VIII.
Eirik oli melkein viiden vuoden vanha kun hän alkoi ymmärtää, että häneltä puuttui paljon kun hänellä ei ollut isää. Vuosi sitten, heidän käydessään alhaalla laaksossa Maarianmessussa keväällä, hän oli kuullut muutamien ihmisten puhuvan keskenään, että hän oli äpärä; samaa sanaa olivat käyttäneet miehet, jotka olivat Siljuaasenilla metsästysretkellä — ja se oli tarkoittanut häntä. Mutta kysyessään kasvatusäidiltään, mitä se merkitsi, oli tämä lyönyt häntä korvalle. Sitten hän oli mumissut vihaisesti, että isku olisi oikeastaan saanut sattua niihin, jotka puhuivat sellaista tuolle pikku poloiselle — ja myös hänen äitiinsä — sillä eihän poika voinut sille mitään, että oli äpärä. Mutta Eirik tajusi, että oli parempi olla kysymättä enemmän noista salaperäisistä sanoista. Se merkitsi jotakin erittäin huonoa, ja siksi Torgal ei pitänyt hänestä — hän ei osannut selittää, mistä hän sen tiesi, mutta hän vain tunsi, ettei Torgal, mökin lasten isä, ollut hänen isänsä.
Torgal, Siljuaasenin isäntä, oli hyvä ja kotosalla viihtyvä mies. Hän opetti pojilleen monenmoista: vanhimmat seurasivat jo häntä metsälle, ja nuoremmat saivat auttaa kotona peltotöissä; isä neuvoi ja kuritti heitä milloin ankaruutta tarvittiin. Mutta Eirikiä hän ei ottanut huomioon hyvässä eikä pahassa. Hän kunnioitti vaimoaan eikä sekaantunut koskaan hänen asioihinsa — ja sen, että tämä oli ottanut haltuunsa tuon isoisen kartanontyttären äpärän, hän oli jättänyt kokonaan vaimonsa asiaksi; — tämä sai huolehtia itse sekä lapsesta että kasvatuspalkkiosta.
Eirik tiesi kyllä, ettei Hallveig ollut hänen äitinsä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enemmän, sillä Hallveig ei kohdellut häntä milloinkaan toisin kuin omia lapsiaan. Hän torui ja lyödä nappasi yhtä sukkelasti ketä tahansa, joka osui hänen tielleen kun hän oli puuhassa, ja hän pesi heidät puhtaaksi suuresta pienempään isossa sammiossa pyhien aattoina; heidät puettiin nahkamekkoon päivää ennen syyspäivänseisahdusta, ja kun käen oli kuultu kukkuvan, täytyi Eirikin, kuten toistenkin lasten, tyytyä paljaaseen sarkapaitaan, olipa ilma minkälainen tahansa. Niinä kertoina vuodessa, kun siljuaasenilaiset lähtivät alas kirkolle messuun ja Hallveig hoiti ohjaksia, sai Eirik istua takana yhtä kaukana hänestä kuin muutkin lapset, ja hän suuteli heitä kaikkia yhtä rakkaasti saatuaan Corpus Dominin.
Ruokaa heillä oli aina riittämiin — joko kuivattua kalaa tai linnunlihaa; lisäksi leivänkannikka tai kauhallinen puuroa, palan painimeksi milloin kaljaa, milloin pelkkää vettä, kun maito talven tullessa alkoi ehtyä. Eirik oli viihtynyt hyvin ja ollut tyytyväinen salon yksinäisessä uudismökissä.
Siellä tapahtui joka hetki jotakin, koska tuossa pikku talossa oli niin monta ihmistä ja eläintä. Ja piha-aidan takana kohosi metsä kuin seinä joka puolella; ja tuon humisevan kuusimetsän ja kiiltävälehtisen pensaston sisässä kuhisi salaperäinen, kätketty elämä. Siellä eli ja liikkui olentoja, jotka pitivät silmällä heidän toimiaan metsänrajasta ja houkuttelivat pojan alimman aidan ääreen asti: pienimmästäkin metsästä kuuluvasta risahduksesta saattoi koko lapsilauma kääntyä ympäri ja kirmaista mäkeä ylös rakennusten suojaan. Eivät lapset olleet nähneet kovin paljon noita olioita, mutta he kuulivat aikuisten kertovan ihmeellisiä tarinoita näistä ja tunsivat nimeltä niin Uvaasenin peikon kuin Vagge-kiven vaiheilla oleksivan keijukaisen ja karhun — tämä oli menneenä vuonna käynyt navetan luona ja koettanut murtautua sisään katon kautta eräänä huurteisena yönä; mutta se oli tapahtunut ennen Eirikin aikaa. Erään maakiven alla, ylhäällä mäellä, asui pieniä sinipukuisia ukkoja ja akkoja, mutta ne olivat talon ystäviä — äiti kantoi niille ruokaa toisinaan, ja siitä nämä tekivät hänelle kaikenlaista hyvää. Eirik oli nähnyt usein niiden jälkiä lumessa. Aidan ulkopuolella olevat haltiat olivat pahaatarkoittavampia. Pojan mielessä näillä ja metsän eläimillä ei ollut suurtakaan eroa.
