. He pelkäsivät myös, miten hänen kävisi. Hän ei näyttänyt jaksavan enää juuri mitään. Ja nyt oli vielä kolme kuukautta määräaikaan, hänen omien sanojensa mukaan.

Olav oli ainoa, joka ei milloinkaan ilmaissut iloaan tulevan lapsen johdosta — ja talonväki pani sen merkille. Mutta Ingunn mietti mielessään, että kun poika oli tullut maailmaan, ei se voinut olla vähemmän ihmeellinen isänsä silmissä kuin kaikkien muiden. Ja katkeruus, jota hän itse kauhistui, vuodatti uusia pisaroita.

Ei rakkauden rahtuakaan hän tuntenut kantamaansa lasta kohtaan, vaan ikävöi Eirikiä ja tunsi kaunaa uutta tulokasta kohtaan, jota odottivat kaiken maailman ihanuudet ja jota kaikkien kädet olivat valmiina vastaanottamaan, kun se ilmestyi. Ja hänestä alkoi tuntua, kuin Eirik olisi hylätty ja viskattu pimeyteen tämän lapsen tähden. Nähdessään ihmisten katsovan häneen lempein ja hellin silmin, näkevän vaivaa säästääkseen häntä ja hänen voimiaan, välähti hänen mielessään: kun minä kannoin Eirikiä, täytyi minun piiloutua loukkoon; kaikkien silmät kivittivät minua pilkalla, vihalla, surulla ja häpeällä; Eirikiä vihasivat kaikki ennen kuin hän oli syntynyt — itsekin vihasin häntä. Hän istui ommellen ja muisti, miten hän oli horjunut seinien väliä ensimmäisten polttojen tultua: ja Tora aukoi myttyään, jossa oli lapsenriepuja, huonoimpia ja vanhimpia, mitä hänellä oli omien lastensa jäljiltä. Ja hän, lapsen äiti, oli ajatellut: se on tarpeeksi hyvää, liiankin hyvää tuolle —. Palvelusneito, joka istui hänen luonaan, katsoi ihmeissään emäntäänsä — Ingunn repi kärsimättömästi hienoa villakapaloa, jota hän päärmäsi, ja heitti sen luotaan. — Eirik oli nyt vuoden vanha, tai vähän yli. Ingunn istui tuvan edessä kerran ensimmäisten kesäisten iltojen saavuttua ja katseli Bjørnin ja Gudridin pienintä lasta, joka kömpi, konttasi, kellahti kumoon ja nousi taas pystyyn, kellahti uudelleen istualleen pihamaan vihreälle nurmelle. Hän ei kuullut sanaakaan Gudridin puhetulvasta. Pikku Eirik — tuollainen paljasjalkainen, köyhästi puettu lapsi sekin oli köyhien kasvatusvanhempiensa luona.

* * * * *

Vanha Olav kuoli viikko helluntain jälkeen, ja Olav Auduninpoika piti hänelle komeat hautajaiset. Niiden emäntien joukossa, jotka tulivat Hestvikeniin auttamaan Ingunnia valmistuspuuhissa, oli myös Signe Arnentytär, joka äskettäin oli naitettu Skikkjustadiin. Häntä nuorempi sisar, Una, oli hänen mukanaan, ja kun hautajaisvieraat lähtivät kotiin, sai Olav taivutetuksi Arnen ja papin jättämään Unan Hestvikeniin, että Ingunn saisi olla viimeiset ajat kokonaan erillään työstä ja huolista.

Olavia suututti, kun hän ei voinut olla huomaamatta, ettei Ingunn pitänyt tytöstä, vaikka tämä oli reipas ja auttavainen, hilpeä ja sievän näköinen — pieni, hentorakenteinen, keveäliikkeinen ja vikkelä kuin västäräkki, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Olav itse oli alkanut pitää paljon pikkuserkuistaan. Hänen oli vaikea tutustua ihmisiin, kun hän oli niin pidättyväinen ja harvasanainen, mutta hänellä ei ollut mitään useimpia ihmisiä vastaan. Hän tyytyi heihin sellaisina kuin he olivat, vikoineen ja hyveineen, iloitsi tavatessaan tuttavia, eikä ollut vastahakoinen solmimaan ystävyyttä niiden kanssa, joista hän piti, kunhan hän sai aikaa tointua ujoudestaan.

