VI
Haakon Gautinpoika oli ostanut Bergin rouva Magnhild Torentyttären kuoltua. Nyt oli Tora Steinfinnintytär siellä leskenä jo toista vuotta. Hänen puheestaan Ingunn ymmärsi tämän eläneen sovussa Haakonin kanssa, mutta olevan myös tyytyväinen ilman tätä. Hän oli hyvin taitava emäntä. Ingunn ei lakannut milloinkaan ihmettelemästä sisartaan, joka liikkui niin rivakasti, varmasti ja käskevästi ulkona ja sisällä, vaikka hän nyt oli niin lihava, että se oli ihme. Entinen punavalkoinen iho hänellä oli vieläkin, samoin suorat, puhtaat piirteensä, mutta posket ja leukalihat pullottivat suunnattomina, ja ruumis oli niin muodoton, että hän kesti tuskin hevosen selässä; hänen kätensäkin olivat paisuneet niin, että taivepaikat olivat vain kuin syvät kuopat — mutta se ei haitannut häntä vähänkään. Kaikkialla oli varallisuutta ja hyvinvointia, ja hänen lapsensa olivat terveitä ja kukoistavia. Hän oli synnyttänyt kuusi lasta, jotka kaikki elivät.
Kolmantena iltana istuivat sisarukset yhdessä aitanparvella ennen levolle menoaan. Ingunn istui kynnyksellä kuunnellen hiljaisuutta — kaukana metsässä kukahti käki vielä silloin tällöin, ja peltorastas raksutti laihossa. Hän oli elänyt jo kauan seudulla, missä ilmakin tuntui aina olevan äänessä, missä tuuli suhisi ja vonkui, ja meri hyrskyi alhaalla vuoren juurella. Tämän äänettömän ja kirkkaan taivaankannen alla tekivät lintujen pienet äänetkin hiljaisuuden yhä kuuluvammaksi — Ingunnista tuntui, kuin hän olisi juonut yhtä mittaa virkistysjuomaa. Lahti oli niin pieni ja rakas; se lepäsi kiiltävänä, välkkyen tummempana leväpehkujen kohdalla. Viimeiset pilvenpatsaat olivat painuneet kukkulan taa — päivällä oli ollut poutaa ja sadetta, ja niitylle levitetty heinä tuoksui niin hyvälle.
Ikävä valtasi hänet —. Ingunn ymmärsi äkkiä ja odottamatta, mille asialle hän oli tullut. Hän oli taistellut nämä kaksi päivää, milloin kysyäkseen, milloin jättääkseen kysymättä sen mitä aikoi.
"Näetkö koskaan minun Eirikiäni?"
"Hän voi hyvin", vastasi Tora vitkaan. "Hallveig sanoo hänen olevan terveen ja hyvätapaisen lapsen. Vaimo käy täällä joka syksy."
"Onko siitä kauan, kun viimeksi näit pojan?" kysyi sisar.
"Haakon ei pitänyt siitä, että kävin siellä", sanoi Tora äskeiseen tapaan. "Ja sittenhän minä olen lihonut niin, että minun on vaikea tehdä niin pitkää matkaa. Mutta tiedäthän sinä, että hän on hyvien ihmisten luona, eikä Hallveigilla ole ollut koskaan huonoja uutisia hänestä. Ja sittenhän minulla on ollut kyllin touhua täällä kotonakin — etten ole joutanut lähtemään niin kauas", lopetti hän hiukan kiihtyen.
"Milloin näit hänet viimeksi?" kysyi Ingunn uudelleen.
"Kävin siellä lähtösi jälkeisenä keväänä, mutta sitten Haakon ei antanut minun mennä sinne enää. Hän sanoi, että se edisti vain juorupuheita", sanoi Tora kärsimättömästi. "Hän on sievä lapsi", lisäsi hän lempeämmin.
"Onko siitä siis kolme vuotta?"
"On."
Sisarukset olivat tuokion ääneti. Sitten sanoi Tora:
"Arnvid kävi myös häntä katsomassa useamman kerran — alkuvuosina."
"Eikö hän ole käynyt enää myöhemmin? Onko hänkin unohtanut Eirikin?"
Tora vastasi vastahakoisesti:
"Katsohan, ihmiset eivät päässeet koskaan perille, kuka oli sinun lapsesi isä."
Ingunn mykistyi hämmästyksestä. Viimein hän kuiskasi:
"Luulivatko he sitten, että Arnvid —!"
"Oli tyhmää, että lapsen isää pidettiin niin salassa, kun ei lapsi saanut —", sanoi Tora lyhyesti. "Tietysti jokainen silloin epäili pahinta — jotakin lähisukulaista tai munkkia."
