VII
Syksyllä sira Benedikt Bessenpoika sairastui. Ja eräänä päivänä tuli
Olaville sana Hestvikeniin, että pappi tahtoi heittää hänelle hyvästit.
Sira Benedikt ei näyttänyt kuolevalta maatessaan pieluksien tukemana vuoteessaan. Mutta rypyt, jotka olivat näyttäneet niin huomaamattomilta hänen lihavissa, ahavoituneissa kasvoissaan, olivat käyneet syvemmiksi ja lisääntyneet ja itse hän väitti varmasti pian kuolevansa. Olavin istuuduttua sängyn laidalle, kuten toinen oli pyytänyt, pappi otti aivan kuin ajatuksissaan ratsastushansikkaat vieraan kädestä, tunnusteli nahkaa ja piti niitä tutkivasti nenänsä ja silmiensä edessä. Olavia hymyilytti.
He puhuivat ensin minkä mitäkin — Arne Torgilsinpojasta ja hänen tyttäristään. Kaksi näistä oli joutunut naimisiin tälle seudulle, mutta Olav oli tavannut heitä ja heidän miehiään hyvin harvoin viime aikoina.
"Sinua näkee yhä harvemmin, Olav", sanoi pappi. "Moni ihmettelee, miksi aina pysyttelet itseksesi."
Olav huomautti, että hänhän oli ollut merillä viimeiset kesät, ja hänen vaimonsa oli ollut sairaana kaiket talvet.
Jälleen pappi puhui lähenevästä kuolemastaan ja pyysi Olavia muistamaan häntä usein esirukouksissaan. Olav lupasi tehdä sen, "vaikka ei suinkaan sinun tarvitse pelätä kohtaloasi, sira Benedikt", hän sanoi.
"Eiköhän meidän tarvinne jokaisen", sanoi pappi. "Ja minä olen aina elänyt siinä suhteessa huolettomasti, että olen ollut varomaton pieniin arkisynteihin nähden — olen sanonut ja tehnyt, mitä päähäni on pälkähtänyt, ja lohduttanut itseäni sillä, ettei se ollut niin suuri synti, ei ainakaan kuolemansynti — minusta ei merkinnyt niin suuria, mitä tein luonnollisessa heikkoudessani ja epätäydellisyydessäni, vaikka tiesin Jumalan vihaavan kaikkea syntiä enemmän kuin paisumia. Eikä meistä olisi kummastakaan hauskaa elää miehen rinnalla ja ottaa syliimme sellaista, joka on täynnä paisumia ja saastaa. Olen nyt joka päivä nauttinut sitä lääkettä, joka parantaa synnin saastan. Mutta tiedäthän, ettei varminkaan lääke ja kalleinkaan voide paranna spitaalia, jos sairas joka päivä raapii paisumat uudestaan verille ja repii ihoonsa uusia haavoja. Sama on meidän laitamme silloin, kun Herra on pessyt pois syntimme verellään ja voidellut meitä armollaan, ja kun emme ole nopsat tekemään niitä tekoja, joihin meidät on voideltu, vaan raavimme auki haavamme heti, kun hän on parantanut meidät; ja meidän täytyy odottaa kiirastulessa, kädet ja jalat kahleissa, kunnes olemme puhtaat ruvesta ja tartunnasta —."
Olav istui hiljaa käännellen hansikkaitaan.
"Pelkään rakastaneeni liikaa omaisiani. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole milloinkaan syössyt heitä syntiin enkä auttanut heitä väärässä asiassa — en ole joutunut kiusaukseen, koska he olivat hyviä ihmisiä. Mutta minä olen huolehtinut liiaksi heidän menestyksestään ja rikkaudestaan — testamentissani sanotaan, että se on annettava takaisin. — Ja sitten olen ollut leppymätön vihamiehiäni ja sukulaisteni vihamiehiä kohtaan — kiivas ja valmis uskomaan pahaa jokaisesta, josta en pitänyt —."
"Kuitenkin meillä muilla on varmaan enemmän pelon aihetta", sanoi Olav koettaen hymyillä, "kuin mitä pelkäät itselläsi olevan."
Pappi käänsi päätään pieluksella ja katsoi nuorta miestä silmiin. Olav tunsi kalpenevansa toisen katseesta, tunsi tulevansa niin kumman voimattomaksi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sitä suustaan.
