V

Varhain seuraavana keväänä valmistautui herttua Haakon ryöstöretkelle Tanskaa vastaan. Tanskan kuningas pakotettaisiin tekemään sovinto maanpakoon ajamiensa valtaherrojen kanssa sellaisilla ehdoilla, jotka he ynnä norjalaiset sanelisivat hänelle.

Olav Auduninpoika lähti Tunsbergiin, hän oli paroni Tore Haakoninpojan alipäälliköltä. Hän ei ollut yksinomaan iloinen siitä, että hänen tuli olla poissa kotoa tämä kesä. Hän alkoi juurtua Hestvikeniin. Se oli hänen perintökartanonsa ja kotipaikkansa — ja hän oli ollut niin kauan koditon ja turvaton. Sitä mukaa kuin hän sai kohotetuksi omaisuutensa rappiotilasta ja näki, että lähde, joka niin kauan oli ollut kuivunut, nyt jälleen oli ruvennut virtaamaan ja tuottamaan tuloja, sekä huomasi itse alkavansa ymmärtää talonhoitoa ja kalastusta — häntä alkoi miellyttää tuo ponnistelu ja huolenpito omastaan. Hän olisi tahtonut saada Bjørnin kartanonhoitajaksi, mutta Bjørn ei ruvennut. Loppujen lopuksi Bjørn lähti Olavin aseenkantajaksi ja saattomieheksi, ja eräs Leif niminen mies jäi hoitamaan Hestvikeniä emännän kanssa.

Olav oli myös hiukan levoton Ingunnista — tämä oli joutuva uudelleen lapsivuoteeseen juhannuksen korvilla. Ingunn oli kyllä ollut paljon terveempi nyt kuin edellisellä kerralla, jaksanut täyttää tehtävänsä ja osansa talon hoidosta koko ajan — ja hän oli nyt tottunut töihinsä eikä ollut enää yhtä mahdoton kuin heidän ollessaan vastanaineita. Mutta Olav oli sittenkin levoton juuri siksi, että hän käsitti Ingunnin odottavan tätä lasta malttamattomasti. Jos nyt onnettomuus kohtaisi sitä, sortuisi hän varmaan kokonaan suruun. Ja oli kuin hänellä olisi ollut paha aavistus. Hän ei osannut ajatella, että näkisi kotonaan lapsen palatessaan sinne syksyllä.

* * * * *

Jo Tunsbergissä Olav tapasi maanpakolaisuutensa aikaisia tuttavia, minne kääntyikin. Monet Alf-jaarlin entiset miehet olivat tulleet tapaamaan surmatun päällikkönsä lankoa ja vaativat, että Tore-herran oli otettava heidät mukaansa. Tanskalaisten maanpakolaistenkin ja heidän miestensä parista, joita vilisi kaupungissa, hän löysi monta jaarlinaikaista tuttavaa. Ja eräänä päivänä saapui satamaan lätinmaalainen laiva tuoden viestejä tanskalaisilta herroilta Konungahellasta; laivan päällikkö, Asger Maununpoika, oli kotoisin Vikingavaagista, ja hän ja Olav olivat olleet ystäviä siihen aikaan, kun Olav oli Høvdinggaardissa; he olivat myös kaukaisia sukulaisia. Illalla Olav lähti kaupungille tanskalaisen sukulaisensa kanssa ja otti oikein hyvän humalan — se virkisti häntä suuresti perästäpäin.

Tore-herra määräsi Olavin pienen kuusitoistasoutuisen laivan päälliköksi, ja sotaretken kestäessä oli hänen laivansa ynnä kolmen pienen laivan Vikenin kaakkoiskulman laivueesta purjehdittava Asger Maununpojan johdolla; hän oli päällikkönä Lindormenilla, jota norjalaiset kutsuivat myös Yrmlingeniksi. Tanskalaisten ja heidän liittolaistensa välinen ystävyys oli usein hyvinkin hataraa, sillä tällä kertaa oli suurin osa päällystöä norjalaista. Ja nämä puhuivat kursailematta retken päätarkoituksen olevan sen, että Eirik-kuningas ja Haakon-herttua tahtoivat vaatia koko Tanskan valtakunnan äidinisänsä, pyhän kuningas Eirik Valdemarinpojan perintönä itselleen sekä saattaa maan Norjan kruunun verolliseksi. Mutta tuosta puheesta eivät tanskalaiset pitäneet; he väittivät vastaan sanoen, etteivät heidän herransa, marski Stig Andersinpoika ja kreivi Jacob olleet ikinä antaneet sellaisia lupauksia millekään kuninkaalle, ja että norjalaiset saivat kylliksi suuren palkan avustaan saadessaan ryöstää kaikin voimin Tanskan kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Norjalaiset vastasivat, että kun tuli kysymys saaliinjaosta, olivat tanskalaiset aina suuria veijareita, jotka osasivat anastaa itselleen parhaimmat palat. Norjalaisia oli enemmän, mutta heistä oli suurin osa talonpoikia ja kalastajia, jotka eivät olleet niin harjaantuneita kuin karaistuneet ja tunteettomat tanskalaiset, jotka olivat olleet vuosikausia retkillä maanpakolaispäällikköjensä matkassa, ja piittasivat viis' muista laeista kuin niistä, joita heidän oli täytynyt totella sotajoukossa. Mutta Alf-jaarlin vanha kantajoukko oli siinä suhteessa täysin tanskalaisten veroista. Olavilla ja Asgerilla oli täysi työ pysyttää rauha miestensä välillä.