Hän kuunteli tiheiköstä kuuluvaa liikettä kesäpäivänä, lintujen ja muiden metsänelävien ääniä yöllä, seurasi lumella näkyviä jälkiä talviaamuina, Beiskin, heidän koiransa haukuntaa, kun se karkasi pystyyn pimeinä iltoina, Eirikin pääsemättä milloinkaan perille, mistä se ärhenteli — kaikkea tuota, joka kuului aidan tuolla puolen olevaan ihmeelliseen maailmaan. Se oli epäselvä ja utuinen, mutta silti todellinen, vaikka hän oli niin pieni, että hänen täytyi jäädä aidan sisäpuolelle. Mutta Torgal-isäntä ja isommat pojat saivat liikkua siellä ja he kertoivat outoja asioita retkistään.
Eirik ei joutunut metsään muulloin kuin silloin kun Hallveig vei hänet kirkkoon. Silloin he ajoivat metsän läpi kauas, kauas alas laaksoon. Ja siellä he tulivat uuteen maailmaan, joka oli vielä vieraampi ja unenomaisempi. Kellon ääni, joka kaikui ja jylisi halki suurten, aukeiden peltojen, joiden keskellä näkyi isoja rakennuksia — kirkonmäkiä missä seisoi hevosia, paljon hevosia, toinen toisensa takana — pieniä, takkuisia hevosia, sellaisia kuin heidän omansa, alempana rinteellä, mutta ylhäällä kirkonaidan vieressä hirnui paksuja, kiiltäviä, pystyharjaisia oriita punaisine, vihreine tai sinipunaisine välkkyvin kulta- ja hopeaheloin koristettuine valjaineen. Kirkon sisällä seisoivat papit kullattu viitta hartioillaan laulaen palavien kynttilöiden välissä, ja jossakin kulki valkoisiin hameisiin puettu poika heiluttaen kultaista suitsutusastiaa, joka levitti mitä miellyttävintä tuoksua. Kasvatusäiti painoi laumansa polvilleen ja töykki heidät pystyyn sitä mukaa kuin tuolla kuorin kirkkaudessa liikuttiin. Viimeksi sinne tuli Jumala, tiesi Eirik, — silloin kun pappi kohotti ilmaan pienen, pyöreän leivän ja kun tornissa oleva kello alkoi kilkattaa kirkkaasti ja riemukkaasti.
Etumaisena kirkossa seisoi kokonainen rykelmä miehiä ja naisia juhlapuvuissa; heillä oli kiiltävät vyöt ja suuret soljet, ja Eirik tiesi, että nämä ne omistivat kaikki nuo koreasatulaiset hevoset ja välkkyvät aseet, jotka olivat nojallaan seinää vasten tornin alaisessa huoneessa. Eirik luuli heitä jonkinlaisiksi haltioiksi — mutta näillä oli henki ja ne liikkuivat paljon kauempana hänen elämästään kuin kotihaltiat metsässä. Kerran Hallveig osoitti erästä heistä, kaikista lihavinta vaimoa, jolla oli tulipunaiset vaatteet ja kolminkertainen hopeavyö mahdottoman vatsansa ympärillä ja olutkulhon kokoinen solki valtavalla povellaan: tuo nainen oli hänen tätinsä, sanoi Hallveig. Eirik ei viisastunut siitä sen enempää, sillä hän ei tiennyt, mitä täti merkitsi. Suojelushengistä ja enkeleistä hän oli kuullut, ja välistä Siljuaasenissa kävi vaimo, jota lapset nimittivät tädiksi — hänen nimensä oli Ingrid ja hänellä oli muhku selässä — mutta tämä ei ollut semmoinen. —
* * * * *
Hän oli pelästynyt pahanpäiväisesti, kun tuo sinipukuinen haltianainen tuli heille. Ja hän oli tullut Eirikiä hakemaan — hän oli Eirikin äiti, sanoivat lapset. Hänestä tuntui sanomattoman pahalta, sillä se oli ikään kuin häpeä ja vaara. Hän oli varmaan yksi noista vaimoista, jotka olivat seisoneet kirkossa — kaikista kaukaisimpia haltioita. Ja nyt Eirik oli saanut vanhimman siskonsa sanomaan, mitä äpärä merkitsi: kun nainen makaa miehen kanssa metsässä, saa hän äpärän. Sinipukuinen oli saanut hänet aivan samalla tapaa kuin äiti sai pikku Ingan