IX

Vuono aukeni, ja tuli kevät. Punaisenharmaat kalliot veden partaalla hohtivat aurinkoisina, ja Härän alla oleva hyrsky välkkyi valkoisena ja aivan kuin vastasyntyneenä. Rinne nurmettui ja huokui heinän ja mullan tuoksua, ja sitten tuli lehdenpuhkeamisaika, joka täytti Kverndalenin karvaanvilpoisella lehväntuoksulla.

Eräänä toukokuun aamuna Olav löysi kyykäärmeen pesän mäen töyräältä ja sai tapetuksi kolme käärmettä. Hän pani ne suljettuun puukuppiin ja hiipi päivällislevon tultua salaa kotaan. Käärmeenrasva ja käärmeentuhka kelpaavat lääkkeiksi moneen asiaan, mutta niillä on suurempi voima, kun valmistaa ne salaa.

Hän oli juuri pujahtamaisillaan kotaan kuullessaan ääniä sisältä.
Siellä oli Ingunn ja poika, ja lapsenääni sanoi:

"— Siksi että isä antoi minulle rinnan, ymmärrätkö?"

"Antoiko hän sinulle rinnan?" ihmetteli äiti. "Mitä ihmettä sinä höpiset?"

"Antoi hän. Ja sitten hän sanoi, että sain syödä siivetkin, ellen ollut kylläinen, mutta kukosta ei ollut jäljellä muuta kuin siivet —."

Olav hymyili paikallaan. Nyt hän muisti — majalan vaimo Oslossa oli tuonut hänen eteensä paistetun kukon, ja poika oli ollut ihastunut sen lihaan. Sitten hän kuuli Ingunnin sanovan:

"Jos minä paistan sinulle kokonaisen kukon, Eirik, niin olenko sitten mielestäsi yhtä hyvä kuin isä? Sinä saat sen, kun isä lähtee ensi kerran kotoa."

Olav hiipi takaisin pihan poikki. Hän aivan kuin häpesi jollakin lailla vaimonsa puolesta. Mitä tuo tuollainen nyt toimitti! Olisihan tämä voinut paistaa lapselle yhden omista kukoistaan, vaikka hän oli kotonakin —.

* * * * *

Lieneekö uudenlainen ruoka ollut liian raskasta Eirikin vatsalle, vai mikä häntä vaivasi — niin vain kävi, että lapsi alkoi kevätpuoleen herätä huutaen joka ainoa yö. Olav kuuli Eirikin parkaisevan ja nousevan istualleen, ryömivän ja peppuroivan edestakaisin isossa pohjoisseinän sängyssä, missä hän nukkui yksin — sitten hän huusi taas, vielä äänekkäämmin, aivan kuin suuressa hädässä.

Ingunn kiipesi sängystä ja meni hänen luokseen höpöttäen: "Hiljaa, hiljaa, Eirik, pikku kultaseni, sinä herätät isän — ole hiljaa nyt — ei täällä ole ketään, jota sinun tarvitsisi pelätä, oma pikku poikani!"

"Tuo hänet tänne", kuului Olavin valpas ääni pimeästä.

"Joko hän nyt taas herätti sinut!" valitti Ingunn; hän kantoi pojan vuoteeseen ja paneutui levolle — ja nuo kaksi pyöriskelivät kunnes löysivät sopivan asennon.

Yöllä pojalle kelpasi ainoastaan äiti. Hän painautui aivan kiinni äitiinsä eikä vastannut isälleen. Hänen unistaan he eivät saaneet mitään selvää. Hän näytti aivan kuin pudistavan jotakin kädestään ja heittävän sen luotaan pari kolme kertaa. Sitten hän huokasi keventyneesti ja asettui nukkumaan. Ja kohta sen jälkeen nukkuivat molemmat.

Unettomuus vaivasi Olavia aina pahimmin keväällä — silloin hän nukkui harvoin ennen keskiyötä ja heräsi aamunkoitossa. Noina varhaisina kesäaamuina vuono usein oli peilikiiltävä, väritön ja hopeanhohtava, ja vastapäinen autio ranta kuulsi kirkkaana ja heleänä kuin taikanäky. Olav tunsi olonsa niin odottamattoman keveäksi ja iloiseksi astuessaan ulos tuollaisena aamuna. Torhild Bjørnintytär lauloi jossakin; hän oli ollut työssä jo kauan. Olav ja tyttö kohtasivat toisensa pihalla ja pysähtyivät juttelemaan auringonpaisteeseen.

Kun Olav pari tuntia myöhemmin palasi takaisin tupaan, jäi hän välistä katselemaan noita kahta, äitiä ja lasta, jotka vielä nukkuivat. Eirik nukkui kasvot äidin kaulalla, hengittäen suu puoliavoinna. Ingunn oli kiertänyt kapean, sormuksista raskaan kätensä hänen ympärilleen.