Laivasto liikkui nyt Hunehalsin seudulla, ja se osa, mihin Asgerin ja Olavin pikku laivat kuuluivat, hävitti Tanskan saarien pohjoisrantoja. Vikingavaagiin he eivät menneet. Olav oli kuullut Asgerilta Tanskan kuninkaan miesten vallanneen Høvdinggaardin, polttaneen sen ja hakanneen maahan kivilinnan ja herra Barnim Erikinpojan kaatuneen miekka kädessä. Oli siis turha ajatella häntä enää — Olavin olisi muuten tehnyt mieli mennä tapaamaan enoaan. Nyt hän sai luettaa messun vainajalle, siinä kaikki. Hän tunsikin entistä vähemmän kiintymystä äitinsä sukuun ja maahan.

Noissa matalissa, turvattomissa rannoissa oli jotakin niin kevytmielistä ja tyhmänpöyhkeää, kun ne levisivät siinä aaltojen huuhtomina aina veden välkkyvään pintaan asti. Leveän, valkoisen rantaman takaa nousivat kellertävät hiekkasärkät ilmoille, ja ikämetsää kasvoi niemen nokkaan asti; vanhojen pyökkien ja mukuraisten tammien rungot näyttivät nousevan suoraan myrskyisästä merestä; ruohoturve ja puiden juuret harittivat hiekkapenkereen laidasta kuin rikkinäisen vaatteen langat. Näytti siltä kuin meri olisi kouraissut luokseen ja haukannut suuria kappaleita rannikon paljaasta povesta. Olavin mielestä täällä oli rumaa. Sisämaassa oli kyllä kauniimpia seutuja — suuria, mahtavia kartanoita, muheata maata, metsässä kulkevia sikaparvia, lihavia lehmiä laitumella, kauniita hevosia haassa; mutta sittenkään hän ei ollut milloinkaan viihtynyt täällä. Kotimaa, Norjan ranta, kivinen varustus toisensa takana — kareja, luotoja ja saaria, sisäreitti ja viimeksi mantereen vaaleat kalliot, kunnes ensimmäiset vihreät ruohojuovat pistäytyivät jonkun lahden pohjukkaan aivan kuin tiedustellen. Talot olivat korkeammalla, enimmäkseen mäkien harjalla, mistä näki kauas joka puoleen ja voi arvata, mitä oli tulossa.

Hän ajatteli kotiaan — alastomien kallioseinämien välistä lahtea, taloa ylhäällä töyrään laella Hevostunturi taustanaan. Ingunn nousi ylös näihin aikoihin — ehkä hän seisoi ulkona pihalla kauniina ja nuorena ja notkeana jälleen, vaalien lastansa päivänpaisteessa. Ensimmäisen kerran hän toivoi kiihkeästi, että kotona olisi lapsi. — Mutta tuo valoisa näky oli niin kaukainen ja epätodellinen.

Hän vietti nyt samanlaista elämää kuin ollessaan maanpakolaisena. Pelkkä rautapaidan tunne teki niin hyvää — oli kuin hänen ruumiinvoimansa olisivat jännittyneet sen painon alla. Oli hyvä tuntea, miten se viilensi maatessa, suojeli ja säästi ruumiin lämpöä taistelun tuoksinassa; se oli kuin kehoitus voimien säilyttämiseen jakamattomina, hajottamatta niitä turhanpäiten ja tarkoituksetta. Ponnistukset, joita myrskyisellä merellä purjehtiminen sekä maalle hyökkääminen vaativat, edellyttivät että miehen oli oltava valpas ja tarkkaavainen, mutta sisimmässään peloton ja piittaamaton, vaikka vaara, jonka torjumiseen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa, nujertaisikin alleen. — Tämäntapaisia ajatuksia liikkui Olavin mielessä, ja hän tunsi toisinaan vastenmielisyyttä muistellessaan niitä kahta vuotta, jotka hän oli viettänyt talonpojan töissä ja ollut naimisissa, epämääräistä tuskaa sydämessä, aivan kuin heikkoa jomotusta umpeenmenneiden haavojen pohjalla siitä, että hän tuhlasi miehuusvoimansa raataessaan kuluneissa, väljissä työvaatteissaan, mahtamatta lopullisesti mitään sille, minkälaisen sadon hän oli korjaava vaivoistaan ja lisäksi jonkinlaista vastenmielisyyttä muistellessaan läheistä yhdyselämäänsä tuon sairaalloisen naisen kanssa. Hänestä tuntui kuin hän olisi uhrannut voimakkaan nuoruutensa ja horjumattoman terveytensä, jotta tämä saisi imeä itseensä hänen voimansa, josta hän ei uskonut kuitenkaan olevan apua. Tuntui kuin hänet olisi pantu uimaan hukkuva toveri kaulassaan — pelastamaan tämä tai uppoamaan itse hänen kerallaan, jos tahtoi osoittaa olevansa mies. Mutta hän ei voinut olla tuntematta sydämessään vavistusta ajatellessaan, mikä lopussa kuitenkin odotti — hukkuminen — vaikka olisi taistellut viimeiseen hengenvetoon, siksi ettei mies voi toisin tehdä.

