IV
Toisen päivän iltana miehet karahuttivat rinnettä alas. Tämän päivän oli kestänyt pilvipoutaa, mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja tuuliseksi.
Kolbeinilla oli mukanaan kuusi miestä, Steinfinnillä seitsemän sekä
Olav Auduninpoika, ja Arnvid seurasi oman miehensä kanssa. Kolbein oli
hankkinut tarvittavat veneet, jotka oli kätketty kauemmaksi pohjoiseen,
Mjøsenin rannalle.
Ingunn meni aikaisin levolle parveensa. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli nukkunut herätessään siihen, että joku kosketti hänen poveaan.
"Sinäkö se olet", kuiskasi hän unisesti — hän odotti unenpöpperössään näkevänsä Olavin pehmeän tukan, mutta hänen edessään olikin hunnulla peitetty pää. "Äiti —?" pääsi häneltä ihmetyksen vallassa.
"Minä en saa unta", sanoi Ingebjørg. "Olen kävellyt ulkona. Pukeudu ja lähde alas minun kanssani."
Ingunn nousi tottelevasti ja pukeutui. Hän oli rajattomasti ihmeissään.
Ei ollut sentään kovin myöhä vielä. Sen huomasi ulos tullessa. Ilma oli kirkastunut. Kuu paistoi melkein pyöreänä eteläisen harjanteen laelta, punaisena kuin iltapilvi, antamatta vielä valoa.
Äidin käsi oli tulikuuma hänen tarttuessaan tyttären käteen. Ingebjørg veti neitoa mukanaan — kulki edestakaisin kartanon liepeillä, mutta ei puhunut juuri mitään.
— Kerran he jäivät seisomaan pellon aidan yli kumartuneina. Pellolla oli lammikko, jonka ympärillä kasvoi korkeata, rehevää ruohoa, joka kuvastui veteen, mutta keskellä sen pientä, kiiltävää pintaa välkkyi kilo — kuu oli nyt noussut korkealle ja oli vaalennut keltaiseksi ja kirkkaaksi.
Äiti katsoi alemmas, missä järvi ja talot uinuivat pehmeässä, vaaleassa udussa.
"Ymmärrätköhän sinä, mitä tämä merkitsee meille kaikille", sanoi
Ingebjørg.
Ingunn tunsi poskiensa kalpenevan ja muuttuvan kylmiksi äidin tätä sanoessa. Hän oli aina tiennyt sen, mitä isästä ja äidistä oli tietämistä; hän oli myös tiennyt, että nyt oli tulossa suuria tapahtumia. Mutta kulkiessaan tässä äitinsä kanssa ja huomatessaan, miten tämä oli järkyttynyt sisimpäänsä myöten, hän vasta käsitti, mitä kaikki oikein merkitsi. Hänen huuliltaan pääsi pieni äännähdys aivan kuin hiiren vinkaisu.
Ingebjørgin kärsineet kasvot vetäytyivät hymyn irveeseen, ja hän sanoi:
"Pelkäätkö sinä valvoa tänä yönä äitisi kanssa? Tora ei olisi kieltäytynyt jäämästä minun luokseni, mutta hän on sellainen hurskas, lempeä lapsi. Sitä sinä et ole — ja sinä olet vanhin", lopetti hän kiihkeästi.
Ingunn rutisti hentoja käsiään. Jälleen hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt nousemaan vähän korkeammalle tunturin rinnettä, josta näki hiukan laajemmalti maailmaa. Hän oli aina ollut selvillä siitä, etteivät vanhemmat olleet kovin iäkkäitä ihmisiä. Mutta nyt hän tajusi, että he olivat nuoria. Heidän lempensä, josta hän oli kuullut kerrottavan kuin mistäkin vanhan ajan tarinasta, saattoi syttyä uudestaan täyteen liekkiin, kuten tuli syttyy tuhan alla kytevistä hiilistä. Ihmetellen ja vastentahtoisesti hän aavisti isän ja äidin rakastavan toisiaan nytkin — samoin kuin Olav ja hän rakastivat toisiaan, mutta vain paljon kiihkeämmin — kuten virta on suurempi ja kuohuvampi lähellä suuta kuin ylhäällä lähteillään. Ja vaikka häntä kainostutti se, mitä hän nyt ymmärsi, hän tunsi myös ylpeyttä vanhempiensa tavattoman kohtalon johdosta.
Hän ojensi arasti kätensä sanoen:
"Kyllä minä valvon sinun kanssasi koko yön, äiti."
Ingebjørg puristi tyttärensä kättä.
"Jumalan täytyy auttaa Steinfinniä, että me saamme pestyksi pois häpeämme", hän sanoi kiivaasti, syleili tytärtään ja suuteli tätä.
Ingunn tarttui äitinsä kaulaan. Siitä oli hyvin kauan, kun tämä oli suudellut häntä. Se oli kuin osa sitä elämää, joka oli loppunut tuona yönä, jolloin Mattias oli tullut taloon.
Ei Ingunn ollut sitä kaivannutkaan — hän ei ollut ollut hyväileväinen lapsena. Se, mikä oli Olavin ja hänen välillään, oli aivan kuin jotakin uutta, minkä he olivat keksineet alusta alkaen. Se oli tullut kuin kevät — se ilmestyy jonakin päivänä kuin ihme, mutta kohta sen jälkeen tuntuu aivan kuin kesän pitäisi jatkua ikuisesti. Miten oli laita pellonpientarenkin? — Niin kauan kuin se pysyy paljaana kuivuneiden heinätupsujen ympäröidessä kiviä, joiden laidoilta lumi on sulanut, niin kauan se on vain kuin pieni harmaa penger sarkojen välissä — kunnes se äkkiä muuttuu yhdeksi ainoaksi reheväksi tiheiköksi, josta tuskin pääsee kahlaamaan läpi.
