XI
Toisena kesänä, vuosi Audunin kuoleman jälkeen, Olav ja Ingunn oli kutsuttu taikoihin erääseen taloon ylempänä rinteellä; heillä oli Eirik muassaan. Poika oli nyt seitsemän vuoden ikäinen ja hän yltyi helposti vallattomaksi silloin kun hänellä oli hauskaa.
Illalla, lopetettuaan työt, istui talkooväki mäellä sen rakennuksen lähellä, jolle oli pantu kattoa. Jotkut nuorista alkoivat silloin tanssia. Eirik ja pari muuta pikkupoikaa juoksentelivat meluten ympärillä; he olivat pyörällä oluesta — ja niin he juoksivat suoraan kohti tanssiketjua, tahtoen katkaista sen huutaen ja nauraen. He puikkivat vanhempien ihmisten välissä, tuuppivat milloin mitäkin ja keskeyttivät aikuisten puheet. Olav oli nuhdellut Eirikiä monta kertaa, lopuksi ankarasti — mutta se auttoi vain hetkeksi kerrallaan.
Ingunn ei ollut huomannut sitä — hän istui vähän kauempana seinän luona parin muun emännän kanssa. Yhtäkkiä Olav seisoi hänen edessään; hän tempasi Eirikin mukaansa ja nosti hänet kauluksesta ilmaan, niin että poika jäi riippumaan hänen kädestään kuin koiranpentu niskanahastaan. Olav oli punainen ja vähän päihtynyt — olut vaikutti häneen voimakkaasti silloin, kun hänen unettomuuskautensa oli kestänyt hyvin kauan.
"Pidä kurissa poikasi, Ingunn", sanoi hän vihaisesti ravistellen Eirikiä. "Minua hän ei tottele ellen lyö häntä — pidä sinä hänet, sinullehan hän kuuluu —."
Hän nakkasi pojan maahan, niin että tämä melkein tuupertui äitinsä syliin. Sen jälkeen Olav poistui taas.
Illalla, kun miehet aterian jälkeen istuivat tuvassa juomassa, alkoi joku kertoa satuja. Ja sira Hallbjørn kertoi Jøkulin tarinan:
"Rikas kauppias lähti kotoaan ja viipyi poissa kolme talvea. Mutta taisipa hän ihmetellä löytäessään kotiin tultuaan vaimonsa vuoteessa, kuukauden vanha poikalapsi vierellään. Mutta kauppamiehen vaimo oli kekseliäs ja ovela nainen ja sanoi:
"'Minulle on tapahtunut suuri ihme. Kaipasin sinua niin syvästi, oma mieheni, matkatessasi kaukana muilla mailla, että kun sitten eräänä päivänä tässä talvella seisoin tuvan ovella, ja jääpuikot riippuivat katon räystäältä, ja minä taitoin yhden sellaisen ja aloin imeä sitä, kaivaten sinua samalla palavimmalla halulla — niin tulin raskaaksi; päätä nyt itse, etkö sinä ole sen isä. Olen antanut hänelle nimen Jøkul!' [Jääpuikko.]
"Kauppiaan täytyi tyytyä tähän; hän puhelee nyt lempeästi hellälle vaimolleen ja näyttää iloitsevan suuresti pojastaan Jøkulista. Hän tahtoo aina pojan lähelleen kotona ollessaan. Ja kun tämä on kahdentoista vanha, ottaa isä hänet eräälle retkelleen. Mutta eräänä päivänä, kun he ovat keskellä meren selkää ja Jøkul seisoo laivan laiteen luona, menee kauppias hänen taakseen, kun ei kukaan huomaa, ja työntää pojan mereen.
"Tultuaan kotiin vaimonsa luo hän kertoo kasvot murheen murtamina, ääni itkun särkemänä:
"'Meille on tapahtunut suuri onnettomuus, ja raskas suru on tullut osaksemme, rakkaani — Jøkulia ei ole olemassa enää. Katso, kun olimme tyvenessä meren selällä ja päivä oli helteinen ja aurinko paahtoi, niin Jøkul poikamme seisoi kannella avopäin. Me pyysimme häntä kauniisti panemaan päähänsä lakin, mutta hän ei tahtonut — ja niin hän suli auringonpaisteessa, eikä hänestä jäänyt jäljelle muuta kuin märkä läntti —!
"Ja siihen täytyi vaimon tyytyä."
Kuulijat nauroivat makeasti tarinalle. Kukaan ei huomannut, että Olav Auduninpoika istui katsoen alas, punan kulkiessa laineina hänen kasvoillaan. Kuolemakseen hän ei olisi tohtinut katsoa penkille, missä hänen vaimonsa istui muiden emäntien keskellä. Yhtäkkiä siellä tuli levotonta — ja Olav hyppäsi yli pöydän ja raivasi itselleen tien läpi kokoon kerääntyneen naisparven. Hän nosti syliinsä vaimonsa, joka oli vaipunut maahan tainnoksissa, ja kantoi hänet raittiiseen ilmaan.