* * * * *

Olav Ingolfinpoika oli kerännyt hyviä hirsiä kartanolle, ja jo edellisenä syksynä Olav Auduninpoika oli parannellut niillä rakennusten huutavimpia vikoja. Navetan hän repi kokonaan tänä kesänä ja pystytti sen uudelleen, sillä entinen oli sellainen, että lehmät seisoivat kuin suossa syksyisin, ja talvisin satoi lunta sisään ja siellä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkona.

Eräänä lauantai-iltana oli talonväki kokoontunut ulos pihamaalle. Oli kaunis, lämmin kesäilma; ensimmäiset heinäsuovat levittivät makeaa tuoksua ja lehmuksen lemu leyhyi vuorelta karjarakennusten takaa. Navetan seinät olivat jo pystyssä ja ensimmäiset kattohirret paikoillaan; mahtavan kattohirren toinen pää oli tanhualla ja toinen nojallaan päätyä vasten, johon miehet sen olivat jättäneet pyhien saapuessa.

Talon nuoret rengit ottivat nyt huvikseen vauhtia ja juoksivat hirren selkää ylös, koettaen korkealleko he pääsivät. Hetken kuluttua toiset miehetkin tulivat mukaan, myös isäntä itse — ja siinä oli remua ja hälinää joka kerran, kun jonkun täytyi hypätä alas. Ingunn ja Una istuivat tuvan seinämällä. Silloin Olav huusi neidolle:

"Tule tänne, Una — nyt nähdään, miten varma sinä olet!"

Neito pani nauraen vastaan, mutta kaikki miehet tunkeutuivat hänen ympärilleen — hän oli nauranut heille, kun heidän oli täytynyt hypätä alas keskikohdalta — itse hän osasi tietysti juosta ylös asti —. Ja viimein he vetivät hänet mukaansa väkisin.

Tyttö työnsi miehet nauraen tieltään, otti vauhtia ja juoksi kappaleen matkaa hirttä ylös, mutta sitten hänen täytyi hypätä alas. Hän yritti uudestaan ja pääsi nyt paljon korkeammalle — seisoi siellä silmänräpäyksen huojuen, notkeana ja hoikkana, kädet levällään ja pienet jalat ohuissa, kannattomissa, varpaattomissa kesäkengissä, koukistuneina hirren pintaan kuin pikkulinnun kynnet. Mutta sitten hänen täytyi taas hypätä sivulle aivan kuin tiainen, joka ei saa jalansijaa seinänraossa. Olav seisoi alhaalla ottamassa vastaan. Nytkös neito oikein innostui, juoksi ylös kerta toisensa jälkeen, Olavin juostessa takaperin hirren alle, jossa hän otti tämän nauraen syliinsä joka kerran, kun toinen hyppäsi alas. — Kukaan ei huomannut siinä mitään ihmeellistä ennen kuin Ingunn seisoi heidän luonansa hengästyneenä, ruskeatäpläiset kasvot lumivalkeina:

"Jättäkää jo!" hän kuiskasi läähättäen.

"Eihän tämä ole vaarallista", lohdutti häntä Olav nauraen, "näethän sinä, että otan hänet vastaan."

"Näen kyllä." — Olav katsoi vaimoonsa ihmetellen; tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. Yhtäkkiä Ingunn huusi itkun ja pilkkanaurun sekaisella äänellä, heilauttaen päätään tyttöä kohti:

"Katsokaa häntä — hän ei ole niin tyhmä, ettei ymmärtäisi hävetä."

Olav kääntyi Unaa kohden — tämä oli lehahtanut punaiseksi ja oli nolon näköinen. Hitaasti nousi nyt punastus miehenkin kasvoille.

"No johan sinä olet järjiltäsi, Ingunn!"

"Minä tarkoitan", huusi vaimo raivosta kirkuen, "ettei tuo tuossa ole turhanpäiten Likaparran jälkeläisiä — ja hän ja sinä olette kai enemmän yhdenlaiset kuin —"

"Pidä suusi", sanoi Olav vihastuneena. "Sinun pitäisi ymmärtää hävetä — mikä sinä olet puhumaan minulle noin —!"