keväällä; kaikki muut tuvassa olevat lapset äiti oli saanut, paitsi Eirikin. Ja kauhulla ajatteli nyt lapsi syntyneensä ulkona metsässä ja tulleensa tuoduksi sieltä. Mutta hän pelkäsi kuin kuolemaa, että hänet vietäisiin sinne uudestaan, sillä hän ei tahtonut, ei vaikka mikä. Hän eli kauan hirvittävän pelon vallassa, odottaen, että sinipukuinen tulisi takaisin ja veisi hänet sinne, missä hän makasi tuon miehen kanssa; miehen hän kuvitteli kaatuneen puun näköiseksi, jonka juuret sojottivat ilmassa. Kirkkomatkalla he olivat ajaneet sellaisen ohi; se oli pienellä kuivalla aukealla kalliokielekkeen alla, ja Eirik oli aina pelännyt tuota elotonta, kaatunutta kuusta, jonka juurista oli irvistellyt aivan kuin ilkeä miehen naama. Poika ajatteli nyt, että sinipukuinen asui tuollaisella pienellä aukealla metsän keskessä, ja siellä Eirikin oli oltava kahden hänen ja hänen miehensä, tuon kaatuneen puun, ja hänen punaisen hevosensa kanssa, jonka suitset välkkyivät; sinne ei tullut ketään muita, ei ihmisiä eikä eläimiä. Mutta hän ei tahtonut — hän tahtoi jäädä tänne kotiin, turvalliselle kotimäelle, ja nukkua sisällä tuvassa; eikä hän tahtonut erota milloinkaan äidistä ja Guddasta, rintasisarestaan, ja Kaaresta ja toisista lapsista ja Beiskistä ja hevosesta ja lehmistä ja vuohista ja Torgalista — eikä hän antanut rutistella ja suudella itseään siten, kuin tuo vieras vaimo oli tehnyt. — Pitkän aikaa hän uskalsi tuskin edetä kolmea askelta tuvan ovelta, niin kauheasti hän pelkäsi, että tuo äiti tulisi takaisin. Mutta jos hänellä oli ollut isä, ei hän ollut voinut tehdä tälle mitään — sillä sisko oli sanonut, että äpäriä olivat ainoastaan sellaiset, joilla ei ollut isää. —
* * * * *
Ajan mittaan hän sitten muisti yhä harvemmin tuota kohtausta. Mutta kerran talvella tuli taloon muutamia miehiä, jotka olivat matkalla metsän läpi hiihtotietä Østerdaleniin. Jälleen hän kuuli heidän puhuvan hänestä, mutta nyt he sanoivat hänen äitinsä nimenkin: se oli Huora. Eirik ei ollut koskaan kuullut tuota nimeä, mutta se kuului niin kummalliselta ja pelottavalta — aivan kuin hän ei olisi ollut ihminen, vaan jokin iso lintu. Hän kuvaili nyt mielessään, miten Huora voisi lentää heille, sininen viitta liehuen, ja iskeä kiinni häneen. — Ja hänelle selvisi yhä enemmän, miten huonossa asemassa hän oli, hänellä ei ollut isää kehen turvata, niin ettei kukaan uskaltaisi ottaa häntä.
Sitten hänen luokseen tuli kerran isä. Eirik ei ihmetellyt sitä kovin suuresti. Kun hänet vietiin tämän eteen, tutki hän tätä perin pohjin. Ja Olavin vaaleus vaikutti kai sen, että lapsi heti tunsi luottamusta häneen. Tätä leveähartiaista, suoraryhtistä miestä, jonka hän arvasi heti kuuluvan niihin, jotka seisoivat kuorin luona kirkossa — hän ei pelännyt. Juhlavaatteet hänelläkin oli — lehdenvihreä mekko, hopeasolki rintamuksessa, kiiltävä vyö ja pitkä tikarintuppi. Ja sitten Eirik piti niin paljon suuresta, ihmeellisestä kirveestä, jota tuo isä piti polviensa välissä; käsi, joka lepäsi kirvesvarrella, oli täynnä sormuksia. Mitä enemmän hän katseli, sitä tyytyväisemmäksi hän tuli isäänsä. Hän seisoi tyynesti paikallaan ja katsoi isäänsä rävähtämättä, kun tämä loi häneen tutkivan katseen — ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa tämän ensimmäisestä hymyn häiveestä, ja hän meni isänsä polven luo.