Eirik ei tiennyt mitään sen parempaa kuin saada seurata isää merelle, kun Olav souti selälle vetämään uistinta, kuten hän joskus teki ajan kuluksi, taikka sitten metsälle. Jälkeenpäin hän sitten aina meni kertomaan silmät säihkyen ja niin innokkaasti, että sanat menivät sekaisin ja hän änkytti kaikesta, mitä he olivat nähneet ja mitä hän oli oppinut isältään: hän osasi jo soutaa ja kalastaa, tehdä solmuja ja hoitaa köysiä, kuten merimiehet tekevät — pian hän saisi seurata isää ja miehiä todellisille kalaretkille. Hän oli tullut niin taitavaksi uistimen heittäjäksi — isä sanoi, ettei hän tiennyt ketään niin taitavaa.
Ingunn istui kuunnellen pojan juttelua neuvottomana ja kiusaantuneena. Tuo pieni, viaton poikaparka rakasti Olavia enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä. Oli kuin ei Olavin tylyys olisi pystynyt Eirikiin; hän sai lyhyitä vastauksia kaikkeen, mitä kyseli, ja viimeksi hänen käskettiin pitää suunsa kiinni. Olav nuhteli poikaa kylmästi, kun tämä tuli vallattomaksi ja villiksi, ja käski tuikeasti hänen puhua totta, silloinkin, kun äiti ymmärsi hänen vain muistavan väärin. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tätä miehelleen, puolustaa Eirikiä tai muistuttaa siitä, että Eirik oli vielä niin pieni —. Eikä hän uskaltanut sanoa miehelle, jota poika kutsui isäkseen, miten hellästi lapsi rakasti häntä. Hänen täytyi vain taivuttaa niskansa ja olla vaiti; ainoastaan ollessaan kahden poikansa kanssa hän uskalsi osoittaa tälle rakkauttaan.
Ingunn ei tiennyt Eirikin puhuvan totta ja Olavin huonon tuulen siitä syystä säikyttävän häntä vain vähäksi aikaa, voimatta vähentää hänen rakkauttaan isään. He tulivat paljon paremmin toimeen ollessaan kahden. Eirik oli silloin tottelevaisempi ja vähemmän levoton, ja vaikka hän oli innokas tekemään kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä, oli niissä sentään jotakin järkeä. Hän ahmi jokaisen isän sanan sekä silmillään että korvillaan, ja unohti siten koko lorunsa ja lörpöttelynsä. Ja tietämättään Olav lämpeni lapsen osoittamasta rakkaudesta; hän unohti aikaisemman, hetkittäisen vastenmielisyytensä ja iloitsi, kuten aina, kun joku oli osoittanut hänelle ystävyyttä, jota hänen oli niin vaikea pyytää itse. Ja näin hän taipui Eirikin puoleen tyynen hyväntahtoisesti, opetti pojalle aseitten ja työkalujen käyttöä aivan kuin leikillä toistaiseksi, hymyili Eirikin innokkaille kysymyksille ja puheli tälle, kuten kelpo isä pienelle pojalleen.
He pyysivät kalaa kalliokielekkeen alta Härän pohjoispuolella, ja Olav näytti pojalle ourua, missä vanhalla naarassaukolla oli pesänsä. Joka vuosi Olav otti sen poikaset — kaksi pesuetta vuodessa — ja koiraksen. Mutta heti kun koiras oli ammuttu, sai se uuden puolison, kertoi Olav; ja hän matki pojalle saukon piipitystä. Hän lupasi ottaa Eirikin mukaansa saukkoretkelle jonakin yönä, kun Eirik tuli isommaksi — aikaa isä ei voinut vielä määrätä.
Kerran kun he olivat isän metsämailla kokemassa pyydyksiä, johtui isä puhumaan omasta lapsuudestaan Frettasteinissä, kun hän ja Eirikin äiti olivat olleet nuoria. "Sinun isoisäsi", sanoi hän kertoessaan jotakin Steinfinnistä, hymyillen itsekin kertomalleen Eirikin nauraessa täyttä kurkkua. — "Kerran olin narrannut mukaani Hallvardin, sinun enosi — hän oli silloin aivan pieni, ymmärrätkö, mutta minä olin siitä huolimatta vienyt hänet rantaan, missä meillä oli vene, jota soudimme —." Silloin Eirik sanoi jotakin Bergin Torasta; hänet hän muisti. Olav vaikeni, vastasi hajamielisesti pojan jatkuviin kyselyihin — ja käski hänen viimein olla vaiti. Hänestä tuntui kuin kaikki taas olisi yhtäkkiä ollut harmaata.
Mutta heti kun Olav oli omien miestensä parissa joko laiturilla tai ylhäällä kartanolla ja Eirik hääri heidän joukossaan, tuli hän kärsimättömämmäksi poikaa kohtaan. Eirik oli sellainen, että mitä enemmän ihmisiä hän näki ympärillään, sitä villimmäksi ja vallattomammaksi ja tottelemattomammaksi hän tuli. Miehiä huvittivat pojan elkeet, mutta he huomasivat isännän paheksuvan sitä, että he nauroivat lapsen jutuille, ja heistä Olav oli liian lyhytnokkainen ja ankara ainoalle pojalleen.