Ja nyt hänen lapsenmielensä keväinen hedelmättömyys oli muuttunut reheväksi ja kukintakykyiseksi. Hän painoi vilpoisen, pehmeän poskensa äidin luisevia kasvoja vasten ja sanoi:
"Minä valvon mielelläni sinun kanssasi, äiti!"
Sanat kimmahtivat aivan kuin häneen itseensä — hänenhän täytyi odottaa Olavia. Hänen ajatuksensa olivat olleet jossain muualla tämän lähtiessä toisten kanssa matkaan illalla — hän ei ollut muistanut, että miesten hanke oli hengenvaarallinen. Hätä kouristi häntä — mutta tuntui vain väristyksenä sydänjuurissa. Hän ei voinut kuvitella, että hänen omilleen saattoi todella tapahtua jotakin. —
Kuitenkin hän kysyi:
"Äiti — pelkäätkö sinä?"
Ingebjørg Jonintytär pudisti päätään.
"En. Jumala on antava meidän voittaa, sillä meidän puolellamme on oikeus." Nähdessään tyttärensä ilmeen hän lisäsi, kasvoilla hymy, josta Ingunn ei pitänyt — se oli niin kummallinen ja ovela: "Katsohan, tyttäreni — on onni meille, että Maunu-kuningas kuoli nyt keväällä. Meillä on ystäviä ja sukulaisia niiden miesten joukossa, jotka nyt saavuttavat suurimman vallan — sanoo Kolbein. Ja heidän joukossaan on monta, jotka soisivat Mattiaksen — muistatko sinä, minkä näköinen hän on, ei, ethän sinä voi muistaa — hän on lyhytkasvuinen — niin, jotka soisivat hänen olevan päätä lyhyemmän. Ingebjørg-kuningatar ei pitänyt hänestä. Ymmärräthän sinä nyt, että muuten hän ei olisi parastaikaa Biridissä, kun kaikki ritarit ja paronit ovat kokoontuneet Bjørgviniin uuden kuninkaan kruunajaisiin."
Hän puhui puhumistaan heidän kävellessään aidan viertä pitkin. Ingunnin olisi kovin tehnyt mieli puhua äidille Olav Auduninpojasta, mutta hän ymmärsi äidin olevan niin omissa ajatuksissaan, ettei hän välittäisi kuulla muusta. Jotakin hänen kuitenkin täytyi saada sanotuksi.
"Eikö ollut paha, ettei Olav ehtinyt noutaa kirvestään sitä ennen?"
"Kyllä sinun isäsi on pitänyt huolen siitä, että kaikilla niillä, jotka hän otti mukaansa, oli riittävästi aseita", sanoi talon emäntä. "Steinfinn ei olisi ottanut mukaan koko poikaa, mutta tämä pyysi itse —."
"Sinun on kylmä", sanoi äiti hetken kuluttua. "Ota vaippa yllesi —."
Ingunnin vaippa riippui yhä äidin tuvassa — hän ei ollut tuonut sitä sieltä viimeisten kahden viikon aikana, vaan käyttänyt Olavin juhlaviittaa päällysvaatetta tarvitessaan. Äiti seurasi häntä sisään. Hän puhalsi hiillokseen ja sytytti lyhdyn.
"Isäsi ja minun oli tapana muuttaa suureen parvitupaan nukkumaan kesäisin —; jos me olisimme maanneet siellä sinä yönä, jolloin Mattias hyökkäsi taloon, ei hän olisi voinut yllättää Steinfinniä äkkiarvaamatta. Meidän on turvallisinta nukkua siellä siihen asti kun Steinfinn saa maanrauhan."
Suureen parveen ei mennyt mitään ulkoportaita, sillä sitä käytettiin talonväen kalleuksien kätkönä. Ala-aitasta veivät vain tikapuut sisäteitse parvelle. Ingunn ei ollut käynyt siellä monta kertaa; jo siellä vallitseva ilmakin teki hänet juhlalliseksi. Sänkypatjojen ja nahkasien välissä riippui väkevähajuisia yrttipusseja — kaikki nuo katosta riippuvat tavarat näyttivät vähän kammottavilta. Seinävierillä oli suuria arkkuja. Ingunn valaisi lyhdyllä Olavin arkkua — se oli vaaleata lehmuspuuta ja kauniisti veistetty.
Ingebjørg aukaisi solaan vievän oven. Hän tyhjensi sängystä kaiken, mitä siihen oli pinottu, alkoi kaivella arkkuja ja rasioita, antaen tyttärensä valaista lyhdyllä — päästi sitten lattialle kaiken käsistään ja lähti ulos solaan.
Kuu oli ehtinyt niin kauaksi länteen, että sen valo välkkyi kultaisena siltana vedessä. Se oli painumaisillaan tummaa, sinistä pilvivuorta kohti — joku irtautunut kaistale kulki kuuta vasten muuttuen kultaiseksi.
Äiti palasi sisään ryhtyen jälleen penkomaan arkkuja. Hän oli vetänyt esiin silkkisen naisenpuvun — se oli vihreäpohjainen, keltakukallinen — lyhdyn valossa koko puku kuulsi kellastuneiden haavanlehtien värisenä.