Kaksi viikkoa ennen juhannusta Ingunn sai poikalapsen. Olav antoi kastaa sen heti synnyttyä, ja sille pantiin nimeksi Audun.

Poika oli pieni, heiveröinen ja sinertävä. Olav tarttui kahdella sormella poikansa käteen kerran, kun se potki kapalot levällään Signe Arnentyttären helmassa odottaen pesua — ja tuo pieni käsi oli niin laiha, että se muistutti aivan ankanpojan räpylää; se oli myös yhtä kylmä.

Olav ei tuntenut mitään erikoista rakkautta tai iloa siitä, että hän nyt viimeinkin oli saanut pojan. Odotusta oli kestänyt niin kauan, että paljaan mahdollisuudenkin epäileminen sai hänet synkän alakuloisuuden valtaan. Ja hän oli niin tottumaton ajattelemaan, että tämä monivuotinen surkeus saattaisi lopulta päättyä iloon ja riemuun, että hän tarvitsi aikaa jaksaakseen käsittää sen.

Mutta hän näki, ettei niin ollut äidin laita. Siitä huolimatta, että tämä joka kerran oli odottanut vain katkeraa tuskaa, hänen sydämensä oli vastoin omaa tahtoaan vavissut toivottomasta rakkaudesta syntymätöntä pienokaista kohtaan. Nyt Audun sai kaikkien noiden veljiensä perinnön, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä nimeä tai edes muistoa.

Eirik hyppi ilosta, kun hän oli saanut veljen. Hän tiesi Siljuaasenin ajalta, että lapsen syntymä oli mitä tärkein tapaus. Silloin hääri tuvassa kaksi, kolme vierasta vaimoa, ja nämä olivat tuoneet kerallaan hyvää ruokaa, ja kynttilä paloi sisällä kaiken yötä. Kapalolasta vaalittiin kuin kalleinta aarretta — aidan takana olevat haltiat vaanivat sitä varastaakseen sen — ja kaikki kyselivät sen vointia ja terveyttä. Että suurin onnettomuus kodissa oli se, kun seuraava lapsi ilmestyi vaatimaan itselleen kätkytpaikkaa ja sijaltaan karkotettu joutui laahaamaan köyteen sidottuna tuvan lattiaa, ollen jokikisen jaloissa ja alituisessa vaarassa — sitä ei Eirik ollut tullut huomanneeksi. Ja tässä talossa oli kaikki nyt kauhean juhlallista, apuvaimot puuhailivat kukin palvelusneitoineen, ja ruokaa oli niin, että siihen oli hukkua — mutta kynttilöitä eivät Eirik ja isä saaneetkaan yöksi, sillä äiti ja pikkuveli nukkuivat toisessa tuvassa.

"Tämä on minun silkkiveljeni, mutta se on vain teidän villaveljenne", sanoi hän Torhildin kahdelle nuorimmalle lapselle, kun he seisoivat kolmisin katselemassa Audunin kapaloimista.

Olav sattui istumaan vaimonsa luona juuri silloin. Hän vilkaisi Ingunniin. Tämä makasi katsellen kumpaistakin poikaansa ilosta säteillen.

Tuo oli hänen poikansa, tuo pieni poloinen, jota palvelusneito käänteli ja kapaloi. Isompi poika taivutti terveet, loistavat kasvonsa hänen ylitseen ja leperteli pikkuveljelle, jolta hän tietämättään oli riistänyt syntymisoikeuden.

* * * * *

Laaksossa oli herättänyt hiljaista supinaa se, että Hestvikeniin yhtäkkiä oli ilmestynyt iso viisivuotias poika, joka oli ollut kätkössä siihen asti.

