X

Sinä vuonna syksy tuli aikaisin. Mikonmessun aikoihin se alkoi rajuilmoilla, ja sen jälkeen satoi ja tuuli aamusta iltaan, niitä päiviä lukuun ottamatta, jolloin myrskysi niin ankarasti, etteivät pilvet voineet laskea alas sadetta. Tätä ilmaa kesti seitsemän viikkoa.

Hestvikenissä vesi nousi yli laiturien. Eräänä yönä meri vei paalut uloimman ranta-aitan alta; kun miehet tulivat rantaan aamuhämärissä, näkivät he tuon vanhan rakennuksen ajautuneen rantaan ja kääntyneen etukeikalleen, niin että takaseinä oli vuorta vasten ja etuseinä vuonolle päin, vajonneena veden alle rintapieliä myöten. Se keikkui kovassa aallokossa kuin kiinni kytketty vene, ja joka kerran, kun aalto nosti sen harjalleen ja laski sen alas, kuohui vesi koskena hylyn kaikista rakosista, varsinkin suuaukosta. Se muistutti juopunutta, joka makaa veneen laidan yli kumartuneena, oksentaen mereen, tuumi Anki.

Miesten täytyi nyt koettaa saada piiluilla, kekseillä ja köysillä hylky irrotetuksi ja raahatuksi erilleen, muuten oli pelättävissä, että se viskautui laituria ja sitä aittaa vasten, missä Olav säilytti kesän aikana kokoamansa suolan ja kalan — ei niitä tosin ollut kovin paljon, sillä viimeinen syyskalastus oli tuottanut vähän. Ponnistellessaan Olav satutti pahasti oikean käsivartensa.

Hän ei huomannut sitä ensin paljonkaan taistellessaan aaltoja ja tuulta vastaan, joka oli niin ankara, että miesten täytyi tosinaan painautua kallioita vasten. Mutta noustessaan hämärässä taloa kohden hän tunsi käsivarttaan vaivaavan ja kivistävän, kun hän liikutti sitä. Hänen sulkiessaan tuvan ovea tarttui tuulispää siihen takaapäin niin, että ovi paiskautui kiinni ja työnsi Olavin kerallaan sisään, kipeän käden jännittyessä mitä pahimmin ja Olavin tuupertuessa yli kynnyksen ja kaatuessa suulleen tuvan lattialle. Hänen täytyi saada apua voidakseen riisua läpimärät kalavaatteensa, ja Torhild pani käden siteeseen.

Tuvassa oli sietämätöntä sinä iltana. Huone oli täynnä savua, sillä kukaan ei uskaltanut avata ovea tai räppänää tässä ilmassa. Savu kirveli silmiä ja ahdisti henkeä. Ja kun miesten märät vaatteet lisäksi alkoivat höyrytä orrella, tuli ilma niin paksuksi, että sitä olisi voinut leikata veitsellä.

Ingunn oli kamarissa molempien lasten kanssa — siellä oli vähemmän savua, mutta niin kylmä, että heidän täytyi kömpiä sänkyyn. Miehet lähtivät ulos heti syötyään. Olav heitti pari taljaa ja pielusta lattialle lieden viereen ja paneutui siihen pitkäkseen päästäkseen haistelemasta savua.

Hänen käsivartensa oli nyt paisunut. Hänen kasvojaan poltti tuulesta tultua ja hänen päätään ja ruumistaan kuumotti; mutta väliin häntä puistatti vilunväristys. Kuumehoureessaan hän kuuli tuulen synnyttämiä erillisiä ääniä — se vinkui nurkissa, romisutti jossakin rempallaan olevaa luukkua — ja väliin hän erotti talon takana kallioharjalla olevan metsän kohinan. Synkimmin jymisi raivoava meri — hän oli kuulevinaan makuultaan aaltojen syöksyn kalliota vastaan, jolla rakennukset seisoivat, aivan kuin tuo jymy olisi tullut alhaalta, läpi kiven.

Hän makasi puolihorroksessa nähden mahtavien, valkoharjaisten laineiden vyöryvän rantaan tummina liejusta ja ryönästä. Sitten hän oli taas kiipeävinään märkää, kallioista rinnettä ylös käsin ja jaloin, keksi allensa painettuna, kädessä köysi, jolle hän koetti löytää kiinnityskohtaa vuorenhalkeamasta. Meren kuohu, tiheä kuin sade, pirskui hänen päälleen tänne asti. Samassa repesivät mustat pilvet messinginkeltaisille raidoille — ja syvälle hänen alleen, sinne missä musta, kuohuva meri näytti kuin kupin sisukselta, lankesi yksinäinen päivänsäde, välkkyen kiitävillä aalloilla.