Mutta varsinkin äidin ollessa läsnä Olav oikein tunsi ärtyvänsä sietämättömän vihaiseksi pojalle. Silloin hänen olisi monesti tehnyt mieli mukiloida tätä oikein perin pohjin, kitkeä hänestä kaikki hänen huonot tapansa.
Ja sitten Ingunn kiihotti hänet umpeaan närkästykseen muka kasvattaessaan poikaa — tämän oli oltava hiljaa ja ihmisiksi, sanoi hän ankarasti. Olav tiesi näet hyvin, että tuskin hän oli kääntänyt selkänsä heihin päin, kun tämä ryömi vaikka polvillaan ollakseen Eirikin mieliksi. Hän huomasi, miten syvästi vaimo epäili hänen mielenlaatuaan poikaa kohtaan; hän vaani ja väijyi salaa, kun Olav ryhtyi toimittamaan jotakin Eirikin kanssa. Olav tiesi, ettei hän ollut milloinkaan tehnyt tälle mitään pahaa — kuria hänen toki täytyi saada antaa silloin, kun poika sitä tarvitsi. Ingunn itse kiihotti hänen kärsimättömyyttään, mutta Olav oli tottunut elämänsä ajan hillitsemään itsensä, kun oli kysymys hänestä — ja lisäksi hän oli viime vuosina ollut sairas, onnen hylkäämä raukka, joten hänen täytyi olla kaksin verroin varovainen, ettei tekisi tälle sen pahempaa. Kun Ingunn siis koetteli liiaksi Olavin kärsivällisyyttä, sai Eirik enimmäkseen kokea sen.
Poika oli tullut miehen ja vaimon väliin ja hän oli ensimmäinen aihe, joka erotti heidän mielensä toisistaan toden teolla. Olavin oli täytynyt paeta maasta, leikkisiskonsa luota, heidän ollessaan nuoria — ja hän oli tavallaan ymmärtänytkin Ingunnin joutuneen harhateille juuri siksi, että hänen oli täytynyt jättää hänet yksin niin pitkäksi aikaa. Hänen niskoilleen oli tullut sälytetyksi liian raskas taakka, kun hänen oli täytynyt turvautua uudelleen vihastuneisiin sukulaisiinsa, jotka eivät pitäneet häntä muuna kuin tottelemattomana ja kunniattomana naisena. Nuori ja heikkorakenteinen ja arka hän oli — mutta hän ei ollut sitä maata, että hän olisi ollut uskoton miehelle, jonka pöytä- ja vuodetoveri hän oli — sen hän tiesi. Hän oli tuntenut Teitin olleen vain onnettoman sattuman tuoman — ja kun hän raivasi tieltään tuon viattoman veijarin, oli hän tehnyt sen enemmän siksi, että hänestä olisi ollut mahdottoman monimukaista päästä eroon onnettomuudesta niin kauan kuin tämä oli elossa ja saattoi hölpöttää totuutta joka paikassa, kuin siksi, että hän olisi tuntenut Teitin pettäneen hänet. Mutta tapon täytäntöön panokaan ei voinut helpottaa paljon hänen mielensä tuskaa. Hänen kostonjanoaan tuhoutuneen onnen takia ei tuo vaivainen ruumis tunturituvalla ollut voinut ravita suuresti.
Nyt Olav näki Ingunnin rakastavan lasta ja aavisti, miten usein tämä toivoi häntä tieltään, että hän saisi vapaasti tuhlata rakkauttaan Eirikille — kuten annetaan salaa apua lainsuojattomalle ystävälle talon isännän tietämättä.
Ja rinnan tuon katkeruuden ja rauhattomuuden kanssa heräsi Olavin mielessä ja veressä aivan kuin hänen nuoruutensa vaistojen haamu hän kaipasi Ingunnin omistamista sillä tavoin kuin hän oli omistanut tämän ennen maailmassa, kun he olivat nuoria ja terveitä, ja huolista ja jännityksestä huolimatta olivat löytäneet onnen toistensa syleilyssä. Täydelleen Olav ei ollut unohtanut tuota aikaa — muisto Ingunnin suloisesta hempeydestä oli lisännyt hänen säälinsä tuskalliseksi hellyydeksi — tuo kuihtunut olento, johon hän oli sidottu, oli sen viehkeän, hyödyttömän Ingunnin varjo, jota hän oli rakastanut kerran; ja hänen tahtonsa suojella häntä oli nyt yhtä kiihkeä ja kestävä kuin hänen tahtonsa silloin puolustaa oikeuttaan vaimoonsa.
Ja hänessä syttyi halu saada tuntea, että Ingunnkin muisti heidän nuoruutensa hurmion. Vuodesta vuoteen oli salattu haluttomuus nurkunut hänen sisällään, kun tämä oli pusertautunut häneen sairaana ja järjettömästi, ja vaatinut hyväilyjä, joista hän ymmärsi tuon kivuliaan vaimon pitävän säästyä. Nyt, kun Ingunn kaihtoi häntä, vetäytyi syrjään omine tunteineen, joihin hän ei katsonut toisella olevan osaa, tuntui Olavista, kuin hän olisi voinut murskata tämän käsivarsissaan saadakseen vastauksen kysymykseen: "Oletko unohtanut, että kerran olin sinun kallein ystäväsi —? Miksi pelkäät minua? Olenko milloinkaan tuottanut sinulle surua kaikkina näinä vuosina? Voinko minä sille mitään, että meillä on ollut niin vähän onnea yhteiselämässämme —?"