"Sinä katsot minuun niin —", kuiskasi hän viimein. "Sinä katsot minuun niin", sanoi hän jälleen tuokion kuluttua aivan kuin rukoillen.
Pappi käänsi päänsä takaisin ja katsoi nyt suoraan eteensä.
"Muistatko, miten minä aina virnistelin Olav Puolipapille, kun hän kertoi nähneensä niin paljon sellaista, mitä minä en ollut nähnyt. Olen nyt ruvennut ajattelemaan, että ehkä siinä piilee Jumalan viisaus, että hän aukaisee toisen silmät näkemään sen, minkä hän salaa toiselta. Minun hän ei sallinut koskaan nähdä mitään haudantakaista. Mutta jotakin minäkin olen huomannut —."
Olav katsoi pappiin odottavasti.
"Yhden asian minä olen aina tiennyt edeltäpäin", sanoi sira Benedikt. "Olen tuntenut — voinpa sanoa melkein aina — milloin joku oli matkalla noutamaan minua kuolevan luo. Varsinkin sellaisten, jotka olivat enimmän avun tarpeessa — joiden tuntoa painoi ripittämätön synti."
Olav Auduninpoika hätkähti. Vaistomaisesti hän kohotti kättään.
"Sellaisen huomaa päältäpäin. Harva on niin paatunut, ettei sellainen jättäisi jälkiä, jotka vanha pappi ymmärtää.
"Minulle tapahtui kerran riisuutuessani täällä tuvassa ja aikoessani juuri kavuta sänkyyn, että tunsin jonkun olevan matkalla luokseni, jonkun, joka taisteli suuria vaikeuksia vastaan ja tarvitsi kipeästi esirukoustani. Polvistuin maahan ja rukoilin, että se, joka oli tulossa luokseni, löytäisi perille — minkä jälkeen paneuduin levolle saadakseni levätä hetkisen sitä ennen. Mutta paneuduttuani sänkyyn tunsin yhä selvemmin jonkun olevan suuressa hädässä. Viimein ymmärsin huoneessa olevan jonkun, ja se herätti kauhun sydämessäni; mutta tiesin sen olevan pyhää kunnioitusta ja rukoilin ääneen: puhu, Herra, palvelijasi kuulee. Heti oli kuin ääni sisälläni olisi kutsunut minua. Nousin vuoteesta, puin ylleni ja herätin toisen palvelijoistani, iäkkään, uskollisen miehen. Menin itse kirkkoon ja polvistuin alttarin eteen — mutta sitä ennen varasin itselleni kynttilän Maarian alttarilta, sytytin sen ja kannoin sen ulos kirkon ovelle, jonka jätin levälleen. Tuli paloi kirkkaasti ja tasaisesti, vaikka yö oli märkä, raaka ja sumuinen, eikä aivan tuuletonkaan.
"Ei kestänyt kauan ennen kuin muuan mies tuli luokseni ja pyysi minua antamaan viimeisen voitelun ja viacumin eräälle sairaalle. Lähetti oli ollut niin kauan matkalla, ettei hän uskonut papin ehtivän perille ajoissa, sillä hän oli kiertänyt omia jälkiään kauan aikaa ja oli eksynyt suolle ja rämeikköön. Mutta ehdimme perille ajoissa, ja minä sain antaa avun ihmiselle, joka tarvitsi sitä paremmin kuin useat meistä.
"Olen nyt ajatellut, että sekin, joka oli tuonut tuon sanan, oli siinä tilassa, että pahat henget pääsivät ohjaamaan hänen askeleitaan voimakkaammin kuin hänen suojelushenkensä, jonka ääntä hän oli lakannut seuraamasta. Voihan olla, että enkeli, tai kuolevan saattoenkeli, oli kääntynyt minun puoleeni ja että se johdatti minut kirkkoon soitattamaan kelloja.
