V
Olav heräsi pilkkopimeässä — ja muisti samassa. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut siinä maatessaan, vajonnut syvälle alas. Hän tunsi puistatuksia kulmakarvojen kohdalla — sydän kuristui kokoon yhtä äkisti kuin turvaton pikkueläin vetäytyy käppyrään ihmiskäden ojentuessa sitä kohti.
Seinän puolella nukkui Ingunn, hengittäen kuten viaton, onnellinen lapsi hengittää unessa. Kauhu, häpeä ja suru vyöryivät Olavin sieluun — hän makasi niin hiljaa kuin kaikki voima olisi puhallettu pois hänen ytimistään. Hän toivoi palavasti voivansa paeta — hän ei mitenkään jaksanut kuulla Ingunnin valitusta, kun tämä heräsi unen auvoisasta unohduksesta. Mutta hän tunsi syvästi ja hämärästi, että jos jokin vielä saattoi pahentaa tätä kauheata asiaa, olisi se pakoon livahtaminen.
Sitten hänen mieleensä juolahti, että hänen täytyi koettaa pyrkiä alas parvesta ennen kuin kukaan heräisi. Hänen täytyi saada selville, mikä aika yöstä nyt oli. Mutta hän jäi makaamaan kuin halvautunut.
Viimein hän riistäytyi irti herpaannuksestaan, pujahti lattialle ja raotti ovea. Pilvet hohtivat vaaleanpunaisina kattojen takaa — täytyi olla tunti auringonnousuun.
Pukeutuessaan hän muisti jakaneensa viimeksi vuodetta Ingunnin kanssa menneenä jouluna, ja silloin hän oli ollut raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt luovuttaa tuvassa oleva makuukomeronsa eräälle vieraalle ja itse kömpiä Steinfinnin tyttärien aittaan. Hän oli tuuppinut tylysti Ingunnia, kun tämä hänen mielestään vei liian paljon tilaa, ja töytäissyt vihaisesti takaisin, kun tyttö unissaan työnsi terävät kyynärpäänsä ja polvensa hänen lihaansa. Heidän silloisen viattomuutensa muisto kalvoi häntä kuin muisto kadotetusta paratiisin tarhasta.
Hän ei uskaltanut jäädä tänne kauemmaksi aikaa, hänen täytyi lähteä. Mutta kumartuessaan Ingunnin ääreen, tuntiessaan hänen tukkansa tuoksun, nähdessään hänen kasvojensa ja jäsentensä häämöttävän pimeästä hän tunsi — katumuksesta ja häpeästä huolimatta — että tämä sentään oli viehättävääkin. — Hän kumartui aivan alas, niin että hänen otsansa tuli lähelle Ingunnin olkaa — ja jälleen hänen sydäntään kiehtoi tuo outo kaksipäinen tunne: ilo siitä, että hänen nuori morsiamensa oli niin heiveröinen ja hento, ja tuska pelkästä ajatuksesta, että jokin saattaisi koskea häneen kovin kourin ja säälimättä.
Ei milloinkaan, päätti hän itsekseen, ei milloinkaan hän ole tekevä Ingunnille enää pahaa. Ja tämän päätöksen tehtyään hän sai vähän enemmän rohkeutta voidakseen kohdata tytön hereillä. Hän kosketti kädellään Ingunnin kasvoja ja lausui hiljaa hänen nimensä.
Tyttö kavahti istualleen ja oli hetken kuin päähän lyöty. Sitten hän tarttui niin rajusti Olavin kaulaan, että tämä pökertyi polvilleen, vartalo taipuneena tyttöä kohti.
Ingunn koukistui kokoon hänen ympärilleen, veti hänet laihojen käsivarsiensa syleilyyn, ja Olavin täytyi, ollessaan tällä tapaa polvillaan kasvot Ingunnin ihmeellistä, silkinhienoa, pehmoista ihoa vasten painautuneina, purra hammasta ollakseen itkuun purskahtamatta. Hänestä tuntui keventävältä ja nöyryyttävältä, että Ingunn oli niin hyvä ja lempeä, ei vaikeroinut eikä moittinut häntä. Tulvillaan hellyyttä, häpeää, surua ja onnea hän ei tiennyt mitä tehdä.
Silloin kuului pihalta ulvahdus — pitkä, kaamea koiran ulina.
"Se on Erp", kuiskasi Olav. "Se ulvoi samalla lailla jo illalla.
