III
Herätessään Olav näki tupaan lankeavasta valosta, että päivä oli puolessa. Hän kohosi kyynärpäilleen — ja näki Ingunnin ja Arnvidin istuvan peräpenkillä. Tytön kasvojen ilme oli hyvin kummallinen — pelästynyt ja miettivä samalla kertaa.
Ingunn oli kuullut hänen liikkuvan ja nousi heti ja tuli joutuin hänen sänkynsä ääreen. Hänellä oli sama heleänpunainen puku kuin eilen — ja katsellessaan häntä eilisin uusin silmin Olavi sävähti kuumaksi ilosta, että Ingunn oli niin kaunis.
"Nyt me taidamme saada tietää, mitä veli Vegard tarkoitti — ja seppä — kun he puhuivat kirveistä", sanoi tyttö kiihtyneesti. "Arnvid sanoo Mattias Haraldinpojan olleen käräjillä ja lähteneen pohjoista kohti taloon, jonka hän omistaa Biridissä."
"Vai niin", sanoi Olav. Hän oli kumartunut sitomaan kengänhihnaansa. Sitten hän oikaisi itsensä suoraksi ja ojensi Arnvidille kätensä tervehdykseksi:
"Mitähän Steinfinn sanoo, kun hän saa kuulla siitä?"
"Hän on jo kuullut sen", vastasi Arnvid. "Siitä syystä hän ratsasti pohjoiseen Kolbeinia tapaamaan, kertoi Ingebjørg."
"Mene noutamaan minulle vähän ruokaa, Ingunn", sanoi Olav. Heti kun neito oli kadonnut tuvasta, hän kysyi Arnvidilta: "Tiedätkö sinä, mitä Steinfinn ajattelee tästä?"
"Minä tiedän, mitä Ingebjørg ajattelee", vastasi Arnvid.
"Sitä ei ole vaikea arvata."
Olav oli aina pitänyt Arnvid Finninpojasta eniten kaikista tuntemistaan miehistä — vaikkei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi; hän viihtyi vain parhaiten tämän seurassa. Kuitenkaan hän ei olisi keksinyt sanoa tätä ystäväkseen — Arnvid oli ollut aikuinen mies ja naimisissa melkein niin kauan kuin Olav jaksoi muistaa ja oli nyt leskenä kolmatta vuotta.
Mutta tänään hänestä tuntui kuin heidän välinen ikäeronsa olisi pyyhkäisty pois. Hän tunsi olevansa täysikasvuinen ja tajusi toisen olevan vielä nuori mies; Amvid ei ollut vakaa ja maatunut mieleltään, kuten muut naineet miehet. Hänen avioliittonsa oli ollut ies, joka oli laskettu hänen hartioilleen kasvinaikana, ja sen jälkeen hän oli vaistomaisesti pyrkinyt peittämään umpeen sen jättämät jäljet — kaiken tämän Olav tajusi yhtäkkiä, voimatta sanoa, miten hän sen tiesi.
Samalla tapaa tuntui Arnvid tajuavan, että nuo kaksi nuorta olivat tulleet paljon lähemmäksi häntä iässä. Hän puhui heidän kanssaan kuin vertaistensa. Olavin syödessä istui Arnvid vuolemassa tuulessa kuivatetusta hirvenpotkasta ohuita, lehdenhienoja liuskareita, joita Ingunn mielellään pureskeli.
"Pahinta on, että Steinfinn on jättänyt loukkauksen painumaan niin pitkäksi aikaa", sanoi Arnvid. "Nyt on liian myöhä nostaa juttua — hänen täytyy vaatia kovaa kostoa, jos mieli puhdistaa kunniansa ihmisten silmissä."
"En minä ymmärrä, kuinka Steinfinn olisi voinut tehdä mitään tätä ennen — toinenhan rupesi tuumimaan toivioretkeä — puikki maasta häntä koipien välissä. Mutta nyt, kun meillä on kaksi housutonta lasta kuninkaina, uskaltaa mies taas heiluttaa käsivarttaan tarvitsematta kuulla talonpoikaiskäräjien tuomiota kunnia-asioissaan — olen kuullut Steinfinnin ja Kolbeinin puhuvan näin."