"Mutta tullessani kotiin aamupuoleen ja kulkiessani kirkon ohi huomasin unohtaneeni sulkea oven; mutta kynttilä seisoi yhä ovella, ja liekki paloi, eikä sen sydän ollut kulunut ollenkaan; ei tuuli eikä sade, joka puhalsi sisään avonaisesta ovesta, ollut sammuttanut sitä. Pelästyin tuon ihmeen nähdessäni, mutta rohkaisin mieleni ja menin viemään Neitsyt Maarialle takaisin hänen kynttiläjalkansa sekä sulkemaan oven. Silloin huomasin jonkun kumartuvan kynttilän yli suojelemaan liekkiä, ja sen ympärillä näin aivan kuin kajastuksen jostakin valkoisesta — en tiedä, oliko se käsi vai vaatteenhelma vai siipi. Ryömin portaita ylös polvillani ja kun kurotuin tarttumaan jalkaan, sammui kynttilä, ja minä lankesin kasvoilleni, sillä tunsin jonkun kulkevan ohitseni — enkelin tai autuaan sielun — mutta tiesin sen nähneen Herransa ja minun Herrani kasvoista kasvoihin."
Olav istui hievahtamatta alasluoduin silmin, mutta viimein hän ei kestänyt kauemmin, vaan hänen täytyi katsoa ylös. Ja jälleen hän kohtasi sira Benediktin katseen.
Hän ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan silmiin, mutta aika, joka kulki heidän ohitseen, oli hänen mielestään kuin kuohuva, pyörteinen virta; hän ja tuo toinen seisoivat sen pohjalla, missä oli ikuisuus, muuttumaton, liikkumaton ikuisuus. Hän tiesi papin näkevän salaisen haavan, joka kalvoi hänen sieluaan ja levisi yhä laajemmalle — mutta oli liian pelkurimainen antaakseen parantajan käden tarttua tuohon mätää valuvaan paiseeseen. Äärimmäisessä pelossaan, että sairaaseen paikkaan koskettaisiin, hän keräsi koko tahdonvoimansa — ja sulki silmänsä. Hän vaipui pimeyteen ja äänettömyyteen — aika lakkasi pauhaamasta ja soimasta — mutta hän tunsi koko tuvan pyörivän kanssaan. Kun hän uudelleen aukaisi silmänsä, oli huone paikallaan kuten tavallisesti, ja sira Benedikt makasi pää poispäin kääntyneenä vihreätähtisellä pieluksella. Hän oli väsyneen ja murheellisen ja vanhan näköinen.
Olav nousi ja heitti hyvästit, polvistui maahan ja suuteli sira Benediktin kättä. Vanhus otti hänen kätensä lujasti omaansa ja puristi sitä, lausuen puoliääneen latinaksi jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.
Sitten hän meni, eikä pappi koettanut pidättää häntä.
* * * * *
Viikkoa myöhemmin kuultiin sira Benediktin kuolleen. Ihmiset pahoittelivat sitä suuresti, sillä he olivat kunnioittaneet häntä hyvänä pappina ja oikeamielisenä, rohkeana miehenä. Mutta kovin suuria hengenlahjoja ei hänellä uskottu olleen — hän oli ollut mieleltään ja tavoiltaan kuin yksi heistä, eikä hänellä ollut oppia yli tarpeellisen määrän.
Ainoastaan Olav Auduninpoika tunsi herpaantuvansa oudosti kuolinsanoman kuullessaan. Oli kuin hän olisi nähnyt oven avoinna — ja toivonut hämärästi uskaltavansa kerran käydä siitä sisään. Mutta hän ei ollut tehnyt sitä. Ja nyt oli ovi painunut kiinni ikuisiksi ajoiksi —.
Hän ei ollut puhunut paljon Ingunnin kanssa tämän Ylämaan matkasta, eikä lasta ollut mainittu ollenkaan heidän välillään.
Mutta ennen joulua Olav pelkäsi jälleen tapahtuneen pahinta — siksi hän nimitti mielessään sitä, että Ingunn varmaankin kantoi taas lasta —.