Mitenkähän se on päässyt ulos taas". Olav hiipi ovelle.
"Olav — ethän sinä lähde minun luotani?" huusi Ingunn peloissaan nähdessään Olavin pukeneen vaatteet ylleen ja olevan ulos menossa.
"Minun täytyy pitää varani — että pääsisin huomaamatta", kuiskasi hän vastaukseksi. "Mokoma rakki, herättää kohta koko talon."
"Olav, Olav, älä jätä minua —" Ingunn nousi polvilleen sängyssä. Ja kun Olav juoksi takaisin käskien häntä olemaan hiljaa, tarttui Ingunn hänen kaulaansa ja pidätti häntä väkisin. Vaistomaisesti Olav käänsi päänsä syrjään irrottaessaan hänen kätensä kaulaltaan; hän veti vuodevaatteen Ingunnin yli ja peitti hänet sillä.
"Etkö sinä ymmärrä, että minun täytyy mennä", kuiskasi hän. "Asiat ovat hullusti jo muutenkin."
Silloin Ingunn purskahti rajuun itkuun — hän viskautui alas sänkyyn ja itki pakahtuakseen. Olav peitti hänet leukaa myöten, seisoi neuvottomana pimeässä ja pyysi kuiskaten, ettei hän itkisi niin. Viimein hän laskeutui polvilleen, kiersi kätensä Ingunnin kaulan alle — ja tytön itku hiljeni hiukan.
Koira ulvoi ja ulisi pihalla kuin villitty. Olav alkoi tyynnytellä tyttöä: "Älä itke, rakas Ingunn — älä itke niin —", mutta hänen kasvonsa olivat jäykät ja kovat jännityksestä.
— Tuollainen koiran ulvonta ennustaa kuolemaa tai onnettomuutta. Ja ollessaan tässä kyykkysillään maassa aamukylmässä, itkevä tyttö rintaansa vasten painettuna ja alkaessaan tulla yhä enemmän järkiinsä, hän vähitellen muisti asian toisensa jälkeen.
Hän ei ollut ajatellut tarkemmin, mikä hinta heiltä ehkä vaadittaisiin Mattias Haraldinpojan taloon tehdystä retkestä — eivätkä sitä olleet ajatelleet muutkaan, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja samapa tuo; Steinfinn ei ollut voinut tehdä toisin. — Mutta hän ei pitänyt tuosta kirotusta ulvonnasta, joka kuului alhaalta. Steinfinnin haavat eivät olleet aivan vaarattomat, sen hän tiesi, sillä hän oli pidellyt tämän käsivartta Arnvidin sitoessa sitä. Ja hän muisti Steinfinnin ilmeen — miltä hän kerran oli näyttänyt heidän purjehtiessaan takaisin päin — ja kerran heidän ratsastaessaan kotiin töyrästä ylös: Kolbeinin oli täytynyt mennä taluttamaan hevosta ja tukea samalla veljeään. Ja hän oli nähnyt tuon ilmeen taas viimeksi illalla Steinfinnin sanoessa hyvää yötä.
Nyt hänelle äkkiä selvisi, miten paljon hän piti kasvatusisästään. Hän oli pitänyt tämän olemassaoloa aivan kuin luonnollisena asiana — ollut kiintynyt häneen tavallaan, vaikka samalla oli kunnioittanut häntä heikonlaisesti koko kasvinaikansa, tietämättä siitä itse. Ja kun Steinfinn oli luonteeltaan saamaton, oikullinen, kevyt ja huoleton pohjaltaan, joten miestä kohdanneen surun ja häpeän taakka sopi huonosti tuon ajattelemattoman ritarin hartioille — oli kasvattipoika tuntenut sisimmässään pientä halveksuntaa luonnonlaatua kohtaan, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa. Mutta nyt, kun Steinfinn oli noussut ja näyttänyt mikä mies hän oli tarvittaessa, nyt kun Olav tunsi sydänjuuriaan myöten pitävänsä hänestä sittenkin — oli hän, Olav, tehnyt tämän. Häväissyt itsensä ja tuottanut Ingunnille häpeää. — Hänen otsaansa vihlaisi uudelleen jäätävä tunne, ja sydän hyppäsi kurkkuun ilkeästi hytkähtäen — entäpä, jos pahin onnettomuus oli jo tapahtunut. —
Hän painoi otsansa Ingunnin poveen — eikö tuo koirakaan osannut vaieta ulkona. Hän tunsi aivan kuin nyyhkytystä sisällään — se oli lapsuuden aikojen kaipausta, aikojen, jotka olivat auttamattomasti ohi. Hänen nuoruutensa ja yksinäisyytensä oli kauhea. — Sitten Olav kohosi pystyyn, seisoi suorana ja sulki suunsa tiukasti huokauksetta: hän oli saattanut asiansa semmoiseen kuntoon, että hänellä oli aikamiehen vastuu niskoillaan. Oli turhaa valittaa perästäpäin. Ja kaipa tuosta jotenkin selvittäisiin.