Olav ei ollut kovin pidetty seudulla. Hänet oli otettu vastaan peittelemättömällä, sydämellisellä suopeudella, kun hän palasi kotiinsa, mutta laaksolaisissa pääsi vähitellen syntymään sellainen tunne, että hän oli työntänyt luotaan heidän tarjoamansa ystävyyden ja hyvän naapuruuden. Olav pysytteli itsekseen enemmän kuin mistä he pitivät, ja ihmisten parissa hän ei ryhtynyt helposti puheisiin; epäystävällinen hän ei ollut — ja se selitettiin siten, että hän tahtoi olla ylempänä muita talonpoikia, — mutta harvasanainen, hiljainen ja luoksepääsemätön. Ja nyt alettiin kuiskia miehestä mieheen, hiukan pilkallisesti hymyillen, että Olav taisi pitää itseään hoviherrana, koska hän oli kuulunut Alf-jaarlin väkeen ja oli äitinsä puolelta sukua noille tanskalaisille valtaherroille, jotka elelivät täällä Norjassa puolen vuotta kerrallaan, syöden herttuan ruokaa. Sellaista se. Hän omisti perintökartanonsa yksin ja jakamattomana — mutta annas olla, miten kauan; ajat olivat muuttuneet niin rauhattomiksi. Vaikkei hän koskaan koettanut päästä täyttämästä velvollisuuksiaan eikä ollut vastahakoinen auttamaan pulaan joutunutta, ei kukaan pyytänyt mielellään palvelusta Olav Auduninpojalta. Sillä kun hätään joutunut tuli Hestvikenin rikkaan isännän luo, näytti tämä tuskin viitsivän kuunnella. Ja kun tulija oli tehnyt hänelle laajasti selkoa asemastaan, saattoi hän havahtua kysymään, aivan kuin muissa mietteissä, mistä olikaan kysymys —. Kukaan ei voinut kieltää, ettei Olav olisi ollut hyvä antamaan ja lainaamaan, mutta jos jonkun teki mieli keventää sydäntään ja neuvotella asioistaan jonkun toisen kanssa, ei ollut menemistä siihen taloon — sillä hän vastaili niin, ettei tiennyt, oliko hän tuhma vai piittaamaton. Ellei siis joku ollut polttavan avun tarpeessa, kääntyi hän mieluummin sellaisen puoleen, joka viitsi kuunnella hänen puhettaan, lausua ajatuksensa ja antaa neuvoja ja lohdutusta, vaikka tämä antamansa avun lisäksi ei olisi voinut olla vähän surkeilematta ja valittamatta, että hänellä oli vaikeuksia itselläänkin — mutta onneksi olkoon vain Jumalan nimessä.

Toinen asia, minkä naapurit olivat panneet merkille, oli, ettei kukaan ollut nähnyt Olavia rehellisesti päissään tai avopuheisena hutikassa ollessaan. Hän ei juonut vähemmän kuin muutkaan kunnon miehet pidoissa. Mutta oli kuin jumalanvilja ei olisi pystynyt häneen.

Ja niin heräsi seudulla huomaamatta epäselvä, sanoiksi pukematon epäily, — kukaan ei oikeastaan tiennyt, mihin se perustui, se vain vahvistui hämäryydestään huolimatta melkeinpä varmuudeksi — että tuolla miehellä oli tunnollaan jotakin, joko onnettomuus tai salainen rikos. Tuo suoraryhtinen, kaunis nuori isäntä, leveine, vaaleine kasvoineen ja pellavanvaaleine, kiharaisine hiuksineen oli leimattu mies.

Ja olihan sekin ihmeellistä, ettei hänen vaimonsa voinut saada elävää lasta. Vähän Ingunn Steinfinnintytärtä nähtiinkin, eikä tuossa raukassa enää ollut paljon näkemistäkään, mutta ihmiset muistivat vielä, miten kaunis hän oli ollut — eikä siitä ollut niin kovin monta vuotta.

Kunnes sitten tuli julki, että heillä olikin lapsi. Poika, joka on kaikki nämä vuodet ollut piilotettuna, heitettynä tuuliajolle kaukana pohjoisessa, vaimon kotiseudulla.

Siitetty isän ollessa maanpakolainen — kyllä, kyllä. Olav oli selittänyt asian lyhyesti ja selvästi. Ihmiset saivat tietää hänen joutuneen vihoihin vaimonsa sukulaisten kanssa siksi, että Steinfinn oli juuri ennen kuolemaansa antanut Olavin haltuun tyttärensä, joka oli ollut kihlattu tälle lapsuudesta asti. Olav oli pitänyt häntä vaimonaan, ja Steinfinnin sanoja oli mahdoton käsittää toisin, kuin että tämä oli hänen tarkoituksensa. Mutta uudet naittajat olivat luulleet voivansa päättää toisin tuon kauniin ja rikkaan neidon suhteen. Olav kertoi nyt, että viimeisenä kesänä ennen kuin hän pääsi lopulliseen sovintoon vaimonsa suvun kanssa, hän oli ollut salaa jonkun aikaa siinä talossa, missä tämä asui. Mutta asia oli täytynyt pitää salassa tähän asti.

Näin kertoi Olav Auduninpoika. Mutta ihmiset ihmettelivät. Ehkä ei ollut niinkään varmaa, että Olav oli ottanut vaimonsa luokseen vapaasta tahdostaan, vaan oli ollut pakoitettu naimaan tämän Steinfinnin käskystä peräti nuorena ja Steinfinn Torenpojan holhouksen alaisena. Ehkä hän oli koettanut riistäytyä irti avioliitosta, johon hänet oli määrätty lapsuudessa. Ne, jotka olivat voineet seurata hiukan heidän yhteiselämäänsä — heidän palvelijansa ja emännät, jotka olivat olleet talossa Ingunnin maatessa lapsivuoteessa — kertoivat mitä tiesivät. Olav kuului kyllä olevan tavallaan hyvä vaimolleen, mutta hän oli nyreä ja vähäpuheinen kotonaankin; saattoi kulua päiviä, ettei hän sanonut yhtään sanaa vaimolleenkaan. Ingunn ei näyttänyt milloinkaan iloiselta, eikä se ihme ollutkaan — eläessään tuon pökkelön rinnalla, alati sairaana, synnyttäen kuolleen lapsen toisensa perästä.