Sisarukset istuivat ääneti jonkun aikaa. Sitten Ingunn sanoi kiihkeästi:
"Olen aikonut ratsastaa sinne huomenna — jos ilma on kaunis."
"Se ei ole minun mielestäni viisasta", sanoi Tora nopeasti. "Muista, Ingunn, kuinka paljon meidän on täytynyt kärsiä sinun hairahduksesi tähden."
"Sinunko mielestäsi — jolla on kuusi lasta. Miltä sinä luulet tuntuvan, kun on yksi ainoa — ja siitäkin erossa. Olen kaivannut Eirikiä niin kauheasti näinä vuosina."
"Se on liian myöhäistä, sisko", sanoi Tora. "Nyt sinun tulee ajatella
Olavia."
"Minä ajattelen Olavia. Olen synnyttänyt hänelle kolme kuollutta poikaa. Tämä lapsi vaati omaansa, tämä lapsi, jonka minä petin ja hylkäsin — se vaati äitiään; aina, aina tunsin sen imevän rintaani, imevän sielun ruumiistani, imevän hengen lapsiltani minun kantaessani niitä; niin teki tuo hyljätty veli. Ensimmäisessä pojassa, jonka minä synnytin Olaville, oli vielä vähän eloa, sanoivat toiset — mutta hän kuoli ennen kuin olin nähnyt häntä, kastamatta, vailla nimeä. — Sinä olet nähnyt kaikkien lastesi syntyvän elävinä maailmaan, kasvavan ja kehittyvän. Kolme kertaa tunsin lapsen heräävän eloon kohdussani, käyvän äänettömäksi ja kuolevan. Ja kuljin sitten vain tietäen, ettei voinut odottaa muuta polttojen alkaessa kuin päästä eroon raahaamastani ruumiista."
Pitkän ajan kuluttua Tora sanoi:
"Tee kuten tahdot. Jos luulet oloasi helpottavan, kun näet hänet, niin —."
Hän taputti sisartaan poskelle, ja sitten he paneutuivat levolle.
Päivän ollessa korkeimmillaan Ingunn pysäytti hevosensa metsässä olevan veräjän eteen. Hän ei ollut välittänyt Toran pyynnöistä, vaan lähtenyt tielle yksin. Hänelle ei ollut sattunut sen pahempaa, kuin että hän oli eksynyt; hän oli ensin tullut pikku taloon, joka sijaitsi korkealla harjulla pienen joen toisella puolen. Talon asukkaat olivat siljuaasenilaisten lähimpiä naapureita, ja kaksi lapsista oli lähtenyt saattamaan häntä rinnettä alas kaalauspaikalle.
Hän jäi istumaan hetkiseksi satulaan ja katseli seutua. Metsä aaltoili loputtomana, kukkula toisensa takana siintäviin etäisyyksiin asti; luoteessa kimmelsi hiukan lunta kirkkaiden poutahattaroiden alla. Syvällä laaksossa hän näki hyvin kaukaa Mjøsenin välkkyvän pinnan metsäisen tunturin juurella, ja vastapuolen maat siinsivät sinisinä keskipäivän autereessa vihreine viljeltyine palstoineen ja kartanoineen. — Hestvikenistä ei nähnyt yhtään raivattua tilkkua paitsi kartanon omia maita.
Koti-ikävä ja kaipaus lapseen yhtyivät hänessä nyt huutavaksi nälän tunteeksi. Ja hän tiesi, että hän saisi ravita sen tällä lyhyellä hetkellä, tämän ainoan kerran. Sitten täytyi kääntyä takaisin taas, taivuttaa niskansa ja upota onnettomuuteensa.
Hänestä tuntui, ettei päivä ollut paistanut milloinkaan näin kirkkaalta ja korkealta taivaan sineltä siellä etelässä vuonon varrella. Tuntui niin suloiselta olla jälleen korkean harjun laella. Alhaalla oikealla oli jyrkkä, pimeä metsänrinne, minkä läpi hän oli kulkenut jalan taluttaen hevostaan. Virran kohina rotkon pohjalta kuului milloin kovemmin, milloin hiljaisemmin. Suoraan vastapäätä, pienen autiolaakson toisella puolen, oli tuo pieni talo, johon hän oli joutunut ensin, korkealla kalliokielekkeen suojassa, ja hänen ja sen välillä väreili ilma sinisenä penkeren yläpuolella.
Hänen edessään oli uutisraivausmaa. Rakennukset seisoivat kivisen, mättäisen mäen harjalla ja ne olivat pienet ja matalat, vain parin hirsikerran korkuiset. Pienet peltotilkut olivat enimmäkseen mäen juurella, aidan varressa.
