Olavi Auduninpoika

by Sigrid Undset

II

Olav oli perinyt isältään valtavan sotatapparan, jossa oli rautainen terä ja kultariimuja lappeissa ja jonka vartta ympäröivät kullatut kuparikierteet. Siinä oli nimi Ætarfylgja.

Se oli verraton ase, ja poika, joka sen omisti, uskoi tietenkin, ettei sen vertaista aarretta ollut koko Norjan maassa. Mutta hän ei ollut puhunut siitä kenellekään muulle kuin Ingunnille, ja tämä uskoi sen todeksi ja oli yhtä ylpeä kirveestä kuin kirveen omistaja. Olav oli aina antanut sen riippua tuvan seinällä makuupaikkansa yläpuolella.

Mutta kerran juuri tuona keväänä Olav huomasi kirveen kärkeen ilmaantuneen kuurnan, ja ottaessaan sen alas hän näki teräksisen kärjen irtaantuneen rautaisesta lappeesta; se helisi irrallaan hitsauksesta. Olav ymmärsi, että hänen oli turha ottaa selkoa siitä, kuka oli käyttänyt hänen kirvestään ja pilannut sen, eikä hän siis puhunut asiasta muille kuin Ingunnille. He neuvottelivat mitä oli tehtävä ja päättivät, että ensi kerran kun Steinfinn lähtisi pitemmälle retkelle, Olav lähtisi ratsain Hamariin; siellä asui kuuluisa aseseppä, ja ellei tämä pystynyt sitä korjaamaan, ei pystynyt kukaan. Ja eräänä aamuna juhannuksen edellisellä viikolla tuli Ingunn ilmoittamaan Olaville, että nyt hänen isänsä oli lähdössä Kollin luo pohjoiseen, ja heidän siis sopi lähteä kaupunkiin seuraavana päivänä.

Olav ei ollut ajatellut ottaa Ingunnia mukaan. Moneen vuoteen ei kukaan lapsista ollut käynyt kaupungissa, eikä Olav tiennyt tarkoin pitkältikö sinne oli matkaa, mutta hän oli luullut ehtivänsä illaksi takaisin, jos lähtisi aikaisin aamulla. Mutta Ingunnilla ei ollut omaa hevosta eikä kotona ollut yhtään sellaista, jonka olisi voinut ottaa hänelle. Jos he ratsastaisivat vuoroon Olavin hevosella Elgenillä, eivät he ehtisi kotiin ennen kuin joskus yöllä — ja se merkitsi samaa kuin että Ingunn istuisi koko ajan hevosen selässä ja hän joutuisi kävelemään jalan; tämän hän tiesi monilta aikaisemmilta kerroilta, jolloin he olivat olleet yhdessä pääkirkon messussa laaksossa. Ja Steinfinn ja Ingebjørg suuttuisivat varmaankin silmittömästi, jos he saisivat tietää hänen ottaneen Ingunnin mukanaan Hamariin. Mutta miten olikaan — Olav vastasi neidolle, että sitten he saivat lähteä soutaen kaupunkiin — ja heidän oli lähdettävä varhain.

Oli vielä runsas aika auringonnousuun Olavin seuraavana aamuna hiipiessä tuvasta, mutta oli jo valoisa: kaikki oli äänetöntä. Ilma oli kasteesta kylmä — se virkisti kuin uinti paksun tupailman ja koiranhajun jälkeen.

Tuomi loisti vihertävänvalkeassa kukkavaahdossa alhaalla pellonpientarella — täällä ylhäällä oli vielä kevät. Syvällä laaksossa välkkyi järvi himmeän harmaana tummin viriviivoin: se tiesi sadetta päivemmäksi. Taivas oli valjun näköinen, ja tummia pilvitukkoja ajelehti matalalla — yöllä oli hiukan satanut. Olavin astuessa jalallaan pihamaan ruohoon tulivat hänen korkeavartiset, värjäämättömästä nahasta valmistetut saappaansa tummiksi kosteudesta — ja varsiinkin ilmestyi punertavanruskeita läikkiä. Sitten hän istuutui porraspaadelle, veti saappaat jalastaan, solmi paulat yhteen ja viskasi saappaat selkänsä taa, kantaakseen niitä näin yhdessä kokoonkäännetyn viitan ja kirveen kera.

Paljasjaloin hän astui märän pihamaan yli sitä aittaa kohti, missä Ingunn oli nukkunut tämän yön parin palvelustytön luona päästäkseen livahtamaan kartanolta kenenkään huomaamatta. Olav oli pukeutunut parhaisiinsa kaupunkimatkaa varten — avaraan vaaleansiniseen mekkoon, joka oli tehty englantilaisesta verasta, niin kuin sukatkin. Mutta puku oli jäänyt pienenlaiseksi — mekko oli ahdas rinnan kohdalta ja hihat liian lyhyet ranteista, ja se ulottui tuskin puoliväliin pohkeita. Sukatkin kiristivät kovasti, ja terät oli Ingebjørg leikannut irti jo viime syksynä; nyt ne päättyivät keskelle säärivartta. Mutta mekko oli kiinnitetty kauniilla kultaisella rengassoljella, ja hänellä oli hopeanastoilla koristettu vyö, jonka soljessa oli Pyhän Olavin kuva; tikarin varsi ja terä oli kullalla silattu.

Olav nousi luhdinsolaan, löi kolme kepeää lyöntiä ovelle. Sitten hän jäi odottamaan.

Lintu alkoi samassa laulaa, liritellä ja huikkasi — ääni pulpahti kuin lähteen silmä matalan, unisen viidakon keskeltä. Olav näki linnun: se näytti mustalta pilkulta istuessaan näreen latvassa kellahtavaa pohjoista taivasta vasten. Hän saattoi erottaa, miten se vuoroin kyyristyi kokoon vuoroin röyhisti itseään kuin pienen sydämen tahdissa. Korkealla leijuvat pilvet alkoivat punoittaa, vastapäisen harjun rinne punersi ja kuvastui veteen purppuraisena. Olav löi uudelleen oveen, paljon kuuluvammin — se kajahti aamun hiljaisuudessa niin, että poika jäi henki kurkussa kuuntelemaan, erottaisiko missään liikettä.

Hetken kuluttua ovi aukeni raolleen, ja Ingunn kurkisti ulos. Tukka pöyhysi hänen ympärillään pörröisenä; se oli keltaisenruskea ja mahdottoman painava. Hän oli paitasillaan: yliset, jotka olivat valkoista aivinaa, olivat kirjaillut vihrein ja sinisin kukkasin, mutta alaiset olivat karkeaa harmahtavaa rohdinkangasta. Koko vaatekerta oli liian suuri hänelle ja loksui kapeiden, punertavien jalkojen ympärillä. Hänellä oli vaatteet käsivarrellaan ja eväsmytty kädessä. Sen hän ojensi Olaville, viskasi alas vaatteensa, ravisti hiukset kasvoiltaan, jotka vielä hehkuivat unen punasta — toinen poski oli punaisempi kuin toinen. Hän otti vyöhisen ja sitaisi sillä ylemmän paitansa.

Hän oli pitkä ja laiha; jäsenet heiveröiset, kaula pitkä ja hoikka, pää pieni. Kasvot olivat kolmikulmaiset leveine, mataline otsineen, joka oli lumivalkea ja kauniisti kaartuva ohaukselta; laihat posket kapenivat liian äkisti, niin että kasvojen alaosa venyi pitkäksi ja teräväleukaiseksi; pieni, suora nenä oli matala ja lyhyt. Mutta noissa pikku kasvoissa oli sittenkin oma eloisa viehkeytensä: silmät olivat erittäin suuret ja tummanharmaat, vaikka niiden valkuainen vielä oli sininen kuin lapsilla, ja ne olivat syvässä varjossa kulmakarvojen suorien, mustien viivojen ja täyteläisten valkoisten luomien alla; suu oli kapea, mutta huulet punaiset kuin marjat — ja hohtavan valkoisine, ruusuisine hipiöineen oli Ingunn Steinfinnin tytär kaunis ensi kehkeydessään.

"Joudu", sanoi Olav, sillä toinen istui portailla käärien pellavasukkia piukasti sääriensä ympäri, ollenkaan hätäilemättä. "Parempi, jos kannat sukkasi ja kenkäsi, kunnes ruoho kuivuu."

"En minä viitsi kulkea avojaloin märässä maassa tämmöisessä pakkasessa."
Neito hytisi kylmästä.

"Kyllä sinä lämpenet, kun saat vaatteet yllesi — ei meillä ole aikaa kuhnustella noin — on jo täysi päivä, etkö näe."