— Jos Ingunn olisi ollut terve ja jos Olavista olisi tuntunut luonnolliselta ja päivänselvältä, että heille syntyisi lapsia korjaamaan sen, minkä hän oli saanut aikaan, olisi hän ajatellut toisin isännän asemastaan. Ja väliin, koettaessaan houkutella itseään uskomaan, että Ingunnhan saattoi tulla terveeksi ja että hänellä kukaties parastaikaa oli terve, parkuva, pieni poika tai tytär kotona kätkyessä — kaipasi hän taloonsa. Mutta useimmiten hän ei kaivannut sinne, vaan tunsi syvää mielihyvää saadessaan olla yksin, vapaana muista huolista kuin niistä, joita hänen alipäällikön toimensa tuotti.

Häntä miellytti tämä elämä pelkkien miesten parissa. Niitä naisia, jotka hän näki rannassa, vanhoja eukkoja, jotka toivat heille ruokaa, kuihtuneita naisia, jotka pysyttelivät siellä, missä miehet liikkuivat, ei hän ottanut lukuun. Oli sateisia päiviä ja öitä laivalla, otteluita maihin noustessa — vaikkei se ollut sattunut kovin monesti Olavin osalle, eikä hän sitä liioin surrutkaan, sillä eivät edes Alf-jaarlin joukoissa vietetyt vuodet olleet voineet vaimentaa hänen vastenmielisyyttään tarpeetonta julmuutta kohtaan — ja tanskalaiset olivat julmia hävittäessään omaa maatansa. Eivätkä he luultavasti olisi olleet vähemmän julmia hävittäessään muitakaan seutuja. Mutta täällä oli totuttu tuohon leikkiin, sillä näillä rannoilla oli hävitetty ja raiskattu ja poltettu niin kauan kuin Tanska oli ollut olemassa. Olav tunsi vieraaksi äitinsä kansan. Hänenkin mielensä oli palanut sotiin ja taisteluihin nuoruudessa, mutta taistelun tuli päättyä joko voittoon tai häviöön. Joskus hän näki mielessään vihollisjoukon Hestvikenissä; hän puolusti tuota töyräällä olevaa taloa seisoen selkä vuorta päin, ajaen vihollista mäkeä alas suoraan meren aaltoihin, tahi kaatui omalle kamaralleen —.

Tanskalaiset olivat toisenlaisia, pehmeämpiä ja sitkeämpiä. He antoivat ajaa itsensä pois — talonpojat metsiin, päälliköt meren yli — mutta tulivat takaisin, kuten aallot vierivät edes ja takaisin. He hävisivät ja voittivat, eikä kumpikaan muuttanut huomattavasti heidän ruokahaluaan ja elämännälkäänsä. He kestivät ihmeteltävällä mukautuvaisuudella ajatuksen, ettei toisin olisi oleva koskaan — taistelua oli kestävä ikuisesti, noilla matalilla, märillä rannoilla, minkään voiton tai tappion olematta viimeinen.

Sitten he viettivät jonkin aikaa maalla. Miehet asuivat kaupungissa tiheään sullottuina taloihin ja kartanoihin; ilma oli paksu ja kuuma hiestä, rivoista puheista, oluen ja viinin höyrystä, iskuista, riidasta ja nahinasta. Joka yö oli tappeluita kaduilla ja taloissa, ja päälliköillä oli aika tekeminen saadakseen joukkonsa pysymään vähänkään kurissa.

Huhuja kulki lakkaamatta laivakunnista, jotka muka olivat hyökänneet maihin ja saaneet tavattoman runsaasti saalista. Maastrandin luona oli joukko Alf-jaarlin entisiä miehiä tapellut saksalaisia kauppiaita vastaan sekä ottanut hengiltä kaikki vangit. Tällä he muka olivat kostaneet erään kuolleen herransa surman. Sitten kerrottiin Tanskan kuninkaan laivaston valloittaneen marskin varustuksen Samsøssä ja herra Stig Andersinpojan kaatuneen. Norjalaisten kesken uskottiin Haakon-herttuan aikovan valloittaa Tanskan itselleen — ja tästä hän oli riitaantunut veljensä, kuninkaan kanssa; siksi Eirik-kuningas oli purjehtinut kotiin Bjørgviniin jo aikaisin kesällä, ja siitä syystä kuninkaan laivaston päälliköt, Länsi-Norjan herrat ja eräät Islannin miehet olivat olleet niin julmia. Mutta herttua vaati kovaa kuria joukoiltaan: hän ei tahtonut nähdä kokonaan hävitettynä maata, jonka hän aikoi saada itse.