— Sitten ilmestyi toinen näky hänen suljettujen luomiensa eteen — iso kuuran peittämä suo, ruohot ja kanervat valkeassa huurteessa. Aamu-usvan läpi kajasti valoa, ja hän saattoi huomata, että aurinko päivemmällä tunkeutuisi sen läpi. Parempaa ilmaa ei saata toivoa ratsastaessaan metsälle haukan ja koirien kera: suon silmät ja hetelammet ovat tumman, kiiltävän jääkuoren peittämät, jossa on pieniä, vaaleita ilmakuplia, ja ne särkyvät ritisten. Lehdot ovat valjenneet ja kaikuvat äänistä, sillä puut ja pensaat seisovat paljaina ja varisseet lehdet loistavat maassa, mutta kuusimetsä seisoo mustana ja tuoreena kuuran sulattua — ja on jännittävää nähdä, lähteekö lintu lentämään metsään, vaiko yli soiden ja jäätyneiden vesien.

Ainoa haukka, jonka hän enää omisti, istui miestentuvan orrella kipeänä ja jalat punaisina, eikä sen hengityskään ollut tavallinen. Sitä ei ollut hyvä lopettaa nyt — vaikkei se kelvannut enää metsästykseen. Ja rotuhaukkansa hän oli menettänyt syksyllä.

Nyt Audun taas inisi — Ingunn kuului tuudittavan sitä tuolla sisällä vähän aikaa.

Torhild Bjørnintytår tuli isännän luokse ja levitti peitteitä hänen ylleen. Olav aukaisi silmänsä — hän näki paikaltaan tytön voimakkaan vartalon liikkuvan lieden punaisen hehkun valossa. Torhild hääri hiljaa — muutteli orsilla olevia vaatteita.

"Etkö sinä nuku, Olav — onko sinulla jano?"

"On. Kiitos, tahtoisin mieluummin vettä."

Olav kohosi kyynärpäilleen. Hänen siteessä olevaan käteensä koski, kun hän aikoi ojentaa sen eteenpäin ottaakseen vesikousikan. Torhild kyykistyi alas ja piti sitä hänen suunsa edessä. Kun Olav oli jälleen painunut makuulle, veti Torhild peitteen hänen olkansa yli. Sitten Olav kuuli hänen kysyvän porstuassa, tahtoiko emäntä jotakin.

"Hss, hss", kuiskasi Ingunn kiivaasti takaisin, "sinä herätit Audunin — juuri kun olin saada hänet nukutetuksi."

Torhild peitti hiilet ja lähti ulos. Olav jäi makaamaan lattialle koko yöksi.

* * * * *

Syksyn myrskyinen sää ei ollut hyväksi Audunille. Hänen silmänsä tulivat kipeiksi alituisesta savusta, ja hän yski paljon.

Joulun alla tuli tyven; aurinko kellui joka aamu hehkuvan punaisena pakkasusvassa. Uudenvuoden alussa vuono tyyntyi, mutta pakkanen koveni. Naapuritaloissa täytyi ihmisten muuttaa samaan tupaan ja polttaa tulta liedessä yöt päivät.

Oli ollut kaunis kevät, ja talonpojat olivat jättäneet itselleen niin suuren karjan kuin suinkin sija myönsi. Mutta huolimatta siitä, että tallit ja navetat olivat täyteen ahdetut, palelivat eläimet niin, että ihmisten täytyi kääriä säkkejä ja peitteitä niiden elukoiden ympäri, jotka he ennen muita tahtoivat pelastaa, sekä kantaa kuusenhavuja lattialle, jotteivät ne jäätyisi kiinni maahan. Lanta oli jäätynyt joka aamu, niin että sitä oli turha korjata pois.

Agatanmessun aikaan kerrottiin pitäjällä, että saattoi ajaa jäitä myöten Tanskaan asti. Mutta nyt ei kellään ollut asiaa siihen maahan; kuninkaat olivat tehneet rauhan edellisenä vuonna.