Ingunn ei vastannut mitään, irrotti vain sääryskääreensä ja alkoi kiertää sitä uudelleen. Olav ripusti hänen vaatteensa käsipuulle:

"Sinun pitää ottaa vaippa mukaan — kai näet, että tänään tulee sade."

"Vaippa on äidin luona — minä unohdin ottaa sen sieltä illalla. Minusta näyttää siltä kuin tulisi pouta — mutta jos tulisikin pieni sadekuuro, niin tottahan me löydämme suojan jostakin päämme päälle."

"Jos rupeaa satamaan silloin kun olemme veneessä, niin —. Ja ethän sinä voi kulkea vaipattomana kaupungissa. Mutta aiot kai silloin lainata minun vaippaani, kuten tavallisesti —."

Ingunn katsahti häneen olkansa yli:

"Mistä sinä olet noin hapan, Olav." Ja hän alkoi jälleen suoria jalkineitaan.

Olav aikoi vastata. Mutta Ingunnin kurottuessa sääryksiensä yli valahti paita hänen olkapäänsä yli paljastaen poven ja käsivarret. Ja äkkiä poika tunsi kuin uusien aistimusten aallon vyöryvän ylitseen — hän seisoi siinä arkana ja ymmällä, voimatta nostaa katsettaan neidon paljastuneesta ihosta; hän näki entiset tutut seikat uudessa valossa — hänen sisällään kävi kuin vyöry ja hänen tunteensa kasvinsisarta kohtaan käännähti uuteen asentoon. Hän tunsi kiihkeää hellyyttä, johon sekoittui sääliä ja ylpeyttä; nuo hartiat luisuivat niin heikkoina ja kaltevina kohti olkapään hentoa pyöreyttä, ja laihat valkoiset käsivarret näyttivät niin pehmoisilta kuin ei niissä olisi ollut lainkaan lihaksia silkinsileän ihon alla — pojan mielessä vilahti kuva jyvistä, joissa vasta on maitoa ja jotka eivät vielä ole ehtineet kypsyä riittävästi. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa Ingunnia, taputtaa ja lohdutella — siltä hänestä äkkiä tuntui, kun hän vertasi toisen hentoa pehmeyttä omaan vankkaan, jäntevään vartaloonsa. Oli hän katsellut Ingunnia ennenkin, saunassa, sekä katsellut itseään, omaa kovaa, tasaista, korkeakaarista rintakehäänsä, lihaksia, jotka ympäröivät litteinä ja lujina vatsaa ja paisuivat, kun hän taivutti käsivartensa. Ja hän oli ylpeillyt kuin lapsi siitä, että oli poika.

Nyt tätä itsetyytyväistä voiman ja kauneuden tietoisuutta lämmitti ihmeellinen hellyys, jonka toisen heikkous synnytti — kyllä hän suojaisi toveriaan. Hän olisi mielellään kietonut kätensä tuon kapean selän ympäri ja ottanut nuo hennot rinnat kämmeneensä. Hän muisti sen keväisen päivän, jolloin hän itse oli kaatunut maahan, päin pystyssä olevaa seivästä — Gunleikin uudistuvan luona — ja se oli repinyt vaatteet ja nahan. Ja väristen kauhusta ja onnesta hän ajatteli, ettei Ingunn enää milloinkaan saisi kiivetä heidän kanssaan katoille Gunleikin rakennuspaikalla.

Hän punastui Ingunnin katsoessa ylös.

"Mitä sinä mulkoilet? — Ei äiti huomaa, että minä olen lainannut hänen paitansa; hän ei milloinkaan käytä sitä itse."

"Eikö sinun ole kylmä?" kysyi toinen, ja Ingunn ihmetteli yhä enemmän, sillä Olav puhui hiljaa ja hellävaroen, aivan kuin silloin, kun hän joskus oli satuttanut itsensä pahasti leikissä.

"Ei niin pahasti, että kynnet jäätyisivät", vastasi tämä nauraen.

"Mutta etkö sinä saa pian vaatteita yllesi", sanoi toinen huolehtivasti. "Käsivartesi ovat jo kanannahalla."

"Kunhan saan kiinni paitani —."

Paidan aukeaman reunat olivat kankeat koruompeluksista; neito koetti ja koetti, mutta ei saanut vaatetta menemään soljen pikkuisen reiän läpi.

Olav laski jälleen alas koko kantamuksen, jonka hän vastikään oli latonut selkäänsä:

"Saat lainaksi minun solkeni — siinä on isompi reikä." Hän irrotti kultasoljen rintamuksestaan ja ojensi sen Ingunnille. Tämä katsoi häneen silmät pyöreinä. Ingunn oli joskus suurella vaivalla saanut taivutetuksi Olavin lainaamaan hänelle tuon soljen, mutta oli aivan uutta, että Olav itsestään tarjoutui antamaan sen hänelle, sillä solki oli kallisarvoinen koru, suuri ja puhtaasta kullasta taottu. Ulkoreunaa kiersi siinä Enkelin tervehdyksen alkusanat sekä Amor vincit omnia. Ingunnin sukulainen Arnvid Finninpoika sanoi sen merkitsevän norjaksi: rakkaus voittaa kaikki, koska pyhä äiti Maaria voittaa kaikki vihollisen juonet hartaalla esirukouksellaan.

Ingunn oli nyt saanut ylleen punaisen pyhäpukunsa ja sivalsi silkkivyön uumiensa ympäri — sitten hän haroi pörröistä tukkaansa sormillaan ja sanoi:

"Etkö sinä lainaisi kampaasi, Olav!"

Vaikka toinen juuri ikään oli saanut kerätyksi maasta kaikki kampsunsa, hän laski ne jälleen alas, kaivoi kamman nyytistään ja antoi sen kärsivällisesti Ingunnille.

Mutta heidän astuessaan kyläkujaa alempana laaksossa laimeni äskeinen huimaiseva tunne vähitellen. Oli tullut pouta ja polttava helle — ja ajan pitkään kävi kantamus raskaaksi: reppu, kirves, viitta ja saappaat painoivat. Ingunn oli kyllä kerran tarjoutunut kantamaan jotakin — mutta se tapahtui silloin, kun he kulkivat metsässä, jossa oli vilpoista kuusien alla; siellä tuntui mainio havun ja karhunsammalen ja nuorten lehtien lemu. Päivä kultasi jo puiden latvoja ja linnut lauloivat täyttä kurkkua — ja tuo äskenherännyt mielensyke tuntui yhä kiertävän suonissa. Ingunn pyysi Olavia seisahtumaan, jotta hän saisi palmikoida uudelleen tukkansa, hän oli unohtanut nauhan pois — se oli niin hänen tapaistaan. Mutta hänen kellanruskea harjakkonsa lainehti kauniisti ohimoiden kohdalla, kun hän irrotti palmikot, ja siihen muodostui aivan kuin varjoisat kuopat, hiusrajassa kähäröityvän pikkutukan alle. Olavin mieli suli kun hän katseli sitä. Ja kun Ingunn sitten mainitsi kantamisesta, pudisti poika vain päätään; eikä toinen puhunut siitä sen koommin.

Täällä vuonon rannalla oli jo täysi kesä. Nuoret kiipesivät aidan yli ja oikaisivat erään niittylaitumen poikki — koko rinne oli kuin kukkapelto; siinä näkyi vaaleanpunaisia kuminapilviä kullankeltaisten kulleroitten lomassa. Karummassa maassa kivien äärellä versoi sinisiä orvokkeja tiiviinä peittona, ja lepikön siimeksessä helotti tulipunaisia tähtikukkia rehevän ruohon keskessä. Ingunn pysähtyi vähän väliä poimimaan, ja Olav tuli yhä kärsimättömämmäksi, koska hän halusi venettä päästäkseen taakastaan. Sitä paitsi hän oli nälkäinen, — kumpikaan ei ollut vielä saanut ruoan murua. Mutta kun Ingunn esitti, että he istuisivat tänne siimekseen puron laidalle, vastasi Olav lyhyeen, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut. Kun hän näki veneen, he saattaisivat aterioida ennen rannasta lähtöään, mutta ei ennemmin.

"Sinä tahdot aina määrätä", sanoi Ingunn vähän nyrpeissään.

"Jos minä antaisin sinun määrätä, niin me tulisimme kaupunkiin huomisaamuna. Mutta jos sinä tottelet minua, ehdimme ehkä takaisin Frettasteiniin siksi."

Silloin toinen nauroi, heitti pois kukkansa ja juoksi hänet kiinni.