Olav ajatteli, että jos ylipäälliköt kenties tiesivätkin mikä noissa lukuisissa huhuissa oli totta, mikä ei, ei väki ainakaan ollut selvillä mistään. Ja alipäälliköt, hänen itsensä vertaiset, laskettiin kuuluvaksi väkeen, eikä herroihin — jotka soturit usein tunsivat vain nimeltä ja joita tuskin olivat nähneet — mutta joista he puhuivat sitä enemmän mitä vähemmän heitä tunsivat. Että hän itse oli sukua useille maasta karkotetuille tanskalaisille aatelismiehille, siitä mainitakseen hän oli liian ylpeä, kun eivät toiset muistaneet sitä. Hänen oma ylipäällikkönsä, Tore-paroni, ei pitänyt häntä sen parempana kuin talonpoikien laivojen komentajia; hän piti Hestvikenin Olavia urhoollisena miehenä ja kunnollisena johtajana — mutta muulla tapaa tämä ei mitenkään ollut erottautunut muista; hänellä ei ollut tähän asti ollut tilaisuutta suorittaa sellaisia tekoja, jotka olisivat herättäneet ihmetystä.

Eräs seuraus tästä elämästä oli. Kun Olav nyt muisti kalvavan pelkonsa, että hänen tuntoaan painavalla teolla olisi yhteyttä sen asian kanssa, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunnin kanssa, tuntuivat nämä ajatukset hänestä sangen joutavanpäiväisiltä. Huomaamatta oli sellainen käsitys syntynyt hänen mielessään viimeisenä kahtena vuonna. Mutta nämä miehet, joiden parissa hän oli täällä, olivat ryöstäneet talonpoikien karjaa, polttaneet taloja ja linnoja, saattaneet miekkansa vereen muutenkin kuin taistelussa, ja moni oli surmannut ja rääkännyt aseettomia ihmisiä ilman sanottavaa syytä. Jotkut olivat anastaneet kalleuksia, joita he pelkäsivät näytellä — ja nämä esineet oli enimmäkseen ryöstetty kirkoista. Ja vaikka Haakon-herttua oli käskenyt rangaista väkivallan kuolemalla, eivät kaikki ne vaimot ja tytöt, joita kuhisi sotureiden joukossa miesten ollessa maissa, olleet joutuneet aivan omasta tahdostaan tähän elämään.

Hänen oma tilintekonsa tuon islantilaisen kanssa muuttui niin äärettömän mitättömäksi asiaksi. Eihän kukaan voinut uskoa, että nämä miehet olisivat ripittäneet kaikki syntinsä saatavissa oleville papeille — he eivät voineet mitenkään muistaa kaikkea, eivätkä papit ehtineet kuunnella niin tarkkoja tunnustuksia. Monella, joka luottavasti nautti Corpus Dominin ennen hyökkäystä, oli varmasti suuria syntejä omallatunnollaan, jotka hän oli unohtanut ripittää. Teit-lurjus oli saanut palkkansa — ja Olavista tuntui nyt niin kumman naurettavalta, että hän oli voinut kuvitella näkevänsä enteitä kaikenlaisissa asioissa: vieraiden ihmisten satunnaisissa sanoissa, unissa, joita hän oli nähnyt yöllä, karjansa värissä ja merkeissä. Hän oli luullut lopuksi tuntevansa päällänsä Jumalan käden, joka tahtoi pakottaa hänet kääntymään siltä tieltä, mille hän oli astunut. Täällä, kaikkien näiden miesten parissa, missä hän merkitsi niin vähän, muuttuivat hänen omat asiansakin pienemmiksi: hän oli nähnyt ja kuullut niin monen urhean miehen kuolevan, että oli mahdoton uskoa taivaan Jumalan panevan kovin pahakseen Teitin surmaamista tai aikovan kurittaa erikoisesti Olav Auduninpoikaa ojennukseksi ja pelastukseksi, kun oli niin paljon muita mahtavampia miehiä, jotka olisivat tarvinneet sitä paremmin — esimerkiksi tanskalaiset herrat, jotka riehuivat niin julmasti oman maansa asujaimia kohtaan. Ingunnin hairahduskin näytti ikään kuin pienemmältä — hän näki ja kuuli täällä niin monenmoista.

* * * * *

Eräänä päivänä myöhään syksyllä hän ohjasi kulkunsa vuonoa ylös. Aurinko paistoi kirkkaasti sadekuurojen välillä. Tuuli navakasti, korkeat, valkoiset hyrskyt Härän alla tervehtivät häntä jo kaukaa. Ylhäällä kartanolla oli huomattu pieni alus — Ingunn seisoi laiturilla hänen laskiessaan sen ääreen, huntu ja viitta hulmuten laihan, kumaran vartalon ympärillä. Ja heti kun Olav näki hänet, ymmärsi hän kaiken olevan ennallaan —.

Lapsi oli syntynyt kuolleena. Se oli ollut poika, poika sekin.

* * * * *

Kaksi kuukautta uudenvuoden jälkeen Ingunn tuli taas kipeäksi — hän oli langennut tiellä, ja tällä kertaa oli henki kysymyksessä. Olavin täytyi hakea pappi taloon.

Sira Benedikt neuvoi aviopuolisoita elämään erossa vuoden ja käyttämään tuon ajan katumukseen ja hyviin töihin; kun Ingunn oli noin heikko, arveli pappi, ettei hän mitenkään jaksaisi synnyttää elävää lasta.

Olav oli kyllä halukas koettamaan tuota keinoa. Mutta Ingunn joutui aivan suunniltaan epätoivosta hänen puhuessaan siitä.