Ja sitten heräsi pelko — kun hän sattui koskettamaan mielensä kipeää kohtaa; tukehduttava vaiva muuttui tuskaksi, joka säihkyi ja säkenöi koko hänen olemuksessaan. Jos oli niin, että hän oli voinut, koko ajan — kääntää onnettomuudet toisaanne. Jospa hän olisi uskaltanut antautua ihmisten oikeamielisyydelle ja Jumalan armolle —.
Olav huomasi Ingunnin pelästyvän ja arastelevan nykyään hänen kiihkeyttään, johon tämä oli ollut viime aikoina tottumaton, ja hän hillitsi itsensä, vetäytyi kuoreensa, salaisen haavan tykyttäessä ja kirvellessä. Miksi hän pelkää minua —? Tietääkö hän —?
Toisin hetkin hän miltei uskoi niin — uskoi kaikkien tietävän. Sillä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää kotiseudullaan. Olkoon niin. Mutta ei siinä kyllin: Olav tunsi, ettei kukaan pitänyt hänestä. Kylmyys ja epäluulo henki häntä vastaan — ja hän oli usein vainuavinaan vahingoniloa onnettomuuden kohdatessa häntä. Ja kuitenkin hän oli tällä seudulla aina harjoittanut oikeutta ja kohtuutta eikä tehnyt kenellekään vääryyttä. Hän ei edes osannut suuttua siitä, vaan tyytyi tuomioon napisematta. Ihmiset näkivät kai salaisen merkin hänen otsallaan.
Mutta ajatellessaan Ingunnia häntä vapisutti pelko: näkikö hänkin? Siksikö hän pysyi kylmänä hänen syleilyssään, siksikö hän näytti pelkäävän, kun Olav lähestyi hänen poikaansa?
Olavinmessun päivänä Olav aina piti luonaan juomakestit. Hän ei rukoillut milloinkaan suojeluspyhimystään — lakikuningas ei varmaankaan olisi auttanut häntä esirukouksella muuta kuin yhdellä ehdolla. Mutta hänen oli silti osoitettava tälle asiaankuuluvaa kunnioitusta.
Lattialle sirotettiin havuja ja isoon tupaan ripustettiin seinävaate, joka muuten oli esillä vain jouluna.
Olavinmessun aattona Olav itse oli nostamassa vaatetta seinälle. Hän liikkui eteenpäin penkkiä pitkin kiinnittäen mattovaatetta puunauloilla, jotka hän hakkasi ylimmän hirren ja katon väliin. Eirik kulki alhaalla lattialla katsellen noita kirjailtuja kuvia: siinä oli ratsastajia ja laivoja, jotka olivat täynnä miehiä. Hän tiesi kauneimman kuvan kiertyvän esiin kohta — kuvan, jossa oli paanukattoinen pylvästalo, aivan kuin kirkko, ja sen sisällä pitojen tunnuksena juomasarvet ja kannut ja pöydät. Eirikin täytyi kurkistaa vähän vaatepakan sisään, joka vielä oli penkillä — ja niin hän tuli vetäneeksi alas pitkän pätkän kudosta, jonka isä juuri oli saanut kiinnitetyksi seinälle.
Olav hyppäsi alas, kiskoi pojan esiin vaatteen keskeltä, ja työnsi hänet menemään.
"Ulos — aina sinun äpäräsi on tiellä, ikuisena harmin aiheena —."
Samassa Ingunn ilmestyi porstuan ovelle viitanhelma täynnä kukkia. Hän päästi koko kantamuksen maahan. Olav huomasi hänen kuulleen.
Hän ei voinut sanoa mitään. Häpeä, viha ja sekava tunne siitä, ettei hän pian ymmärtänyt enää tämän taivaallista, järkyttivät häntä. Hän nousi penkille ja alkoi taas ripustaa alasrevittyä vaatetta. Eirik oli paennut ovelle. Ingunn keräsi kukat maasta ja ripotti ne pitkin lattiaa. Olav ei uskaltanut kääntyä katsomaan häntä. Hän ei jaksanut puhua tälle nyt.
Eräänä aamuna, pari päivää myöhemmin, istui Ingunn Eirikin kanssa harjun laella Hestvikenin rakennusten takana. Hän oli käynyt alhaalla Saltvikenissä — sinne vei polku kukkulan yli; polkua saattoi hätätilassa ratsastaakin, mutta sitä ei juuri ajettu. Hestvikenin ja Saltvikenin väliä kuljettiin enimmäkseen vesitse.