"Niin, taitaapa nyt yksi ja toinen valmistautua toimimaan omin päin piittaamatta maan taikka Jumalan laeista", sanoi Arnvid. "Kyllä moni varmaan verryttelee jäseniään tässä maassa nyt."
"Entä sinä?" kysyi Olav. "Etkö sinä tule mukaan, jos Steinfinn ja
Kolbein aikovat hyökätä Mattiaksen niskaan — kurittamaan häntä?"
Arnvid ei vastannut. Hän istui siinä vankkana ja hartiakkaana nojaten otsaansa kapeaan, hienomuotoiseen käteensä, niin että hänen pienet rumat kasvonsa olivat aivan peitossa.
Arnvid Finninpoika oli hyvin pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa olivat erittäin kauniit. Mutta hän oli liian leveä- ja korkeahartiainen, ja hänellä oli hyvin pieni pää ja lyhyt kaula ja tämä sai melkein unohtamaan koko hänen ruumiinsa kauneuden. Hänen kasvonsa olivat myös oudonlaiset ja rumat, aivan kuin kokoonpuristetut; otsa oli leveä, lyhyt ja matala, leuka leveä ja tukka musta ja kiharainen, aivan kuin tamman otsatupsu. Mutta Olav huomasi nyt ensi kerran Arnvidin ja Ingunnin muistuttavan toisiaan — Arnvidillakin oli tuommoinen pieni, nykerö nenä, joka kuitenkin hänellä näytti jo juuresta littaan painuneelta. Ja samoin miehellä oli suuret, tummansiniset silmät, jotka piilivät syvällä otsan alla.
Arnvid ei kuulunut Steinfinnin sukuun, mutta Hovin Tore oli ollut naimisissa hänen isänsä sisaren kanssa. Eikä hänen raskaan, tumman rumuutensa ja Ingunnin rauhattoman viehkeyden yhtäläisyyttä voinut mitenkään kieltää.
"Sinä et halua liittyä sukuusi siinä mihin ryhdytään, huomaan minä", sanoi Olav hiukan korskeasti.
"En minä aio vetäytyä poiskaan", vastasi Arnvid.
"Mutta mitä Torfinn-piispa, isäsi, sanoo siitä, että liityt meidän joukkoomme, jos Steinfinn ryhtyy johonkin", kysyi Olav hymyillen äskeiseen korskeaan tapaansa.
"Hän on nyt Bjørgvinissä, niin ettei hän ehdi sanoa mitään, ennen kuin työ on tehty", sanoi Arnvid lyhyeen. "Minä en voi olla seuraamatta sukulaistani."
"Ethän sinä kuulukaan hänen pappeihinsa", jatkoi Olav äskeiseen sävyyn.
"En, ikävä kyllä", vastasi Arnvid. "Kunpa kuuluisinkin. Tämä Steinfinnin ja Mattiaksen asia — minä tarkoitan, että pahinta siinä on se, että se on päässyt tulemaan niin vanhaksi. Steinfinnin täytyy nyt tehdä jotakin, jotta hän saisi takaisin kunniansa. Mutta ymmärräthän, että silloin kaivetaan uudelleen esiin kaikki entiset puheet, joista on leviävä paha ääni. Minä en luule olevani suurempi pelkuri kuin muutkaan, mutta olisin suonut saavani pysyä tästä asiasta erossa."
Olav oli vaiti. Nyt he taas olivat johtuneet siihen, mistä Olav ymmärsi yhtä vähän kuin Steinfinninpojat. Arnvid oli pantu opintielle lapsuudessaan, mutta sitten hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat kuolleet, ja vanhemmat olivat ottaneet pojan kotiin ja naittaneet hänet rikkaalle morsiamelle, joka oli luvattu hänen veljelleen. Mutta Arnvid ei näyttänyt olevan onnellinen siitä, että hänet määrättiin sukunsa pääksi ja Elfaldalissa sijaitsevan sukukartanon isännäksi, sen sijaan että hän olisi saanut tulla papiksi.
Vaimo, jonka hän sai, oli rikas ja vain viisi, kuusi vuotta häntä vanhempi; mutta puolisot eivät näyttäneet viihtyvän yhdessä. Osaksi se kai johtui siitä, että niin kauan kuin Arnvidin vanhemmat elivät, nuorella parilla ei ollut paljon sanomista talossa. Sitten kuoli Finn, Arnvidin isä, mutta heti tämän jälkeen nuori emäntä, Tordis Erlingintytär joutui lapsivuoteeseen. Sen jälkeen otti Arnvidin äiti ohjakset käsiinsä, ja hän kuului olleen määräämishaluinen. Arnvid antoi hänen hallita sekä taloa että kolmea pikku poikaansa ja totteli häntä kaikessa.