"Kun minä kuolen", sanoi hän "täytyy sinun ottaa nuori, terve vaimo, joka synnyttää sinulle poikia. Sanoinhan sen sinulle, silloin kun olin onneton — mutta sinä et tahtonut päästää minua. Minä en elä kauan, Olav, — anna minun olla sinun luonasi niin kauan kuin elän!"

Olav silitti hänen kasvojaan ja hymyili väsyneesti. Ingunn puhui yhä siitä, että Olavin täytyi mennä uusiin naimisiin — mutta hän ei kärsinyt nähdä tämän katsovan kehenkään naiseen tai vaihtavan paria sanaakaan naapurivaimojen kanssa, heidän tavatessaan nämä kirkkomäellä.

Unettomuus vaivasi Olavia tänä keväänä vielä enemmän kuin edellisinä vuosina. Sydän täynnä sääliä hän virui vuoteellaan käsi heikon vaimoparkansa ympärillä — mutta häntä kiusasi tämän hellittämätön rakkaus. Vielä nukuttuaankin tämä puristi laihoilla käsivarsillaan hänen kaulaansa pää hänen olkapäällään.

* * * * *

Olav oli iloinen päästessään kotoa, kun hän lähti taas Tunsbergiin keväällä. Kesä kului samoin kuin edellinenkin. Mutta aina kun hän ajatteli kotia, ahdisti hänen sydäntään. Sillä oli aivan kuin yhdentekevää, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunin kanssa — hänen menettämisensä oli menettää puolet elämää.

Mutta Ingunn oli terve ja reipas, kun hän palasi myöhään syksyllä. Ja tällä kertaa hän oli varma siitä, että asiat sujuisivat hyvin. Mutta kuusi viikkoa ennen joulua hän sai pojan, enemmän kuin kaksi kuukautta liian aikaisin.

Vähää ennen kuin tämä tapahtui, oli laaksossa levinnyt tieto, että Tore Haakoninpoika oli mestauttanut Bjørn Egilinpojan Tunsbergissä. Ensimmäisen Tanskan retken jälkeen hän oli mennyt paronin palvelukseen — hän ei tahtonut enää takaisin Hestvikeniin. Taistelulaivaston vetäytyessä takaisin Norjaan tänä syksynä oli Bjørn ollut sillä laivalla, jota Tore-herra itse ohjasi kotiin päin, ja hän oli joutunut sanakiistaan erään toisen miehen kanssa ja hyökännyt tämän kimppuun. Paronin käskiessä miesten vangita ja sitoa hänet hän oli noussut vastarintaan ja haavoittanut kahta heistä kuolettavasti ja useita muita lievemmin.

Gudrid, Bjørnin vaimo, oli kuollut kesällä, ja Olav Auduninpoika ajatteli nyt olevansa velvollinen auttamaan sen miehen perhettä, josta hän oli pitänyt niin paljon. Torhild Bjørnintytär oli pysytellyt erillään muiden ihmisten parista — hän oli tyly ja harvasanainen; Olav oli nähnyt häntä hyvin harvoin ja vaihtanut tuskin sanaakaan hänen kanssaan, niin ettei hän oikein tiennyt, miten saisi toimitetuksi asiansa tälle.

Mutta Ingunnin jäädessä makaamaan sairaana näin lähellä joulua, ja koska Hestviken nyt oli ilman emäntää, joka olisi toimittanut kaikki valmistukset — ja talossa oli paljon vierasta väkeä näin kalastus- ja hylkeenpyyntiaikaan — alkoi Olav tuumia, että mitähän, jos hän puhuisi Torhild Bjørnintyttären kanssa ja pyytäisi tätä muuttamaan heille taloa hoitamaan. Hän kuului olevan varma työihminen, ja Hestvikenissä oli nyt kaikki niin mullin mallin, että kuka hyvänsä olisi osannut hoitaa työt paljon paremmin kuin talon oma emäntä; eihän Ingunn saanut paljon aikaan terveenä ollessaankaan, mutta hän oli nähnyt tuskin yhtään tervettä päivää kolmeen vuoteen. Ruoan saanti oli niin kurjaa, että Olavin oli ollut vaikea saada taloon miehiä täksi talveksi, ja jos taloon tuli vieraita, sai hän odottaa pelolla ja häpeällä, mitä saataisiin pöytään. Kohta heillä ei ollut talvella muuta kuin tuoretta kalaa ja jäädytettyä lihaa, mikä haisi ja maistui omituisen pahalta. Aitassa olevat ruokatavarat hupenivat kuin tuuleen — kunnes Olaville selvisi, että useat palvelijoista varastivat kuin korpit. Olut täytyi tuottaa aina kaupungista, vaikka se tuli kalliiksi — Ingunnin panema olut oli huonossa huudossa pitkin koko vuonon rantaa. Jopa kirnupiimäkään ei ollut hapanta, vaan märennyttä. Itselleen hän ei ollut saanut teetetyksi juuri mitään uutta kotona naimisiin menonsa jälkeen, ja hänen arkivaatteensa olivat kuin mökkiläisen repaleet — niitä ei pidetty puhtaina eikä vaihdettu tarpeeksi usein.