Rinnettä laskeutuessaan nuoret olivat vähän väliä yhdyttäneet puron, joka juoksi Frettasteinin rakennusten pohjoispuolelta. Alhaalla laaksossa se laajeni joeksi — ja tasamaalla, ennen vuonoon laskemistaan, se paisui yhä vierien leveänä, matalana vetenä suurten litteiden kivimukuloiden peittämässä uomassa. Vuono teki tässä laajan puolipyöreän lahden; koko vuonon ranta oli täynnä teräviä, harmaita, vuorilta rapisseita kiviä. Ainoastaan joen vartta reunustivat korkeat, vanhat lepät merenrantaan asti.

Joen suussa, missä ranta yhtyy vihreään turpeeseen, kiemurteli polku kiviraunion ohi. Molemmat pysähtyivät, lukivat kiireesti Paternosterin ja Ave Marian sekä viskasivat yhden kiven raunioon merkiksi, että olivat täyttäneet velvollisuutensa vainajaa kohtaan. Hän kuului olleen semmoinen, joka oli itse päättänyt päivänsä, mutta se oli tapahtunut niin kauan aikaa sitten, etteivät Olav ja Ingunn ainakaan olleet kuulleet, kuka tuo onneton oli mahtanut olla.

Heidän täytyi kahlata joen yli päästäkseen niemelle, josta Olav oli aikonut saada lainaksi veneen. Häneltä se kävi vaivattomasti, hän kun oli avojaloin, mutta Ingunn ei ollut ottanut montakaan askelta vedessä, ennen kuin alkoi ruikuttaa, että pyöreät kivet luisuivat hänen jalkojensa alta, että vesi oli kylmää ja että hänen parhaat kenkänsä menivät piloille.

"Seiso paikallasi, niin minä tulen ottamaan sinut", sanoi Olav kahlaten takaisin hänen luokseen.

Mutta nostettuaan hänet syliinsä ei Olav voinut nähdä, minne asetti jalkansa, ja keskellä virtaa he kaatuivat nurin.

Ihan ensiksi jääkylmä vesi aivan kuin salpasi Olavin hengityksen — koko maailma näytti olevan kaatumaisillaan. Ja koko elämän ajaksi painui hänen mieleensä lähtemättömästi kuva siitä, miltä kaikki oli näyttänyt hänen viruessaan vedessä Ingunn sylissään: lepänlehtien välitse vilkkui valoa ja varjoa pyöreinä pilkkuina vilisevään veteen, edempänä auringonpaisteessa kiemurteli rannan pitkä, harmaa viiva, ja meri kimmelsi sinisenä.

Sitten hän kompuroi pystyyn läpimärkänä ja häpeissään, kumman nolona ja avuttomana — ja he kahlasivat maihin. Ingunn voivotteli pudistaessaan vettä hihoistaan ja kiersi vuoroin palmikoitaan, vuoroin hameensa helmaa. Hän oli satuttanut itsensä kiviin, valitti hän vielä.

"Pidä nyt suusi", pyysi Olav hiljaa ja onnettomana. "Pitääkö sinun ruikuttaa kaikesta joutavasta —."

Taivas oli nyt sininen ja pilvetön, ja vuono melkein tasaisen kiiltävä, pinnassa vain pientä auringonvälkettä. Sen tyvenessä kuvastui vastaranta kuusimetsän keskeltä pilkottavine lehtipuupyörylöineen ja ylemmäs rinteelle rakennettuine taloineen ja aitoineen. Oli tullut kauhean kuuma — kesäinen päivä tuoksui makeasti ja voimakkaasti noiden kahden nuoren ympärillä. Mutta näissä vaatteissaan heistä tuntui niemen nokassa kasvavan koivumetsän ilmava siimeskin kolealta.

Kalastajaeukon mökki oli vain turvetölli, jonka ainoassa päädyssä oli oven sija. Muuta rakennuksen tapaista ei ollut kuin kivestä ja sammalesta kyhätty karjakarsina, jonka sivusta ulkoni avonainen katos heinäkekojen ja lehtikerppujen suojaksi pahimmilta talvisäiltä. Oven edessä oli kasoittain mädänneitä kalantotkuja, jotka oli viskattu ulos. Niistä lähti inhottava löyhkä, ja lasten kulkiessa ohi surahti niistä sinisiä kärpäsiä pilvenä ilmaan. Noissa tunkiokasoissa vongerteli ja kuhisi — ne olivat täynnä matoja — ja kun Olav oli ilmaissut asiansa ja eukko luvannut heille veneensä, tarttui Olav eväsreppuun ja lähti lehtoa kohti. Hän ei ollut pikkupojasta asti voinut inhoamatta nähdä matojen elävän jätteissä.

Mutta Ingunn oli ottanut kappaleen savustettua sianlihaa leskivaimolle, Audille. Tämä oli Steinfinnin orjien jälkeläisiä ja ryhtyi nyt kyselemään talon kuulumisia, ja Ingunnin oli odotettava hetkinen.

Poika oli löytänyt kuivan aurinkoisen kummun veden partaalta; siinä heidän oli hyvä kuivatella itseään syödessään. Vähän ajan perästä Ingunn tuli siihen kantaen kulhossa vastalypsettyä maitoa. Ja koska nyt oli tiedossa ruokaa, ja veneasia oli selvä, tuli Olav äkkiä mainion hyvälle tuulelle — oli sentään mukavaa liikkua omilla asioillaan matkalla Hamariin. Ja oikeastaan hän oli hyvillään siitäkin, että Ingunn oli lähtenyt mukaan; hän oli tottunut siihen, että tämä aina oli hänen lähellään, ja vaikka tyttö joskus saattoi käydä vähän harmilliseksi, hän oli tottunut siihenkin.

Syötyään Olav tuli uneliaaksi — Steinfinnin rengit eivät nousseet kovin varhain aamulla. Hän oikaisi itsensä mäen rintaan pää käsivarsiin haudattuna antaen auringon paahtaa märkää selkäänsä, eikä hän enää kärttänyt Ingunnia joutumaan. Silloin tämä äkkiä tokaisi, että mitähän, jos he menisivät uimaan.

Olav havahtui ja kohosi istualleen.

"Vesi on liian kylmää —." Mutta yhtäkkiä hän punehtui, tuli yhä punaisemmaksi. Hän käänsi syrjään päänsä ja jäi tuijottamaan maahan.

"Minun on kylmä näissä märissä vaatteissa", sanoi Ingunn. "Siitä tulisi niin hyvä lämmin perästäpäin." Samassa hän heilautti palmikot vanteeksi päänsä ympäri, hypähti ylös ja irrotti vyönsä.

"En minä viitsi", kuiskasi Olav epävarmasti. Hänen poskiaan ja kulmiaan kuumotti kuin tulessa. Yhtäkkiä hän kavahti seisaalleen ja sanomatta sanaakaan lähti menemään maalle päin, männikköä kohti.

Ingunn katsoi tuokion hänen jälkeensä. Hän oli tottunut siihen, että Olav otti nokkaansa, jollei Ingunn tahtonut tehdä kuten hän sanoi. Meni ja murjotti, kunnes taas itsestään leppyi. Hän riisuutui tyynen välinpitämättömästi, astui horjuen teräviä kiviä pitkin, jotka pistelivät hänen paljaita jalkojaan, kunnes ehti paikalle, missä oli palanen hiekkapohjaa.

Olav kulki kiireesti karhunsammalta pitkin, joka ritisi hänen askeltensa alla. Se oli jo aivan kuivaa näillä mereen pistävillä rantaluodoilla — ja männyt hikoilivat pihkanhajua. Ei ollut kuin kivenheitto niemen toiselle puolelle.

Iso alaston paasi pisti esiin vedestä. Olav hyppäsi sille ja paneutui pitkäkseen kasvot käsiin peitettyinä.

Sitten hän tuli ajatelleeksi — eihän Ingunn vain mahtanut hukkua —. Ei hänen ehkä olisi pitänyt lähteä pois. Mutta hän ei voinut mennä takaisin —.

Vedenpohja värehti aivan kuin kultaisen verkon peittämänä, joka oli vedetty yli kivien ja liejun — se oli auringonvälkkeen heijastelua pinnassa. Häntä alkoi pyörryttää, kun hän tuijotti alas — hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Kivi, jolla hän makasi, näytti kulkevan eteenpäin vedessä.

Ja kaiken aikaa hänen täytyi ajatella Ingunnia ja kiusaantua siitä. Hänestä tuntui kuin hän olisi syöksynyt syntiin ja häpeään, ja hän suri sitä. Heidän oli ollut tapana heittäytyä uimaan omasta veneestään, joka oli ylhäällä lammen rannassa, ja he olivat uineet rinnan ruskeassa vedessä, johon kukkivat kuuset sirottivat keltaista tomuaan. Mutta tästä lähin he eivät voineet uida yhdessä kuten ennen —.