"Tämän tahdon antaa sinulle —."
Ingunn niiasi ja suuteli äitinsä kättä. Hän ei vielä milloinkaan ollut omistanut silkkistä pukua. Valaanluisesta rasiasta äiti otti lisäksi vihreän samettinauhan, johon oli kiinnitetty kullattuja hopeanastoja. Hän asetti sen tyttären otsalle, työnsi sitä vähän alemmas ja sitoi nauhanpäät niskaan hiusten alle.
"Kas noin. Sinusta ei tullut niin kaunis kuin lapsena ollessasi luulimme, mutta sinä olet sievistynyt tänä kesänä. Voit ruveta käyttämään otsanauhaa, sinä olet nyt naimaikäinen neito, Ingunn."
"Niin, Olav ja minä olemme puhuneet siitä", uskalsi Ingunn virkkaa. Hän koetti vaistomaisesti puhua niin tasaisesti ja luonnollisesti kuin osasi.
Ingebjørg nosti katseensa — he olivat molemmat kyykkysillään erään arkun ääressä.
"Oletteko Olav ja sinä puhuneet siitä?"
"Kyllä." Ingunn puhui yhtä tasaisesti kuin äsken: hän painoi hiljaa alas luomensa. "Me olemme nyt siksi vanhoja, että arvaamme teidän haluavan pian täyttää meitä koskevan sopimuksen."
"Ei se sopimus ollut sellainen", sanoi äiti, "ettei sitä voisi purkaa, jos te tahdotte. Pakottaa me emme aio teitä."
"Niin, mutta me olemme tyytyväisiä siihen, mitä te olette päättäneet", sanoi Ingunn kuuliaisesti. "Olemme puhuneet, että meistä on hyvä se, mitä isämme ovat sopineet."
"Vai niin." Ingebjørg katsoi miettien eteensä. "Kaipa siitä selvitään jollakin tavoin. — Pidätkö sinä Olavista?" hän kysyi.
"Täytyyhän minun pitää hänestä. Olemme tunteneet toisemme kauan, ja hän on aina ollut hyvä meille kaikille ja tottelevainen teitä kohtaan."
Äiti nyökkäsi ajatuksissaan.
"Steinfinn ja minä emme ole tienneet, muistitteko te itse tuota sopimusta tai ajattelitteko sitä enää. Kai siitä selvitään tavalla tai toisella. Mutta te olette niin nuoria, ettette kai ole voineet kiintyä toisiinne kovin —. Onhan Olav kaunis poika. Ja Audunilta jäi rikkautta —."
Ingunn olisi mielellään puhunut enemmän Olavista. Mutta hän näki äidin vaipuneen taas syvälle omiin ajatuksiinsa.
"Me ajoimme syrjäteitä, isäsi ja minä, tullessamme tunturin yli", hän kertoi. "Vorsista lähdimme tasangolle ja sitten ratsastimme ylimpiä, kaukaisimpia laaksoja pitkin. Tunturilla oli vielä paljon lunta. Kerran meidän täytyi jäädä asumaan kiviseen onkaloon kokonaiseksi viikoksi. Se oli pienen järven laidassa, ja sillä kohden kulki jäätikkö virta — me kuulimme jäälauttojen kalisevan ja murskautuvan vedessä maatessamme onkalossa yöllä. Steinfinn uhrasi kultasormuksen sormestaan ensimmäisessä kirkossa, joka tiellemme ilmestyi — sattui olemaan messupäivä. Tunturikylän köyhät asukkaat olivat tuijottaa silmät päästään nähdessään meidät — me olimme lähteneet kaupungista sunnuntaivaatteissamme. Huonoiksihan ne olivat kuluneet — mutta siinä laaksossa ei kuitenkaan ennen liene sellaisia nähty —.
"Mutta uupunut morsian Steinfinnillä oli, kun hän saapui minun kanssani Hoviin. Silloin sinä jo olit minun sydämeni alla —."
Ingunn tuijotti kuin loihdittuna äitiinsä. Lyhty, joka paloi lattialla heidän molempien välissä, levitti himmeää valoa, ja Ingunn näki äidin hymyilevän omituisesti. Ingebjørg silitti tyttärensä päätä ja solutti hänen pitkiä palmikoltaan sormiensa lomitse.
— "Ja nyt sinä olet täysikasvuinen", lopetti hän.
Äiti nousi nyt paikaltaan ja ojensi tyttärelleen suuren, koruompeleilla kaunistetun peitteen käskien hänen ravistella sitä ulkona solassa.
"Äiti!" huusi tytär kovalla äänellä ulkoa.
Siellä oli jo melkein valoisa, ja taivaan laki oli kirkas ja korkea, mutta lähempänä maata oli pilviä ja usvaa. Luoteesta, järven toiselta puolen nousi korkea loimu, joka punasi usvaisen ilman laajalta alalta. Mustaa savua tuprusi esiin, ajautui ympäri ja sekoittui sumuun, taajentaen ja tummentaen sen pitkän matkaa tälle puolen harjun. Väliin näkyi itse lieska sen kohotessa korkealle, mutta palava talo oli piilossa metsäkielekkeen takana.
Hetken verran nuo kaksi naista tuijottivat sinne. Äiti ei lausunut sanaakaan, eikä neito rohjennut puhua. Sitten talon emäntä katosi sisään — ja heti tämän jälkeen Ingunn näki hänen juoksevan pihan yli pirttiä kohti.