Hän oli ehdottanut Ingunnille pari kertaa, että he ottaisivat apuvaimon, mutta tämä oli heti tullut kauhean onnettomaksi, itkenyt ja rukoillut, ettei Olav tuottaisi hänelle sellaista häpeää. Hänen oli turha sanoa, etteihän sairaudelle mitään voinut ja ettei häpeä ollut Ingunnin. Ja Olav ymmärsi, että jos hän nyt aikoi puhua Torhildin kanssa, täytyi sen tapahtua hänen vaimonsa tietämättä. Pahinta oli lapsien laita — nuorimmat hänen täytyi saada ottaa mukaansa, ja siitä oli kai tuleva hälinää, mitä Ingunn ei kestänyt kuulla.

"Torhildin lapsiksi" kutsuivat ihmiset Bjørnin ja Gudridin kuutta elossa olevaa lasta. Näiden äiti oli ollut kuin jänisemo — hän jätti lapset omiin hoteisiinsa melkein heti, kun ne olivat syntyneet; tytärpuoli otti ne hoiviinsa, nosti ne syliinsä ja imetti niitä lehmänsarvesta. Gudrid itse juoksenteli ympäri laaksoa. Torhild oli ollut kihlattu varhaisessa nuoruudessaan eräälle hyvinvoivalle ja kunnolliselle nuorelle miehelle, mutta hän oli Gunnarin lähisukulainen, miehen, jonka Bjørn oli tullut surmanneeksi, ja niin ei naimisesta tullut mitään. Sen jälkeen Torhild oli jäänyt tuohon köyhään kotiin, raatanut kuin mies ja vaimo yhteensä. Ihmiset tunsivat häntä hyvin vähän, mutta hänestä tiedettiin paljasta hyvää. Ei hän ollut rumakaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että Torhild Bjørnintytär olisi voinut olla muualla kuin missä oli. Nyt hän ei ollut enää nuori — kahdenkymmenenkahdeksan, -yhdeksän vaiheilla; hänen kaksi vanhinta sisarpuoltaan olivat siksi varttuneet, että olisivat voineet mennä palvelukseen, mutta Torhild vastasi ihmisten puheeseen, että hän tarvitsi heitä kotona.

Eräänä sunnuntaina, vähän sen jälkeen, kun Ingunn oli jäänyt makaamaan, näki Olav Torhild Bjørnintyttären kirkossa. Tämä seisoi uloinna naisten puolella ja oli kietoutunut avaraan, mustaan viittaan, jota hän piti tiukasti ympärillään. Hupun hän oli vetänyt silmille, ja Olav näki aika ajoin sivusta hänen kasvonsa kalpeina mustaa villakaapua vastaan. Hän oli isänsä näköinen: otsa korkea ja jyrkkä, nenä pitkä, mutta kauniisti kaartuva, suu leveä ja väritön, huulet tiukasti suljetut, aivan kuin mykän kärsivällisyyden merkiksi; leuka oli voimakas ja kaunismuotoinen. Mutta hänen vaalea tukkansa oli kauhtuneen värinen ja riippui epäjärjestyksessä otsalle, ja harmahtava iho oli kuin noen ja savun parkitsema. Hänellä oli suuret, harmaat silmät, mutta ne olivat punareunaiset ja verestävät, aivan kuin hänen olisi täytynyt seisoa liian paljon lieden ääressä ahtaassa, savuisessa kodassa. Kädet, jotka pitelivät kaapua koossa silloinkin, kun hän oli liittänyt ne rukoukseen, eivät olleet isot, hänellä oli kaidat, pitkät sormet, mutta ne olivat sinertävät ja täynnä sierettymiä. Ja kaikki ihossa olevat uurteet ja kuluneiden kynsien seudut olivat mustat. — Messun jälkeen Olav jäi kirkonmäelle puhelemaan parin talonpojan kanssa. Näin hän joutui ratsastamaan kotiin yksin — hänen väkensä oli lähtenyt kotiin jo aikaisemmin.

Hän oli tullut kohdalle, missä metsä aukeaa; siinä oli pari isoa suopälveä ja pieni mökki suuremman suon laidassa. Ratsastuspolku haarautui aivan sen ulkosuojien taitse — toinen lähti Rynjulia kohti eteläänpäin, toinen, kapeampi, alas Hestvikeniin. Kääntyessään kotipolulleen Olav näki Torhild Bjørnin tyttären ulkona mökin edessä; hän oli riisunut viittansa ja antanut sen takaisin vaimolle, jolta oli sen lainannut. Huomatessaan ratsastajan hän kääntyi äkkiä ja lähti kulkemaan jäätynyttä suota kohti aivan kuin paeten. Mutta Olav oli saanut nähdä, miksi hän oli kätkeytynyt niin tarkasti viittaansa — hänellä ei ollut sen alla muuta kuin paljas paita, karkea, värjäämätön sarkapaita. Se oli auki kaulasta ja hihat ylettyivät kyynärpäihin, ja käsivarret olivat siniset kylmästä, samoin kapeat nilkat, jotka vilkkuivat paidanhelman ja isojen, risaisten miesten kenkien välistä, jotka hänellä oli jalassa. Vyötäisilleen hän oli kietaissut sarkakaistaleen — ja jälleen Olavin täytyi ihmetellä hänen suoraa ryhtiään.