Ennen vanhaan olivat monet Steinfinninpojista olleet pappeja, ja vaikkei kenestäkään tullut erityisesti huomattua kirkon palvelijaa, he kuitenkin olivat olleet kelpo pappeja. Mutta kun sitten Norjaankin tuli semmoinen tapa, että pappien piti elää naimattomina, kuten muissa kristityissä maissa, lakkasivat Steinfinninpojat hakemasta kirjaviisautta. Heidän sukunsa oli aina tiennyt kartuttaa valtaansa viisailla naimakaupoilla, eivätkä he uskoneet, että kukaan voisi menestyä maailmassa hankkimatta itselleen tukea avioliitolla.
Kesälämmin oli saapunut toden teolla tuona päivänä, jolloin Olav ja
Ingunn olivat lähteneet Hamariin.
Kallionyppylältä ulkoladon takaa näkyi järvi syvällä rinteen aaltoilevien metsien ja alanteissa olevien viljelyspalstojen alla. Kauniina aamuina kuvastuivat Mjøsenissä rantaniemet ja veden pinnassa kulki vaaleita värejä, jotka ennustivat poutaa. Päivemmällä koko maailma loisti väreilevässä auringonhelossa, toisella rannalla olevien maiden siintäessä sinisessä autereessa, jonka läpi talojen lähettyvillä olevat vihreät sarat kuulsivat vaalean vihantoina. Kaukana etelässä Skreifjeldetin laella välkkyi vielä lunta ja siellä häämötti aivan kuin vettä ja pilviä, mutta lumipilkut pienenivät päivä päivältä kuumuudessa. Pilvihattaroita kumpusi esiin kaikkialta taivaanrannan takaa ja ne vaelsivat eteenpäin varjotäplä allansa yli metsien ja järvien. Väliin ne sulivat ja hajaantuivat, jolloin taivas muuttui kauhtuneen väriseksi ja vesi harmaan himmeäksi ja elottomaksi. Mutta sateesta ei tullut valmista — tuuli vei sen pois, ja kaikki puut välkkyivät ja leyhyttelivät kiiltäviä lehtiään, aivan kuin koko luonto olisi läähättänyt kuumuudesta.
Turvekatot rupesivat näyttämään palaneilta ja vainiot kellastuivat paikka paikoin, missä maa oli laihempaa, mutta rikkaruoho rehotti ja kasvoi korkealle yli nuoren laihon vaaleiden tähkien. Ja tuolla puhkesi niitty kukkaan, sinipunaisenaan suolaheinää ja tervakukkia ja Pyhän Olavin kukkia.
Kartanossa ei nyt ollut paljon tehtävää, eikä mikään tullut tehdyksi — kotona olevat elivät odotuksessa.
Olav ja Ingunn maleksivat missä sattui. Aivan kuin sattumalta ja toisistaan tietämättä he hakeutuivat puron rantaan, joka juoksi talon pohjoispuolella. Se virtasi syvällä mäkien välissä multaan uurtamaansa uraa; vesi hyppieli muutaman suuren maakiven yli, jotka täyttivät koko uoman, ja valui sitten allaolevaan syväntöön omituisen unisesti pulpattaen.
Nuo kaksi hakeutuivat lepattavaan haapalehtoon ylemmäksi mäelle. Maa oli siellä kuivaa ja kasvoi hienoa kukatonta nurmea.
"Tule tänne minun helmaani, niin minä ruopin sinun päätäsi", pyysi tyttö.
Olav käännähti lähemmäksi ja laski päänsä hänen polvelleen. Ingunn ruopi ja ruopi pöyhien hänen vaaleata, silkinhienoa tukkaansa, kunnes poikaa rupesi torkuttamaan, ja hän hengitti tasaisesti ja kuuluvasti. Silloin Ingunn otti pienen aivinaliinan pukunsa poviaukeamasta; hän pyyhki hien Olavin kasvoista ja jäi istumaan liina kädessä huiskien sillä pois itikoita ja muita hyönteisiä.