Siitä asti, kun Torhild Bjørnintytär tuli taloon, oli Ingunn osoittanut enemmän toiminnanhalua kuin koko naimisissaoloaikanaan. Nyt ei emännän olisi tarvinnut tehdä mitään itse, sillä Torhild oli niin taitava, että hän suoriutui yksin koko taloushommasta ja oli saanut Hestvikenin asiat hyvälle kannalle. Mutta oli kuin hänen tulonsa olisi herättänyt Ingunnissa kunnianhimon — Olav huomasi vaimonsa loukkaantuneen siitä, että hän oli ottanut taloon apuemännän, vieläpä häneltä kysymättä. Ja vaikka Torhild oli niin taipuvainen ja avulias emäntäänsä kohtaan, kysyi kaikessa hänen mieltään ja neuvojaan, pysytteli syrjässä niin paljon kuin suinkin, eläen pikku sisaruksineen pienessä, vanhassa tuvassa pihan itäpäässä, missä Olavin äiti oli asunut kerran, huomasi Olav, ettei Ingunn pitänyt Torhildista.
Korutyöt olivat ainoat, joissa Ingunn oli ollut taitava nuoruudessaan, ja nyt hän ryhtyi uudelleen valmistelemaan niitä. Hän neuloi Olaville avaraliepeisen mekon ulkolaisesta villakankaasta ja koristi sen levein reunuksin. Olav ei olisi tarvinnut sellaista vaatekappaletta nykyään — mutta Ingunn jätti Olavin työvaatteiden teon Torhildin huoleksi. Niihin töihin, jotka täällä olisivat tulleet kysymykseen, hän oli yhtä kykenemätön kuin tähänkin asti, mutta hän tahtoi olla mukana kaikessa; ja jouluksi hän puuhasi teuraslihoja, pani olutta ja puhdisti suojat ja vaatteet, juoksi parvien, aittojen ja panimon väliä pahimmassa pyryssä, jota tuuli kiidätti vuonolta käsin, niin että koko pihamaa ja rantatie olivat pelkkää liukasta, vihertävää sohjoa.
Mutta jouluaaton aattona tullessaan sisään Olav näki Ingunnin seisovan penkillä ja yrittävän ripustaa vanhaa seinävaatetta ylimmän hirsikerran kohdalle iskettyihin puunauloihin. Vaate oli yhdestä kappaleesta ja hyvin raskas; Olav meni nyt auttamaan häntä ja piti vaatetta sitä mukaa koholla, kuin sitä tarvittiin.
"Sinun ei ole viisasta puuhata niin paljon nykyään", hän sanoi. "Jos tällä kertaa luulet olevasi hyvissä voimissa, niin sitä suuremmalla syyllähän sinun olisi oltava varovainen, että kaikki sujuisi niin, kuin kumpikin toivomme."
Ingunn sanoi:
"Käy niinkuin on sallittu — ja mieluummin kestäisin sen, mikä minun on kestettävä, nyt, kuin kulkisin tuskassa kuukausimääriä. Luuletko, etten minä tiedä etten milloinkaan ole näkevä päivää, jolloin joku kutsuisi minua äidikseen."
Olav katsoi häneen — he seisoivat rinnakkain penkillä. Hän hyppäsi alas, nosti hänet perästä ja jäi seisomaan kädet Ingunnin lantioilla.
"Noin et saa puhua", sanoi hän heikosti. "Sitä sinä et voi tietää,
Ingunn!"
Olav kääntyi pois ja alkoi haalia kokoon puunauloja ja koukkuja, joita oli pitkin penkkiä.
"Minä luulin", sanoi hän hiljaa, "että olit aikonut mennä katsomaan poikaasi — kun kävit Bergissä viime kesänä."
Ingunn ei vastannut.
"Olen tuuminut toisinaan, ikävöitkö häntä", sanoi mies hyvin hiljaa.
"Onko sinulla ollut ikävä häntä, mitä?"
Ingunn seisoi yhä ääneti.
"Vai onko hän kuollut?" kysyi hän hellästi.
"Ei. Minä näin hänet kerran, mutta hän pelkäsi minua niin — raapi ja potki ja riehui kuin ilveksen pentu, kun minä tahdoin ottaa hänet syliini."
* * * * *
Olav tunsi itsensä paljon vanhemmaksi kuin oli, väsyneeksi ja kiusaantuneeksi. Hän eli nyt Ingunnin kanssa viidettä talvea — mutta ne tuntuivat sadalta vuodelta. Mutta Ingunnista tuo aika oli kai tuntunut vieläkin pitemmältä, hän ajatteli sitten.