"Pikku poikani on pienikasvuinen", sanoi isä Hallveigille ottaen poikaa leuasta. Enempää hän ei sanonut Eirikille heidän ollessaan Siljuaasenissa, mutta se riitti tälle. Hallveig itki hiukan, Torgal nosti hänet ilmaan, kun hän sanoi hyvästiä lapselle, ja sisarukset tuijottivat häntä, kun hänen oli lähdettävä kahden vieraan miehen mukaan. Eirikin sydäntä ahdisti vähän, kun hän näki äidin itkevän; hän otti äitiä kaulasta, ja hänen huulensa vapisivat — mutta kun hänen isänsä kutsui häntä, kääntyi hän heti ja laapusti ovelle avarassa nahkamekossaan.
— Eirik ja Olav tulivat hyviksi ystäviksi matkalla. Isä ei puhunut hänelle paljoa ja jätti pojan Arnketilin, saattomiehen huostaan. Mutta kaiken sen ihmeellisen ja uuden, mitä he kokivat, reen ja hevosten, eri talojen, joissa he nukkuivat joka yö, monenlaisten hyvien ruokien, ihmisten, joita oli kaikkialla ja jotka puhelivat hänellekin — kaiken tuo tiesi Eirik kuuluvan isänsä mahdin alle. Ja hänen isällään oli palttinainen paita ja palttinasäärykset lähinnä ihoa — eikä hän riisunut niitä pois yöksikään.
* * * * *
Uusi äiti, joka odotti häntä matkan perillä, teki paljon vähäisemmän vaikutuksen Eirikiin. Hän ei tuntenut tätä enää, ja kun tämä kysyi, muistiko Eirik hänen käyneen Siljuaasenissa, vastasi hän kyllä, koska ymmärsi sen kuuluvan asiaan. Mutta hän ei tuntenut tätä millään tavoin samaksi. Tällä äidillä oli ruskeat vaatteet ja hän oli pullea vyötäisiltä ja astui hitaasti ja raskaasti kulkiessaan lakkaamatta rakennusten väliä puuhissaan. Pitkän, sinipukuisen äidin, Huoran, jonka liikkeet ja eleet olivat olleet lintumaisen vilkkaat, hän kuvitteli seisovan pienellä metsäaukealla, missä hän asui juurikkomiehineen ja isoine, punaisine hevosineen. Ainoastaan silloin, kun uusi äiti puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä väkisin, hurjia hyväilysanoja hokien, luuli hän tuntevansa, että tämä ja Huora olivat sama ihminen, — vaikka tätä kutsuttiin Ingunniksi. — Eirik ei pitänyt tuollaisesta suutelemisesta ja puristamisesta — hän ei ollut milloinkaan saanut muita suudelmia kuin sellaisia, jotka kuuluivat messupyhän ja tuoreen lihan ja olutkulhosta saatujen kulausten yhteyteen kirkosta palatessa — ja se oli harvinaista ja juhlallista.
Mutta täällä hän tuli näköjään saamaan olutta joka päivä, — ja keitettyä, tuoretta kalaa sekä lihaa nämä ihmiset söivät monta päivää peräkkäin; ehkä naisetkin täällä siis suutelivat joka päivä.