Puron rannalta hän kuuli äitinsä terävän, kiivaan äänen. Ingebjørg emäntä ja Arnvid Finninpoika kulkivat laihon laitaa noudattavaa polkua. Joka päivä kulki Ingebjørg Jonintytär talon takana olevalle mäennyppylälle ja jäi istumaan siihen eteensä tuijottaen, puhellen herkeämättä sammumattomasta vihastaan Mattias Haraldinpoikaa kohtaan sekä kertoen Steinfinnin kanssa suunnittelemistaan, loputtomiin vatvotuista kostotuumista. Arnvidin täytyi aina seurata häntä, kuunnella häntä ja antaa samat vastaukset rouvan sanoihin.
Olav nukkui pää Ingunnin helmassa tytön nojatessa niskaansa haavanrunkoon ja tuijottaessa eteensä ajatuksettoman onnellisena, kun Arnvid alkoi laskeutua heitä kohti läpi korkean niittyheinän.
"Minä näin teidän istuvan täällä —."
"Täällä on vilpoisaa", sanoi Ingunn.
"Alkaisi olla heinänteon aika", sanoi Arnvid katsoen rinnettä ylös — tuulenhenki pani niityn lainehtimaan.
Olav oli herännyt; hän käänsi kylkeä ja painoi posken Ingunnin syliin.
"Me alamme pyhien jälkeen — minä puhuin siitä Grimille aamulla."
"Steinfinnillä taitaa olla aikamoinen apu sinusta, Olav", sanoi Arnvid.
"Noo —." Olav venytti vastausta. "Mutta kaikki on täällä niin rempallaan; ei siinä auta paljon yhden miehen apu. Vaikka — mutta nyt se tulee kai muuttumaan; eiköhän Steinfinn tästälähin rupea huolehtimaan enemmän asioistaan. Minä taidankin olla viimeistä kesää täällä."
"Lähdetkö sinä pois Frettasteinistä?" kysyi Arnvid.
"Täytyyhän minun lähteä katsomaan omia maitanikin kerran", sanoi Olav pikkuvanhasti. "Kun siis Steinfinn saa tämän asian käsistään, käy kai niin, että minä muutan kotiin Hestvikeniin — luulen, että Steinfinn mielellään toimittaa Ingunnin ja minut täältä."
"Ei ole varma, että Steinfinn joutaa ensi tilassa puuttumaan siihen asiaan", sanoi Arnvid puoliääneen.
Olav kohautti olkaansa — hän oli ylpeän näköinen.
"Sitä enemmänhän hänellä on syytä toivoa, että minä pääsen omaisuuteni herraksi. Hän tietää, etten ole vetäytyvä syrjään, vaan auttava kasvatusisääni."
"Te olette kovin nuoria ryhtyäksenne suuren kartanon hoitoon."
"Et sinä ollut sen vanhempi joutuessasi naimisiin."
"En, mutta meillä oli vanhemmat turvanamme — ja minä olin sentään nuorin joukosta. Mutta he pelkäsivät suvun sammuvan, kun veljeni olivat kuolleet."
"Minä olen myös sukuni viimeinen", sanoi Olav.
"Niin kyllä", vastasi Arnvid. "Mutta Ingunn on kovin nuori."
Olav oli tullut näihin ajatuksiin Hamarin matkan jälkeen.
Tuon suloisen pyörryttävän vuorokauden jälkeen, jolloin hän oli kokenut huumeen toisensa jälkeen leikkisiskonsa parissa, hän vaipui rauhaan heti heidän päästyään takaisin Frettasteiniin. Siellä ei kukaan ollut edes huomannut heidän katoamistaan. Ja tämä vaikutti niin ihmeen viilentävästi hänen kuohuvaan mielentilaansa. Ja lisäksi kaikki alkoivat aavistaa muutoksia ja suuria tapahtumia juuri samaan aikaan kun hän itse tunsi tulleensa aikuiseksi — joten myös se oli jollakin tavoin luonnollisempaa, että hänkin oli muuttunut.
Hän lakkasi leikkimästä toisten poikain kanssa, eikä kukaan ihmetellyt sitä, sillä jännitys, joka Frettasteinissä nykyään vallitsi, levisi koko ylämaan naapuristoon.