Hän keskeytti puheensa, sillä hän huomasi toisen räpyttävän silmiään aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin. Sitten hän aivan kuin lyyhistyi kokoon heikkoudesta — ja mies tarttui häntä käsivarteen.

"Lähde sisään minun kanssani", hän sanoi levollisesti ja talutti hänet yli pihan. Ingunn nojasi häneen silmät ummessa, ja kulki niin raskaasti, että jalat tuskin nousivat maasta; Olavin oli melkein kannettava häntä. Sisimmässään hän raivosi, hän luuli toisen tahallisesti tekeytyvän kurjemmaksi kuin oli.

Mutta istutettuaan hänet penkille ja nähtyään, miten surkean ja onnettoman näköinen tämä oli, hän meni hänen luokseen ja silitti hänen poskeaan:

"Ingunn — oletko sinä menettänyt järkesi — kuinka voit paheksua sitä, että minä leikin oman sukulaiseni kanssa?"

Toinen ei sanonut mitään, ja Olav jatkoi:

"Se näyttää pahalta — hyvin pahalta, ymmärräthän sen itsekin. Una on ollut meidän luonamme neljä viikkoa ja auttanut sinua niin paljon kuin on ehtinyt — ja tämä on sinun kiitoksesi! Mitä luulet hänen ajattelevan siitä?"

"Se ei liikuta minua", sanoi vaimo.

"Mutta liikuttaa minua", vastasi Olav terävästi. "Eikä meidän ole viisasta", sanoi hän lempeämmin, "saattaa ihmisiä puhumaan pahaa itsestämme. Se sinun täytyy ymmärtää itsekin."

Olav meni ulos ja tapasi Unan kodasta; tämä seisoi perkaamassa kalaa iltaseksi. Mies meni hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen viereensä niin onnettomana, ettei tiennyt mitä sanoa. Silloin toinen hymyili ja sanoi:

"Älä ajattele sitä enää, serkku, — ei Ingunn voi mitään sille, että hän on nykyään niin kiukkuinen ja mahdoton, raukka. Pahinta on", sanoi hän pitäen ilmassa pientä sinttiä ja antaen kissan tavoitella sitä, "etten minä voi olla avuksi teille, Olav, sillä olen huomannut jo jonkin aikaa, ettei hän näe minua mielellään täällä, niin että minun lienee kai paras lähteä Signen luo huomenna."

"Minusta on kauhea häpeä, että hän — että sinun täytyy lähteä meiltä sillä tavoin. Ja mitä aiot sanoa Signelle ja sira Benediktille syyksi siihen, ettet jäänyt tänne?"

"Onhan heillä sen verran järkeä, etteivät suutu sellaisesta."

"Ingunn tulee itse olemaan eniten pahoillaan", keskeytti Olav hänen puheensa — "kun hän tulee entiselleen ja käsittää loukanneensa niin syvästi vierastamme ja sukulaistamme."

"Eikö mitä, silloin hän muistaa tuskin koko tapausta. Älä ole suotta pahoillasi, Olav." Tyttö kuivasi kätensä, laski ne hänen olalleen ja katsoi häneen kirkkailla, vaaleilla silmillään, jotka muistuttivat niin suuresti Olavin omia.

"Sinä olet niin hyvä", sanoi Olav epävarmasti ja kumartui sitten suutelemaan häntä suulle.

Hän oli aina tervehtinyt sisaruksia suuta antamalla heidän tavatessaan ja erotessaan. Mutta hän tunsi pienen, hykerryttävän pelon vallassa, ettei tämä ollut sellainen suudelma, joka kuului lähisukulaisten tervehdykseen, jotka pitävät itseään vähän mökkiläisiä parempina. Hän antoi huuliensa viipyä noilla raikkailla, viileillä neidonhuulilla, ei olisi tahtonut päästää niitä, ja piti toisen solakkaa vartta itseään vasten, tuntien äkillistä, keveää mielihyvää.

"Sinä olet niin hyvä", kuiskasi hän uudestaan suudellen tyttöä toistamiseen, ennen kuin päästi hänet käsistään ja lähti ulos.