* * * * *

Eräänä päivänä tuli uusi pappi, sira Hallbjørn Hestvikeniin.

Hän oli jotakuinkin nuori mies, pitkä ja solakka, hyvin kaunis kasvoiltaan, mutta punatukkainen, ja hän oli ihmisten mielestä ylpeän näköinen. Hän oli joutunut epäsuosioon hyvin lyhyessä ajassa. Tuskin hän oli tullut seudulle, kun hän oli ruvennut riitelemään milloin kenenkin kanssa kirkon omaisuudesta, pappilan vuokramaan saatavista, vanhoista sopimuksista, joita sira Benedikt oli solminut talonpoikien kanssa, mutta joita uusi pappi väitti laittomiksi. Sekä Hovedøenin munkkiluostarilla että Nonneseterin nunnaluostarilla oli maita ja taloja pitäjässä, samoin monilla Oslon kirkoilla ja hurskailla laitoksilla. Näiden hoitajat olivat enimmäkseen ymmärtäväisiä ja hyväätarkoittavia miehiä, jotka elivät sovussa laaksolaisten kanssa: moni heistä oli ostanut itselleen viimeisen lepopaikan jostakin luostarista, ja kun joku Hovedøenin munkeista sattui itse tulemaan tiloilleen, kerääntyivät ihmiset pitkien matkojen takaa kuulemaan heidän toimittamaansa messua kappelissa. Sira Hallbjørn riitaantui nyt pian luostariväenkin kanssa. Sitä vastoin hän suosi erikoisesti erään uuden, äskettäin maahan perustetun munkkikunnan munkkeja: nämä kulkivat paljasjaloin, säkin- ja tuhanvärisiin kaapuihin puettuina, ja heidän erikoishyveitänsä tuli olla nöyryys, hiljaisuus ja tyytyväisyys — sanottiinpa, että noiden munkkien täytyi kerjätä jokapäiväinen leipänsäkin vaeltaessaan ympäri maata opettamassa köyhille ja rikkaille totista jumalanpelkoa; ja jos heille jäi jotakin tähteeksi pussiinsa iltamessun jälkeen, täytyi heidän jakaa se köyhille sekä alkaa vaelluksensa seuraavana aamuna yhtä köyhinä taas. Sira Hallbjørn ei itse ollut vähänkään nöyrä ja hiljainen, vaan ylpeä suvustaan — hänen tiedettiin olevan suurta sukua Valdresista — eikä hän ollut sopiva opettamaan rahvaalle jumalanpelkoa, sillä hän oli niin oppinut ja puhui niin mutkallisesti, ettei näillä ollut suurta hyötyä hänen puheestaan. Mutta hän ei tiennyt miten kiittää noita kerjäläismunkkeja, minoriitteja, joiksi he itseään nimittivät, ja hän oli ikään kuin heidän suojelijansa, antoi suuria lahjoja taloon, jota he rakensivat itselleen kaupunkiin ja kehotti seurakuntalaisiaan tekemään samoin. Mutta ihmiset huomasivat sen tapahtuvan siksi, että herttua suosi suuresti näitä uusia munkkeja, piispan ja useimpien kaupungin pappien ja oppineiden vastustaessa heitä ja pitäessä tuon munkkikunnan sääntöä vaarallisena ja epäviisaana. Ja he tiesivät senkin, että sira Hallbjørn oli lähetetty tänne siksi, että hän, joka syntyperänsä ja harvinaisen oppineisuutensa tähden näkyi aiotun kirkon korkeimpiin virkoihin, oli saanut vastaansa piispan ja koko Oslon tuomiokapitulin, koska hän oli niin ylpeä ja riitaa rakentavainen ja luuli tietävänsä ja ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen pahempaa he eivät voineet tehdä hänelle kuin karkottaa hänet tähän hyvään seurakuntaan — hänen vaelluksensa oli nuhteeton kaikessa muussa, hän oli ollut monet vuodet vieraissa maissa ja tunsi lain ja oikeuden pilkulleen, vanhimmista ajoista nykyhetkeen asti.