Hänen vaatepartensa oli samanlainen kuin apuvaimojen, jotka kesäisenä päivänä leikkasivat eloa pellolla. Eräs muisto vilahti Olavin mielessä — sininen taivas, auringonpaiste ja lämpöä huokuva pelto, leikkuumaa, missä naiset liikkuivat kumarassa, koukkaisten sirppiinsä kypsää, hyvältä tuoksuvaa viljaa. Hän katsoi tuon ohuesti vaatetetun naisen jälkeen, joka pakeni jäätyneelle suolle — kohti metsänrantaa, missä kuuset seisoivat huurteisina. Miten kylmä hänellä mahtoikaan olla. Hän oli paljain päin — palmikko riippui paksuna, suorana köytenä alas uljasta, taipumatonta selkää pitkin. Olav tunsi äkkiä kiihkeätä hellyyttä häntä kohtaan. Hän pidätti hevostaan vähän aikaa polulla katsellen nuoren naisen jälkeen. Sitten hän ratsasti eteenpäin kappaleen matkaa — käänsi hevosen ja oikaisi suolle.

Mökki, jonka Bjørn Egilinpoika oli omistanut mäellä vuonon toisella puolen, oli melkein kokonaan leppien peitossa eikä näkynyt tielle. Olav muisti hänen raivanneen aimo kaistaleen uudismaata; hän oli käynyt täällä viimeksi kaksi vuotta sitten jollakin asialla. Pari pientä sarkaa oli varmaan raivattu tänä syksynä: kiviä ja juuria ei ollut vielä kannettu pois. Ylempää paistoivat sänkipellot vaaleampina kuin muu kuurainen, sammaleinen maa. Pieni navetta, minkä Bjørn oli pystyttänyt joku vuosi sitten, loisti uutuuttaan keltaisena, mutta tupaa hän ei ollut saanut milloinkaan rakennetuksi: he asuivat yhä pyöreässä multamajassa.

Torhild Bjørnintytär tuli ulos kuullessaan hevosen kavion kopsetta. Lapset kurkistelivat hänen takaansa oviaukosta. Hän suoristautui, punehtui hiukan ja katsoi vastahakoisesti vierasta tämän laskeutuessa alas hevosen selästä, josta hän ymmärsi tällä olevan jotakin asiaa. Olav sitoi Apalhvitenin puuhun, pani oravannahkaturkkinsa sen peitteeksi ja sanoi: "Anna minun tulla hetkeksi sisään, Torhild, tahtoisin puhua kanssasi eräästä asiasta." Hän ei tahtonut, että toinen seisoisi siinä palelemassa; nyt hän oli avojaloinkin.

Torhild pyörähti sisään. Hän viskasi kuluneen taljan multapenkille, pyysi vierasta istuutumaan ja otti kauhallisen vuohenmaitoa astiasta, joka oli Olavin takana penkillä. Maito maistui ja haisi väkevästi savulta, mutta Olav ei ollut syönyt, ja se oli hänestä hyvää. Maja oli kuin luola, jossa kulki keskellä kapea käytävä molempien multalavitsojen välissä, mitkä täyttivät koko alan. Torhild istuutui vierasta vastapäätä; hänellä oli sylissä kaksivuotinen lapsi, ja hänen takanaan seisoi vähän vanhempi tyttö pidellen häntä kaulasta. Kaksi vanhinta poikaa makasi lieden luona, lähellä ovea, kuunnellen siskon ja vieraan puhetta.

Puheltuaan muista seikoista sopivan ajan Olav esitti asiansa. Torhild oli kai kuullut, miten surkeasti asiat olivat Olavin talossa — eikä ollut pienintäkään toivoa, että hänen vaimonsa pystyisi työntekoon koko talvena. Jos Torhild tahtoisi olla niin hyvä ja auttaa heitä tässä vaikeudessa, ei hän osaisi milloinkaan palkita häntä kylliksi. Olav puhui kuin sellainen, joka pyytää palvelusta — hän piti tuosta toisesta niin sydämellisesti. Tämä oli vahvan näköinen, hartiakas ja ryhdikäs, pitkä, kiinteäpovinen ja voimakaslantioinen. Hän ei ollut antanut selkänsä köyristyä, vaikka hänen oli täytynyt kulkea ikänsä majan ja navettapahasen väliä.

Torhild yritti keksiä verukkeita, mutta Olav vastasi, että hän tietenkin sai ottaa kaikki kuusi lasta mukaansa Hestvikeniin. Hän ei ollut ajatellut tarjoutua ottamaan luokseen muuta kuin kaksi vanhinta — näistä saattoi jo olla hiukan apuakin — sekä kaksi nuorinta, jotka eivät voineet erota kasvatusäidistään. Keskimmäisille täytyi löytyä sija jostakin muualta. Eläimet, lehmä, neljä vuohta ja kolme lammasta hän ottaisi myös huostaansa; kun tuli rekikeli, voitiin tuoda niiden rehut. Ja hän lupasi huolehtia siitä, että Rundmyrin pellot tulisivat lannoitetuiksi ja siemennetyiksi keväällä.