Kaksi palvelusnaista syöksyi paitasillaan ulos ja lähti juoksemaan aidanviertä. Sitten tuli näkyviin Tora, vaalea tukka hulmuten hajallaan, ja äiti, taluttaen pieniä poikiaan, ja vähitellen kaikki talon naiset. Heidän huutonsa ja äänensä kuuluivat parveen, missä Ingunn oli.
Mutta kun he rupesivat työntymään parveen, hiipi hän ulos. Pää painuksissa ja kädet ristissä vaipan alla, jota hän piteli tiukasti ympärillään — hän olisi halunnut tekeytyä kokonaan näkymättömäksi — hän pujahti omaan aittaansa ja paneutui makuulle.
Itku purkautui väkisin — hän ei tiennyt, miksi hän oikeastaan itki niin hillittömästi. Mutta hänestä tuntui kuin hänen mielensä olisi ollut liian täynnä kaikkea sitä, mitä oli vyörynyt hänen sieluunsa tänä yönä. Hän ei kärsinyt toisia lähellään — silloin pääsi itku. Ja väsynyt hän oli myös. Olikin jo aamu.
Hänen herätessään aurinko paistoi ovesta sisään. Ingunn hyppäsi pystyyn ja veti paidan viereensä — hän kuuli hevosten töminää pihalta.
Neljä, viisi oman talon hevosta lönkytteli ruohoa pureksien satulasta riisuttuina. Olavin Elgsblakken oli niiden joukossa. Ja ylhäältä haasta kuului hirnuntaa. Palvelusneidot juoksentelivat pirtin ja tuvan väliä — ja kaikki olivat juhlapuvuissa.
Ingunn heitti vaipan ympärilleen ja juoksi itäparveen. Sinne oli siroteltu orjantappuraruusuja ja angervon oksia — se aivan salpasi henkeä. Hän ei ollut nähnyt kotiaan juhla-asussa sitten kun pikku tyttönä. Kylläkin juominkeja tuvassa ja ruokapitoja pyhinä — mutta ei kukkia lattialla. Silkkipuku ja kultanauha olivat Olavin arkulla. Ingunn otti ne käsivarrelleen ja juoksi takaisin.
Peiliä hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannut seisoessaan valmiiksi pukeutuneena aitassaan. Hän tunsi kultaisen otsanauhan painon hiuksillaan, katsoi pitkin vartaloaan, jota keltaisenvihreä silkki verhosi. Puku soljui pitkinä laskoksina povelta jääden viistämään maata, ja hopeavyö veti sitä vähän sisään vyötäisiltä. Se oli niin suuri ja avara, että hänen täytyi kannattaa sitä molemmin käsin astuessaan pihanurmen yli. Mieli riemua täynnä hän nyt tiesi olevansa aivan kuin joku kirkon veistetyistä kuvista. Pitkä, kaitaluinen, matalarintainen ja hentojäseninen sekä koruista säihkyvä.
Tuvassa ovella hän pysähtyi häikäistyneenä. Soihtuvalkeita paloi huoneessa, ja päivänpaiste virtasi sisään räppänän aukosta, niin että orsien alla aaltoileva savu näytti taivaansiniseltä. Ja pöydällä seisoi palavia kynttilöitä isännänistuimen edessä. Siinä istui hänen äitinsä isän vieressä ja äiti oli pukeutunut punaiseen silkkiin. Hunnun sijasta, jonka Ingunn oli tottunut näkemään hänen päässään, oli hänellä nyt valkoinen kangistettu aivinapäähine; se kohosi otsalta korkeana kuin kruunu ja jätti takaraivon paljaaksi; hiussykerö välkkyi kultaisena kirjavan hiusverkon sisällä.
Muut naiset eivät istuneet pöydässä; he kulkivat edestakaisin ruokaa ja juomaa kantaen. Ingunn otti myös kannun; hän kantoi sitä korkealla oikeassa kädessään kannattaen vasemmalla hametta ja koettaen astua niin sirosti ja pehmeästi kuin suinkin — vatsa kauniisti kaarella, hartiat alas vedettyinä, jotta povi näyttäisi hennommalta. Kaula oli eteenpäin taipunut, pää taas kallellaan kuin kukka vartensa nenässä. Näin hän kulki eteenpäin niin keveän liitelevästi kuin osasi.
Mutta miehet olivat jo puolijuovuksissa ja varmaan väsyneetkin yön toimista; kukaan ei huomannut häntä sanottavasti. Isä nauroi, kun hän kaatoi hänelle olutta. Hänen silmänsä olivat kiiltävät ja jäykät, ja kasvot punottivat tummina hänen pörröisen, kellanruskean tukkansa alla — ja nyt Ingunn huomasi hänen kantavan toista kättään siteessä rintaa vasten. Hänellä oli paras viittansa ahtaan nahkatakin päällä, joka näkyi haarniskan alta. Useimmat miehet näyttivät istuutuneen pöytään siinä kunnossa, missä he olivat satulasta noustessaan.
Isä antoi merkin, että hänen oli kaadettava juomaa Kolbeinille ja hänen kahdelle pojalleen Einarille ja Haftorille; he istuivat Steinfinnin oikealla puolella.