Hän tuli nyt Hestvikeniin kysyäkseen, mitä Olav tiesi lohikalastusoikeudesta Hudrheimin puoleiseen pieneen jokeen. Olav ei tiennyt paljon — talon, jolle tuo oikeus kuului, oli hänen isoisänsä myynyt vävylleen, ja sen jälkeen se oli jaettu ja joutunut moniin käsiin. Hän huomasi sira Hallbjørnin harmistuvan, kun hän ei tiennyt enemmän tuosta asiasta. Kuitenkin hän kysyi, papin istuessa ruoalla, voiko tämä selittää hänelle asian, joka painoi raskaasti hänen mieltään. "Se koskee poikiani", Olav sanoi.

Asia oli semmoinen, että hän oli kuullut lapsen, jonka isä siittää ollessaan henkipatto, olevan vailla lain ja oikeuden turvaa, vaikka sen äiti olisi maanpakolaisen aviovaimokin.

"Ei suinkaan", sanoi sira Hallbjørn heiluttaen kättään. "Sinulle on puhuttu sudenpennusta — siksi entiseen aikaan kutsuttiin maasta ajetun miehen lapsia. Tuo mies katsottiin siihen aikaan kuolleeksi mieheksi, ja hänen talonsa jaettiin ja vaimoa pidettiin leskenä; ja jos hän sitten sai armahduksen, täytyi hänen kosia uudestaan vaimoaan tämän sukulaisilta ja viettää uudet häät. Mutta eihän tuollainen tapa sovellu kristityssä maassa — siellä ei mikään synti eikä mikään laki voi rikkoa miehen ja naisen aviosidettä."

"Vaimoni sukulaiset eivät tunnustaneet lailliseksi avioliitoksi sitä, mitä välillämme oli ollut nuorina ollessamme", kertoi Olav. "Minä en saanut häntä hänen sukulaisiltaan ennen kuin Eirikin syntymän jälkeen."

"Ei sinun tarvitse huolehtia siitä nyt enää. Olipa poika syntynyt aviossa tai ei, on hänellä nyt täydet aviolapsen oikeudet, kun te olette naimisissa vaimosi sukulaisten luvalla; eikä kukaan voi riidellä sinun kanssasi siitä, onko avioliitto luvallinen."

"Onko siis varma", kysyi Olav, "ettei Audun voi koskaan ruveta vaatimaan Eirikin esikoisoikeutta?"

"On", sanoi pappi varmasti.

"Niin no, tahdoin vain saada selvän tästä asiasta."

"Sehän on luonnollista", sanoi sira Hallbjørn.

Ja Olav kiitti häntä tiedosta.

* * * * *

Äidin pysyessä sisällä Eirik alkoi puhua jostakin Tøtrabassasta. Ensin aikuiset luulivat hänen tarkoittavan sillä jotakin kerjäläiseukkoa — niitä kävi talossa tavallista enemmän nyt, kun heillä oli niin runsaasti ruokaa ja juomaa.

Niin, Tøtrabassalla oli reppu, sanoi Eirik. Mutta toisena päivänä hän sanoi Tøtrabassan käyneen talossa ja leikkineen hänen kanssaan riihen takana. Siellä oli pieni maakuoppa, jossa hänen oli tapana oleksia leikkikaluineen. Tøtrabassa oli pikku tyttö. Kukaan ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota asiaan, sillä kaikki olivat tottuneet kuulemaan Eirikin höpisevän niin paljon ihmeellistä.

Mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi kertoa yhä useammista leikkikumppaneista, joilla kaikilla oli hyvin merkilliset nimet: Tatragaura, Silvarp, Skolorm, Dølvandogg ja Kolmurna sininen — ja oli vaikea tietää, olivatko nämä miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia.

Nyt alkoi talon väki huolestua. Sattui vielä niin, että erään talon väki lähti miehissä kotoaan ja asumasijoiltaan pienintä lasta myöten ja asettui asumaan metsään; ei tiedetty, lähtivätkö he jotakin käräjäasiaa karkuun vai köyhyyskö heidät karkotti ihmisten ilmoilta, niin että he mieluummin oleksivat metsässä, ainakin kesäiseen aikaan, kuin joutuivat maasta pois. Juuri samoihin aikoihin Hestvikenistä katosi lihava lammas, jota oli pidetty kotinurmella; ja nyt miehet arvelivat noiden Eirikin ystävien olevan samanlaisia metsänkiertäjiä, jotka elivät parhaastaan varkaudella ja näpistelyllä. Pidettiin silmällä, kun Eirik leikki kuopassaan, tuliko hänen luokseen tuntemattomia lapsia tai aikuisia. Mutta kukaan ei nähnyt mitään. Ja lampaanraato nousi vedenpintaan eräänä päivänä — eläin oli suistunut alas vuorelta.