— Ei tuo ollut synti, ajatteli hän hymyillen korskeasti. Mutta hän ei voinut unohtaa Unan raikasta suudelmaa. Se ei ollut aivan — asiaankuuluva. Mutta ei sitä kannattanut tuumia. Hän oli ollut vihainen Ingunnille, ei ollut osannut aavistaa, että tämä voisi käyttäytyä niin järjettömästi ja rumasti. Mutta Una oli kai oikeassa — ei pitänyt välittää siitä, mitä tuo raukka sanoi tai teki nykyhetkellä.

Mutta kun hän oli saattanut Unan messun jälkeisenä päivänä Skikkjustadiin — oli pienempi Olavinmessu — ja ratsasti yksin kotiin päin, riehahti suuttumus uudestaan hänen mielessään. Semmoinenko Ingunnista oli tullut, että hän epäili miestään mitä pahimmin siksi, että hän itse oli langennut syntiin? Mutta nyt hän muisti hänen osoittaneen vastenmielisyyttä hänen sukulaisneitojaan kohtaan jo ennenkin, edellisenä syksynä, jolloin häntä ei vaivannut mikään. Hän oli mustasukkainen — hän oli jo Frettasteinissä ollut kärkäs löytämään vikoja toisissa naisissa — niissä harvoissa, joita siellä kävi. Eikä se ollut kaunista.

Olav oli vihainen vaimolleen. Ja miksi hänen oli tarvinnut puhua Torgils Likaparrasta. Kaikki se vastenmielisyys mitä hän oli lapsesta saakka hämärästi tuntenut tuota mielipuolta kohtaan, oli muuttunut selväksi, vihansekaiseksi kauhuksi hänen kuultuaan tarkemmin Torgils Olavinpojan elämästä. Hän oli ollut naistenraiskaaja, jonka Jumala viimein oli lyönyt maahan, suvun häpeä. Hänet ihmiset muistivat, mutta toisia Olavinpoikia, jotka olivat eläneet ja kuolleet kunnialla, ei muistanut enää kukaan. Voihan hän yhtä hyvin muistuttaa näitä — Olavista tuntui aina pahalta, kun hänen sanottiin muistuttavan Likapartaa. Mutta häntä harmitti, että hän tunsi aivan kuin kuoleman henkäyksen niskassaan joka kerran, kun hänen oli kuultava se.

Naisiinmeneväksi ei edes hänen pahin vihamiehensä olisi voinut häntä sanoa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli elänyt maanpaossa, muisti hän tuskin katsoneensa naisiin. Barnim-enon kehoittaessa häntä ottamaan kauniin myllärintyttären jalkavaimokseen siksi aikaa, jolloin hän oli Høvdinggaardissa, oli hän kieltäytynyt. Kaunis hän kyllä oli, ja Olav oli huomannut hänen olevan suostuvaisenkin, — mutta hän oli ajatellut olevansa tavallaan nainut mies, jonka oli oltava uskollinen, vaikka eno kiusasi häntä siitä ja nauroi ja nimitti häntä Ketilløgiksi. Sen köyhän, kalvakan palvelusneidon hän oli ottanut sisään yhdeksi illaksi, kun hän oli tullut kaupunkiin muutaman nuoren miehen kanssa maalta, ja he olivat olleet sikahumalassa. Aamulla herätessään hän oli joutunut puheisiin tytön kanssa, ja sen jälkeen hän oli tuntenut jonkinlaista kiintymystä häneen — tämä oli erilainen kuin toiset sen tapaiset neidot, ymmärtäväinen ja hiljainen; ja hän piti sellaisista miehistä, jotka eivät viitsineet reuhata ja vehdata ja pitää ääntä majalassa. Ja sitten hän oli tullut käväisseeksi hänen luonaan toimittaessaan enonsa asioita kaupungissa. Usein hän meni sinne vain syömään eväitään ja tilasi olutta: hän piti niin paljon tytön hiljaisista liikkeistä tämän kallistaessa kannua ja kantaessa astioita pöytään. Mutta tuo hänen ystävyytensä ei ollut kovin suuri synti — eikä yksikään järkevä ihminen olisi keksinyt syyttää häntä uskottomaksi Ingunnia kohtaan hänen takiansa. — Hän oli muuten usein muistanut tyttöä sen jälkeen —? toivonut, ettei tämä ollut joutunut vaikeuksiin auttaessaan häntä pakenemaan jaarlin luo ja sitten matkalle. Hän olisi tahtonut tietää, oliko tämä osannut kätkeä häneltä heidän erotessaan saamansa rahat toisilta majalan palvelijoilta ja oliko hän tehnyt, mitä usein oli uhannut: lähtenyt tuosta majalasta pyhän Klaran luostariin nunnien palvelijaksi. Hän oli oikeastaan liian hyvä olemaan siellä, missä oli.