Hänen vasemmalla puolellaan istui Arnvid. Hän oli punainen, ja hänen tummansiniset silmänsä välkkyivät kuin metalli. Hänen kasvonsa nytkähtelivät, kun hän tuijotti nuoreen sukulaisneitoon. Ingunn ymmärsi, että hän ainakin piti häntä kauniina tänä iltana, ja hän hymyili ilosta kurottuessaan yli pöydän ja kaataessaan hänelle.
Kun hän tuli siihen, missä Olav Auduninpoika istui ulommaisella penkillä, hän ahtautui tämän ja hänen vierustoverinsa välitse kallistamaan juomaa seinäpenkillä istuville. Silloin poika tarttui häneen kiinni alhaalta polvien kohdalta ja likisti häntä itseään vasten pöydän suojassa, niin että juoma läikähti kannusta maahan.
Ingunn huomasi heti hänen olevan juovuksissa. Olav istui syrjittäin penkillä, jalat kaukana toisistaan, pää käsivarren nojassa ja kyynärpää kaukana pöydällä ruokien keskellä. Se oli niin tavatonta, ettei Ingunn voinut olla nauramatta — toisten oli ollut tapana kiusoitella Olavia siitä, että hän istui aina yhtä hiljaa ja tanakasti, olipa juonut miten paljon hyvänsä. Jumalanvilja ei pystynyt häneen, sanoivat muut.
Mutta tänä iltana olut oli vienyt voiton hänenkin jäykkyydestään. Ingunnin aikoessa kaataa hänelle olutta Olav kävi kiinni hänen käsiinsä, laski kannun huulilleen ja joi sen reunasta kaataen päälleen, niin että hirvennahkapanssari ryvettyi rinnalta.
"Juo sinäkin vuorostasi", hän sanoi katsoen Ingunnia nauraen kasvoihin — mutta hänen silmänsä olivat niin kummalliset ja vieraat, niissä välkkyi valloilleen päästetty viileys. Ingunn joutui hämmennyksiin, mutta kaatoi olutta hänen pikariinsa ja maistoi siitä; silloin Olav taas tempasi hänestä kiinni pöydän alla, niin että tyttö oli vähällä kaatua hänen syliinsä.
Olavin vieruskumppani otti kannun heidän käsistään sanoen:
"Kuulkaapas, te kaksi siinä — jättäkääpäs vähän juomista meillekin."
Ingunn meni täyttämään kannua — ja hän huomasi käsiensä vapisevan. Ja hämmästyksekseen hän huomasi vapisevansa kauttaaltaan. Hän arveli pelästyneensä Olavin kiihkeyttä, mutta tämä veti häntä myös puoleensa aivan uudella tavalla — se oli kuin suloisesti kalvavaa uteliaisuutta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Olavia semmoisena. Mutta se oli niin kirpaisevan hauskaa — tänä iltana kaikki oli toisenlaista kuin tavallisesti. Kulkiessaan tarjoillen hänen täytyi vähän väliä saada hipaista Olavia, jotta tämä sitten saisi tilaisuuden varastaa noita kovakouraisia, salaisia hyväilyjä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi vetänyt jonnekin —.
Kukaan ei ollut huomannut, että ulkona pimeni, ennen kuin räppänästä alkoi sataa sisään. Heidän täytyi sulkea se. Silloin Ingebjørg käski tuomaan lisää valoa. Miehet nousivat pöydästä; jotkut lähtivät komeroihinsa nukkumaan, mutta toiset istuivat takaisin juomaan ja puhelemaan naisten kanssa, jotka nyt vasta ehtivät ajatella ruokaa.
Arnvid ja Einar Kolbeininpoika, Ingunnin serkku, kävivät hänen viereensä, ja Einar alkoi kertoa hänelle tarkemmin retkestä.
He olivat purjehtineet itäistä rantaa joelle asti, ja sieltä he lähtivät toiselle puolen Vingarheimiin, joten he saapuivat ratsain Mattiaksen taloon pohjoiselta suunnalta. Se näyttäytyi muuten turhaksi, sillä Mattiaksella ei ollut vartijoita ulkona.
"Hän ei näy uskoneen Steinfinnin täydellä todella aikovan hyökätä hänen niskaansa", sanoi Einar halveksuvasti. "Eihän sitä sovi ihmetellä — onhan siitä jo kauan puhuttu ja onhan sitä odotettu — kai hän ajatteli, että koska Steinfinn oli jaksanut kestää häpeää kuusi vuotta, hän kestäisi varmaan seitsemännenkin —."
"Minä muistelen kuin olisin kuullut selloisen puheen Mattiaksesta,
että hän karkasi maasta, koska pelkäsi Steinfinniä", sanoi nyt Olav
Auduninpoika, joka oli liittynyt seuraan. Ja hän tunkeutui Arnvidin ja
Ingunnin väliin.
"Niin, ja Steinfinn on laiska; hän istuu rauhassa pensaan alla, kunnes lintu käy istumaan aivan hänen päänsä päälle —."
"Sinä taidat tarkoittaa, että hänen olisi pitänyt nostaa valituksia ja riitoja kuten sinun isäsi."