Nyt ruvettiin Hestvikenissä pelkäämään toden teolla. Tämä näytti jo maahisväen toimilta. Kysyttiin Eirikiltä, tiesikö hän, mistä nuo olennot tulivat. Tuolta kallion alta, sanoi tämä. Mutta nähdessään, miten toiset pelästyivät, hän aivan kuin itsekin kauhistui. Ei, ne tulivat kaupungista, paransi hän — ne ajoivat reellä. Tai ehkä ne tulivat purjelaivalla, oikaisi hän taas, kun Olav sanoi, etteihän kukaan voinut tulla reellä Oslosta, kun oli kesä; ei semmoista lorua uskonut kukaan. Mutta kyllä ne tulivatkin metsästä — ne asuivat metsässä, oli Tatragaura sanonut. Nykyään hän puhui eniten Tatragaurasta.

Ingunn oli aivan suunniltaan epätoivosta. Nuo olivat kai samoja pahoja henkiä, jotka olivat hävittäneet talosta kaiken onnen, sukupolvi sukupolvelta; nyt ne tahtoivat varmaan hänen lapsiaan. Eirik suljettiin miesten tupaan ja häntä vartioitiin siellä — tämän puhuessa lakkaamatta oudoista ystävistään, kunnes äiti näytti olevan menettämäisillään järkensä pelosta. Hän vaati Olavia hakemaan pappia.

"Ethän sinä vain narraile, Eirik?" kysyi Olav ankarasti eräänä päivänä, kun hän oli kuunnellut sivusta Eirikin vastailua äitinsä hätääntyneisiin kysymyksiin.

Eirik katsoi ihmeissään ja kauhistuneena isäänsä ruskeine silmineen ja ravisti kiihkeästi päätään.

"Sillä katsohan, jos minä huomaan sinun puhuneen valhetta, poika, niin sinun käy huonosti."

Eirik katsoi taas isäänsä ihmetellen, aivan kuin ei olisi käsittänyt.

Mutta Olav oli ruvennut epäilemään, että kaikki oli vain pojan omaa keksintöä — vaikka sekin näytti hänestä mahdottomalta, sillä hän ei voinut käsittää, minkä tähden tämä olisi levitellyt noin turhia ja järjettömiä valheita. Ja kun Olav seuraavana päivänä lähti apumiehen kera niittämään heinää kuopan alapuolella olevalta rinteeltä, otti hän Eirikin mukaan, luvaten pitää poikaa koko ajan tarkasti silmällä.

Olav teki niin, kävi katsomassa poikaa tuon tuostakin. Eirik leikki hiljaa ja kiltisti ylhäällä kuopassaan, leikkikaluinaan sorakiven kappaleita ja näkinkenkiä, joita soutumiehet olivat antaneet hänelle. Hän oli ihan yksin koko ajan.

Kun Olavin renki ja naiset lähtivät murkinoimaan, tuli Olav Eirikin luo ja sanoi: "No, eiväthän Tøtrabassa ja Skolorm ja nuo toiset tulleetkaan sinun luoksesi tänään?"

"Tulivat ne", sanoi Eirik säteillen ja alkoi kertoa, mitä he olivat leikkineet tänään.

"Nyt sinä valehtelet, poika", sanoi Olav ankarasti. "Olen katsonut tänne koko ajan, eikä täällä ole ollut ketään."

"Ne juoksivat pakoon, kun sinä tulit, sillä ne pelkäsivät viikatettasi."

"Minne ne sitten menivät — minne ne juoksivat?"

"Kotiinsa kai."

"Kotiinsa — missä niiden koti on?"

Eirik katsoi isäänsä miettivästi, aivan kuin hiukan peloissaan. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kysyi innokkaasti: "Mennäänkö me sinne, isä?" ja hän ojensi kätensä.

Olav ripusti viikatteensa oksalle ja sanoi: "Mennään sitten."

Eirik talutti hänet kartanolle, ulos pihasta ja edelleen rakennusten länsipuolella olevia kalliopaasia kohti, mistä näkyi vuonolle.

"Ne ovat varmaan tuolla", sanoi hän osoittaen alus rantaan syvällä heidän allaan.

"En minä näe ketään", sanoi Olav tuimasti.

"Eivät ne olekaan siellä — nyt minä tiedän, missä ne ovat." Eirik kääntyi ensin takaisin kartanoa kohti, — mutta sitten hän alkoi kulkea polkua alas laiturille. "Nyt tiedän, nyt tiedän", riemuitsi hän hyppien ja tanssien, jääden aina väliin odottamaan isäänsä; sitten hän taas juoksi edelle, pysähtyi odottamaan ja tarttui isänsä käteen, vetäen tätä mukanaan alaspäin.

Näin hän kulki edeltä ulommaisten venekotien luo. Olav ei käyttänyt niitä juuri milloinkaan — Hestvikenissä ei nyt ollut niin vilkasta. Keväällä ainoastaan, ennen Olavin Ristinmessu-matkoja Osloon, hänen oli tapana säilyttää osa talvivaroistaan täällä. Kota oli nyt lukitsematon ja tyhjä. Eirik veti isänsä sisään.