Näihin aikoihin Olav sai haasteen käräjiin siitä syystä, että hän oli jäänyt kotiin kesällä, herttuan lähtiessä Tanskaan neuvottelemaan Hegnsgavlin sopimuksesta. Olav, joka oli ollut laivastossa päällikkönä kolme kesää peräkkäin, oli saanut puolinaisen lupauksen herra Tore Haakoninpojalta, että hän saisi olla poissa neljäntenä kesänä — mutta Tore-herra vaati, että hänen oli asetettava sijastaan kaksi aseistettua miestä eväineen paronin palvelukseen. Olav ei ollut tullut tehneeksi sitä — eikä siitä huolimatta ollut ilmoittautunut väennostoon keväällä — saapuville tulleita oli tänä vuonna paljon vähemmän kuin ennen, nyt kun herttua lähti etelään ainoastaan neuvottelemaan. Olav joutui hankaluuksiin tekonsa johdosta, ja hänen täytyi ratsastaa ensin Tunsbergiin ja sitten monta kertaa Osloon pahimmassa pakkasessa paaston aikaan, ensin tehdäkseen selkoa poisjäämisestään ja sitten maksaakseen sakkorahoja. Hän menetti paljon karjaa tämän talven kuluessa, ja valkoinen hevonen, jonka hän oli ostanut Steiniltä, kuoli.

* * * * *

Molemmat pikkulapset täyttivät ahtaan tuvan rauhattomuudella.

Eirikillä oli ikävä vika: Olav huomasi vähitellen, että poika oli kova valehtelemaan. Jos isä kysyi, oliko hän nähnyt sitä tai sitä palvelijaa, vastasi Eirik heti innokkaasti kyllä, — hän oli juuri puhunut tämän kanssa tuvassa tai pihamaalla, ja hän selitti, mitä toinen oli sanonut ja tehnyt. Useimmiten hänen puheessaan ei ollut totta nimeksikään. Jotkut palvelijoista, ja myös lapsen äiti arvelivat, että lapsi ehkä näki näkyjä — Eirik oli toisenlainen kuin muut pojat. Olav ei vastannut tuohon juuri mitään, piti tätä vain tarkasti silmällä — mutta ei hän voinut nähdä mitään merkkiä siitä, että tuo olisi ollut muuta kuin valheellisuutta.

Eirikillä oli toinenkin vika, se, että hän saattoi istua ja hyräillä jotakin itse tekemäänsä säettä niin kauan, että Olavin pää tuli lopulta kipeäksi ja hänen teki mieli lyödä poikaa. Mutta hän arasteli koskea tuohon lapseen, jota hän oli pieksänyt niin armottomasti silloin, kun Ingunn palasi kotiin kirkotusmatkaltaan. — Eirik oli polvillaan penkin edessä illalla järjestellen näkinkenkiä ja eläimenhampaitaan riviin ja laulaen:

Neljä ja viisi viidettä tusinaa, viisitoista tammaa ja neljä varsaa sain minä päivällä, sain minä yöllä, neljä ja viisi, viidettä tusinaa hevosta mull' oli toisena päivänä.

Samaa hän jankutti jankuttamistaan lehmistä ja vasikoista, lampaista ja karitsoista, emäsioista ja porsaista.

"Ole nyt vaiti", sanoi isä terävästi; "etkö tiedä, etten minä jaksa kuulla tuota sinun luikutustasi ja loilotustasi!"

"Minä en muistanut sitä, isä", sanoi Eirik kauhuissaan.

Olav kysyi:

"Montako hevosta tahtoisit, Eirik — neljä ja viisi viidettä tusinaa vai sata?"

"Paljon enemmän", sanoi Eirik. "Tahtoisin kaksikymmentäseitsemän!"

Sen enemmän hän ei ymmärtänyt siitä, mitä itse lauloi.

* * * * *

Audun oli itkuisa ja kivulloinen. Ingunn kehui poikaa mitä reippaimmaksi lapseksi — ja tämä olikin tullut terveemmäksi viime aikoina — mutta Olav näki pelon hänen silmissään, kun hän puhui niin. Eirik toisti, mitä kuuli äidin puhuvan, hääri kätkyen ympärillä, leperteli ja lateli lorujaan silkkiveljelleen, joksi hän yhä edelleen kutsui Audunia.

Olav tunsi itsensä kumman kiusaantuneeksi nähdessään tämän. Audun oli hänen mielestään mitä surkein olio — aina sillä oli pää ruvessa, haavoja ympäri suun, ja sen ruumis oli laiha ja nahaton ja kasvoi hitaasti. Tuo poika ei ollut vielä kertaakaan saanut hänessä heräämään isän iloa muistuttavia tunteita. Mutta hän tunsi katkeran kipeästi Eirikin kumartuessa kätkyen yli, että hän oli tuon sairaan, märisevän raukan isä: sillä Eirik seisoi siinä niin elinvoimaisen virkkuna ja kauniina kiiltävine, pähkinänruskeine kiharoineen, jotka riippuivat Audunin ryppyisten kasvojen ympärillä hänen lellitellessään tätä.