— Tuo salainen verivelka teki hänet levottomaksi — hän tunsi itsensä turvattomaksi pahan voimaa vastaan, kuten mies, jonka on taisteltava, vaikka hän tuntee sisällään salaisen ruhjevamman. Vaimon pitkä kivulloisuus ja järjettömyys — ja sitten se, ettei tämä itse suonut hänen kokonaan unohtaa sitä, mikä täytyi unohtaa — kaikki tämä sai hänen mielensä levottomaksi, araksi. Ja hän tunsi vienoa nautinnon väristystä muistaessaan, miten hyvältä hänestä oli tuntunut painaa Unaa itseään vasten.

Häntä suututti, kun hän ajatteli Ingunnia — tämän mieletön käytös tuota hyvää, kaunista lasta kohtaan oli koko onnettomuuden syy.

Mutta siihen täytyi suhtautua kärsivällisesti — Ingunnilla ei ollut nykyään helpot päivät.

Mutta samana iltana Ingunn sairastui; hänen aikansa tuli niin äkkiä, että ennen kuin apunaiset olivat ehtineet perille, oli kaikki kestetty. Vain Ingunnin omat palvelusnaiset olivat hänen luonaan lapsen tullessa maailmaan — ja nämä kertoivat perästäpäin itkien Olaville olleensa aivan kuin päästä pyörällä pelosta ja tottumattomuudesta. He luulivat pojan eläneen, kun he nostivat sen lattialta, mutta se oli kuollut heti sen jälkeen.

Olav ei muistanut nähneensä milloinkaan ihmistä, joka olisi muistuttanut niin paljon rikkoutunutta, aaltojen huuhtomaa, rannalle ajautunutta hylkytavaraa, kuin Ingunn maatessaan yhdessä mykkyrässä seinän vieressä. Hänen paksu, vaalea tukkansa hasatti pitkin sänkyä, ja turvonneista, itkettyneistä kasvoista tuijottivat silmät tummina, täynnä pohjatonta hätää. Olav istuutui sängynlaidalle, otti hänen toisen, kostean kätensä omaansa ja laski sen polvelleen omansa alle.

Toinen palvelusneidoista toi käärön, aukaisi sen ja näytti Olaville hänen poikansa ruumista. Olav katsoi hiukan tuota pientä, sinertävää, kuollutta ruumista, ja äiti purskahti uudestaan rajuun itkuun. Mies kumartui silloin kiireesti hänen ylitseen pyytäen:

"Ingunn, Ingunn, älä itke noin —!"

* * * * *

Itse hän ei kyennyt tuntemaan surua poikansa kuoleman johdosta. Tavallaan hän kyllä ymmärsi menetyksen suuruuden — ja hänen sydämensä kuristui kokoon, kun hän ajatteli, että poika oli kuollut kastamattomana. Mutta hän ei ollut saanut rauhaa syventyäkseen tuntemaan iloa — hän oli tuntenut vain epäselvää, hapuilevaa mustasukkaisuutta mennyttä kohtaan, huolta Ingunnin tähden ja toivoa, että tämä kauhun aika pian päättyisi. Mutta hän ei ollut milloinkaan jaksanut ajatella todeksi sitä, että kaiken loppuna oli oleva pojan syntyminen taloon — pienen pojan, jonka hän saisi kasvattaa mieheksi.

Lapsen äiti ei ollut kovin heikko maatessaan vuoteessa, sanoivat naapurin emännät, jotka nyt olivat talossa auttamassa ja hoitamassa häntä. Mutta kun tuli aika nostaa hänet istumaan sänkyyn päivisin, ei hänellä ollut vähääkään voimaa. Hän tuli läpimäräksi hiestä aikoessaan sitoa itse tukkansa ja panna päähänsä hunnun. Ja kului pyhä toisensa jälkeen hänen tulematta niin vahvaksi, että olisi jaksanut ajatella kirkkoon lähtöä.