Nyt tuntui taas samalta kuin hänen kaatuessaan jokeen, jolloin koko tuttu maailma oli näyttänyt olevan ylösalaisin. — Tuntui kuin hän olisi kaatunut uudestaan; hän virui siinä nöyryytettynä, häpeissään ja kauhistuneena ja näki sen, minkä oli nähnyt joka päivä, aivan kuin toiselta puolelta, siksi että oli langennut ja makasi maassa.

Hänestä oli ollut niin selvää ja yksinkertaista, että hän naisi Ingunnin heidän kasvettuaan suuriksi. Hän oli aivan kuin odottanut, että se tapahtuisi sitten, kun Steinfinn niin päättäisi. Tosin häntä hiukan kutkutti Steinfinnin renkien lörpöttely naisista. Mutta hänestä oli ollut päivänselvää, että nämä olivat sellaisia, — eihän heillä ollut mökkiä eikä kontua — mutta hänen, perintötilallisen ja omavaraisen miehen täytyi olla toisenlainen. Hänen rauhaansa ei ollut milloinkaan rikkonut ajatus, että hän ja Ingunn kerran eläisivät yhdessä ja siittäisivät lapsia, jotka perisivät heidän omaisuutensa.

Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut petoksen uhriksi — hän oli muuttunut toiseksi, ja Ingunn oli muuttunut toiseksi hänen mielessään. He olivat tulemassa aikaihmisiksi, vaikkei kukaan ollut sanonut heille, että he tulisivat sellaisiksi nyt — ja se, mitä Steinfinnin miehet ja näiden naiset tekivät, se — niin, se viekoitteli myös häntä, siitä huolimatta, että Ingunn oli hänen kihlattu morsiamensa ja että hänellä oli kartano ja että Ingunnilla oli valmiit myötäjäiset kirstussaan.

Hän näki vielä Ingunnin makaamassa vatsallaan kuivassa, lyhyessä ruohossa ja nojaavan toiseen käsivarteen, niin että puku pingottui kireäksi poven hentojen kupuroiden yli; kellanruskeat palmikot kiemurtelivat kuin käärmeet kanervikossa. Ingunnin ehdottaessa, että he uisivat yhdessä, oli hänessä herännyt ilkeä ajatus sekä nimetön ahdistus, väkevä kuin kuolemanpelko, sillä hänestä tuntui kuin he olisivat olleet kaksi kevättulvan irtitempaamaa puuta, jotka ajelehtivat virran mukana — ja hän pelkäsi, että virta erottaisi heidät toisistaan. — Ja yhdessä tulisessa tuokiossa hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt perin juurin, mitä merkitsi omistaa hänet ja mitä kadottaa hänet —.

Mutta eihän näissä tämmöisissä ajatuksissa ollut mitään järkeä, koska heidän kohtalonsa määrääjät tahtoivat, että heidän oli kuuluttava yhteen. Ei kukaan eikä mikään tahtonut erottaa heitä. Ja kuitenkin hän tunsi pelosta väristen lapsekkaan turvallisuudentunteensa kutistuvan kokoon ja katoavan — tunteen siitä, että hänen päivänsä olivat elämänajaksi pujotellut yhteen kuin helmet nauhaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jos Ingunn otettaisiin häneltä pois, hän ei tietäisi mitään tulevaisuudesta. Jostakin hänen olemuksensa perukoista mumisi kiusaajan ääni, että hänen oli taattava tämä itselleen, kuten eräät rahvaan miehet takasivat itselleen sen rahvaan naisen, johon heidän mielensä paloi — ja jos joku ojentaisi kätensä hänen omaansa kohti, hän hurjistuisi kuin irvistelevä koirassusi saaliinsa ääressä, kuin ori, joka nousee takajaloilleen raivosta korskuen ja asettuu karhua vastaan, tanssien, taistellen tammoistaan henkiin ja veriin, näiden seistessä piirissä pelokkaiden, vapisevien varsojen ympärillä.

Poika makasi liikkumatta, tuijotti veden läikehtivään valokisaan puolipökerryksissä ja posket hehkuen, taistellen tätä uutta tunnetta vastaan — sekä sitä, minkä hän ymmärsi, että sitä, minkä hän vasta hämärästi vaistosi. Ingunnin huutaessa hänelle aivan hänen takanaan hän kimmahti pystyyn kuin unesta heräten.

"Sinä olit tyhmä, kun et viitsinyt lähteä uimaan", tyttö sanoi.

"Mennään nyt!" Olav hyppäsi rannalle, astui reippaasti hänen edellään nientä kohden ja sanoi: "Olemme kuhnailleet jo liian kauan."

Soudettuaan kappaleen matkaa hän tyyntyi. Tuntui hyvältä saada liikuttaa ruumistaan säännöllisin nykäyksin. Aironhankaimien natina, veneen alla lipisevä vesi viihdytti hänen levottomuuttaan ja jännitystään.

Aurinko valoi polttavaa hellettään ja silmiä häikäisi ja pisteli katsoipa taivaalle tai selälle — rannat olivat paksunaan auerta. Ja kun Olav oli soutanut pari tuntia, alkoi häntä kovasti uuvuttaa. Vene oli raskas, eikä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oli tottumaton soutamaan. Tämä oli toista kuin sauvominen ja melominen kotilammella. Hänen täytyi pysytellä ulapalla, sillä ranta teki mutkia ja poukamia — toisinaan hän pelkäsi kadottavansa suunnan. — Kaupunkihan saattoi olla jonkun tuollaisen niemen takana, näkymättömänä heidän soutureitilleen — kukaties hän oli soutanut ohi. Olav huomasi heidän kulkevan aivan vieraita seutuja; hän ei muistanut mitään viime kerralta, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä.

Päivä paahtoi hänen selkäänsä, kädet olivat rakoilla ja jalat puutuneet pitkästä ponnistamisesta veneen kaarta vasten. Mutta kipeimmältä tuntui niskassa, kaulanikaman yläpuolella. — Vesi välkkyi laajana tuon pikku veneen ympärillä — maihin oli pitkä matka. Väliin hän tunsi soutavansa vastavirtaa. Eikä yhtään alusta näkynyt liikkeellä, ei ulompana selällä eikä rannan puolella. Olav kiskoi ja kiskoi, mieli mustana, peläten, ettei milloinkaan pääsisi kaupunkiin.

Ingunn istui perässä, vasten auringonpaistetta, ja hänen punainen pukunsa hehkui ja välkähteli heittäen hohdettaan kasvoillekin, jotka olivat samettihupun varjossa. Hän oli viskannut ylleen Olavin viitan, sillä vesillä tuntui vähän viileältä jouten istuen, kuten hän selitti, ja hän oli vetänyt mustan samettihupun päänsä yli auringon suojaksi. Viitta oli todella upea, se oli kudottu sinivihreästä flanderinkankaasta — Olavin Hestvikenistä saamia peruja. Ingunn näytti komealta avarissa vaatteissaan. Hän viipotti kättään vedessä — ja Olav tunsi aivan kuin ruumiillista kateutta kuvitellessaan, miten hyvältä ja vilpoiselta se mahtoi tuntua. Tyttö oli terveen ja raikkaan näköinen — mikäs hänen oli olla!

Sitten hän tarttui lujemmin airoihin — sitä lujemmin, mitä ankarampaa pakotusta hän tunsi käsissä, hartioissa ja ristiluissa; hän puri hammasta ja souti jonkin matkaa niin, että kokka kohisi. Tämä souturetki oli kuin urotyö, jonka hän suoritti Ingunnin tähden — ja mieli ylpeänä ja vääryyttä kärsivän apeana hän tiesi, ettei hän siitä saisi kiitosta koskaan: toinen istuu vain siinä leikkien kädellään laidan yli kumartuneena, tuntematta, että minä raadan. Hiki valui hänen ruumistaan pitkin, ja pieneksi jäänyt mekko kiristi ja hankasi yhä pahemmin kainaloita. Hän ei enää muistanut liikkuvansa omalla asiallaan — ja jälleen hän puri yhteen huulensa, pyyhkäisi kädellään punaisia, hiestyneitä kasvojaan ja vetäisi taas muutaman huikean aironvedon.

"Nyt näkyvät kirkontornit metsän takaa", sanoi Ingunn samassa.

Olav kääntyi katsomaan olkansa yli — hänen jäykistynyt niskansa oli armottoman hellä. Toivottoman leveän selän päässä näkyivät Kristuksenkirkon vaaleat kivitornit erään niemen metsikön takaa. Mutta nyt hän oli niin väsynyt, että olisi kernaasti heittänyt kaiken sikseen.