Ja niinpä Olavista alkoi tuntua aivan luonnolliselta, että hänen nyt toden teolla on ruvettava tuumimaan naimisiinmenoa. Ja viettäessään Ingunnin kanssa näitä pitkiä, helteisiä kesäpäiviä hän tunsi eräänlaista kouriintuntuvaa tyytyväisyyttä siitä, että hän nyt oli paremmin selvillä tulevaisuudesta, joka oli aiottu hänelle, kuin aikaisemmin, ollessaan lapsellisempi.
Levottomuuden ja pelokkaan kainouden sijaan tuli nyt iloinen, utelias odotus. Jotakin täytyi tapahtua. Steinfinn aikoi kai käyttää tilaisuutta — iskeäkseen. Mitä seurauksia siitä tulisi, jos Steinfinn iskisi, sitä Olav ei vaivautunut ajattelemaan — hän oli tietämättään omaksunut Steinfinninpoikien käsityksen heidän voimastaan ja mahtavuudestaan; kukaan ei mahtanut heille mitään. Mutta hänestä tuntui myös luonnolliselta, että kun hän sen jälkeen pyytäisi Steinfinniltä lupaa lähteä kotiin ja viettää häitä, tämä suostuisi siihen arvelematta. Se tapahtuisi kai syksyllä taikka talvella. Ja hänen vasta herännyt halunsa Ingunnin omistamiseen suli hänen vasta heränneeseen kunnianhimoonsa päästä oman itsensä herraksi. Kun hän nyt sulki tytön syliinsä, tuntui hänestä siltä, kuin tämä olisi ollut hänen täysi-ikäisyytensä pantti. Sitten kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he yhdessä ja hoitaisivat yhdessä sekä ulko- että sisätöitä, eikä kukaan muu saisi käskeä ja määrätä kuin he kaksi ainoastaan. Silloin he olisivat täysipätöistä väkeä.
Olav ei muuten hyväillytkään kovin usein morsiantaan nykyisin. Joskaan hän ei enää ollut yhtä kaino ja arka, — eikä ollenkaan raskasmielinen, — kuten hän oli ollut tunteensa ensi puuskassa, oli hän kuitenkin tullut huomaamaan, mikä oli miehekästä ja soveliasta. Vain iltaisin, ennen kuin kumpikin meni taholleen, hän koetti päästä sanomaan Ingunnille hyvää yötä kahden kesken tavalla, joka hänen mielestään soveltui ystävyksille, jotka pian menisivät naimisiin keskenään.
Sen, että Ingunnin silmät ilmaisivat liian paljon heidän sattuessaan katsahtamaan toisiinsa, käsitti Olav kuuluvan siihen onneen, jonka kohtalo oli varannut hänelle. Hän huomasi Ingunnin vilkuilevan häntä salaa, ja tytön katse oli kumma, raskas ja täynnä tummaa eloa. Sitten heidän silmänsä kohtasivat toisensa — ja Ingunnin silmissä syttyi pieni tuikahdus, hän katsoi toisaanne ja koetti peittää hymyä. Hän koetti saada hipaistuksi Olavia kädellään, kun he tapasivat toisensa — pöyhi mielellään hänen tukkaansa heidän jäädessään hetkeksikään kahden kesken. Hän oli hyvin palvelevainen Olavia kohtaan — tarjoutui paikkaamaan hänen vaatteitaan, kantamaan hänelle ruoan, milloin poika tuli aterialle vähän myöhemmin kuin toiset miehet. Ja kun Olav sanoi hyvää yötä, tyttö pusertautui häneen kuin hänen hyväilyään janoten. Olav käsitti sen niin, että Ingunnkin ikävöi häitä, ja se oli hänen mielestään asiaankuuluvaa — aika kävi kai pitkäksi hänellekin täällä kotona; hänestä mahtoi olla hirveän hauskaa itse päästä emännäksi. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että saattoi olla nuoria ihmisiä, jotka eivät pitäneet toisistaan, vaikka olivat toisilleen kihlatut.