Eräänä päivänä Olav kysyi Torhildilta, mitä tämä arveli Audunista.

"Kai hän vahvistuu, kun kevät tulee", sanoi Torhild, mutta Olav tunsi, ettei tämä uskonut omia sanojaan.

* * * * *

Hestvikenissä oli karja päästetty päivisin laitumelle Kverndalenin vanhoille, sammaltuneille niityille Audunin kääntyessä hyvin sairaaksi. Hän oli yskinyt koko talven ja kärsinyt vatsataudista moneen otteeseen, mutta tällä kertaa se oli pahempaa kuin koskaan.

Olav näki Ingunnin olevan nääntymäisillään väsymyksestä ja pelosta, mutta hän pysyi kummallisen tyynenä ja maltillisena. Uupumatta hän valvoi lapsen ääressä yöt ja päivät, ja Audunia koetettiin parannella milloin milläkin ensin talonväen omilla keinoilla, sitten kaikella, mitä naapurien emännät, joita Ingunn lähetti noutamaan, tiesivät.

Viimeinkin, seitsemäntenä päivänä poika näytti olevan terveempi. Hän nukkui syvään ja rauhalliseen uneen illallisaikana, eikä iho tuntunut niin kylmältä. Torhild pani kuumia kiviä kätkytvaatteiden alle ja sitten hän vei Eirikin mukanaan ulos. Hän oli valvonut melkein yhtä paljon kuin lapsen äiti, ja sitä paitsi hoitanut koko talon työt päivällä; nyt hän ei jaksanut enää.

Ingunn oli niin lopussa, ettei hän näyttänyt kuulevan eikä näkevän — ja viimein Olav riisui häneltä väkisin päällimmäiset vaatteet ja pakotti hänet menemään sänkyyn. Hän lupasi itse istua valveilla palvelusneidon kanssa ja herättää hänet, jos poika tulisi levottomaksi.

Olav toi kolme talikynttilää, asetti yhden kynttiläjalkaan ja sytytti sen. Mutta hän, joka tavallisesti oli huonouninen, tunsi itsensä tänään uniseksi ja raukeaksi. Jos hän tuijotti liekkiin, alkoi hänen silmiään kirvellä ja vetistää, ja jos hän katsoi tyttöön, joka oli ottanut esille kehruunsa, alkoi häntä nukuttaa kehruupyörän ääni ja pyöriminen. Hän kohensi lieden tulta silloin tällöin ja niisti kynttilää, katsoi lasta ja äitiä, jotka nukkuivat, joi kylmää vettä ja pistäytyi ulkona tunnustelemassa säätä ja virkistymässä, veti sisäänsä tyynen kevätyön ilmaa — ja otti mukaansa puun kappaleen, jota alkoi vuolla. Näin hän sai pysytellyksi valveilla siihen asti, että oli pistänyt kolmannen kynttilän jalustaan.

Hän säpsähti kuullessaan kätkyen jalkain jytkyvän niin kummasti multalattiaa vasten; lapsen luota kuului outoa ääntä. Huone oli hyvin pimeä; kynttilänpätkä oli pudonnut jalasta melkein loppuunpalaneena — sydän loimahteli ja kärysi sulavan talin keskellä rautalaatalla. Liedellä ritisivät ja savusivat hiilet vielä vähän. Olav harppasi kätkyen luo kahdella äänettömällä askeleella — hän nosti lapsen ylös ja kääri sen ympärille peitevaatteet.

Pieni ruumis näytti aivan kuin tahtovan riistäytyä irti kapaloistaan — ja Olavista tuntui hämärässä, kuin poika olisi katsonut häneen oudon syyttävästi. Sitten se oikaisi itsensä, tuli hervottomaksi ja kuoli isänsä syliin.

Olav oli kuin kontassa ruumiiltaan ja sielultaan laskiessaan lapsen takaisin kätkyeeseen ja peittäessään sen. Ei kannattanut ajatellakaan Ingunnin herättämistä.

Tyttö oli nukkunut pöydän ääreen pää käsien varassa. Olav herätti hänet ja varoitti hiljaa, mutta kiihkeästi, tätä olemaan ääneti, kun toinen aikoi huudahtaa. Olav käski hänet ulos, ilmoittamaan toisille asiasta ja sanomaan, ettei kukaan saisi tulla lähelle tupaan — Ingunnin täytyi saada nukkua niin kauan kuin hän voi.

Olav aukaisi räppänän — ulkona oli päivä. Mutta Ingunn nukkui nukkumistaan, ja Olav jäi istumaan hänen ja kuolleen pojan luo. Mutta kerran, kun hän kävi katsomassa tätä, sattui hän koskettamaan hänen vyötään. Se putosi kilahtaen maahan, ja Ingunn kavahti pystyyn katsoen miestään silmiin.