* * * * *
Kun Eirik tuli Olavin luo, laski kädet hänen helmaansa ja kyseli kaikenlaista — esimerkiksi, asuiko hylje tuolla metsässä, joka näkyi tänne vuonon yli, ja miksi hänen kaksi hevostaan olivat valkoisia ja minkä tähden Olav ei ollut Torhildin lasten isä, ja mitä noilla kynttilöillä tehtiin, joita keitettiin, ja minne kuu meni lentäessään niin kovaa vauhtia taivaan yli — tarkkasi Ingunn oudon jännittyneesti noita kahta. Hän pelkäsi, että Olav kyllästyisi poikaan. Hän oli niin äärettömän nöyrä ja kiitollinen miehelleen siitä, että tämä oli tuonut heille lapsen, jota hän, Ingunn, oli ikävöinyt kuollakseen. Nyt hän pelkäsi vain, että poika kiusaisi Olavia, tai että Olavin olisi vaikea nähdä hänen lastaan, jos se oli liian paljon hänen silmiensä edessä; mutta hän ei voinut huomata Olavin tuntevan vastenmielisyyttä Eirikiä kohtaan. Olav ei ollut pojan kanssa muuta kuin milloin pienokainen itse tuli hänen luokseen, mutta silloin hän aina oli ystävällinen tälle ja vastaili minkä ymmärsi pojan loputtomiin kyselyihin. Mutta Eirikiä ei ollut helppo saada ymmärtämään, mitä joku asia merkitsi — hän ei osannut erottaa eläviä ja kuolleita kappaleita toisistaan, vaan kyseli, pitikö iso kivi rannassa eniten lokeista, ja miksi lumi tahtoi pudota mäelle. Hän ei voinut käsittää, että aurinko, joka häämötti sumun keskeltä, oli sama, joka paistoi kirkkaalla ilmalla, ja kerran hän kertoi nähneensä kuun, joka oli aivan erilainen kuin toiset kuut. — Pappi tuli heille eräänä päivänä, mutta Eirik ei tajunnut, että tämä oli sama, joka oli ollut kirkossa, että häneltä voitiin riisua messuvaatteet ja että hän silloin saattoi ratsastaa aivan kuin muutkin miehet. Väliin Eirik itse rupesi kertomaan, mutta kaikki, mitä hän keksi, oli niin kummallista ja järjetöntä — siinä ei ollut mitään ajatusta. Ingunn pelkäsi pojan olevan vähälahjaisen ja hitaasti kehittyneen — ja hän rupesi pelkäämään, että Olav alkaisi pitää hänestä yhä vähemmän, kun hän oli niin ymmärtämätön. Tämä oli niin kaunis ja herttainen, ettei Ingunn tahtonut jaksaa erottaa silmiään hänestä — mutta älykäs hän ei ollut.
Salainen pettymyksen ja tuskan tunne, joka häntä kalvoi pojan osoittaessa niin peittelemättä pitävänsä enemmän isästään, oli myös syynä siihen, että hän koetti pitää miestään ja poikaansa erillään niin paljon kuin suinkin.
* * * * *
Alusta pitäen Olav ei tuntenut vastenmielisyyttä poikaa kohtaan. Ankara mielenliikutus, jonka hän oli kokenut kuullessaan Ingunnin uskottomuudesta ja sen jälkeenkin yhä uudestaan muistaessaan, että toinen mies oli omistanut hänet, oli muuttunut niin vieraaksi ja unohdetuksi näiden yhteiselämän ilottomien vuosien aikana. Hänen rakkautensa Ingunniin oli omistamisen varmuutta ja tottumusta; se oli punoutunut koko hänen olemukseensa, kuten multa on täynnä juuria. Mutta nyt ei tuosta rakkaudesta tuntunut olevan jäljellä muuta kuin ääretön sääli tuota sairasta ihmisparkaa kohtaan, jonka elämä oli hänen elämänsä. Se, mikä hänen tunteissaan Ingunnia kohtaan nyt oli elävää ja hehkuvaa, oli hellyys ja huoli hänestä — se sykki, nousi ja laski — mutta mielihalu liikahteli jossakin velttona ja vaimenneena, aivan kuin puoliunessa. Mutta sen mukana tuntui mustasukkaisuuskin laimenneen ja ikään kuin kohmettuneen — ja kun hän joskus tuli muistaneeksi, mitä heidän välillään oli tapahtunut ennen, tuntui se hänestä uskomattoman kaukaiselta. Eikä hän voinut keksiä mitään yhteyttä sen ajan häpeän ja sielun vaivan ynnä tämän pienen poikasen välillä, jonka he olivat saaneet taloonsa. Eirik oli heillä, ja niin oli oleva — Jumala oli ilmaissut tahtovansa, että hänen tuli ottaa Eirik huolehdittavakseen, ja sen jälkeen siinä ei ollut sen enempää ajattelemista tai tekemistä. Ja Olav oli taipuvainen pitämäänkin hänestä — lapsi oli kaunis ja haki ilmeisesti isänsä suosiota. Olav, jonka itsensä oli vaikea lähestyä toisia, ilostui ja hämmästyi aina, kun joku pyysi hänen ystävyyttään.
Ja Olav tajusi usein paremmin kuin lapsen äiti tämän ihmeellisissä ja sekavissa tuumissa olevan sittenkin ajatusta ja järkeä. Ja kun äiti keskeytti Eirikin hapuilevat selitykset säälimättömin sanoin eikä malttanut jättää tätä rauhaan, että he olisivat saaneet selvitellä asian keskenään, tunsi mies useammin kuin kerran eräänlaista jäytävää kärsimättömyyttä. Hän muisti — ei niin, että olisi osannut muotoilla sen mielessään selvinä ajatuksina tai ilmaista sanoin — ainoastaan lyhyinä, äkillisinä näkyinä paljon siitä, miltä maailma oli näyttänyt hänestä itsestään hänen lapsena ollessaan.