Vihdoinkin Olav kuuli jonkun tulevan ulos läksyttämään koiraa ja koettavan saada sitä käsiinsä. Mutta hänestä tuntui kuin Erp olisi karannut ylös hakaan. Ulkona oli nyt hiljaista.
Olav tarttui tyttöön hellän suojelevasti ja suuteli häntä otsalle hiusrajaan ennen kuin päästi hänet irti. Sitten hän otti miekkansa ja sysäsi hihnan oikean olkapään ympäri. Oli kuin hänen rohkeutensa olisi kasvanut heti, kun hän tunsi raudan kuvettaan vasten. Hän meni ovelle ja kurkisti solaan.
"Ketään ei ole pihalla nyt, — nyt minun täytyy pujahtaa ulos", hän sanoi.
Silloin Ingunn huusi vaikeroiden:
"Ei, ei, älä mene — minua pelottaa niin kauheasti jäädä tänne yksin."
Olav ymmärsi olevan turhaa tyynnytellä häntä puheilla.
"Nouse ylös sitten ja pukeudu", hän kuiskasi. "Jos meidät nähdään yhdessä ulkona, ei kukaan arvaa ajatella pahaa."
Hän lähti ulos, kävi istumaan aitan portaille ja odotti. Molemmat kädet miekan kahvalla ja leuka painettuna niitä vasten hän istui siinä katsellen läntisen taivaan ruskoa — se vaaleni sitä mukaa kuin idästä nouseva valo kirkastui ja vahveni. Maa oli kaikkialla harmaa kasteesta ja sateesta.
Hän muisti kaikki tämän kesän myöhäiset illat ja varhaiset huomenet, jotka hän oli viettänyt yhdessä Ingunnin kanssa — ja muisto niiden ilakoivasta pilanteosta kiusasi häntä nyt täyttäen hänet katkeralla pettymyksellä ja mielikarvaudella. Hän oli petturi — mutta hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi tullut petetyksi. He olivat juosseet leikkien kukkakummulla eivätkä olleet älynneet, että se päättyi rotkoon. Ja he olivat vierineet alas ennen kuin arvasivatkaan. Niin, niin, siinä he nyt makasivat; ei siinä auttanut itku eikä parku, koetti hän lohdutella itseään. —
Sitten kun he joutuisivat naimisiin, he pääsisivät takaisin arvoon ja kunniaan, ja sitten heiltä kai vähitellen unohtuisi tämä salainen häpeä, jollainen heidän kokemansa lankeemus kaikesta huolimatta oli. Hän oli iloinnut kovasti häistään — tuosta päivästä, jolloin kaikki asiat ja ihmiset olisivat todistamassa hänen ja Ingunnin kunniaa, jolloin heidät otettaisiin täysi-ikäisten pariin. Nyt tulisi häämaljoissa tuntumaan karvas maku — tunne siitä, etteivät he olleet tuon kunnian arvoisia.
Se, minkä hän oli tehnyt, laskettiin kuuluvaksi kaikkein kehnoimpiin tekoihin. Kylläpä saivat epaton vävykseen, oikean uskollisuuden sankarin, sanoisivat ihmiset, kun sellaista tulisi kuuluville. Sillä vene, hevonen ja morsian miehen tulee ostaa oikealla tavalla — ennenkuin hän on käyttänyt niitä — ellei aivan pakko vaadi.
Heidän asemassaan oleville ihmisille hän oli ajatellut kolmea kuukautta vähimmäksi odotusajaksi, minkä säädyllinen meno vaati, luettuna siitä päivästä, jolloin pesäero tehtäisiin tiettäväksi Frettasteinissä, siihen päivään, jolloin hän viettäisi häitä Hestvikenissä. — Mutta ehkäpä nyt, kun Steinfinnillä oli tämä tulipalo- ja murhajuttu edessään, ei näyttäisi aivan mahdottomalta kiirehtiä häiden pitoa — jotta Steinfinnillä kahden turvattoman alaikäisen lapsen sijasta olisi varakas vävy, jolta hänellä oli oikeus vaatia apua sakkojen ja sen sellaisten suorittamisessa.
