VI
Eräänä iltana Olav tuli ratsastaen metsän läpi mäkeä alas — hän oli käynyt asialla Grimin karjatuvalla. Iltarusko oli vaipumassa kuusenlatvojen taa hänen tullessaan sille kohdalle, missä polku kulkee lammen ruoikonpuoleista rantaa hiukan pohjoiseen kartanosta. Metsä kohosi jyrkkänä tuon pienen ruskean tunturijärven partaalta, joten siellä tuli aikaisin pimeä. Silloin hän näki Ingunnin istuvan kanervikossa aivan polun vieressä.
Hän pysähdytti hevosensa ehtiessään hänen kohdalleen.
"Istutko sinä siinä?" kysyi hän ihmetellen. Täällähän kuului olevan vaarallista liikkua auringonlaskun jälkeen.
Ingunn oli ruman näköinen — hän oli syönyt mustikoita. Hänen suunsa ja kätensä olivat aivan siniset, ja sitten hän oli itkenyt kasvonsa pöhölle ja kuivannut silmiään mustikkaisilla käsillään.
"Onko Steinfinn huonompi?" kysyi Olav vakavasti.
Ingunn kumartui alas alkaen itkeä yhä äänekkäämmin.
"Ei suinkaan hän ole kuollut?" kysyi poika entiseen tapaan.
Ingunn sai sanotuksi itkunsa lomasta, että isä oli tänään parempi.
Olav pidätti Elgsblakkenia, joka tahtoi jatkaa matkaa. Hän oli lakannut ihmettelemästä Ingunnin alituisia itkunpuuskia, mutta ne suututtivat häntä vähän. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt kuten Tora — Toran suru äidin kuoleman johdosta oli tyyntynyt, hän säästi kyyneleitään — niitä tarvittiin ehkä piankin.
"Mikä nyt sitten on hätänä?" kysyi hän vähän kärsimättömästi, "mitä sinä tahdot minusta?"
Ingunn nosti ylös tuhruiset, itkettyneet kasvonsa. Kun ei Olav näkynyt aikovan astua hevosen selästä, hän peitti silmänsä ja alkoi itkeä uudelleen.
"Mikä sinun on?" kysyi poika kuten äsken; mutta toinen ei vastannut.
Silloin Olav laskeutui maahan ja meni hänen luokseen.
"Mikä on hätänä?" kysyi hän peloissaan ja veti Ingunnin kädet silmiltä.
Hän ei saanut vastausta pitkään aikaan. Ja hän kysyi yhä uudelleen:
"Mitä tämä merkitsee — miksi sinä itket?"
"Kuinka minä en itkisi", nyyhkytti toinen aivan murtuneena, "kun et sinä tahdo puhua minulle enää sanaakaan."
"Miksi minä en puhuisi sinulle?" kysyi Olav kummissaan.
"En minä ole tehnyt muuta syntiä kuin minkä sinä tahdoit", vastasi toinen. "Minä pyysin sinua menemään, mutta sinä et tahtonut päästää minua irti. Etkä sinä sen koommin ole katsonut minun ansaitsevan ainoatakaan sanaa —. Pian minä olen ehkä isätön ja äiditön, mutta sinä olet kova kuin kivi ja rauta, käännät minulle selkäsi etkä tahdo edes katsoa minuun — vaikka me olemme kasvaneet yhdessä kuin veli ja sisar. Ja sen sinä teet vain siksi, että minä pidin sinusta niin paljon, että unohdin arvon ja kunnian sen yhden ainoan kerran —."
"No en minä ole kuullut mokomaa! — Sinä olet tainnut kadottaa sen vähänkin järjen, mikä sinulle on annettu —."
"Niin, kun sinä työnnät minut luotasi tällä lailla! Mutta et tiedä", huusi hän aivan suunniltaan. "Et tiedä, Olav, vaikka minä jo kantaisin sinun lastasi!"
"Hys, älä huuda niin", Olav varoitti. "Et suinkaan sinäkään voi tietää sitä näin pian", sanoi hän lyhyeen. "Minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — enkö minä ole puhunut sinulle — minusta tuntuu kuin minä en olisi tehnytkään muuta kuin puhunut, moneen viikkoon; mutta minä en ole saanut sanaakaan vastaukseksi, sinä vain itket ja itket."