Ingunn makasi päivät päästään vuoteellaan pukeutuneena, kasvot seinään käännettyinä. Hän mietti sitä, että hän oli itse aiheuttanut tämän lapsen kuoleman. Rakkaudettomasti hän oli ajatellut sitä sen ollessa hänen kohdussaan ja hapuillessa äidin sydänjuuria. Ja nyt se oli kuollut. Jos hänen luonaan olisi ollut joku viisas vaimo sen syntyessä, olisi se varmaankin jäänyt eloon, sanoivat emännät. Mutta Ingunn oli väittänyt kivenkovaan heidän käydessään täällä kesällä katsomassa, miten hän jaksoi — ettei hän odottanut sitä ennen kuin Pärttylinmessuksi. Sillä hän oli pelännyt noita viisaita naapurinvaimoja — pelännyt, että he huomaisivat ja kertoisivat pitkin pitäjää Olav Auduninpojan vaimolla olleen lapsen jo tätä ennen. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli herännyt ja tuntenut, että nyt se syntyisi, oli hän noussut vuoteesta kuten tavallisesti ja pysytellyt pystyssä niin kauan kuin suinkin. Mutta tätä Olav ei saisi milloinkaan tietää.

Lopulta kirkkoonmenoa ei enää voinut lykätä — Mikonpäivän jälkeisenä messupyhänä Ingunn Steinfinnintyttären täytyi antaa taluttaa itsensä sinne. Olav oli saanut tietää siellä olevan neljä lapsivuodevaimoa kirkotettavana; yksi näistä oli erään pohjoislaakson suurimman talonpojan vaimo, joka oli nyt saanut perillisen; kirkko täyttyisi kai puoleksi ainoastaan hänen suvustaan ja ystävistään, jotka tahtoivat olla mukana uhraamassa. Olavin oli vaikea ajatella Ingunnia polvillaan kirkon oven edessä, avuttomana, tyhjin käsin, toisten laskeutuessa maahan palava kynttilä kädessään — sillä aikaa, kun kirkossa kaikui Davidin psalmi synnyttäjävaimoille: Kuka rohkenee nousta Herran vuorelle ja seisoa hänen pyhällä sijallaan? Se, jonka kädet ovat viattomat, ja sydän puhdas —. Hän on saava siunauksen Herralta — ja vanhurskauden autuutensa Jumalalta —. Ingunnin ja hänen korvissaan se oli soiva kuin tuomio —.

Olav oli pelännyt joutumista sira Benediktin läheisyyteen siitä päivästä asti, jolloin Ingunn oli karkottanut Una Arnentyttären talosta niin häpeällisesti. Mutta sitten hän ratsasti papin luo eräänä päivänä ja pyysi tätä tulemaan heille Ingunnia lohduttamaan.

Sira Benedikt oli käskenyt, että kaikki kastamattomat lapset oli haudattava ulkopuolelle kirkonaidan; kukaan ei saanut kuopata niitä, kuten itsestään kuolleita eläimiä, eikä kaivaa niitä jonnekin metsän perukoille, kuten pahantekijöitä. Hän nuhteli ankarasti niitä, jotka uskoivat kummituksiin: kuolleet pikkulapset eivät voineet kummitella, hän sanoi, sillä ne olivat paikassa, jonka nimi oli Limbus Puerorum, ja sieltä ne eivät päässeet milloinkaan; mutta niiden oli hyvä olla siellä. Pyhä Augustin, viisain kaikista kristityistä oppi-isistä, kirjoittaa että mieluummin hän olisi yksi noista lapsista, kun kokonaan syntymätön. Mutta se, että ihmiset kammovat kuin kuolemaa paikkoja, mihin lastenruumiita on haudattu, johtuu siitä, että heillä itsellään on tunnollaan sellaisia syntejä, että perkele on saanut valtaa heihin ja voi eksyttää heitä. Sillä onhan selvä, että paikka, missä äiti on surmannut lapsensa, on kuin perkeleen ja hänen laumojensa alttari, missä he mielellään oleksivat sen jälkeen.