Hän kiersi niemen, jonka uloimmassa kärjessä paalutetulle pohjalle rakennettu saarnaveljien luostari sijaitsi; siinä oli rykelmä mustanruskeita puurakennuksia pystyhirsisen kirkon ympärillä, jonka tervatut pärekatot kohosivat toinen toistaan korkeammalle; niiden kulmauksista pisti ulos puusta veistettyjä lohikäärmeenpäitä, ja harjalla olevaa kellosuojusta koristivat kullatut tuuliviirit.

Olav laski munkkien laituriin. Hän pesi pois enimmän hien ennen kuin kompuroi veneestä jäsenet jäykkinä. Ingunn seisoi jo luostarin portilla puhelemassa maallikkoveljen kanssa, joka ohjaili työmiehiä — nämä olivat kantamassa tavarapakkoja rahtilaivaan. Veli Vegard kuuluu olevan kotona, sanoi Ingunn Olaville hänen tultuaan siihen — heidän täytyi pyytää saada puhutella häntä; hän osasi parhaiten neuvoa heitä.

Olavin mielestä heidän ei sopinut vaivata munkkia semmoisella pikkuasialla. Veli Vegard kävi pari kertaa vuodessa Frettasteinissa, ja hän oli lasten rippi-isä. Hän oli viisas ja ystävällinen mies ja käytti mielellään tilaisuutta antaakseen heille neuvoa ja opastusta, jota sen talon nuoret eivät juuri saaneet liikaa, mutta Olav ei ollut koskaan puhunut sanaakaan veli Vegardille tämän ensin puhuttelematta häntä, ja hänestä tuntui liian rohkealta pyytää tätä vaivautumaan heidän tähtensä puhetupaan. Saisivathan he tietää tien sepän luokse portinvartijaltakin.

Mutta Ingunn ei hellittänyt. Olihan Olav itsekin maininnut, että saattoi olla varomatonta jättää tällaista kalleutta sepän haltuun, jota he eivät tunteneet. Ehkä veli Vegard lähettäisi jonkun luostariveljen heidän mukanaan — ehkä hän tarjoutuisi itsekin heitä saattamaan. Sitä Olav ei sanonut uskovansa. Mutta hän alistui Ingunnin tahtoon.

Tytöllä oli pieni syrjäajatus, mutta sitä hän ei ilmaissut. Kerran, kauan sitten hän oli käynyt luostarissa isänsä kanssa, ja silloin he olivat saaneet viiniä, jota munkit valmistivat omenista ja puutarhamarjoista. Niin makeaa ja hyvää juomaa hän ei ollut juonut sitä ennen eikä sen jälkeen — ja hän toivoi nyt salaa, että veli Vegard käskisi tarjoamaan heille tilkan sitä.

Parlatorio oli vain majatalon kamari — luostari oli köyhä, mutta tyttö ja poika eivät olleet nähneet muita, ja heistä tämä oli kaunis ja komea huone suurine oven yläpuolella riippuvine ristiinnaulitunkuvineen. Tuokion kuluttua veli Vegard ilmestyi sisään; hän oli kookas, keski-ikäinen, ahavoitunut mies, jolla oli harmahtava hiusseppel.

Hän vastasi ystävällisesti nuorten tervehdykseen, mutta hänellä näytti olevan kiire. Nolona ja hämillään Olav esitti asiansa. Veli Vegard neuvoi heille lyhyeen ja selvästi tien: ohi Kristuksenkirkon itään Grønnegatea pitkin, ohi Krosskirkon ja alas oikealle Karl Kjetten puutarhan aidanviertä sekä edelleen mäkeä alas kedolle, missä on lampi; sepän talo on suurin niistä kolmesta, jotka ovat tuon pikku lammen toisella puolen. Sitten hän sanoi hyvästi ja aikoi lähteä. "Kai te olette täällä yötä?"

Olav vastasi heidän aikovan lähteä kotimatkalle iltarukouksen jälkeen.

"Mutta maitoa te kai ainakin tahdotte — ja tulettehan tänne iltarukoukseen?"

Tähän heidän täytyi vastata kiittäen. Mutta Ingunn näytti vähän pettyneeltä. Hän oli toivonut saavansa muuta kuin paljasta maitoa ja oli iloinnut siitä, että saisi kuulla iltarukouksen tuomiokirkossa; oppilaiden laulu oli niin kaunista.

Munkki oli jo ovella, kun hän äkkiä kääntyi aivan kuin jotakin muistaen:

"Vai niin — Steinfinnillä on siis asiaa Jon sepälle? Käytkö sinä pyytämässä mestariseppää Frettasteiniin, Olav?" kysyi hän aivan kuin hiukan jännittyneesti.

"En, isä. Minulla on vain omaa asiaa." Olav sanoi, mitä se oli, ja näytti kirvestä.

"Tämä on kaunis ase, poikani", sanoi hän, mutta teki sen kylmemmin kuin mitä Olav olisi luullut kenenkään voivan puhua hänen kirveestään. Veli Vegard katseli terässä olevia kultariimuja. "Tämä on vanha kalu — sellaisia ei tehdä enää. Se on kai perintökappale?"

"Niin on, isä. Olen saanut sen isältäni."

"Olen kuullut puhuttavan samanlaisesta tapparasta, jonka piti olla Dyfrinissä — ennen — siihen aikaan, kun vanha maavouti eli. Siitä taitaa olla jo satakunta vuotta. Siitä kirveestä tiedettiin monta tarinaa; sillä oli erityinen nimikin, Jarnglumra."

"Minun sukuni on sieltä kotoisin — Olav ja Torgils kulkevat vieläkin meidän perintöniminämme. Mutta tämän nimi on Ættarfylgja — enkä minä tiedä, miten se on joutunut isäni haltuun."

"Tämä on kai sitten toinen — tämmöisiä tapparoita käytettiin paljon vanhaan aikaan", sanoi munkki silittäen kirveen kauniisti kaartuvaa terää. "Ja se on ehkä onneksi sinulle, poikani — ellen väärin muista, sanottiin tuon toisen kirveen tuottavan turmaa omistajalleen."

Hän uudisti nyt neuvonsa tiestä, hyvästeli heitä ystävällisesti ja meni.

He lähtivät siis seppää hakemaan. Ingunn astui edellä — hän näytti täysikasvuiselta neidolta laajoissa, maataviistävissä vaatteissaan. Olav tallusti perässä väsyneenä ja mieli lamassa. Hän oli iloinnut niin kovasti kaupunkimatkastaan — ei tiennyt oikein itsekään, mitä oli odottanut. Edellisinä kertoina kaupungissa käydessään hän oli ollut aikuisten seurassa, ja silloin oli ollut markkinat — ja hänen vakaville ja uteliaille silmilleen oli kaikki ollut jännittävän juhlallista: miesten kaupat, myyntikojut, rakennukset, kirkot, joissa he olivat käyneet; heitä oli kestitty oluella majapaikoissa, ja katu oli ollut täynnä väkeä ja hevosia. Nyt hän oli vain keskenkasvuinen poika, joka kulki tässä pikkutytön rinnalla, eikä hänellä ollut mitään paikkaa minne olisi voinut mennä — hän ei tuntenut ketään, hänellä ei ollut rahaa eikä hänellä ollut aikaa käydä kirkoissa. Parin tunnin kuluttua heidän täytyi lähteä kotiin päin. Ja häntä kauhisti sanomattomasti loputon soutumatka ja sen jälkeen kävely tunturinlaitaa ylös — Luoja ties, milloin he ehtisivät kotiin! Ja siellä odotti kai rangaistus karkumatkan johdosta!

He löysivät sepän. Tämä katsoi kirvestä kauan ja tarkasti, käänteli ja pyöritteli sitä ja sanoi, että sitä oli vaikea korjata. Nämä tapparat olivat joutuneet jo melkein kokonaan pois käytännöstä; niihin ei ollut helppo panna terää niin, ettei se ponnahtanut irti raskaasta iskusta joko vasten kypärää tahi vaikka vain kovaa kalloa. Se johtui terän muodosta, sen isosta puolikuunkaaresta ylhäällä ja alhaalla olevista lehdistä. Kyllähän hän koettaisi parastaan, mutta ei hän voinut luvata, ettei kultauksiin tulisi vikaa, kun hän kävi sitä hitsaamaan ja takomaan. — Olav mietti vähän, mutta ei nähnyt muutakaan neuvoa, vaan antoi kirveen sepälle ja sopi hänen kanssaan palkasta.

Mutta kun hän sanoi mistä oli kotoisin, katsoi seppä häneen tutkivasti.

"Sinulla taitaa olla kiire saada se takaisin? Vai niin — vai laitetaan
Frettasteinissä kirveet kuntoon?"