Välistä hän koetti rohkaista mieltään — toivoa. Ehkä tällä kertaa kävisi hyvin — se oli ainoa, mikä kai enää voi tehdä Ingunnin iloiseksi. Ja nythän hän oli ollut pitkät ajat terveempi kuin milloinkaan — kukaties hän jaksaisi saada lapsen elävänä maailmaan.
Häneltä itseltään oli kauan aikaa sitten sammunut lapsen saamisen toivo. Hän ajatteli kyllä kartanoa ja sukua, mutta se liikutti häntä enää kovin vähän. Ja lisäksi hän kuvitteli hämärästi, varjomaisen kaukaisesti aikaa, jolloin hän olisi vanha, eikä tuskaa ja jännitystä ja tätä hänen kumman sairasta ja rauhatonta rakkauttaan olisi enää. Sillä eihän Ingunn voinut elää kauan. Ja silloin hänen elämänsä muuttuisi samanlaiseksi kuin muidenkin miesten, hän voisi hakea synninpäästön ja rauhan kiusatulle omalletunnolleen. Ja ehtihän sitten ajatella vielä taloa ja sukua.
Mutta kun hän joutui hämärissä arvailuissaan sinne asti — tunsi hän jälleen vihlovan polton sydämessään, kuin aukirevenneessä haavassa. Hän aavisti näet, että huolimatta siitä, ettei hänellä ollut rauhaa, ei iloa, huolimatta kuolemanväsymyksestään — hänellä sittenkin oli onni, oma onnensa, jos kohta se oli toisenlainen kuin muiden miesten. Vaikkakin sairaana ja melkein tyhjiinjuosseena, eli hänen onnensa hänessä sittenkin, ja hänen täytyi jaksaa ja osata pelastaa se, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Ingunn näytti edelleen terveeltä, vielä uudenvuoden jälkeenkin. Mutta ajan pitkään Olavista rupesi tuntumaan pahalta nähdä hänet niin erilaisena kuin ennen — alati häärivänä ja turhan hoppuilevana. Hän ei käsittänyt, miten Torhild jaksoi elää sellaisen emännän alaisena — mutta tämä kulki tyynenä ja kärsivällisenä emäntänsä jäljessä kääntäen työksi kaiken Ingunnin herkeämättömän touhun.
Näin olivat asiat, kun Hestvikeniin paaston alussa tuli sana, että Jon Steinfinninpoika, Ingunnin nuorin veli, oli kuollut naimattomana viime jouluna. Olavin olisi tuskin ollut välttämätöntä lähteä pohjoiseen nyt keskellä talvea huolehtimaan Ingunnin perintöosasta, mutta Olav Auduninpoika käsitti tämän aivan kuin viittaukseksi.
Neljä yötä hän poltti kynttilöitä — nukkuen tuskin silmän täyttä. Hän neuvotteli Jumalan, Herransa kanssa. Hänen täytyi keksiä jokin keino auttaakseen itseään ja tuota onnetonta ihmishylkyä, josta hän piti niin älyttömästi. Jos hän määräisi koko Hestvikenin ja oman nimensä perinnöksi tuon islantilaisen kulkurin kakaralle — niin luulisi sen ainakin riittävän tapporahoiksi isästä.
* * * * *
Olav oli ollut Bergissä kaksitoista päivää, kun hän eräänä iltana istui tuvassa juomassa Hallvard Steinfinninpojan kanssa, Toran ollessa myös sisällä, ja sanoi, että nyt hänellä oli jäljellä vain tärkein asiansa, viedä poikansa mukanaan.
Hallvard Steinfinninpoika jäi tuijottamaan häneen suu auki. Sitten hän sanoi kiivaasti:
"Sinun poikasi —! Väitätkö olleesi itse lapsen isä, jota synnyttäessään Ingunnin täytyi ryömiä loukkoon kuin lutkan." Hän iski nyrkkinsä pöytään veripunaisena raivosta.
"Tiedäthän sinä, Hallvard, millä kannalla minun asiani olivat silloin", vastasi Olav kiihtymättä. "Jos minun vihamieheni olisivat saaneet kuulla minun oleksivan täällä salaa ilman maassaololupaa, eivät he olisi olleet suopeita. Ja teidän isoäitinne ja Magnhild-rouva olisivat voineet joutua maksamaan suuria summia, jos olisi tullut tietoon, että he olivat vaalineet luonaan maanpakolaista."