Oli häikäisevä auringonpaiste ja raikas tuulinen sää — Ingunn näki paikaltaan, miten vuono oli tummansininen ja vaahtoharjainen. Hyrsky kimmahteli korkealle välkkyvän valkoisena, syöstessään punertavia kallioita vasten, jotka työnsivät jalkansa kauas mereen pitkin vuonon reunoja. Aamuaurinko valaisi vielä Hudrheimin puolta. Vuorelta, missä hän istui, erotti vähän vastaisen harjanteen laella olevia asumuksiakin — siksi hän piti tästä paikasta. Tänne ylös kuului myös heikommin ja epäselvemmin meren iankaikkinen kohina, joka vaivasi häntä kotona, niin että hän lopulta luuli sen kuuluvan omasta väsyneestä, turtuneesta päästään. Siellä oli aina tuntuvinaan suolan maku — eikä hän voinut sietää tuota mereltä näkyvää välkettä väreilevässä ilmassa.
Eirik virui puoliksi äitinsä sylissä näpläillen isoa sinikellokimppua. Hän repi irti kukan toisensa jälkeen, käänsi ne ja puhalsi niihin. Ingunn laski laihan kätensä hänen poskelleen ja katsoi noita päivettyneitä kasvoja. Miten kaunis, miten sanomattoman kaunis hänen poikansa oli — silmät kuin suovesi, johon aurinko paistaa, hiukset hienot kuin silkki. Hänen tukkansa oli tummunut huomattavasti viime vuosina; se oli nyt ruskea. Eirik raapi päätään.
"Tapa sinä täitä, äiti, ne purevat niin kovasti auringonpaisteessa!"
Ingunn naurahti. Hän kaivoi esiin kampansa vyöpussista ja alkoi kammata pojan päätä verkkaisin, hellivin vedoin. Eirikiä alkoi nukuttaa, ja päivänpaahtamien petäjien tuoksu, hänen allaan kasvavan karhunsammalen hapahko lemu, karjan kellojen kilkatus edempää Kverndalenin laitumilta sai Ingunninkin uniseksi.
Hän säpsähti rasahteluun — koira tuli kahlaten korkean mustikkavarvikon poikki. Se nuuski heitä molempia, pyöriskeli äännähtämättä heidän helmoissaan ja kääntyi sitten takaisin polulle, alkaen juosta mäkeä alas.
Ingunnin sydän löi vieläkin äkillisen heräämisen säikähdyksestä. Nyt hän kuuli hevosen kavion kapsetta kaukaa alhaalta. Hänen päänsä painui taapäin männynrunkoa vasten, johon hän oli nojannut selkäänsä — joko Olav siis tuli kotiin? Hän oli luullut, ettei tämä palaisi ennen kuin aikaisintaan illalla, ehkä vasta huomisaamuna.
Samassa hänet valtasi jälleen sekava pelko ja epätoivo. Hän ei jaksanut enää — ei kestänyt enää sitä, mitä hän oli pelännyt viime kuukauden ajan; tällä kertaa se veisi häneltä hengen. Ja hän toivoi sitä melkein — ellei olisi ollut Eirikiä; sillä silloin tämä jäi kahden Olavin kanssa. Ja kesken suurta pelkoaan häntä pisti tämä hetkellinen, pieni hätääntyminen — kuinka Olav tuli kotiin jo nyt? Eikö hän ollut saanut asiaansa toimitetuksi naapuripitäjässä, vai oliko hän riitaantunut heidän kanssaan — ja ehkä hän nyt tuli kotiin vielä nyrpeämpänä ja hiljaisempana kuin ennen lähtöään.
Hän oli vaistomaisesti kietonut käsivartensa lapsen ympäri, aivan kuin tahtoen suojella ja piilottaa tämän. Eirik ponnisti vastaan ja riuhtoi itsensä irti:
"Päästä minut — isä tulee —" ja hän nousi, ja äiti näki hänen tulleen punaiseksi kun hän lähti astumaan polkua aivan kuin hiukan empien ja viivytellen. Ingunn tuli perästä.
Hän näki valkoisen hevosen puiden välistä ja Olavin astuvan vieressä. Kun Ingunn ehti kohdalle, näytti tämä juuri Eirikille isoa, tiellä viruvaa ilvestä.
"Tämän minä löysin tuolta eteläiseltä vuorelta — se oli liikkeellä kirkkaalla päivällä. Sillä on poikasia perässä — nännit ovat pullollaan maitoa." Olav käänsi kuolleen ilveksen keihäällä ja käski koiran, joka oli maassa etukäpälät ojossa ja haukkui vimmatusti, olla hiljaa sekä tyynnytteli rauhatonta hevosta. Eirik riemuitsi ja kyykistyi isän saaliin yli. Olav hymyili pojalle ja sanoi: "Pesää emme löytäneet — vaikkei se voinut olla kaukana. Mutta siinä oli semmoista ryteikköä — ja sen polku on luultavasti kulkenut puiden oksia pitkin.
"Kuolevatko poikaset nyt nälkään?" Kysyi Ingunn. Eirik penkoi eläimen vaaleaa turkkia vatsan alta, löysi turvonneet nännit ja puristi niitä — pojan kädet olivat tulleet aivan verisiksi. Olav kertoi hänelle, että oli helppo saada kiinni ilves silloin, kun se oli eksynyt ulos päivänpaisteella.
"Kuolevat nälkään — tai syövät toisensa pesässä, jolloin vahvin pelastaa henkensä. Elleivät ne ole syntyneet aivan kesän alussa — ja sitä ne kai ovat, koska emo ei ollut niiden luona."