"Sinä puhuit minulle silloin, kun sinun oli pakko puhua", sinkautti toinen nyyhkytysten välistä, "kun Tora ja muut olivat saapuvilla. Mutta minua sinä kartat aivan kuin ruttoa — et kertaakaan ole tullut luokseni, että me olisimme saaneet puhua kahden. Minun täytyy itkeä — kun ajattelen kesää — joka ilta sinä tulit minun luokseni aittaan —."
Olav oli tullut hyvin punaiseksi.
"Se ei olisi minusta viisasta nyt", sanoi hän lyhyeen. Sitten hän sylkäisi viittansa kulmaan ja ryhtyi hankaamaan Ingunnin kasvoja — se ei auttanut paljoa. "Minä ajattelin sinun parastasi", kuiskasi hän.
Ingunn katsoi häneen kysyvästi, peräti suruisena. Silloin Olav veti hänet luokseen: "Minähän tahdon vain sinun parastasi, Ingunn."
Äkkiä molemmat hätkähtivät. Joku oli liikkunut kivikossa lammen toisella puolen. Ei näkynyt ristin sielua, mutta yksinäinen koivu, joka kasvoi vieremän keskellä, heilui, aivan kuin joku vastikään olisi pidellyt kiinni sen rungosta. Oli vielä valoisaa, mutta metsä pimitti lammen rannat; vedestä ja itäpäässä olevasta suosta alkoi kohota huurua.
Olav meni hevosensa luo.
"Mennään pois täältä", sanoi hän hiljaa. "Sinä saat istua minun takanani satulassa."
"Etkö sinä voi tulla minun luokseni aittaan, jotta saamme puhella?" pyysi Ingunn rukoilevasti Olavin tarttuessaan ohjaksiin. "Tule illallisen jälkeen!"
"Tietysti minä tulen, jos sinä tahdot", vastasi Olav hetken kuluttua.
Ingunn piteli kiinni Olavin vyötäisistä heidän ratsastaessaan alas taloa kohti. Olav tunsi mielensä jollain merkillisellä tavalla keventyneeksi. Tosin hän ymmärsi voivansa nyt luopua aikaisemmasta päätöksestään karttaa ensimmäistä kiusauksen tilaisuutta — koska Ingunn tahtoi toisin. Mutta häntä nöyryytti myös se, että tämä hylkäsi uhrin, jonka hän oli aikonut kantaa hänen eteensä.
Mutta se, mitä Ingunn oli sanonut, että hän muka oli pyytänyt Olavia menemään ja ettei tämä ollut päästänyt häntä irti — se ei ollut totta, muisti hän äkkiä. Hän karkotti kuitenkin tuon ajatuksen kuin uskottomuuden koska kerran Ingunn oli sanonut niin. Eihän hän itse ollut silloin niin selvä, että olisi voinut vannoa muistavansa oikein.
Seuraavana iltana Olav meni siihen aittaan, missä Steinfinn makasi. Arnvid aukaisi luukun ja päästi hänet parvelle. Arnvid istui yksin sairaan luona.
Sisällä oli pimeätä, sillä Steinfinniä oli alkanut palella, eikä hän sietänyt antaa solaan vievän oven olla auki. Muutama auringonsäde tunkeutui sisään hirsien välistä, halkaisi pölyisen pimeyden ja heitti kultaisia valoviiruja katosta riippuviin taljoihin. Parvessa oli raskas, ummehtunut ilma.
Olav meni sängyn luo tervehtimään kasvatusisäänsä — hän ei ollut nähnyt tätä moneen päivään, hänen ei tehnyt mieli tänne ylös. Mutta Steinfinn nukkui valitellen hiljaa unessa. Olav ei voinut nähdä hänen kasvojaan seinän pimennossa.
"Hänen tilassaan ei ole tullut käännettä pahempaan eikä parempaan", sanoi Arnvid. — "Jos tahdot jäädä tänne hetkiseksi, niin minä käyn pitkäkseni vähäksi aikaa?"
Tähän sanoi Olav suostuvansa mielellään, ja Arnvid viskasi joitakin vaatekappaleita lattialle ja kävi pitkäkseen. Silloin Olav sanoi:
"Minun ei ole helppo, Arnvid — on paha vaivata Steinfinniä, kun hän on niin sairas — mutta minusta tuntuu että Ingunnin ja minun täytyy saada tietää hänen tahtonsa meidän naimisiinmenostamme ennen kuin hän kuolee."