Ingunn laskeutui satulasta, irrotti veräjäpuut — ja sitten ilmestyi harmaamekkoisia pikkulapsia mäelle. Ingunnin täytyi pysähtyä, koko hänen ruumiinsa vapisi. Lapset seisoivat hievahtamatta paikallaan hetkisen, tutkien tulijaa — sitten he pyörähtivät ympäri ja hävisivät — hän ei ollut kuullut niiltä yhtään äännähdystä.
Hänen noustessaan mäkeä kuukahti erään pienen rakennuksen ovesta ulos vaimoihminen. Tämä näytti säikähtävän nähdessään vieraan — ehkä hän luuli, ettei tuo pitkä, hohtavaposkinen, taivaansiniseen, hopeasoljella kiinnitettyyn huppuviittaan ja lumivalkoiseen huntuun pukeutunut nainen, joka talutti punertavaa, vaaleaharjaista hevosta, ollut ihminen. Ingunn huusi joutuin naiselle, kutsui häntä nimeltä —.
He istuivat tuvassa hetken aikaa puhellen, sitten Hallveig lähti ulos hakemaan Eirikiä. Lapset eivät olleet menneet kauas, arveli hän, he olivat pelästyneet ilvestä, joka oli istunut aidalla aamusella. Mutta he kainostelivat vierasta — täällä näki useammin ilveksiä kuin vieraita.
Ingunn istui katsellen ympärilleen tuossa pikkaraisessa tuvassa. Se oli matala ja savuttunut — ja astiat ja työkalut olivat pitkin lattiaa, niin että oli vaikea kääntyä minnekään päin. Heijassa nukkui kapalolapsi hengittäen tasaisesti ja terveesti. Ja jossakin surisi kärpänen korkealla, terävällä, läpitunkevalla äänellä — taukoamatta — aivan kuin se olisi tarttunut hämähäkin verkkoon.
Hallveig palasi takaisin vetäen perässään pientä pojannassikkaa, jolla ei ollut päällään muuta kuin harmaa, villainen paita. Ja heidän takanaan kihisi koko emännän oma lapsiliuta oven ulkopuolella, kurkistaen sisään.
Eirik pinnisti vastaan Hallveigin työntäessä häntä vieraan naisen eteen. Sitten hän kohotti katseensa silmänräpäykseksi, katsoi arasti ja ihmeissään tuota komeapukuista ihmistä — ja pyrki sitten piiloon kasvatusäitinsä taakse.
Hänen silmänsä olivat kullanruskeat kuin hetevesi auringon sattuessa siihen, ja pitkät silmäripset kaartuivat ylöspäin. Mutta hänen hiuksensa olivat vaaleat ja kähertyivät otsalla ja niskassa suuriksi, välkkyviksi kiehkuroiksi.
Äiti ojensi käsivartensa ja veti hänet luokseen. Nautinnon väristyksellä hän tunsi pienen, kovan pään käsivarttaan vasten ja silkkisen tukan sormissaan. Ingunn rutisti hänen kasvonsa omiaan vasten — lapsen poski oli pyöreä, pehmeä ja viileä, ja hän tunsi pienet, puoliavoimet huulet ihollaan. Eirik rimpuili vastaan kaikin voimin, pyrkien eroon äitinsä rajusta syleilystä, mutta ei päästänyt pienintäkään äännähdystä.
"Minä olen sinun äitisi, Eirik — kuuletko, Eirik, minä olen sinun oikea äitisi —", sanoi Ingunn samalla itkien ja nauraen.
Eirik katsoi häneen kuin ei olisi ymmärtänyt rahtuakaan. Kasvatusäiti nuhteli häntä terävästi ja käski hänen istua sievästi äitinsä sylissä. Sen jälkeen hän istui Ingunnin sylissä, mutta kumpikaan naisista ei saanut häntä avaamaan suutaan.
Ingunn piti käsivarttaan hänen ympärillään, painoi hänen päänsä olkaansa vasten ja tunsi koko hänen ruumiinsa omaansa vasten. Hän laski toisen kätensä hänen pyöreille, ruskeille polvilleen, siveli hänen vahvoja sääriään ja pieniä, likaisia jalkojaan. Kerran tämä hipoi äidin kättä pienillä, multaisilla sormillaan — kosketti hänen sormuksiaan.