Meri loiskui ja pulahteli tukipaalujen välissä kodan lattian alla. Se oli harva, ja seinät hatarat, ja veden välke kuvastui keinuvina valojuovina seinillä ja katossa. Eirik haisteli kodan hajua, ja hänen kasvonsa säihkyivät jännityksestä. Hän katsoi odottavasti hymyillen isäänsä ja talutti hänet varpaillaan hiipien nurinkäännetyn vanhan tynnyrin luo, jossa Olavilla oli tapana säilyttää nahkoja.

"Tässä", hän kuiskasi ja istui kykkysilleen. "Tämän sisällä ne asuvat. Näetkö niitä — raot ovat nyt taas niin suuria, muuten olisimme voineet nähdä paremmin; ne istuvat syömässä — näetkö?"

Olav käänsi tynnyrin ja potkasi sitä niin, että se vieri kauas. Sen alla ei ollut mitään muuta kuin vähän roskia. Eirik katsoi ylös hymyillen, aikoen sanoa jotakin — sitten hän huomasi isänsä ilmeen ja jäi seisomaan vaiti suu ammollaan. Kirkaisten hän kohotti kätensä kuin lyöntiä torjuakseen, puhjeten sydäntäsärkevään itkuun.

Olav antoi kätensä vaipua — hän tunsi, ettei hän voinut lyödä poikaa. Tämä oli niin tuiki pienen ja kurjan näköinen seisoessaan siinä itkien, että isää hävetti. Ja niin hän vain poisti tämän kädet silmiltä, veti lapsen mukanaan hylkytavaralaatikon luo ja istuutui sen päälle pitäen Eirikiä edessään.

"Minä huomaan, että olet sittenkin valehdellut — joka sana, minkä olet puhunut noista vieraistasi, on ollut valhetta — eikö ole, vastaa!"

Mutta Eirik ei vastannut, tuijotti vain isänsä silmiin hurjistuneen näköisenä — eikä näyttänyt ymmärtävän mitään.

Lopulta Olavin täytyi nostaa poika syliinsä saadakseen hänen katkeran itkunsa taukoamaan. Hän sanoi yhä uudestaan ja uudestaan, ettei Eirik saanut puhua milloinkaan sellaista, mikä ei ollut totta, muuten hän saisi vitsaa — mutta hän puhui nyt paljon lempeämmin, silittipä aina väliin pojan päätäkin. Eirik hiipi aivan isäänsä kiinni ja tarttui hänen kaulaansa.

Mutta hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta — Olav näki sen niin selvästi, että häntä oikein puistatti. Poika, jota hän tässä piteli sylissään, tuntui hänestä niin vieraalta ja kummalliselta — mitä Herran nimessä hänelle oli tapahtunut, kun hän oli voinut ruveta keksimään näitä valheita; tämä tuntui Olavista niin käsittämättömältä, että hän epäili, oliko poika edes täysijärkinen.

Ingunn pysytteli sisällä lähes yhdeksän viikkoa lapsivuoteen jälkeen. Hän ei ollut erikoisen sairas eikä heikko, vaan näytti paremminkin viihtyvän niin hyvin tuossa ahtaassa tuvassa, missä kaikki mitä tehtiin tapahtui vain hänen ja kapalolapsen tähden ja minne ei tunkeutunut ulkomaailman häiritseviä asioita. Ja niin hän loikoi nauttien tästä uudesta onnesta — vauvasta, joka oli hänen rinnoillaan ja Eirikistä, joka juoksenteli hänen luonaan pitkin päivää. Lopulta Olav alkoi käydä kärsimättömäksi — he olivat eläneet yhdessä niin monta kovaa vuotta, ja Ingunn oli koko ajan turvautunut häneen. Nyt hän oli onnellinen ja terve, olipa alkanut uudelleen kukoistaakin, — ja sitten hän sulkeutui aivan erilleen lapsineen. Mutta Olav ei antanut kenenkään huomata mitään.

Viimeinkin, Laurinmessun jälkeisenä sunnuntaina, hän lähti kirkkoon. Eirik nukkui kirkkomiesten lähtiessä kotoa aamun sarastaessa, mutta oli pihalla näiden palatessa takaisin.

Seudulle oli tullut uusi tapa — vaikka kaikki eivät pitäneet siitä, kutsuivatpa sitä Jumalan pilkaksikin. Se oli sellainen, että nuoret naiset, jotka olivat kirkotettavana ensimmäistä kertaa, varsinkin jos lapsi oli poika, käyttivät sinä päivänä otsavannettaan, korkeasukuisten neitojen kunniakorua, kruununa hunnun päällä.

Ingunn oli kiinnittänyt valkoisen silkkihuntunsa kultaisella otsarivallaan, ja hänellä oli yllään punainen pukunsa ja sininen kultasolkinen viittansa.