Arnvid asettui välittäjäksi ja sai heidät pysymään sovussa. Einar jatkoi:
He pääsivät huomaamatta pihalle, ja muutamia miehiä asettui vahdeiksi niiden rakennusten eteen, joissa voitiin ajatella miehiä nukkuvan, mutta Steinfinn ja Kolbeininpojat lähtivät Arnvidin, Olavin ja viiden rengin kera päätupaa kohti. Kolbein jäi ulos. Sisällä nukkuvat miehet kavahtivat hereille, kun ovi murrettiin auki — jotkut alastomina ja jotkut alusvaatteisillaan, mutta kaikki etsien aseitaan. Siinä oli Mattias ja muuan hänen ystävänsä, talon vuokramies ja hänen keskenkasvuinen poikansa sekä kaksi renkiä. Syntyi lyhyt ottelu, mutta uniset talon miehet joutuivat pian tappiolle. Sitten kohtasivat Steinfinn ja Mattias toisensa.
"Olipa tämä yllätys — sinäkö se todellakin olet kululla näin anivarhain aamulla, Steinfinn", sanoi Mattias. "Sinulla oli ennen hyvä unen lahja, muistaakseni ja niin kaunis vaimokin vierelläsi."
"Hän juuri lähetti minut tänne tuomaan terveisiä sinulle", sanoi Steinfinn. "Hän ihastui sinuun silmittömästi, kun viimeksi meillä kävit — eikä hän ole voinut unohtaa sinua sen jälkeen. — Mutta pane nyt päällesi", virkkoi hän "minusta on aina ollut kunnotonta koskea alastomaan mieheen." Mattias lensi tummanpunaiseksi nuo sanat kuullessaan, mutta kysyi sitten välinpitämättömäksi tekeytyen:
"Onko minun lupa ottaa rautapaitanikin — koska kerran näyt tahtovan osoittaa jalomielisyyttä?"
"Ei", vastasi Steinfinn. "Sillä minä en ole ajatellut päästää sinua hengissä kohtauksestamme. Mutta minä voin kernaasti riisua omani."
Steinfinnin riisuessa haarniskaansa piteli Kolbein, joka nyt oli tullut sisään, ja eräs miehistä Mattiasta. Se ei ollut tämän mieleen, mutta Steinfinn sanoi nauraen: "Sinä taidatkin olla kutkuisempi kuin minä — sinä et siedä kosketettavan paljaaseen nahkaasi!" Tämän jälkeen antoi Steinfinn Mattiakselle aikaa pukeutua ja vielä ottaa kilvenkin suojakseen. Sitten he hyökkäsivät vastakkain.
Nuoruudessa Steinfinniä oli pidetty mitä taitavimpana aseenkäyttäjänä, mutta tuo taito oli unohtunut viime vuosina; kävi pian ilmi, että Mattias, vaikka oli pieni ja hintelä, voittaisi vastustajansa. Steinfinnin täytyi peräytyä askel askeleelta; hän alkoi hengittää raskaasti — ja äkkiä Mattias antoi hänelle iskun, joka esti häntä käyttämästä oikeata kättään. Steinfinn vaihtoi miekan vasempaan käteen — molemmat miehet olivat aikaa sitten viskanneet pois hylyiksi hakatut kilpensä. Mutta nyt alkoi Steinfinnin miehistä heidän isäntänsä asema näyttää pahalta, ja Kolbeinin viittauksesta juoksi eräs hänen miehistään Steinfinnin rinnalle. Mattias joutui siitä vähän hämmennyksiin, ja silloin Steinfinn antoi hänelle surmaniskun.
"Mutta taistoon otti osaa vain kaksi miestä, me näimme sen kaikki", sanoi Arnvid.
Tällä välin oli sattunut semmoinen ikävyys, että jotkut Steinfinnin mukana olleista vierasseutuisista huovimiehistä tahtoivat ryöstää, ja toiset pidättivät heitä. Tämän nujakan kestäessä joku oli päässyt pistämään tulen tuohipinoon, joka oli kartanorakennuksen ja erään aitan välisessä kapeassa sodassa. Syyllinen oli varmaankin Tjostolf-ilkimys, johon kukaan ei luottanut, ja hän oli myös varmaan kantanut tuohia parvelle, sillä yhtäkkiä koko aitta oli ilmiliekissä, vaikka hirret ja katto olivat märät ja turvonneet sateen jälkeen. Ja tuli tarttui myös kartanorakennukseen. Heidän täytyi kantaa ulos Mattiaksen ruumis ja päästää muut miehet menemään.
Nyt alkoi naapuritaloista kerääntyä miehiä paikalle, ja joukko talonpoikia hyökkäsi heidän niskaansa. Kummallakin puolen haavoittui muutama mies, mutta ei tiettävästi kukaan hengenvaarallisesti.
"Tulipaloa ja talonpoikia meidän ei olisi tarvinnut saada niskoillemme", sanoi Einar, "ellei Steinfinn olisi tahtonut esiintyä uroona ja näytellä ritaritapoja."
Olav ei ollut voinut koskaan sietää Einar Kolbeininpoikaa. Tämä oli kolme vuotta häntä vanhempi ja oli aina ollut kiusanhaluinen ja ilkeä nuorempia poikia kohtaan. Olav vastasi siis hänelle jotakuinkin pilkallisesti.
"Siitä asiasta ei ainakaan kukaan nostaisi käräjäjuttua sinun isääsi tai teitä veljeksiä vastaan — kukaan ei uskoisi Kolbein Borghildinpojan yllyttäneen velipuoltaan tarpeettomaan ylpeyteen."
"Varo itseäsi, nulikka — isää on aina nimitetty Hovin Toren pojaksi. Meidän sukumme on yhtä hyvää juurta kuin Aasan jälkeläiset — muista se, Olav. Äläkä sinä sormeile siinä minun sukulaisneitoani — ota paikalla kätesi hänen sylistään, ja sukkelaan!"