Olav sanoi, ettei hän tiennyt mitään siitä.

"Et tietenkään. Jos Steinfinn hautoo joitakin aikeita, niin eipä hän taida puhua siitä pikku miehille —."

Olav katsoi seppään aivan kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Hän sanoi vain hyvästi ja lähti.

He olivat kulkeneet lammen ohi, ja Ingunn tahtoi nyt kääntyä kujaan, joka vei takaisin Grønnegatenille. Mutta Olav pysäytti hänet käsivarresta sanoen: "Me menemme tästä."

Grønnegatenin varrella olevat talot olivat rakennetut harjun laitaan. Alapuolella virtasi likavesioja pellon syrjää pitkin kaupunkilaisten ulkosuojien ja kaalimaiden taitse. Ojan laitaan oli tallattu polku.

Puutarhojen haavat, omenapuut ja suuret ruusupensaat heittivät varjoa tielle, joten ilma tuntui viileältä ja tuoreelta. Siniset kärpäset singahtelivat kuin säkenet vihertävässä hämärässä, missä nokkoset ja kaikenkaltaiset paksut, korkeat rikkaruohot versoivat täydessä vapaudessa, sillä asukkaat heittivät jätteensä tälle puolen, ja jokaisen ulkosuojan takana oli lihavia tunkiokasoja. Polku oli liukas nesteistä, joita valui mätänevistä tunkiokasoista, ilma raskas huuruista — rannanhajuista, raatojen löyhkästä ja vienosta putken tuoksusta, joka kasvi reunusti ojan laitaa vihreään vivahtavine kukkaharsoineen.

Mutta ojan tuolla puolen helottivat vainiot täydessä iltapäiväauringon paisteessa; paikoitellen kohoavat lehdot loivat pitkiä varjoja kedolle. Se ulottui aina Strandgatenin vähäisiin rantataloihin — takimmaisena päilyi sininen, kullalle välkkyvä ulappa ynnä Helgeøenin matalat rannat iltapäiväautereessa.

Nuoret astelivat äänettöminä. Olav oli siirtynyt jonkun askeleen edelle. Täällä varjossa, puutarhojen takana, oli hyvin hiljaista — ainoastaan kärpäset surisivat. Jostakin ylempää kaupungin puolelta kuului lehmänkellon kalke. Käki kukahti kerran — aaveentapaisen selvästi ja pitkään mäen harjalla metsässä.

Sitten viilsi ilmaa taloista kuuluva naisen kirkaisu, ja sen jälkeen kuului miehen ja naisen naurua. Eräässä puutarhassa seisoi mies rutistaen naista takaapäin; sanko, jossa oli ollut kalanpäitä ja muuta jätettä, oli päässyt hänen käsistään ja kierinyt törmää alas aidan viereen, ja nuo kaksi tulivat suinpäin kisaten perästä.

Vaistomaisesti Olav oli pysähtynyt, kunnes Ingunn ehti saavuttaa hänet, ja hän jäi kulkemaan Ingunnin ja aidan väliin. Punastus levisi hitaasti hänen vaaleille kasvoilleen, ja hän katsoi maahan viedessään Ingunnin ohi. Hänen mieleensä muistuivat nuo kaupungin talot, joista Steinfinnin rengit olivat puhuneet niin paljon — ensi kerran hän tunsi olonsa tukalaksi ja kiihottuneeksi ajatellessaan niitä ja arvellessaan, mahtoiko tämäkin olla sellainen —.

Polku kääntyi, ja Olav ja Ingunn näkivät Kristuksenkirkon valtavat, vaaleanharmaat kiviseinät, lyijynvärisen katon sekä piispankartanon kivisen seinustan puiden takaa kappaleen matkaa edessään. Olav seisahtui ja kääntyi neitoa kohti.

"Kuule, Ingunn — kuulitko sinä, mitä veli Vegard ja seppä sanoivat?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Veli Vegard kysyi, oliko Steinfinn lähettänyt kutsumaan aseseppää Frettasteiniin", sanoi Olav hitaasti. "Ja Jon seppä kysyi, laitammeko me kuntoon kirveitämme."

"Mitä he tarkoittivat? Olav — sinä näytät niin kummalliselta!"

"En tiedä oikein — ellei käräjiltä rupea kuulumaan uutisia — ihmiset lähtevät kai kotiin käräjiltä juuri näinä päivinä, ensimmäiset heistä —."

"Mitä sinä tarkoitat — —?"

"Enhän minä tiedä. Ellei Steinfinn olisi antanut kuuluttaa jotakin —."

Yhtäkkiä neito kohotti molemmat kätensä ja laski ne Olavin rinnalle. Tämä laski omansa niiden päälle ja painoi niitä poveaan vasten. Ja heidän seistessään näin vyöryi Olavista uudestaan esiin sama uusi tunne kuin äsken, mutta vielä äskeistä väkevämpänä, tunne, että he nyt olivat joutuneet käymistilaan — kaikki tähänastinen oli iäksi ohi, ja he soljuivat uutta, tuntematonta kohti. Mutta tuijottaessaan Ingunnin tummiin, kysyviin silmiin hän näki tämänkin tuntevan sen. Ja hän tunsi koko ruumiissaan ja sielussaan, että neito oli kääntynyt hänen puoleensa ja turvautunut häneen, koska hänessä liikkui samaa kuin Olavissa itsessään — hän oli tuntenut muutoksen, joka koski heitä ja heidän elämäänsä, ja hän tarttui nyt vaistomaisesti kasvinveljeensä siksi, että he olivat kasvaneet toinen toiseensa laiminlyödyn ja orvon lapsuutensa kuluessa, niin että he nyt olivat toisilleen likeisemmät kuin kukaan muu.

Ja tämä tunne oli sanomattoman suloinen. Ja heidän seistessään siinä yhä toisiaan katsellen oli kuin he olisivat tulleet yhdeksi lihaksi vain käsiensä lämpimästä puristuksesta. Kostea usva, joka tunkeutui polulta heidän märkien jalkineittensa läpi, lämmittävä auringonpaiste, väkevä tuoksujen sekoitus, jota he hengittivät, iltapäivän monet pienet äänet — oli kuin he olisivat tunteneet kaiken tämän yhden ruumiin aisteilla.

Kirkonkellot kumahtivat soimaan heidän mykän, hiljaisen huumauksensa yli — siinä kaikuivat tuomiokirkon tornikellon mahtavat malmiäänet ja Kross-kirkon pienen innokkaan kellon läppäykset — ja niemellä Olavin-luostarissakin soitettiin. Olav päästi neidon kädet ja sanoi:

"Meidän täytyy joutua."

Molemmista tuntui kuin kellonsoitto olisi julistanut ihmeen täyttymistä. Vaistomaisesti he tarttuivat toinen toisensa käteen aivan kuin vastavihitty pari ja kulkivat edelleen käsi kädessä kaupungin laitaan asti.

Munkit olivat jo alkaneet iltaveisuun kuorissa Olavin ja Ingunnin astuessa pieneen, pimeään kirkkoon. Mitään muita tulia ei ollut sytytetty kuin sakariston edessä palava lamppu ja munkkien pulpeteilla olevat tuikut. Kuvat ja metallikoristukset häämöttivät vain epäselvästi ruskean hämärän läpi, joka tiheni pimeydeksi katon hirsiristikon alla. Tuoksui väkevästi tervalle, josta kirkko äskettäin oli saanut jokavuotisen sivelynsä, ja sitten tuntui vielä heikko, pistävä suitsutuksen lemu päivämessun jäljeltä.

Omituisen mielenliikutuksen vallassa he jäivät polvilleen oven eteen, kylki kyljessä, taivuttaen päänsä tavallista syvempään ja kuiskaten rukouksensa harvinaisen hartaasti. Sitten he nousivat ja pujahtivat kumpikin puolelleen.

Kirkossa oli niukasti väkeä. Miesten puolella istui muutama vanhus penkillä, ja pari nuorempaa miestä oli polvillaan ahtaassa laivassa penkkien ja pilareiden välissä — nämä olivat nähtävästi enimmäkseen luostarin työntekijöitä. Naisten puolella ei näkynyt ketään muita kuin Ingunn; hän seisoi etumaisimpaan pylvääseen nojaten koettaen erottaa sivualttarin baldakiiniin maalattuja kuvia.

Olav istuutui penkille — nyt hän tunsi jälleen, miten hirveän kankea hänen ruumiinsa oli. Ja kämmenissä oli vesirakkoja.