Olav nosti vaimonsa hevosen selästä, ja Eirik tuijotti lumoutuneena äitinsä ihanuutta. Tämä näytti paljon pitemmältä tuon loistavan komeuden keskellä, hopeavyö hoikan vyötäisensä ympärillä, ja hän liikkui notkeana ja hentona, kepeästi kuin lintu.

"Äiti!" huudahti Eirik kasvot loistaen: "Sinähän olet sittenkin Huora!"

Samassa tuokiossa iski isä hänen olkaansa; ja hän sai nyrkiniskun leukapieleen, niin että kaikki mustui hänen silmissään. Ja sitten sateli iskuja tuhkatiheään, niin ettei lapsi edes ennättänyt huutaa välillä — hänen kurkustaan kuului vain käheää vinkunaa — kunnes Una Arnentytär juoksi väliin ja tarttui sukulaistaan käsivarteen.

"Olav, Olav, hillitse toki itsesi — poikahan on niin pieni — oletko sinä järjiltäsi, kuinka voit lyödä noin kovaa!"

Olav päästi lapsen. Eirik pudottautui selälleen mäkeen; siinä hän makasi, läähätti ja hönki mustansinisenä kasvoiltaan. Tajuttomuutta se ei ollut — poika käyttäytyi puolittain tahallaan kuin olisi ollut kuolemankielissä. Una kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet syliinsä; silloin lapsi rupesi itkemään.

Olav kääntyi vaimoaan kohden — vielä vavisten. Ingunn seisoi kokoonlyyhistyneenä; hänen silmänsä, sieraimensa, avonainen suunsa olivat kuin kuolleella. Olav nauroi kovasti ja vihaisesti — sitten hän tarttui vaimoaan käsivarteen ja veti hänet isoon tupaan, mihin neidot juuri olivat kantamassa pitoruokia.

Saattueesta ei kukaan ollut kuullut mitä lapsi sanoi, mutta kaikki ajattelivat samaa — olipa hän sanonut mitä tahansa, niin oli ollut ilkeää nähdä isän pieksävän pientä poikaansa niin kovakouraisesti. He istuivat pitkin penkkejä odottaen ruoalle kutsua, ja kaikkien oli paha olla.

Pitkän ajan kuluttua tuli Una Arnentytär sisään kantaen Eirikiä käsivarsillaan. Hän laski pojan isän polvien eteen sanoen:

"Eirik lupaa, ettei hän ole tekevä toiste sinun mieltäsi vasten, Olav — sano pojallesi, ettet enää ole vihainen hänelle."

"Onko hän sanonut sinulle, miksi minä kuritin häntä", kysyi Olav katsettaan nostamatta.

Una pudisti päätään.

"Poika raukka on itkenyt niin, ettei hän ole saanut sanaa suustaan."

"Et saa enää milloinkaan sanoa sitä sanaa, Eirik", sanoi Olav hiljaa, mutta kiivaasti, "et milloinkaan — ymmärrätkö?"

Eirik hytki vieläkin aivan kuin kouristuksessa. Hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti isäänsä ymmärtämättä ja peloissaan.

"Et saa sanoa milloinkaan sitä sanaa", uudisti isä, laskien kätensä raskaasti pojan olkapäälle, kunnes tämä nyökkäsi. Mutta sen jälkeen Eirikin katse liukui ikävöivästi ruokapöytään, joka nyt notkui, monenlaisista herkuista.

Sitten kaikki kävivät syömään.

* * * * *

Eirikin oli määrä nukkua Torhildin tuvassa tänä yönä, kun talossa oli niin paljon vieraita. Illalla, kun hän oli menossa sinne, tuli isä hänen perästään pihalle. Eirik seisahtui silmänräpäyksessä ja alkoi vavista — sitten hän katsoi ylös kuin hengenhädässä.

"Kuka on opettanut sinulle tuon ruman sanan — äidistäsi?"

Eirik katsoi peloissaan ylös, ja itku alkoi purkautua esiin. Olav ei voinut saada mitään vastausta kysymykseensä.

"Älä sano sitä milloinkaan enää! — ymmärrätkö, ei milloinkaan". Olav silitti pojan päätä — ja näki häpeissään Eirikin toisen posken olevan aivan turvonneen ja punaisen.

* * * * *

Poika oli juuri nukkumaisillaan, kun hän huomasi jonkun kumartuvan ylitseen — se oli äiti; hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja itkusta märät.

"Eirik, lapseni — kuka on sanonut sinulle, että äitisi oli — huora?"

Poika selvisi samassa kokonaan.

"Oletko sinä sitten Huora?"

"Olen", kuiskasi toinen.

Eirik heittäytyi hänen kaulaansa, puristautui hänen rintaansa vasten ja suuteli häntä.