Kun nyt siis Ingunn tuli ulos hänen luokseen ja kuiskasi uskaltamatta katsoa häneen: "Jos isäni tietäisi tämän, niin hän varmasti tappaisi meidät", naurahti Olav ja sanoi hänen käteensä tarttuen:
"Silloin hän olisi paljon tyhmempi kuin mitä hän on. Hänen asiansa ovat tarpeeksi sotkuiset ilmankin, Ingunn — ja hänellä voi olla enemmän apua elävästä vävystä kuin kuolleesta. — Mutta ymmärräthän, että olisi suuri onnettomuus", hän jatkoi alakuloisesti, "jos hän — tai kukaan — saisi tietää tästä."
Oli juuri auringonnousun aika, kylmää ja märkää joka paikassa. Niinpä Olav ja Ingunn istuutuivat aitan portaille, missä he kyyhöttivät idästä nousevan kirkkaankeltaisen valon kohotessa yhä korkeammalle ja lintujen visertäessä yhä äänekkäämmin — niiden tämänvuotinen laulu oli jo melkein päättynyt.
"Nyt se on siinä taas!" sanoi Olav kohoten paikaltaan. Koira oli tullut uudestaan pihamaalle, asettunut istumaan isonparven eteen ja ulvoi siinä. He juoksivat alas, ja Olav kutsui ja maanitteli Erpiä. Sen oli aina ollut tapana totella häntä, mutta nyt se ei mitenkään antautunut kiinni.
Arnvid Finninpoika tuli ulos tuvasta huutaen sitä, mutta hänkään ei saanut sitä kiinni. Aina kun jompikumpi heistä pääsi lähelle, se luikahti käsistä, juoksi kappaleen matkaa ja alkoi taas ulvoa.
"Ettekö te kaksi ole olleetkaan nukkumassa?" kysyi Arnvid kesken kaiken nuorilta, katsoen toisesta toiseen.
Ingunn lehahti tulipunaiseksi ja kääntyi kiireesti toisaanne. Olav vastasi:
"Emme, — me istuimme parvessa puhelemassa ja sitten me nukuimme paikallemme emmekä heränneet ennen kuin tämä koira herätti meidät."
Nyt ilmestyi ulos enemmänkin väkeä, sekä miehiä että naisia, ihmettelemään koiraa. Viimeksi tuli Kolbeinkin.
Ylhäällä isonparven solassa näkyi vilahdukselta Steinfinn Torenpojan pää — mutta hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, ettei niitä ollut tuntea entisiksi. Hän huusi jotakin — sitten hän katosi, näytti kaatuvan takaperin.
Kolbein riensi aittaa kohti, mutta sen ovi oli lukossa. Arnvid juoksi perästä, ja toiset auttoivat Kolbeinin Arnvidin hartioille; sieltä hän heilautti itsensä solaan. Heti tämän jälkeen hän kumartui kaiteen yli kasvot vääristyneinä ja äänsi:
"Hänestä on juossut verta — kuin tapetusta tammasta — tänne joku teistä. Ei tyttäriä —", lisäsi hän täristen kuin horkassa.
Heti tämän jälkeen hän aukaisi aitan oven sisältäpäin. Arnvid ja pari talon miestä meni sisään. Tora ja palvelusneidot lähtivät mäkeä alas hakemaan vettä ja viiniä, pellavakääreitä ja voidetta.
Arnvid Finninpoika ilmestyi ovelle — ja koko se kauhu purkautui ähkäykseksi, kun he näkivät hänet. Arnvid kulki kuin unessa — sitten hän keksi Olav Auduninpojan ja viittasi tätä luokseen.
"Ingebjørg —". Hänen leukansa tutisi, niin että hampaat kalisivat.
"Ingebjørg on kuollut. Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja!
"Vie Ingunn — ja Tora ja pojat — tupaan. Kolbein tahtoo, että minä sanoisin sen heille."
Hän kääntyi ja meni edeltä mäkeä alas.
"Entä Steinfinn —?" kysyi Olav nopeasti ja kiihtyneenä. "Jumalan nimessä — eihän hän vain — eihän hän ole tappanut vaimoaan?"