Mutta Hallvard kirosi niin että räiskyi. "Luuletko sinä, Olav Auduninpoika, etteivät isoäiti ja Magnhild olisi maksaneet mieluummin kaikkeaan siitä, että sinä, turvaton mies, olisit ollut heidän hoivassaan, kuin että ihmiset olisivat päässeet puhumaan yhden sukumme naisen häpäisseen itsensä niin, ettei hän uskaltanut ilmaista lapsensa isää." Ja hän nimitti kaikki ne henkilöt, joita ihmiset olivat arvailleet isäksi, toisen toistansa pahemman.
Olav kohautti olkaansa.
"En ymmärrä, miksi viitsit puhua noista juoruista. — Nythän totuus tulee ilmi — ja jos olisit antanut minun tietää niistä vähän aikaisemmin, en olisi odottanut näin kauan. Arvelimme, että meidän oli oltava jonkun aikaa vaiti Magnhildin tähden — mutta kuinka voit ajatella, että minä olisin aikonut olla tunnustamatta poikaani omakseni."
"Jos sinä — Luoja tiesi mitä —", matki toinen. Yhtäkkiä hän kohosi pystyyn tuijottaen Olaviin. "Jos sinä olisit! Olikohan Ingunn yhtä varma asiasta kuin sinä — tai edes, että sinä pysyisit kerskauksessasi ja väittäisit lailliseksi avioliitoksi sitä, että olit maannut hänen kanssansa ennen kuin sinulla oli yhtään parran haiventa. Minkä tähden hän siis aikoi hukuttautua vuonoon?"
"Kysy Toralta", sanoi Olav lyhyeen. "Hän uskoi maidon nousseen Ingunnin päähän."
"Enkä minä usko", sanoi Hallvard viekkaasti, "että Haftor olisi nostanut riitajuttua Magnhildia vastaan — tehän olitte sopineet —."
"Usko mitä uskot", sanoi Olav. "Haftor ja minä olimme kyllä sopineet — olin silloin maanpaossa jaarlin tähden. Tuhma sinä olet ollut ikäsi kaiken, Hallvard, mutta ethän voi olla niin typerä, ettet ymmärtäisi teille sukulaisille olevan edullisinta uskoa siten kuin olen sanonut. Siinäkin tapauksessa, että menettäisitte perinnön, jonka olisitte saaneet, jos sisarenne olisi kuollut lapsettomana."
Hallvard hypähti seisoalleen ja lähti ovesta.
Mutta Olavin jäätyä kahden kesken Toran kanssa hänestä tuntui äkkiä, kuin teko, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, olisi nujertanut hänet. Kun toinen yhä oli ääneti, sanoi hän pilkallisesti hymyillen:
"Entä sinä, Tora, uskotko sinä, mitä minä sanoin."
Tora katsoi häntä suoraan silmiin kasvojen ilmaisematta mitään.
"Täytyyhän minun uskoa, kun kerran väität niin."
Nyt Olav tunsi kuin ruumiillisen painon niskassaan. Vaikka hän oli ennestään väsynyt, oli hän nyt ottanut hartioilleen uuden taakan entisen lisäksi. Mitään hän ei voinut vähentää eikä pyytää apua mistään. Hänen täytyi kestää — yksin.
* * * * *
Seuraavana iltana Olav saapui Bergiin lapsi mukanaan. Tora koetti parhaansa mukaan olla ystävällinen sisarenpojalleen. Mutta oli kuin poika olisi tuntenut, ettei hän sittenkään ollut oikein tervetullut tähän taloon, ja niin hän pysytteli vastakeksityn isänsä kintereillä, seurasi häntä kaikkialle ja painautui hänen polveensa, Olavin käydessä istumaan. Jos hän silloin sai pitää kiinni isänsä kädestä tai Olav nosti hänet syliinsä, säteilivät pikku Eirikin kasvot ilosta, ja hänen täytyi vähän väliä kääntyä katsomaan isäänsä riemuiten ja ihmetellen.
Olav ei viipynyt Bergissä tämän jälkeen kauemmin kuin oli pakko. Jo kolmannen päivän aamuna hän oli matkavalmis.