Olav ponnahti seisoalleen, ja he ryntäsivät vastakkain. Ingunn ja Arnvid juoksivat erottamaan heitä. Silloin Steinfinn kohosi paikaltaan vaatien sananvuoroa.
Talonväki, miehet ja naiset sekä vieraat, kerääntyivät pöydän ympärille. Steinfinn seisoi nojaten vaimonsa olkapäähän — hän ei enää ollut punainen kasvoiltaan, vaan valkoinen, ja hänen silmänsä olivat kuopalla. Multa hän puhui hymyillen, pysyttäytyen suorana:
"Minä tahdon kiittää teitä kaikkia, jotka seurasitte minua tälle retkelle — ensin sinua, veli, sekä poikiasi, sitten rakasta sisarenpoikaani, Arnvid Finninpoikaa, sekä miehiäni. Jos Jumala suo, olemme kyllä pian saava aikaan rauhan ja sovinnon tänä yönä sattuneiden tapausten jälkeen, sillä Hän on oikeamielinen Jumala ja tahtoo, että miehen tulee pitää arvossa vaimoaan ja suojella naisten kunniaa. Mutta minä olen nyt väsynyt, kunnon ystäväni, ja kaipaan päästä vuoteeseen vaimoni kera — antakaa anteeksi, etten puhu enempää — olen niin väsynyt, ja sainhan pienen naarmunkin ihooni. Grim ja Dalia kestitsevät teitä, ja te saatte juoda niin kauan kuin haluatte ja leikkiä ja iloita, kuten moisena ilonpäivänä sopii — mutta nyt me, Ingebjørg ja minä, menemme levolle — suokaa siis anteeksi, että lähdemme teidän luotanne —." Hän oli lopulta alkanut änkyttää ja puhua sekavasti, hän horjahti seisoessaan, ja Ingebjørgin täytyi tukea häntä heidän poistuessaan tuvasta.
Muutamat talon rengeistä olivat alkaneet kiljahdella, takoa puukonvarsilla pöytää ja juomapikareilla lattiaa, mutta melu hiljeni itsestään, ja miehet vetäytyivät ääneti syrjään. Jokainen aavisti, että Steinfinnin haava ehkä oli vaarallisempi kuin hän oli luulevinaan —.
Kaikki seurasivat isäntäväkeä ulos — jäivät seisomaan äänettöminä ryhminä katsellen tuota komeata, kaunista avioparia, joka astui yhdessä parvea kohti sateisessa kesäillassa. Useimmat huomasivat, miten Steinfinn pysähtyi ja näkyi puhuvan kiihkeästi vaimolleen. Tämä sanoi jotain vastaan ja koetti estellä häntä jostakin, mutta Steinfinn kiskaisi irti siteen, jolla haavoittunut käsi oli kiinnitetty rinnalle — viskasi sen kärsimättömästi luotaan. Ja sitten he kuulivat hänen nauraen astuvan edelleen.
Miehet pysyivät hiljaisina vielä sittenkin, kun olivat palanneet sisään, vaikka Grim ja Dalia antoivat kantaa pöytään lisää juomia ja panivat uusia puita liedelle. Irtonaiset penkit ja pöytä siirrettiin syrjään. Mutta useimmat miehistä olivat väsyneet ja näyttivät kaipaavan eniten unta. Joku lähti pihamaalle tanssiakseen, mutta palasi heti sisään takaisin; taivas saattoi antaa vettä milloin tahansa, ja nurmi oli märkä.
Ingunn istui yhä edelleen Arnvidin ja Olavin välissä, ja Olav oli laskenut kätensä hänen syliinsä.
"Silkkiä", sanoi hän silittäen tytön polvea. "Silkki on niin kaunista", hän toisti yhä uudestaan.
"Sinä puhut puuta heinää", sanoi Arnvid kärtyisästi. "Kohta nukut siihen paikkaan — mene maata!" Mutta Olav pudisti päätään ja nauroi hiljaa itsekseen:
"Minä menen sitten kun tahdon —."
Sillä aikaa oli osa miehistä riisunut miekkansa ja asettunut tanssiriviin. Haftor Kolbeininpoika tuli Arnvidin luo ja pyysi tätä laulamaan. Mutta Arnvid esteli — häntä väsytti, sanoi hän. Olav ja Ingunn eivät myöskään halunneet ottaa osaa tanssiin; he sanoivat, etteivät he tunteneet tätä laulua — se oli toista murretta.
Einar seisoi ylinnä tanssirivissä paljastettu miekka oikeassa kädessä. Tora piti hänen vasemmasta kädestään ja oli laskenut toisen kätensä seuraavan miehen olalle. Näin he seisoivat pitkässä rivissä, vuorotellen mies ja nainen, miehet paljastettu miekka kädessään. Se näytti hyvin kauniilta. Einar alkoi laulaa:
Miekoin iskekäämme —
Rivi siirtyi kolme askelta oikeaan. Sitten miehet astuivat vasempaan, jolloin naisten oli astuttava askel takaperin, niin että miehet jäivät seisomaan riviin heidän eteensä. Nyt he ristivät miekkansa vuorotellen polkien tahtia paikallaan, kunnes naiset juoksivat esiin aseiden alitse tasoittaen rivin jälleen. Einar lauloi esisäkeen:
Miekoin iskekäämme — Nuori olin silloin kun Øresundin luona ruokin sudet ahnaat —
Kävi ilmi, ettei kukaan tanssijoista ollut aivan varma askeleista. Kun naisten oli juostava esiin miekkojen alitse, oli heidän vaikea seurata miesten polkemaa tahtia. Tilakin oli aivan liian ahdas tulisijan ja kattoa kannattavan patsasrivin välissä, joka erotti makuukomerot tuvasta.