Ingunn aukaisi reppunsa ja otti esiin lahjoja. Vaatteet olivat liian suuria Eirikille — hän oli harvinaisen pienikokoinen ikäisekseen, sanoi kasvatusäiti. Että nuo hienot paidat ja pienet nahkasukat oli tarkoitettu hänelle — sitä Eirik ei näkynyt ollenkaan voivan käsittää. Hän ei näyttänyt tulevan vähääkään iloiseksi äidin koettaessa hänen päälleen punaista hopeasolkista mekkoa — ihmetteli vain ääneti. Sitten Ingunn otti esiin leivät ja antoi Eirikille yhden, mikä oli aiottu yksin hänelle — ison pyöreän vehnäkakkaran. Eirik tarttui siihen halukkaasti, painoi sen molemmin käsin rintaansa vasten ja juoksi sitten kartanolle — kaikki kasvinsisaret perässään.
Ingunn meni ovelle — poika seisoi siellä leipä lujasti syliinsä painettuna; hän rutisti sitä pystyssä olevaa vatsaansa vasten, paljaat ruskeat jalat harallaan. Toiset lapset seisoivat piirissä ympärillä silmät pyöreinä.
Hallveig kantoi ruokaa vieraalle — hapankaalia, kaurarieskaa ja pienen kupillisen kermaa. Lapset saivat kulhon, mistä kerma oli kuorittu, ulos pihalle. Kun Ingunn hetken kuluttua katsoi taas ulos, istuivat he syömässä; Eirik oli polvillaan, taittoi suuria kimpaleitu leivästään ja jakoi toisille.
"Hän on niin hyvä antamaan", sanoi kasvatusäiti, "Tora lähettää hänelle joka vuosi tuollaisen leipäkakkaran, kun minä käyn Bergissä, ja Eirik jakaa sen aina niin hartaasti, että melkein unohtaa syödä itse. — Kyllä sen näkee siitä ja muustakin, että poika on syntynyt korkeista vanhemmista."
Ingunn näki nyt, lasten seisoessa piirissä auringonpaisteessa, että Eirikin tuuhea, vaalea tukka oli aivan toisenlainen kuin muiden. Hänen tukkansa oli kiharainen ja välkkyvä, vaikka olikin kampaamaton, eikä se ollut keltainen, vaan kuin vastakypsyneen pähkinän pinta.
* * * * *
Ingunnin täytyi lähteä kotimatkalle hyvissä ajoin, jos mieli ehtiä laaksoon ennen iltaa. Eirikin arkuutta vierasta naista kohtaan hänen ei ollut onnistunut voittaa, ja hänen ääntään hän oli tuskin kuullut ollenkaan, paitsi mitä hän puhui toisille lapsille ulkona pihalla. Se oli niin suloinen, niin suloinen.
Nyt Eirik sai istua hänen hevosensa selässä metsänrajaan asti. Ingunn talutti hevosta suitsista, tuki lasta toisella kädellä, hymyili tälle lakkaamatta ja koetti loihtia hymyä toisenkin pienille, pyöreille, päivettyneille, somille kasvoille.
He olivat tulleet veräjän toiselle puolen. Tässä ei kukaan voinut nähdä heitä. Ingunn nosti pojan alas, rutisti häntä sylissään ja suuteli suutelemistaan hänen kasvojaan, kaulaansa ja olkapäitään, toisen pinnistäessä itsensä jäykäksi ja painavaksi. Kun hän alkoi potkia äitiään minkä jaksoi, tarttui tämä lujasti hänen sileisiin, paljaisiin sääriinsä, tuntien tuskallista iloa siitä, että lapsen pikku ruumis oli niin kiinteä ja voimakas. Viimein hän vaipui kokoon maahan, koetti itkien ja hurjia hyväilysanoja höpisten saada lapsen houkutelluksi ja pelotetuksi istumaan sylissään.
Kun hänen hetkeksi täytyi hellittää otettaan, pääsi poika riistäytymään irti. Hän livisti kuin jänis pienen aukean yli ja katosi pensaiden keskelle — sitten kuului aidan kolinaa.
Ingunn nousi ylös — ääneen tuskasta voihkaisten. Sitten hän hoiperteli eteenpäin, itkusta kaksinkerroin, käsivarret riippuen. Hän tuli pensasaidan luo ja näki Eirikin juoksevan mäkeä ylös semmoista vauhtia, että jalat näyttivät tapaavan niskaa.
Äiti seisoi siinä itkuun menehtymäisillään, hakoaidan yli kumartuneena. Ruosteenruskeat, kuihtuneet kuusentaimet oli kaadettu pienen pellon suoja-aidaksi, missä vilja juuri oli alkanut nousta hennolle, kokoonpusertuneelle oraalle, aivan kuin jonkinlainen vastasyntynyt olento — tämä muistui sittemmin aina hänen mieleensä, kun hän ajatteli suruaan — vaikka hän ei nyt tajunnut, mitä näki kyyneleisillä silmillään.
Mutta viimein hänen täytyi palata ratsunsa luo.