"En minä tiedä —". Arnvid näytti olevan kaatumaisillaan. "Hän makasi kuolleena sängyssä. Steinfinnin haava on auennut — verta on vuotanut virtanaan. En tiedä muuta —."
Olav kääntyi kiireesti Ingunnin puoleen, joka tuli häntä kohti — ojensi kätensä aivan kuin pysähdyttääkseen hänet ja toisti Arnvidin sanat:
"Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja, Ingunn — nyt sinun täytyy koettaa — koettaa turvautua minuun, rakkaani!"
Hän tarttui Ingunnia käsivarteen ja talutti häntä eteenpäin — tämä oli alkanut itkeä hiljaa ja sydäntäsärkevästi, aivan kuin lapsi, joka ei uskalla jättäytyä pelon valtaan.
Päivemmällä Olav istui neitojen kanssa tuvassa. Arnvid kertoi kaiken, mitä Steinfinn oli kyennyt sanomaan vaimonsa kuolemasta. Olav oli istunut julkisesti käsi Ingunnin ympärillä — hän ei tajunnut tekevänsä niin.
Steinfinn ei tiennyt itsekään paljoa. Ennen kuin he olivat paneutuneet levolle oli Ingebjørg hoitanut hänen käsivarttaan. Itse hän oli nukkunut levottomasti ja hourinut yöllä, mutta tuntui muistavan vaimonsa nousseen vuoteesta pari kertaa; tämä oli tuonut hänelle juotavaa —. Sitten hän oli herännyt koiran ulvontaan ja — silloin Ingebjørg makasi kuolleena seinän puolella.
Ingebjørgia oli joskus viime vuosina vaivannut pyörrytys. Ehkä saavutettu hyvitys oli käynyt liiaksi hänen voimilleen, arveli Arnvid. Ingunn painoi itkien päänsä Olavin syliin, ja tämä silitti hänen selkäänsä. Ensi hädässä oli hän — ja varmasti myös toiset — ajatellut paljon pahempaa. Vaikka Jumala tiesi, miksi Steinfinn olisi toivonut vaimonsa kuolemaa. Arnvidin puhe ainakin oli päästänyt heidät siitä jähmettävästä pelosta. Muuan ajatus pyrki nyt väkisin Olavin mieleen: hän koetti karkottaa sen, se oli häpeällistä, mutta —. Steinfinn oli sanonut, että hän luuli pian saavansa seurata vaimoaan. Jos kävisi niin, ei hän eikä Ingebjørg milloinkaan saisi tietää hänen pettäneen heitä. Olav ei mahtanut sille mitään, että hän tunsi jännityksen lauenneen; häntä raukaisi omituisesti, mutta tuntui turvallisemmalta —.
Silmänräpäyksen ajan oli Olavista tuntunut kuin hän menehtyisi. Kohta sen jälkeen kun Ingebjørg oli kannettu ulos, hän oli tavannut naisia, jotka tulivat parvesta. Palvelusväen tapaan he seisahtuivat näyttämään hänelle verisiä vaatteita, jotka he olivat kantaneet ulos päivitellen ja ääneensä vaikeroiden. Eräs oli lakaissut kukat lattialta nahkataljaan — angervot olivat aivan veressä, ja päällimmäisenä olivat Arnvidin leikkaamat pellavakaistaleet, jotka tämä oli ottanut omasta ja Olavin paidoista sitoessaan Steinfinnin käsivartta — ne olivat kiiltävän punaiset ja vertavaluvat. Hänen tahtomattaan kerääntyi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut toissayön jälkeen, jolloin he olivat seisoneet kedolla palavan kartanon edessä, yhdeksi näyksi. Hän ei jaksanut kantaa tätä kaikkea, kasvatusvanhempien onnettomuutta ja omaa syntiään heitä kohtaan. — Hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut oman sisarensa. Koko hänen poikuutensa maailma romahti maahan —.
Hänen ajatuksensa ei jaksanut sulattaa tätä kaikkea — ja jälleen häntä huimasi. Ja kun Steinfinnin lapset turvautuivat häneen, nyt kun ei kukaan muu talon väestä joutanut huolehtimaan heistä, hän löysi jonkinlaista lohtua siitä, että sai hoivata näitä kuin vanhempi veli.