Arnvid, Olav ja Ingunn, jotka olivat istuneet päätypenkillä, nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin. Ja kun leikki yritti katketa kesken jo toisessa säkeessä, huudettiin joukosta taas Arnvidia mukaan. Kaikki tiesivät Arnvidin osaavan koko tanssin, ja hänellä oli mitä kaunein ääni.
Kun hän nyt tarttui miekkaansa, veti sen esiin ja asettui ylimmäksi tanssiriviin, syntyi heti parempi järjestys. Olav ja Ingunn sijoittuivat heti hänen viereensä.
Arnvid johti niin varmasti ja sulavasti, ettei sitä olisi osannut arvatakaan, kun katsoi hänen korkeahartiaista, kumaraa vartaloaan. Hän ryhtyi laulamaan täyteläisellä, kirkkaalla äänellään naisten keinuessa edestakaisin risteilevien miekkojen alitse.
Miekoin iskekäämme — Hildin leikki alkoi Odinin kun luokse urhojoukko saapui. Terä pystyi miekan tanterella Ivan —.
— Nyt meni leikki sekaisin, sillä Olavin ja Einarin välissä ei ollut ketään naista. Laulu täytyi keskeyttää, ja Einar vaati Olavia menemään pois; he riitelivät, kunnes eräs vanhemmista rengeistä lupasi antaa paikkansa. Ja Arnvid sai leikin jälleen käyntiin:
Miekoin iskekäämme
— — —
Rauta kalskui rautaan
Skarpeskjerin luona —
— Mutta koko ajan tahtoi syntyä epäjärjestystä riveissä. Ja kun laulu ehti pitemmälle, ei kukaan muu kuin Arnvid enää osannut sanoja — joku saattoi vain tuntea säkeen sieltä, toisen täältä. Olav ja Einar torailivat koko ajan — ja ylä-äänessä oli liian vähän laulajia. Arnvid oli väsynyt, ja hän sanoi saaneensa retkellä pari naarmua, joita alkoi vihavoida, kun hän oli liikkeellä.
Silloin rivi hajosi. Joku viskautui makuusijalleen — toiset jäivät seisoskelemaan puhellen ja haluten lisää juomista — tai tahtoen tanssia, mutta jonkun uudemman sävelen mukaan, minkä tahtia oli helpompi seurata. —
Olav seisoi varjossa patsaiden alla — hän seisoi yhä käsikkäin
Ingunnin kanssa. Olav työnsi miekan tuppeen.
"Tule, mennään sinun aittaasi puhelemaan", kuiskasi hän.
Käsikädessä he juoksivat sateessa poikki aution, pimeän pihan, syöksyivät portaita ylös ja pysähtyivät kynnyksen yli päästyään huohottaen jännityksestä, aivan kuin olisivat tehneet jotakin luvatonta. Sitten he lensivät toistensa kaulaan.
Ingunn taivutti pojan pään rintaansa vasten ja haisteli hänen hiuksiaan. "Sinä käryät palaneelta", mutisi hän. — "Älä, älä", rukoili hän peloissaan; toinen rutisti häntä oven pihtipieltä vasten.
"En — en — minä menen heti", kuiskasi Olav takaisin, "nyt minä menen", höpötti hän.
"Niin —", sanoi Ingunn, mutta puristautui häneen vapisten ja pyörryksissä peläten, että tämä tekisi kuten sanoi. Hän tajusi heidän molempien olevan järjiltään — mutta oli kuin viime vuorokausien tavattomat, hurjat tunnit olisivat virtana pyyhkäisseet pois kaiken entisen ja nykyisen — ja miksi he kaksi, jotka olivat pelastuneet tähän pimeään aitanparveen, olisivat lähteneet toistensa luota — heillähän oli vain toisensa —.
Ingunn tunsi kultaisen pannan valuvan otsalle — Olav mellasti hänen auenneessa tukassaan. Otsakoriste putosi alas ja helähti maahan, ja poika painoi kaksin käsin hänen hiuksensa vasten kasvojaan ja tunki leukansa hänen olkapäähänsä.
Sitten he kuulivat Reidunnin — palvelusneidon, joka nukkui Ingunnin kanssa — huutavan jollekin alhaalla pihassa.
He kimmahtivat erilleen, tunnonvaivasta vapisten. Mutta Olav ojensi salamannopeasti kätensä, veti oven kiinni ja lukitsi sen.
Reidunn tuli solaan, kolkutti ovea ja huusi Ingunnia avaamaan. Nuo kaksi nuorta seisoivat pilkkopimeässä sydän jyskien.
Tyttö kolkutti jonkin aikaa — rynkytti ovea. Sitten hän varmaan luuli Ingunnin nukkuneen sikeään uneen. He kuulivat portaiden natisevan hänen raskaista askeleistaan. Ulkona pihamaalla hän huusi jotakin tyttöä — he ymmärsivät hänen lähteneen nukkumaan toiseen aittaan. Silloin Olav ja Ingunn syöksyivät toistensa syliin aivan kuin olisivat pelastuneet suuresta vaarasta.