Ingunn katsoi kuollutta ilvesemoa. Pehmeä ja lämmin oli poikasilla ollut olla kippurassa tuon vaalean turkin sisällä, jossa ne olivat etsineet maitolähteitä emonsa pehmeän vatsan alta. Tuo vahva lonkka, jonka se oli ojentanut suojellen niiden yli, oli kireä lihaksista ja jänteistä, ja kynnet olivat kovat kuin rauta. Kun se nuoli poikiaan, näkyivät sen julmat, valkoiset pedonhampaat. Korvatöyhdöt korvilla sillä oli siksi, että se voisi olla vieläkin varovaisempi ja tarkkakuuloisempi, ja keltaisten silmien mustuaiset olivat olleet kuin terävät viirut. Se oli kyennyt puolustamaan ja suojelemaan ja kurittamaan jälkeläisiään.
Hänen pojallaan oli sellainen vaivainen äiti, joka ei osannut suojella omaansa. Ja itse hän oli saattanut tämän sellaiseen asemaan, ettei tällä ollut ketään, johon turvautua; ja hän tarvitsi eniten turvaa sitä miestä vastaan, jota nimitti isäkseen.
— En usko edes Jumalan Äidin tahtovan rukoilla sellaisen äidin puolesta, joka pettää oman poikansa, oli Tora sanonut. Hän ymmärsi pettäneensä poikansa jo silloin, kun hän oli sallinut sen siittyä.
Olav ja Eirik pyyhkivät sammaltukoilla pois verta, joka oli tahrinut satulan ja juossut valkoisen hevosen kylkeä pitkin. Olav auttoi pojan satulaan ja antoi ohjakset hänen käsiinsä.
"Apalhviten on niin varma hevonen, kyllä Eirik voi ratsastaa sen selässä kotiin, vaikka tuolla onkin vähän jyrkempää." Olav seurasi perästä jonkun askeleen, puhuen tyynnytellen pojalle ja hevoselle. Sitten hän palasi takaisin ilveksen luo ja sitoi sen jäsenet hihnoilla, vilkaisten väliin pojan jälkeen, joka istui ison, valkoisen hevosen selässä, kunnes nämä katosivat metsään.
"Niin, me emme sopineet — oli turha jäädä sinne riitelemään
Kaarenpoikien kanssa", puheli hän. "Mitähän, jos minä antaisin
Eirikille omaksi Apalhvitenin — eikö poika ole jo seitsenvuotias?
Hänen on kuitenkin pian saatava oma hevonen — ja Sindreä ei uskalla
antaa lapsen ajettavaksi, kun se on niin vauhko."
"Mitä sinä itket?" kysyi hän tuikeasti noustessaan ilveksen vierestä.
"Vaikka antaisit Eirikille kauneimman varsan taivaan alla — ja hopeisen satulan ja kultaiset suitset — niin mitä se hyödyttää, Olav, kun et voi muuttaa mieltäsi, etkä katsoa poikaa muuta kuin karsaasti."
"Tuo ei ole totta", sanoi Olav vihaisesti ja kiivaasti. "Kyllä sinä olet raskas, senkin lemmon imisä", sanoi hän sitten, saatuaan ilveksen keihään päälle ja punnitessaan taakkaa olkapäällään. "Käytä nyt järkeäsi, Ingunn", sanoi hän vähän leppeämmin. "Voiko minulla olla iloa pojasta, joka on astuva jälkeeni tämän talon isännäksi, jos hän saa aina kätkeytyä sinun helmoihisi, vaikka hän on jo siinä iässä, että tarvitsee isän neuvoja ja kuritusta? Jätä Eirik minun käsiini, muuten hänestä ei tule miestä milloinkaan."
Kukkulalla puhaltava tuuli liehutti Olavin isoa, harmaata vaippaa, ja hänen mustan villahattunsa leveät lierit lepsuivat. Olav oli viime vuosina vanhentunut kovin — lihava hän ei ollut nytkään, mutta hänen vartalonsa oli sentään tullut paljon pyylevämmäksi, varsinkin se oli pyöristynyt ja levinnyt olkapäiden vaiheilta. Ja hänen vaaleat silmänsä näyttivät pienemmiltä ja entistä terävämmiltä, siksi että hänen kasvonsa olivat nyt ahavoituneen ruskeat. Niiden valkuainen oli alkanut verestää hiukan, nähtävästi siitä, että hän nukkui liian vähän.
Olav tunsi Ingunnin kulkevan takanaan ja tuijottavan häneen ja viimein hänen täytyi kääntää päätään. Tuimasti hän vastasi toisen valittavaan katseeseen.
"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Ingunn. Sanoin pahan sanan äsken vihapäissäni — Luoja tietää, että toivoisin sen jääneen sanomatta."
Ingunn kyyristyi kokoon kuin iskua odottaen. Olav jatkoi — koettaen pysyä tyynenä:
"Mutta sinun ei pidä tehdä niin, Ingunn, että piilotat hänet minulta aivan kuin pelkäisit minun —. En ole milloinkaan rankaissut Eirikiä liian kovasti."
"En muista isäni lyöneen milloinkaan sinua, Olav."