Sitten hän hyppäsi alas sängystä ja työnsi hänet syrjään, kun tämä tahtoi estellä, sekä heittäytyi kätkyen yli niin kiihkeästi, että näytti siltä, kuin kuollut lapsi olisi vierinyt hänen syliinsä.

Kyyhöttäessään siinä pieni ruumis rintaansa vasten painettuna ja itkiessään kummallisesti nikotellen hän äkkiä vaikeni ja katsoi mieheensä:

"Nukuitteko te, kun hän kuoli — nukuitteko molemmat, kun Audun veti viimeisen henkäyksensä?"

"Emme, emme, hän kuoli minun syliini." —

"Sinun — etkä sinä herättänyt minua — Herra Jeesus, kuinka hennoit olla herättämättä minua — minun sylissäni hänen olisi pitänyt kuolla, minut hän tunsi, eikä sinua — sinä et pitänyt lapsestasi, sinä. Näinkö pidät sanasi!"

"Ingunn —."

Mutta toinen kavahti pystyyn, nosti lapsen ruumiin korkealle päänsä yli molemmin käsin ja huusi ääneen. Sitten hän repäisi auki pukunsa edestä, rutisti pienen vainajan paljasta poveaan vasten ja heittäytyi sängylle lapsen yli.

Olavin tultua hetken kuluttua hänen luokseen ja koettaessa puhua hänelle, tämä työnsi häntä kädellään kasvoihin ja torjui hänet luotaan huutaen:

"En eroa enää milloinkaan Audunistani —."

Olav oli aivan neuvoton. Hän istui penkillä pää käsien varassa odottaen, eikö toinen tyyntyisi — kun Eirik tempasi oven auki ja syöksyi äitinsä luo ääneen itkien. Hän oli kuullut herätessään veljensä kuolemasta.

Ingunn nousi istumaan — lapsen ruumis jäi makaamaan pielukselle. Hän veti pojan itseään vasten, päästi hänet irti ja otti sitten hänen pienet, itkettyneet kasvonsa käsiensä väliin ja painoi omansa niitä vasten itkien yhä, mutta jo paljon hiljemmin.

* * * * *

Sinä päivänä, jolloin Audun kätkettiin maahan, oli hyvin kaunis sää.

Iltapäivällä Olav pujahti hautajaisvieraiden joukosta ja lähti alas uloimman pellon aidan luo. Meri läikkyi ja kimmelsi niin, että koko ilma näytti väräjävän siitä; pieni hyrsky Härän juurella hohti valkoisena ja raikkaana. Laiturilta levisi tänään niin hyvä ja voimakas tuoksu, ja siihen yhtyi lämmenneiden paasien ja mullan ja nuoren heinän lemu. Pienet rantalaineet vierivät lipisten takaisin pikkukivien lomitse, puroja lorisi ja juoksi kaikkialla ja Kverndalenista kuului joen kohina. Lepikkö oli ruskea kukista, ja vuorella kasvavat pähkinäpuut ripottivat keltaisia norkkoja maahan. Oli tulossa kesä.

Hän kuuli Ingunnin tulevan takanaan. Rinnakkain he seisoivat siinä aidan yli kumartuneina tuijottaen punaisenharmaata kalliota, jota aurinko paahtoi, sekä veden sinistä välkettä.

Olav tunsi äkkiä itsensä niin kumman kituvaksi ja ikävöiväksi. Kunpa saisi olla laivan kannella, merellä, missä joka puolella olisi vain vettä ja taivaanranta. Taikka kotona ylämaassa, missä mullan ja heinänjuuren ja metsän haju uhkui leveiltä vainioilta ja harjuilta, joita näkyi silmänkantamattomiin. Täällä oli liian ahdasta ja liian pientä, täällä sisävuonon ja näiden kapeiden sarkakaistaleiden ääressä yksinäisen lahden rannalla. Hän sanoi hiljaa:

"Älä sure Audunia, Ingunn. On parempi, että Jumala otti luokseen tuon viattoman karitsansa, joka ei ollut syntynyt muuhun kuin kantamaan kaikkien meidän syntiemme taakkaa."

Ingunn ei vastannut mitään. Hän kääntyi pois ja lähti menemään takaisin taloja kohti, hiljaa, kumarassa. Rakennusten luona Eirik tuli juosten häntä vastaan — ja Olav näki, miten äiti hillitsi häntä tarttuessaan hänen käteensä ja taluttaessaan hänet mukanaan pois.