Mutta Hamarin-retki jäi kajastamaan unena Olavin mielessä. Hän muisteli sitä varsinkin illalla maata pantuaan, eli sen uudelleen mielessään, kunnes tunsi tutun, ihmeellisen suloisen väristyksen ruumiissaan ja sielussaan. Hän muisteli, miten he olivat olleet polvillaan auringon noustessa kalastajamummon navettapahasen takana, rinta rintaa vasten, ja miten hän oli uskaltanut suudella Ingunnia ohimokuoppaan, hiuksien alle, jotka tuoksuivat lämpimästi ja vienosti. Mutta sitten hänet valtasi käsittämätön pelko ja surumielisyys —. Hän koetti ajatella eteenpäin — olihan heidän edessään tie suorana kohti kirkon ovea, pöydänpäätä ja morsiusvuodetta. Mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi tullut heikoksi ja voimattomaksi, kun hän näinä yön hetkinä tahtoi iloita siitä, mikä heitä odotti — aivan kuin ei mikään sittenkään voisi olla niin suloista kuin tuo aamusuudelma, — mitä tulevaisuus heille toisikin.
"Mitä sinä liikut?" kysyi Arnvid äreästi. "Etkö sinä voi pysyä hiljaa?"
"Minä lähden vähän ulos." Olav nousi, pukeutui uudestaan ja viskasi viitan ympärilleen.
Yöt olivat jo pimeämpiä — lehtipuiden tiheät latvukset näyttivät tummemmilta taempana häämöttäviä harjanteita vasten. Pohjoisella taivaalla näkyi muutamia messinginkeltaisia juovia pilvien välissä. Lepakko vilahti hänen ohitseen mustana ja salamannopeasti.
Olav lähti sitä aittaa kohti, missä Ingunn nukkui. Ovi oli puoleksi auki kuumuuden tähden, ja sittenkin siellä oli ummehtunut ilma; siellä haisi auringonpaahtamille ohjaksille, sänky vaatteille ja hikisille ihmisille.
Palvelusneito, joka makasi seinän puolella, veteli hirsiä. Olav kävi polvilleen ja taivutti kasvonsa ulommaisena nukkujaa kohti. Hän kosketti poskellaan ja huulillaan hiljaa Ingunnin rintaa. Silmänräpäyksen hän oli hievahtamatta tunteakseen pehmeän, lämpöisen poven kohoilevan hiljaa hengityksen mukaan unessa — kuuli sydämen lyönninkin sen alla. Sitten hän antoi kasvojensa lipua ylemmäs, kunnes Ingunn heräsi.
"Pukeudu", kuiskasi hän toisen korvaan. "Tule ulos vähän —."
Hän jäi odottamaan solaan. Ingunn kömpi hetken kuluttua kynnyksen yli matalasta ovesta ja jäi seisomaan hiljaa aivan kuin oudoksuen äänettömyyttä. Hän veti muutaman syvän henkäyksen — yö oli vilpas ja lauha. He kävivät istumaan rinnakkain ylimmälle portaalle.
Mutta sitten molemmista tuntui niin kummalliselta, että he olivat ainoat valveilla olevat ihmiset kartanossa — eivätkä he olleet tottuneet olemaan ulkona yöllä. Ja niin he istuivat siinä liikahtamatta, tuskin rohjeten kuiskata sanaakaan toisilleen. Olav oli aikonut kääriä viittansa Ingunnin ympärille ja laskea käsivartensa hänen vyötäisilleen. Mutta hän tuli vain vieneeksi Ingunnin käden polvelleen ja hivelleeksi sitä yhdellä sormella sormenpäitä kohti, kunnes tyttö veti kätensä pois, laski käsivartensa hänen olkapäälleen ja puristi kasvonsa hänen kaulaansa vasten.
"Yöt ovat varmaan jo pimeämmät?" sanoi hän hiljaa.
"Ilma on niin raskas tänä yönä", virkkoi toinen.
"Niin, ehkä huomenna tulee sade", arveli neito.
Se osa järveä, jonka he saattoivat nähdä paikaltaan, oli sakean harmaa, eikä taempana olevia selänteitä näkynyt ollenkaan. Olav katsoi eteensä miettien.
"Ei se ole varma — tuuli käy idästäpäin. Etkö huomaa, miten selvästi puron ääni kuuluu rotkosta?"
"On kai paras mennä levolle", kuiskasi hän tuokion kuluttua. He suutelivat toisiaan — se oli pieni, nopea, arka suukko. Sitten Olav hiipi alas, ja Ingunn katosi aittaan.
Tuvassa oli pilkkosen pimeä. Olav riisuutui ja paneutui uudelleen maata.