"Ei, Steinfinn ei viitsinyt vaivautua niin paljon minun tähteni, että olisi ruvennut kurittamaan minua. Mutta minä en ole milloinkaan syönyt sanaani — sinulle antamaani sanaa, Ingunn, olkoon muu miten hyvänsä. Ja minä olen ilmoittanut kaikille, että Eirik on meidän poikamme, — sinun ja minun."
Olav näki toisen olevan maahan vaipumaisillaan. Mutta hänestä tuntui, että tällä kertaa hän ei voinut peräytyä — puhua perästäpäin niinkuin olisi tahtonut lievittää sanojensa vaikutusta. Hän jatkoi siis yhä:
"Sinä teet haittaa meille kaikille, kun piileksit metsässä äidintunteinesi, etkä uskalla ottaa lasta syliisi minun nähteni, vaan kuljeskelet hänen kanssansa salaa, kuin hiipisit tapaamaan salasulhasta."
Olav tarttui Ingunnin käteen, puristi sitä lujasti ja piti sen omassaan.
"Muista, rakkaani, että tuotat sillä eniten vahinkoa Eirikille."
* * * * *
Mateuksenmessun iltana tuli Eirik juosten vanhempien luo, jotka olivat tuvassa, huutaen täyttä kurkkua. Kaare ja Rannveig, kaksi Bjørnin lasta, jotka vielä olivat Torhildin luona, seurasivat perästä, ja Olav ja Ingunn saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut.
Kärppä, joka oli lammaskarsinan kattoturpeessa, oli saanut uusia poikasia, ja Eirik oli tahtonut kaivaa pesän ulos — vaikka Olav oli sanonut, että niiden täytyi saada olla rauhassa tänä kesänä. Ja nyt se oli purrut Eirikiä käteen.
Olav tarttui poikaan, nosti hänet ylös ja kantoi hänet äidin syliin.
Hän katsoi kiireesti lapsen kättä — purema oli sattunut pikkusormeen.
"Jaksatko pitää häntä — vai haenko Torhildin? Ole hiljaa — älä sano mitään Eirikille. Hänet voidaan pelastaa, jos toimimme joutuisasti."
Kärpän purema on myrkyllisin kaikkien eläinten puremista; siltä, jota vihastunut kärppä on purrut, mätänee liha ja tippuvat luut, kunnes kuolema tulee, tai sitten hän saa kaatumataudin, sillä kaikilla kärpillä on se tauti. Ainoastaan silloin, jos purema on käynyt sormenpäähän, voi olla toivoa henkiin jäämisestä ja terveyden säilymisestä, kun katkaistaan sormi ja poltetaan haava umpeen.
Salamannopeasti Olav varusti kaiken kuntoon. Seinänrakoon pistettyjen pienempien työkalujen joukosta hän löysi sopivan rautapalan, pisti sen tuleen ja käski Kaare Bjørninpoikaa puhaltamaan. Sitten hän veti esiin tikarin ja alkoi hioa sitä.
Mutta neito, joka oli kutsuttu sisään poikaa pitämään, rupesi huutamaan. Eirik oli jo muutenkin säikähtynyt — ja nyt hän ymmärsi, mitä isä aikoi tehdä hänelle. Kauhun parahduksella hän riistäytyi irti äitinsä käsistä ja alkoi juosta kuin rotta ympäri huonetta kiljuen yhä hurjemmin, isä perässään.
Kamarin ylisille vievät tikapuut olivat esillä. Eirik kiipesi niitä ylös, ja Olav perästä. Pimeässä, tavarakasojen keskellä hän viimein sai käsiinsä pojan ja laskeutui lasta kantaen tikapuita alas. Eirik potki ja sätki ja ulvoi isän mekon helman sisällä, joka Olavin oli täytynyt nostaa hänen päänsä yli, ettei tuo mieletön lapsi vuorostaan purisi häntä.
Ingunn oli sen näköinen, ettei häneltä voinut toivoa apua. Torhild oli tullut sisään — Olav antoi Eirikin hänelle, ja kaksi apuun tullutta palvelusneitoa tarttui häneen lisäksi. Eirik reuhtoi ja huusi kuin hengen hädässä toisten koettaessa sitoa huivia hänen päänsä ympäri.
Silloin isä tempasi huivin hänen silmiltään.
"Nyt on kysymys elämästä, Eirik — katso minuun, poika — sinä kuolet, ellet anna minun pelastaa itseäsi."
Olavin mieli oli äärimmilleen kiihtynyt. Tämä oli Ingunnin viimeinen lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut Olavia — jos hän kadottaisi hänet, olisi kaikki lopussa. Olavin täytyi saada ja voida pelastaa poika; täytyi, vaikka hän menettäisi oman henkensä —! Samalla hän tunsi julmaa halua ja kaipausta saada viimeinkin tarttua tuohon lihaan, joka oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, raastaa, polttaa sitä — ja sittenkin oli kuin jokin olisi noussut hänen olemuksensa syvimmästä onkalosta ja kieltänyt häntä tekemästä pahaa tuolle turvattomalle lapselle.