Poika ei käsittänyt mitään munkkien veisusta. Daavidin psalmeista hän oli oppinut ainoastaan Misereren ja De Profundiksen ja nämäkin mitenkuten. Mutta sävel oli tuttu — hän näki sen edessään kuin pitkän, matalan aallonharjan, joka murtui hiljaa pärskähtäen kiviin sekä vieri sitten takaisin, ja alussa, joka kerran munkkien tullessa psalmin päähän ja laulaessa sanoja: Gloria Patri, et Filio, et Spiritui Sancto, kuiskasi hän vastauksen: sicut erat in principio et nunc et semper et in saecula saeculorum. Amen. Esilaulajamunkilla oli syvä, kaunis, tumma ääni. Mielihyvän horteessa Olav kuunteli tuota laajaa, yksinäistä, paisuvaa miesääntä sekä kuoroa, joka yhtyi lauluun säkeistö säkeistöltä psalmien loppuun asti. Kaikkien päivän vaihtelevien mielenliikkeiden jälkeen hänen sieluunsa laskeutui rauha hänen istuessaan pimeässä kirkossa ja katsellessaan laulavia, valkopukuisia munkkeja ja kuoriristikon takaa lepattavia pieniä valonliekkejä. Hän päätti tehdä hyvää ja karttaa pahaa — kyllä kai Jumalan voima ja armo sitten suojelee häntä kaikista vaaroista —.

— Kuvat alkoivat elää hänen mielessään — hän näki veneen, Ingunnin ja samettihupun noiden vaaleiden kasvojen ympärillä, veden välkkeen hänen takanaan, veneen pohjalaudat pienine kalansuomuineen — varjoisan, kostean tien nokkosten ja putkikukkien välissä — aidan, jonka yli he olivat kavunneet, ja kukkaniityn, jota pitkin he olivat juosseet mäkeä alas — kultaisen verkon meren pohjassa — kaikki tämä kulki vaihtelevina näkyinä hänen suljettujen, kirpelöivien luomiensa editse.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä olkapäästä.

"Sinä olet nukkunut", sanoi hän nuhdellen.

Kirkko oli tyhjä, ja aivan hänen vieressään oleva eteläinen ovi oli auki luostarin vihantaan pihaan, jota iltarusko valaisi. Olav haukotteli ja oikaisi jäykistyneitä jäseniään. Hän pelkäsi kauheasti kotimatkaa, siksi hän sanoi vähän tavallista ankarammin:

"On pian aika lähteä, Ingunn."

"Niin on." Toinen huokasi raskaasti. "Kunpa olisimme voineet jäädä tänne yöksi."

"Tiedäthän sinä, ettemme voi."

"Silloin me olisimme saaneet kuulla aamumessun Kristuksenkirkossa. Me emme näe milloinkaan muita ihmisiä, kun meidän täytyy aina olla kotona — aika käy niin pitkäksi sillä lailla."

"Vielä se on kerran muuttuva."

"Mutta sinä olet ollut Oslossakin, Olav."

"Niin, mutta minä en muista mitään siitä matkasta."

"Kun me tulemme Hestvikeniin, niin sinun täytyy luvata, että otat minut kerran mukaasi sinne, markkinoille tai käräjiin."

"Enköpähän voine luvata tuota."

Olav oli niin nälkäinen, että hänen suoliaan kurni. Nyt maistui lämmin puuro ja ryynisöppö hyvältä luostarin vierastuvassa. Mutta koko ajan hänen täytyi ajatella kotimatkaa. Ja sitten hän oli huolissaan siitä, miten kirveen kävisi.

Mutta nyt he joutuivat puheisiin kahden miehen kanssa, jotka myös olivat ruoalla majatalossa. Nämä olivat kotoisin pienestä talosta, joka sijaitsi vähän kauempana pohjoiseen siitä niemestä, missä Olavin ja Ingunnin oli noustava maihin, ja he pyysivät päästä samaan matkaan. Mutta he halusivat viipyä completoriumiin asti.

Jälleen Olav istui pimeässä kirkossa kuunnellen syviä miesääniä, jotka lauloivat Kuningasten Kuninkaalle. Ja jälleen vilahtelivat pitkän seikkailurikkaan päivän kuvat hänen uupuneiden luomiensa editse — hän oli aivan nukkumaisillaan.

Hän heräsi siihen, että laulu siirtyi toiseen äänilajiin — ja nyt kaikui pienen, pimeän kirkon halki hymni:

Te lucis ante terminum
Rerum Creator poscimus
Ut pro tua clementia
Sis præsul et custodia.

Procul recedant somnia
Et noctium phantasmata;
Hostemque nostrum comprime,
Ne polluantur corpora.

Præsta, Pater piissime,
Patrique compar Unice,
Cum Spiritu Paraclito
Regnans per omne sæculum.

1. Ennen kuin päivä sammuu, rukoilemme me sinua, maailman Luoja, että olisit johdattajamme ja varjelijamme.

2. Pois väistyvät haaveet ja yön harhanäyt, vie kauas vihollisemme, ettei ruumiimme tahraantuisi.

3. Oi, kuule meitä, laupias Isä ynnä Ainosyntyinen poika, Isän kaltainen, joka Pyhän Hengen, Lohduttajan kera, hallitset iankaikkisesti.

(Ambrosiaaninen hymni 7:nneltä vuosisadalta.)

Tämän hän tunsi, Arnvid Finninpoika oli usein laulanut sitä kotona iltaisin, ja hän ymmärsi myös suunnilleen, mitä sanat merkitsivät norjaksi. Hiljaa hän painui polvilleen penkin eteen ja kasvot ristiinliitettyjä käsiä vasten painettuina luki iltarukouksensa.

Taivas oli peittynyt pilveen, kun he lähtivät rantaan; harmaita hattaransiekaleita ajelehti korkealla, ja vuono oli lyijynharmaa, tummien vihurijuovien halkoma. Molemmilla rinteillä kasvavat metsät seisoivat pimeyttä uhoavina.

Vieraat miehet tarjoutuivat soutamaan, ja Olav kävi istumaan perään Ingunnin viereen. Heillä oli toinen vauhti nyt, kun nämä kaksi talonpoikaa vetivät pitkiä, nasevia vetoja, mutta Olav ei tuntenut sen loukkaavan pahasti miehenylpeyttään — teki niin hyvää saada istua ja antaa toisten soutaa.

Hetken kuluttua tipahti pari sadepisaraa. Ingunn levitti avaraa, laajalaskoksista kaapuansa ja pyysi Olaviakin kääriytymään sen sisään.

Ja niin he istuivat molemmat sen sisässä. Olavin täytyi kietoa käsivartensa tytön vyötäisten ympäri. Tämä oli hento ja suloinen, lämmin ja pehmeä pidellä. Vene kiiti kuin lentäen veden halki harmaansiintoisessa kesäyössä. Ulapalla ja harjujen laella näkyi vaaleampia usvariuttoja, jotka antoivat sadetta, mutta he säästyivät siltä. Jonkin ajan kuluttua nuo kaksi nuorta päätä painuivat toisiaan kohti — poski poskea vasten. Miehet nauroivat ja käskivät heidän ruveta pitkäkseen veneen pohjalle, heidän tyhjien säkkiensä päälle.

Ingunn kääriytyi heti keräksi Olavin viereen ja nukkui. Olav oli puolipitkänään, niska takatuhtoa vasten — — väliin hän aukaisi silmänsä ja katsoi ylös pilviselle taivaalle. Ja hänestä tuntui kuin väsymys olisi leijaillut hänen ympärillään; se tuntui niin ihmeen hyvältä ja suloiselta. Hän kavahti pystyyn, kun vene karahti somerikkoon Audin mökin edessä.

Miehet nauroivat. Mitäpä he olisivat herättäneet häntä — eihän tämä soutumatka pitkä ollut —.

Oli keskiyö. Olav huomasi miesten soutaneen vähemmässä kuin puolessa siitä ajasta, mikä häneltä itseltään oli mennyt. Hän auttoi miehiä vetämään veneen maihin, sitten nämä toivottivat hyvää yötä ja lähtivät. Ensin he muuttuivat kahdeksi pikimustaksi täpläksi, jotka häipyivät lahden tummaan kivirantaan, ja sitten he katosivat kokonaan pimeään, pilviseen kesäyöhön.

Olav oli tullut märäksi pohjavedestä ja kankeaksi epämukavasta asennosta nukkuessaan, mutta Ingunn oli niin väsynyt, että melkein hieroi itkua — hän tahtoi välttämättä, että he lepäisivät ennen kuin lähtivät nousemaan rinnettä. Olav olisi oikeastaan mieluimmin lähtenyt heti — hän tunsi, että käveleminen raikkaassa, yöllisessä ilmassa olisi pehmittänyt hänen ruumistaan, ja hän pelkäsi, mitä Steinfinn sanoisi, jos oli jo tullut kotiin. Mutta Ingunn oli lopen väsynyt — Olav huomasi sen — ja molempia pelotti kulkea hautaraunion ohi, kuten heitä pelotti koko kulku yösydännä.