"Kävitkö sinä ulkona puhelemassa Ingunnin kanssa?" kysyi Arnvid valppaalla äänellä hänen kupeeltaan.
"Kävin."
Kotvasen kuluttua Arnvid kysyi jälleen:
"Tiedätkö sinä, Olav, minkälaiset teitä koskevat naimasopimukset ovat?"
"En. Minähän olin niin pieni, kun meidät kihlattiin. Mutta kaiketi
Steinfinn ja minun isäni ovat sopineet siitä, mitä me kumpikin saamme.
— Miksi sinä sitä kysyt?" ihmetteli Olav äkkiä.
Arnvid ei vastannut. Olav virkkoi:
"Kyllä Steinfinn pitää huolen siitä, että saamme sen, mitä meille kuuluu sopimuksen mukaan."
"Niin, olenhan minä hänen sisarensa poika", lausui Arnvid vähän viivytellen. "Mutta koska sinusta pian on tuleva meidän sukulaisemme, niin puhunpa sinulle jotakin. Sanotaan Steinfinnin varojen olevan pienemmät kuin ennen. Minä olen miettinyt tässä maatessani sinun sanojasi — luulen sinun olevan oikeassa. Viisainta olisi, jos jouduttaisit naimista — jotta Ingunn saisi osansa kotoa niin pian kuin suinkin."
"Eihän mikään pakota meitä odottamaankaan", sanoi Olav.
Seuraava päivä oli messupyhä, ja sitä seuraavana alkoi Frettasteinissä heinänteko. Arnvid ja hänen miehensä ottivat osaa siihen. Jo aikaisin aamupäivällä rupesi ilma vetäytymään harmaaksi, ja keskipäivän aikaan alkoi paksuja, mustia pilviä ilmestyä etelästä ja levitä vaalenneelle, usvaiselle taivaalle. Olav katsoi ylös hioessaan kerran viikatettaan — ja ensimmäinen vesitippa putosi hänen silmilleen.
"Ehkä siitä tulee vain vähän yösadetta", tuumi muuan iäkäs renki.
"Huomenna on juhannus", vastasi Olav. "Jos ilma silloin muuttuu, sataa yhtä monta päivää sen jälkeen kuin aurinko on paistanut ennen sitä, niin olen aina kuullut sanottavan. En usko tänä vuonna tulevan parempaa heinäonnea kuin viimekään vuonna."
Arnvid seisoi vähän alempana niityllä. Hän laski äkkiä alas viikatteensa ja alkoi rientää juoksujalkaa mäkeä ylös toisten luo viittoen kädellään.
"Tuolla he tulevat", sanoi Arnvid. "Näyttää siltä kuin heillä olisi toisenlainen niitto mielessä. Mitähän tämän talon heinänteosta nyt tulleekaan!"
Myöhään illalla sade alkoi valua virtanaan, ja sakea, valkoinen sumu höyrysi pilvinä niittyjen ja lähimpien metsäisten kukkuloiden yli. Olav ja Ingunn seisoivat Ingunnin makuuparven solassa, ja poika tuijotti vihaisesti sateeseen.
Arnvid tuli juosten rapakkoisen pihan poikki, pelastui toisten joukkoon ja pudisti vaatteitaan.
"Etkö sinä ota osaa miesten neuvotteluihin?" kysyi Olav pilkallisesti.
Olav oli aikonut seurata miehiä näiden lähtiessä Ingebjørgin pirttiin — miehet tahtoivat puhua rauhassa, palvelusväen kuulematta. Mutta Steinfinn oli käskenyt kasvattinsa jäädä tupaan talon renkien kanssa. Olav oli suuttunut — nyt kun hän omasta mielestään jo lukeutui kuuluvaksi Steinfinnin sukuun. Hän ei muistanut, ettei Steinfinn vielä tiennyt heidän liittonsa olevan niin lähellä lujittumistaan.
Arnvid nojasi seinään; hän tuijotti murjottaen eteensä.
"En minä aio vetäytyä syrjään, olen kyllä seuraava sukulaistani niin kauas kuin hän vaatii. Mutta minä en tahdo ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa."
Olav katsoi ystäväänsä — ja pojan vaaleahkot, kauniisti kaartuvat huulet vetäytyivät pieneen ivahymyyn.