"Älä kilju niin", sanoi hän raivosta kähisten. "Senkin onneton vekara — mitä tuo tuommoinen pelko on — eihän se ole tämän vaarallisempaa — katso tänne!"
Hän pisti tikarin terän vasemman kätensä hihansuun alle ja repi ja kiskoi vaatetta, kunnes hiha ja paita riippuivat riekaleina olkapäästä asti. Kiireesti hän nyt kääri repaleet ylös, etteivät ne olisi tiellä, tarttui pihdeillä hehkuvaan rautaan ja työnsi sen käsivarteensa.
Eirikin itku oli tauonnut pelosta ja hämmästyksestä — hän makasi hervottomana naisten sylissä ja tuijotti eteensä. Mutta sitten hän päästi uuden kauhunparkunan. Olav oli ajatellut hämärästi herättää pojassa rohkeutta, mutta oli nyt säikyttänyt tämän kokonaan järjiltään: palavan lihan haju, tuskan väänne Olavin kasvoilla, kun tämä tempasi raudan pois palohaavasta, teki pojan kuin hulluksi pelosta. Suora verijuova juoksi Olavin valkoista käsivartta pitkin, kun hän päästi sen vaipumaan; tikari oli sattunut ihoon hänen ratkoessaan vaatetta.
Silloin Ingunn astui äkkiä esiin. Hänen kasvonsa olivat valkoiset, mutta hän oli aivan tyyni ottaessaan lapsen syliinsä, painaessaan tämän jalat polviensa väliin, sitoessaan hunnunreunan hänen silmilleen ja painaessaan hänen päänsä kainaloonsa. Toisella kädellä hän tarttui Eirikin ranteeseen ja piti pikku nyrkkiä pöytää vasten. Neidot auttoivat pitelemään poikaa, tukahuttivat hänen kamalan tuskanhuutonsa lisävaatteilla Olavin katkaistessa sormen sisemmän nivelen kohdalta, polttaessa haavan ja sitoessa sen. Hän teki sen niin pian ja sievästi, ettei ollut aavistanutkaan olevansa sellainen mestari.
Naisten tyynnytellessä vaikeroivaa lasta, pannessa hänet vuoteeseen ja juottaessa hänelle vahvistusjuomaa istui Olav penkillä. Nyt vasta hän tunsi tuskaa palohaavassa — ja hän oli häpeissään ja vimmoissaan, että oli saattanut käyttäytyä niin järjettömästi — pahoinpidellä itseään kuin mielipuoli.
Torhild toi hänelle kupillisen munanvalkuaista ja tuhniorasian ja aikoi ruveta hoitamaan Olavin kättä, silloin Ingunn otti tytöltä tavarat, työnsi hänet syrjään ja sanoi:
"Hoidan itse mieheni, Torhild — mene sinä ulos, hae ruohotupsu ja pyyhi veri pois pöydältä."
Olav nousi ja ravisti itseään aivan kuin olisi tahtonut työntää pois molemmat naiset.
"Antakaa olla — kyllä saan itsekin tämän vertaisen —", hän sanoi ärtyisästi. "Tuokaa te toisia vaatteita näiden rikkinäisten sijaan."
* * * * *
Eirik parani nopeasti; jo viikon kuluttua hän istui pöydässä ja söi hyvällä ruokahalulla herkkuja, joita äiti kantoi hänelle. Näytti siltä, kuin hän pääsisi kärpänpuremasta pahemmitta vaurioitta, ainoastaan oikean käden pikkusormen menetyksellä.
Olav ei alussa tahtonut osoittaa, että käsivarressa oleva palohaava kiusasi häntä. Mutta sitten sitä alkoi särkeä ja hänen täytyi panna käsivarsi siteeseen. Sen jälkeen hän sai kuumetta, päänkipua ja oksennuskohtauksia, ja viimein hänen täytyi paneutua sänkyyn ja antaa erään lääketaitoisen miehen hoitaa haavaansa. Tätä kesti adventin vaiheille saakka, ja Olav oli mitä äreimmällä tuulella. Ensimmäistä kertaa heidän yhteen jouduttuaan hän oli ynseä Ingunnia kohtaan, puhui tälle kaiken aikaa tylyllä äänellä, eikä sietänyt toisten puhuvan siitä, miten hän oli tullut vikuuttaneeksi itseään. — Talonväki huomasi hänen myös olevan nyreissään siitä, että vaimo taas oli raskaana.
Kun Eirik oli päässyt jalkeille ja liikkui ulkona, puhui hän alati onnettomuudestaan. Hän oli sanomattoman ylpeä silvotusta kädestään ja näytteli sitä kirkonmäellä jokaiselle, joka viitsi nähdä, Hestvikenin ihmisten ollessa ensi kertaa kirkossa sen jälkeen. Hän kerskui kauheasti sekä isäänsä että itseään; he molemmat olivat tehneet urotyön, ja itse hän oli ollut niin kärsivällinen; jos hänen sanoihinsa oli uskomista, ei hän ollut äännähtänytkään tuon miehuusnäytteen aikana.
"Tuo poika on itse isästä perkeleestä, niin kauheasti hän valehtelee", sanoi Olav. "Sinun käy vielä huonosti, Eirik, ellet heitä pois tuota huonoa tapaa."