Niinpä he jakoivat eväsrepun tähteet ja kömpivät majaan.

Aivan oven suussa oli pieni tulisija, josta vielä hehkui lämpöä. Keskellä kulki ahdas käytävä, joka jakoi multalattian kahtia. Toisella puolen he kuulivat Audin kuorsaavan ja haparoivat astioiden ja tarvekalujen keskitse sille lavitsalle, jonka tiesivät olevan toisen seinän vierustalla.

Mutta Olav ei päässyt uneen. Sisällä oli savua lattiarajaan asti, siihen oli aivan tukehtua — ja tuoreen kalan ja savustetun kalan ja mädänneen kalan haju oli sietämätön. Ja hänen rasittuneita jäseniään kolotti ja nyki.

Ingunn makasi rauhattomasti, kääntelehtien edestakaisin pimeässä.

"Minä en saa tilaa päälleni — takana on varmaan kivipata."

Olav hapuili käsillään pataa koettaen työntää sen kauemmaksi, mutta siellä oli monenlaista kapinetta yhdessä pinossa, ja hänestä tuntui kuin kaikki romahtaisi heidän päälleen, jos hän liikuttaisi jotakin niistä. Ingunn pyörähti lähemmä laitaa ja tuli melkein hänen päälleen, tunki päänsä ja käsivartensa hänen rinnalleen äännähtäen 'painanko minä sinua' — ja nukkui samassa sikeästi.

Hetken kuluttua Olav vetäytyi kauemmas tuon lämpimän, unenraskaan ruumiin lähettyviltä. Vähän sen jälkeen hän sai asetetuksi jalkansa keskikäytävään, kohottautui ja pujahti ulos.

Oli jo valjennut vähän. Pieni, kylmä tuulenpuuska, aivan kuin kylmänväristys, kulki koivikon pitkien ritvojen välitse heittäen alas pari jäätävää pisaraa — vaisu vihuri lakaisi meren teräksenharmaata peilipintaa.

Olav katsoi maalle päin. Oli ihan käsittämättömän hiljaista — vielä ei ylhäältä taloista kuulunut mitään liikettä; ne nukkuivat, samoin pellot, niityt ja lehdot, kalpeina yön hämärässä. Kalliovieremän keskellä, lähimpien talojen takana, törrötti muutama yksinäinen, kuivettunut kuusi aivan kuin eloton haamu hiljaa ja suorana taivasta kohti. Taivas oli melkein valkoinen, sinertäen heikosti pohjoisessa, mustien latvojen takana. Ja vain kaikkein ylinnä ilmassa liikkui vielä jokin tumma pilvenmöhkäle. Tuntui hyvin yksinäiseltä seisoa tässä itsekseen tuota uutta tunnetta paossa, joka hätyytti häntä herkeämättä yhä kauemmaksi lapsuuden turvallisesta varmuudesta. Jokseenkin näihin aikoihin hän oli nousut vuoteesta eilen — nyt siitä tuntui olevan vuosia.

Hän seisoi paikallaan arkana ja mieli ahdistuneena, kuunnellen hiljaisuutta. Joskus kuului puisen kaulakellon kalahdus — eukon lehmä kulki lehdossa. Sitten kukahti käki aavemaisen selvästi ja etäisesti jossakin metsän pimennossa, ja pikkulinnut alkoivat heräillä. Mutta jokainen noista vähäisistä äänistä tuntui vain lisäävän hiljaisen avaruuden tunnetta.

Olav meni karjakarsinalle ja kurkisti sisään, mutta veti pois päänsä heti kun tunsi nenässään sieltä tunkevan löyhkän. Mutta seinän kyljessä olevan veneen alla maa oli tasainen ja kuiva — mäki oli ruskea ja paljas ja vähän risuinen talvellisten heinä- ja lehtikerppujen jäljiltä. Hän laskeutui pitkäkseen, kääriytyi kiemuraan kuin eläin ja vaipui samassa uneen.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä. Tyttö oli polvillaan hänen edessään ja kysyi: "Makaatko sinä täällä?"

"Sisällä oli niin paksu savu." Olav kohottautui polvilleen pudistellen roskia ja varpuja vaatteistaan.

Päivä putkahti esiin harjun takaa — kuusenlatvat hehkuivat kuin tulessa siltä kohden. Ja linnut lauloivat täyttä kurkkua metsän jokaisessa sopessa. Laakso ja syvänsininen selkä olivat vielä varjossa — mutta vastarannan ylimmällä töyräällä virtasi jo auringonpaiste yli metsän ja vihreiden niittyjen.

Olav ja Ingunn jäivät polvilleen toisiinsa kääntyneinä, aivan kuin ihmeissään. Ja sanomatta mitään he laskivat kätensä toistensa kaulalle ja taipuivat toistensa rintaa vasten.

Yhtaikaa he antoivat kätensä vaipua, katsoivat toisiinsa heikosti, ihmettelevästi hymyillen. Sitten Olav nosti kätensä ja kosketti tytön ohimoa. Hän työnsi taapäin kullanruskeat, pörröiset hiukset. Ja kun toinen antoi sen tapahtua, hän kiersi käsivartensa tämän ympäri, veti hänet luokseen ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti suloisen, viekoittelevan kuopan viereen, hiusrajan alapuolelle.

Hän katsoi tyttöä kasvoihin sen tehtyään ja tunsi rajua, polttavaa iloa — tyttö piti siitä, että hän teki näin. Sitten he suutelivat toisiaan suulle, ja viimeksi poika uskalsi suudella häntä kurkun valkoiselle kaarelle.

Mutta he eivät sanoneet sanaakaan. Kun he nousivat seisaalleen, otti Olav tyhjän repun ja viitan ja lähti kulkemaan. Ja niin he astuivat ääneti, poika edellä ja tyttö perässä mäelle nousevaa tietä, aamuauringon paistaessa yhä pitemmälle laaksoon.

Ylempänä rinteellä olivat ihmiset jo jalkeilla kaikissa taloissa. Heidän kulkiessaan viimeistä metsätaivalta oli täysi päivä. Mutta kun he tulivat veräjälle, mistä Frettasteinin kartanomaa alkoi, eivät he nähneet ketään ulkona. Ehkä he sittenkin suoriutuisivat onnellisesti seikkailustaan.

Veräjän laidassa kasvavien pensaiden kohdalle he pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat toisiinsa — ja äskeinen huima, onnellinen ihmetys syttyi uudelleen heidän silmiinsä. Poika hipaisi pikimmältään tytön kättä ennen kuin kääntyi takaisin veräjään päin ja alkoi laskea alas veräjäpuita.

Heidän tullessaan pihamaalle oli navetan ovi selällään, mutta ketään ei näkynyt. Ingunn lähti sitä aittaa kohti, missä hän oli nukkunut edellisen yön. Yhtäkkiä hän kääntyi ja tuli juosten takaisin Olavin luo.

"Sinun solkesi —", hän oli ottanut sen irti ja ojensi sitä Olaville.

"Saat pitää sen — minä annan sen sinulle", sanoi Olav kiireesti.
Sitten hän irrotti tytön pienen hopeasoljen, joka hänellä oli ollut
omansa vastineena, ja pisti sen Ingunnin käteen kultasoljen rinnalle.
"Ei, ei sinun pidä antaa omaasi sijaan. Kyllä minulla on solkia —."

Hän kääntyi, äkkiä punastuen, ei tahtonut kuunnella kiitoksia, vaan lähti kiireesti tupaa kohti.

Hän hengitti keventyneesti huomatessaan, ettei missään ollut liikettä. Yksi koirista nousi, tuli häntä kohti ja heilutti häntäänsä — Olav taputti sitä ja puheli sille vähän.

Hän oikaisihe ja haukotteli mielihyvästä saatuaan riisutuksi ahtaat vaatteensa. Mekko oli hangannut kovasti kainaloita — hän ei mitenkään voinut käyttää sitä enää, ennen kuin se oli korjattu. Ingunn osasi kai tehdä sen —.

Aikoessaan kiivetä sänkykomeroon hän näki jonkun nukkuvan siellä.
"Joko te tulette takaisin?" kysyi vieras unisesti. Olav tunsi Arnvid
Finninpojan äänestä.

"Minä tässä vain olen. Minä kävin kaupungissa asialla", lisäsi hän niin tyynesti kuin ei siinä olisi ollut mitään merkillistä, että hän toimitteli yksin asioita Hamarissa. Arnvid urahti jotakin. Kohta sen jälkeen molemmat kuorsasivat.