Lopulta Torhild suostui Olavin palvelukseen, ja he päättivät, että hän muuttaisi Hestvikeniin niin pian kuin hän oli ehtinyt hankkia vähän vaatetta itselleen ja lapsille. Olav lupasi lähettää hänelle kangasta. Hän ratsasti itse viemään niitä seuraavana päivänä; toisten palvelijoiden ei tarvinnut tietää, miten köyhä hän oli ollut.

Hän oli aikonut kertoa Ingunnille sopimuksestaan samana iltana, mutta hänen tullessaan sairaan luo makasi tämä sängyssä niin verettömänä ja heikkona, että näytti siltä, kuin hän ei jaksaisi kuunnella eikä vastata. Ja niin hän istahti hetkeksi hänen luokseen sängyn laidalle. Ingunnin kasvot olivat hirveän kuluneet: silmäluomet riippuivat kuin ohuet, ruskeat kalvot sisään vajonneiden silmien päällä, iho oli harmaa ja ruskealäikkäinen poskipäiltä — tumma väri, jonka hän oli saanut toisen lapsensa jälkeen, ei ollut lähtenyt pois. Hänen valkoinen aivinapaitansa oli kiinnitetty kalliilla soljella — hänen kaulansa oli suonikas kuin kynityn linnun. Olav muisti, että Torhildin harmaa, villainen paita oli ollut kiinnitetty hiotulla kalanluisella neulalla — mutta hänen kaulansa oli ollut pyöreä kuin patsas ja povensa kiinteä ja pysty. Hän oli terve ja raikas, vaikka hänen elämänsä oli ollut niin raskasta ja vaivalloista. Hänen omalla vaimoraukallaan oli ympärillään kaikkea, mitä tarvittiin nuoren vaimon elämän sulostuttamiseksi — ja kuitenkin hän makasi tässä kolmannen kerran neljän vuoden kuluessa lapsettomana ja terveytensä menettäneenä. — Olav siveli hänen poskeaan ja sanoi:

"Kunpa osaisin auttaa sinua, Ingunn!"

Hän ei saanut sanotuksi vaimolleen pestanneensa apuvaimoa, ennen kuin Torhild muutti taloon lapsilaumoineen ja eläimineen. Ingunn näytti pahastuvan, mutta sanoi vain:

"Niinhän se taitaa olla, että sinä tarvitset jonkun hoitamaan taloa. Ja minä olen aina ollut niin saamaton — enkä näy osaavan elää enkä kuolla —."

* * * * *

Ingunn makasi yhä yli talven selän, ja hänen sanansa näyttivät toteutuvan — hän ei osannut elää eikä kuolla. Mutta sitten hän piristyi, ja ennen paaston alkua hän jaksoi jo istua. Kevät tuli sinä vuonna varhain vuonon rantamille.

Odotettiin jälleen sotakäskyä kesäksi. Talonpojat olivat väsyneet sotaan Tanskaa vastaan. Kukaan ei enää uskonut kuninkaan eikä herttuan saavan lopuksi aikaan muuta, kuin että menettäisivät senkin äidinperinnön, minkä olivat jo saaneet kiristetyksi itselleen entiseltä Tanskan kuninkaalta, ennen kuin tämä murhattiin.

Tänä keväänä antoi sira Benedikt kuuluttaa aikovansa lähteä Nidarosiin Olavin-valvojaisiin. Paljon ihmisiä laaksosta liittyi häneen päästäkseen hyvässä seurassa pyhiinvaellusmatkalle, jonka jokainen Norjan mies ja nainen tahtoi tehdä ainakin kerran elämässään. Olav tarttui kuin toivoa ja apua hakien ajatukseen, että Ingunnin oli lähdettävä mukaan. Oli aivan kuin merkki, että hän oli tullut niinkin terveeksi viime aikoina — hänen täytyi käyttää tätä harvinaista tilaisuutta.

Ingunn oli ensin hyvin haluton lähtemään — kun ei Olav päässyt mukaan — mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hänhän voisikin käydä tervehtimässä sisaruksiaan ja lähteä pyhiinvaeltajien matkassa Hamariin asti. Olav ei pitänyt siitä; hän olisi tahtonut, että Ingunn olisi lähtenyt pyhiinvaellusretkelle — ehkä hän olisi saanut takaisin terveytensä pyhän Olavin haudan ääressä. Jos hän kerran jaksoi lähteä Heidmarkiin, täytyi hänen jaksaa perille asti: pyhiinvaeltajathan kulkivat hiljaa, sillä joukossa oli monta sairasta. Mutta nähdessään Ingunnin kaipaavan niin kovasti sisaruksiaan hän antoi suostumuksensa.

* * * * *

Hän saattoi Ingunnia Osloon asti ja jäi kaupunkiin muutamaksi päiväksi ostaakseen ja myydäkseen. Eräänä aamuna, kun Ingunn istui majalassa, tuli Olav kiireesti sisään. Hän kopeloi heidän nahkasäkkejään, ei löytänyt mitä haki, ja aukaisi toisen. Sieltä hän sai käsiinsä joitakin pieniä vaatekappaleita — ne sopivat varmaan nelivuotiselle lapselle. Vaistomaisesti hän tuli katsahtaneeksi vaimoonsa — Ingunn istui kumarassa, posket hehkuvan punaisina. Olav ei puhunut mitään, vaan sulki säkin ja meni ulos.