Eirik istui hyvin peitettynä reessä, katsellen puoleen ja toiseen ilosta nauraen. Nyt hän sai taas ajaa reessä — kun hänen isänsä nouti hänet Siljustadista, oli hän ajanut myös. Reki odotti heitä rinteen ylimmässä talossa. Anki nauroi ja puheli ajaessaan tavarakuormaa — Anki oli se hyvä mies, joka oli kantanut hänet selässään rinnettä alas, kun isä tuli häntä hakemaan. Isä itse istui muodottoman paksuna nahkamekossaan — ja hänen oma nahkareunuksinen vaipankauluksensa oli yhtä huurteinen ja valkea kuin miesten hupun alta näkyvät hiukset.
Tora seisoi katsellen pojan punakoita, iloisia kasvoja — tämän ruskeat silmät olivat kirkkaat ja nopsat kuin pikkulinnun silmät — ja hän tunsi sydämessään hiukan samaa hellyyttä, jota hän oli tuntenut Eirikiä kohtaan tämän ollessa kapalolapsi. Hyvästiksi hän suuteli tätä molemmille poskille ja pyysi sanomaan terveisiä äidille.
* * * * *
Olav tuli Hestvikeniin aikaisin eräänä aamuna auringon kuultaessa valjuna pakkasusvan keskeltä — hän oli lähtenyt Oslosta pilkkopimeässä, huomenmessun aikaan. Heidän tultuaan lahdelle hän antoi ohjakset Ankille, nosti nukkuvan pojan reestä ja kantoi hänet rinnettä ylös kotiin.
Ingunn istui tulen ääressä tukkaansa kammaten, kun Olav astui sisään.
Hän laski lapsen lattialle, työnsi häntä edellään ja sanoi:
"Eirik, mene sanomaan äidillesi hyvää huomenta", sitten hän itse kääntyi takaisin porstuaan. Ovelta hän näki syrjäsilmällä Ingunnin konttaavan polvillaan poikaansa vastaan laihat, paljaat käsivarret ojossa; tukka viilsi lattiaa hänen perästään.
Hän hommaili ulkona pihalla rekien luona, kun Ingunn huusi häntä ovelta. Pimeässä porstuassa tämä lensi hänen kaulaansa; hän itki niin, että hytkyi painautuessaan Olavia vasten. Tämä laski kätensä hänen selkäänsä — ja tunsi tukan ja paidan läpi lapaluiden törröttävän ilmassa kuin lautojen. Nuo hajallaan olevat hiukset ja hennot, luisut olkapäät herättivät hänen mielessään oudolla tavalla muiston siitä, miten sievä Ingunn oli ollut nuorena. Nyt hän oli kömpelö ja liikkui raskaasti, eikä ollut helppo löytää entisen raikkaan kauneuden jälkiä noista itkusta pöhöttyneistä, kärsineistä kasvoista. Eikä siitä ollut vielä kovin monta vuotta, kun hän oli ollut mitä kukkein. — Ensimmäisen kerran Olav tunsi perin juurin hänen turhan hedelmällisyytensä kaameuden. Hän puristi tätä uudelleen.
"Minä luulin sinun tulevan iloiseksi", hän sanoi, kun toinen yhä itki itkemistään.
"Iloiseksi —", sanoi Ingunn, ja nyt Olav kuuli hänen nauravan itkunsa keskeltä. "Olen iloisempi kuin taivaan enkelit — vaikka sinä tiedät, Olav, että pidän enemmän sinusta kuin koko maailman lapsista."
"Mene nyt sisään pukemaan päällesi", pyysi Olav, "sinulle tulee kylmä tässä".
Astuessaan sisään Olav näki että Ingunn oli saanut ylleen vaatteet ja hunnun ja kantoi parastaikaa ruokaa kamarista, jossa he säilyttivät talvitarpeitaan. Eirik seisoi siinä, mihin Olav oli hänet jättänyt, mutta äiti oli saanut sentään riisutuksi hänen päältään nahkamekon. Nähdessään isän tulevan poika kääntyi kiireesti tätä kohden ja tarttui hänen käteensä hymyillen vähän pelokkaasti.
"Ei, mene sinä vain äitisi luo, Eirik", sanoi Olav. "Tee kuten sanoin", uudisti hän hiukan terävästi, kun poika vetäytyi arasti hänen puoleensa.