Tora itki paljon ja puhui paljon. Hän oli aina ollut ymmärtäväisin ja ajattelevaisin näistä sisaruksista. Hän kertoi Olaville kuinka raskaalta hänestä tuntui, etteivät vanhemmat olleet saaneet nauttia yhteistä onnea pitkien, syyttömästi kärsittyjen surun ja häpeän vuosien jälkeen. Olav huomautti, että olisi ollut paljon pahempaa, jos Ingebjørg olisi kuollut ennen kuin Steinfinn oli suorittanut kostonsa. Tähän Tora arveli, että hyvitys saattoi käydä kalliiksi muutenkin. Hän oli myös huolissaan äitinsä sielun tilasta ja omasta sekä sisarustensa parhaasta, jos Kolbein saisi jatkuvasti hoitaa heidän asioitaan. Hän ei luottanut varsin paljon setänsä älyyn.
Olav tuumi tähän, että Kolbein oli osoittanut uskollista sukulaismieltä ainakin Steinfinniä kohtaan; Mattiasta ei oltu tapettu syyttä, ja tulipalo oli vahinkoteko. Ingebjørg oli myös elänyt hurskaasti ja kristillisesti viime vuosina; täytyihän jokaisen huomata se. Hän oli saanut kauniit hautajaiset. Kukaan ei ilmoittanut lapsille, mitä toiset ihmiset tuumivat: että jos Torfinn-piispa olisi ollut kotona, olisi ollut epätietoista, olisiko hänet saatettu multaan niin suurella kunnialla, ennen kuin oli käynyt selville, oliko vainaja ollut mukana murhaneuvotteluissa vai ei.
Lohtusanansa Olav oli saanut parhaasta päästä Arnvid Finninpojalta. He olivat vuodetoverit, ja milloin Arnvid ei valvonut sairaan sukulaisensa luona, makasivat nämä nuoret miehet yhdessä puhellen myöhään yöhön.
Olavia, kuten muutakin talon väkeä lohdutti se, että Steinfinn kantoi kohtalonsa niin kauniisti ja miehekkäästi. Hän oli menettänyt paljon verta, mutta hänen haavansa eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että niiden olisi luullut tuottavan kuoleman suurelle, väkevälle miehelle. Mutta Steinfinn sanoi tietävänsä, että hänen täytyi kuolla, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Ja se oli Olavin mielestä tavallaan kaiken sen sopivin loppu, mitä täällä Frettasteinissä oli tapahtunut. Olisi ollut vielä kummallisempaa, jos Steinfinn ja Ingebjørg nyt olisivat alkaneet elää uudestaan entistä huoletonta elämää — kaiken sen jälkeen mitä he olivat kokeneet.
— Eivätkä he olleet saaneet tietää siitä uudesta häpeästä, joka oli kohdannut heidän tytärtään. Siitä tilinteosta hän vapautuisi —.
Lopulta häntä kiusasi eniten huoli Ingunnista. Se oli alituinen piina ja kiusa — Ingunnin suru oli aivan sanaton ja hiljainen. Hän istui haudanhiljaisena vieressä, kun Olav ja Tora puhuivat. Silloin tällöin hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä, huulet alkoivat väristä hiljaa ja suruisasti — itku puhkesi esiin, mutta hän ei äännähtänyt — se oli niin yksinäistä ja kaukaista epätoivoa, ettei sitä sietänyt katsoa. Miks'ei Ingunn voinut surra ja puhua ja hakea lohdutusta toisilta, kuten hekin? Toisinaan hän tunsi tämän katsovan häntä, mutta kääntäessään päänsä sinnepäin hän näki tytön silmissä aran, avuttoman katseen — joka heti kääntyi muuanne. Hänen korvissaan soi lakkaamatta muuan noista uusista tanssilauluista, joita hän oli kuullut kirkolla viime talvena — hän ei tahtonut ajatella sitä, mutta — se kuului: "vai suretko mennyttä kunniaas' —".
Hän oli usein vähällä suuttua Ingunnille siitä, ettei tämä suonut hänen unohtaa kokonaan tuota mustaa, yöllistä tunnetta, joka oli käynyt häntä kurkkuun, vaikka hän nyt suri ja katui syntiinlankeemustaan.
Mutta hän piti varansa nyt, koetti olla häntä kohtaan kuin hyvä veli. Hän oli karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa tuon aamun jälkeen. Ja hän tunsi itsensä varmemmaksi ja hänellä oli parempi omatunto, sillä hän oli saanut Toran suostuttamaan Ingunnin makaamaan jälleen sisarensa kanssa pirtissä.
Toran huostassa hän arveli Ingunnin olevan paremmin turvattuna häneltä itseltäänkin.