Pappi oli heti halukas lähtemään mukaan. Olav Ingolfinpoika oli uskonut vahvasti kummituksiin ja luuli itsekin kerran mananneensa sellaisen rauhaan. Sira Benedikt oli siis erittäin innokas päästämään Ingunnin moisesta harhaopista ja lohduttamaan häntä.

Ingunn istui kelmeänä ja laihana kädet ristissä helmassa kuunnellen heidän kirkkonsa pappia, kun tämä selitti hänelle Limbus Puerorumia. Siitä oli kirjoitettuna eräässä kirjassa — muuan munkki Irlannista oli ollut temmattuna tuonelaan seitsemän vuorokautta ja oli nähnyt helvetin, kiirastulen ja taivaan; hän oli myös käynyt siellä, missä nuo kastamattomat lapset olivat. Se oli ollut vihreä laakso, missä taivas aina oli pilvessä merkiksi siitä, että sitä autuutta, joka on Jumalan kasvojen näkemisessä, he eivät ikinä voisi saavuttaa, mutta pilvien välistä hohti heidän luoksensa valoa merkiksi Jumalan hyvyydestä noita lapsia kohtaan. Ja nämä näyttivät viihtyvän hyvin ja olevan iloissaan. He eivät kaivanneet taivasta, koska eivät tienneet sen olemassaolosta, mutta eivät myöskään ymmärtäneet olevansa päästetyt helvetin tuskista, koska eivät olleet kuulleet siitäkään. Siellä he leikkivät laaksossaan räiskyttäen vettä toinen toisensa päälle, sillä siellä on hyvin alavaa ja paljon lampia ja puroja.

Olav keskeytti:

"Minusta tuntuu, sira Benedikt, että moni voisi toivoa kuolleensa pienenä ja kastamattomana."

Pappi vastasi:

"Kiirastulesta meidät kutsutaan suuren perinnön osalle, Olav. Ja on kunnia olla mies."

"Pääsevätkö vanhemmat käymään siellä?" kysyi Ingunn hiljaa, "— katsomaan lastensa leikkiä?"

Pappi pudisti päätään.

"Heidän täytyy kulkea omaa tietään, ylös tai alas — mutta tuon laakson ohi se ei vie koskaan."

"Silloin minusta Jumala on julma!" huudahti vaimo kiivaasti.

"Me ihmiset sanomme niin helposti noin", vastasi pappi, "silloin kun hän ei tee meidän tahtomme mukaan. Sinusta ja miehestäsi olisi ollut tärkeätä, että tuo lapsi olisi jäänyt eloon — hänet oli siitetty suuren omaisuuden perilliseksi ja suvun jatkajaksi. Mutta jos nainen kantaa lasta, joka ei ole oleva muuta kuin hänen häpeänsä todistus eikä perivä muuta kuin äitinsä maidon — silloin ei äidinsydän ole aina varsin luotettava. Voi käydä niin, että hän piiloutuu ja synnyttää sen salassa, tuhoaa lapsensa ruumiin ja sielun, antaa sen vieraiden käsiin ja iloitsee päästessään kuulemasta ja näkemästä sitä."

Olav hyppäsi pystyyn ja tarttui vaimoonsa tämän pyörtyessä. Toinen polvi maassa hän koetti pitää tätä pystyssä sylissään; pappi kumartui ja irrotti nopeasti päähineen, joka oli kierretty kaulan ympäri ja kiristi. Valkoiset kasvot, jotka retkahtivat taapäin miehen käsivarrelta jättäen paljaaksi kurkun kaaren, näyttivät kuolleilta.

"Laske hänet alas", sanoi pappi, "ei, ei, ei sängylle, vaan penkille, että hän tulee maanneeksi suorana." Pappi puuhasi sairasta autellen.

"Sinun vaimosi ei ole vahva?" tiedusti pappi vakavasti ollessaan lähdössä pois. Olav seisoi pidellen hänen hevostaan.

"Ei", vastasi tämä. "Hän on ollut heikko ja hento aina — minä tiedän sen, sillä mehän olemme kasvintoverit ja olen tuntenut hänet lapsesta asti."