Arnvid oli vaiti.
"Minä tiedän kyllä, että aika on sopimaton", sanoi Olav kiihkeästi. "Mutta kun meitä kaikkia nyt odottavat suuret tapaukset, on minusta hyvä saada selväksi se, mikä voidaan selvittää. En myöskään tiedä, tietävätkö muut kuin Steinfinn siitä, mitä hän ja isäni ovat päättäneet meidän rahoihimme nähden."
Kun ei Arnvid vieläkään vastannut, sanoi Olav:
"Minulle on hyvin tärkeätä, että saan ottaa Ingunnin vastaan hänen oman isänsä kädestä."
"Minä ymmärrän sen", sanoi Arnvid.
Vähän tämän jälkeen Olav kuuli hänen nukkuneen.
Pienet auringonnuolet katosivat. Olav istui yksin hereillä pimeässä tuntien levottomuuden kalvavan itseään aivan kuin kipu sydänalassa.
Hänen täytyi saada selvitetyksi se, mikä oli joutunut sotkuksiin. Hän oli nyt oppinut tietämään hyvien aikeiden mitättömyyden — oli turha kääntyä takaisin väärältä tieltä, jolle hän ja Ingunn olivat joutuneet. Ja hän tunsi sielunsa käyneen karkeammaksi ja töykeämmäksi tuosta uudesta tiedosta. Mutta sitä hän ei tahtonut, että hän olisi joutunut seisomaan Steinfinnin paarien ääressä hänen salavävynään. Salainen häpeä on raskas taakka, sen hän nyt tiesi.
Ennen kuin Steinfinn kuolee, täytyy hänen antaa minulle Ingunn. Minä ymmärrän sen, oli Arnvid sanonut —. Olav tunsi koko ruumistaan polttavan: mitä Arnvid ymmärsi? Palatessaan tupaan makuukomeroonsa päivän noustessa ei hän ollut varma siitä, oliko Arnvid nukkunut vai ollut ainoastaan nukkuvinaan —.
Hän hypähti paikaltaan, kun lattialuukkua kohotettiin. Naiset toivat valoa ja ruokaa sairaalle. Epäselvästi, aivan kuin varjoina, muisti Olav äskeisessä unenhorteessa näkemänsä kuvat: miten hän oli kulkenut Ingunnin kanssa ruohikkorantaa; he olivat astuneet puron laitaa, joka virtasi lammesta — sitten hän oli tämän luona aitassa. Muisto kuumista hyväilystä sekoittui jollakin tapaa louhikkoiseen kalliorotkoon. Hän piti muka Ingunnia sylissään, mutta samalla hänestä tuntui kuin hän olisi nostanut tämän suurien tuulenkaatopuiden yli. Viimeksi hän oli nähnyt unta, että he astuivat rotkossa kulkevaa polkua ja tulivat sen suulle, mistä näkyi laakso ja syvällä laaksossa oleva järvi.
— Se tiesi kai sitä, että hän ja Ingunn pian joutuisivat lähtemään yhdessä seudulta pois, koki hän uskoa.
Steinfinn pyysi, että hänen annettaisiin olla, kun naiset herättivät hänet hoitaakseen haavaa: eihän siitä ollut mitään hyötyä ja hän tahtoi olla rauhassa. Dalla ei ollut kuulevinaan — hän nosti raskaan miehenruumiin ylös ja silitti hänen alustaansa aivan kuin tämä olisi ollut kapalolapsi. Hän pyysi Olavia näyttämään valoa — Arnvid nukkui sikeästi, kuolemanväsyneenä.
Steinfinnin kasvot olivat miltei tuntemattomiksi muuttuneet, monta viikkoa ajamattomana ollut punaruskea parta oli levinnyt poskiluihin asti. Hän käänsi päänsä seinään päin, mutta Olav näki kaulajänteen kiristyksestä hänen taistelevan ollakseen valittamatta Dallan irrottaessa kääreitä; ne olivat tarttuneet kiinni haavaan.
Salainen inho, jota Olav aina oli tuntenut nähdessään ärtyneitä haavoja ja tuntiessaan niistä nousevan löyhkän, valtasi hänet tukahduttavan voimakkaasti. Tuossa oli kuollutta lihaa; ei enää voinut tuntea haavaa iskuhaavaksi; siinä oli harmaita, sienettyneitä täpliä, joiden keskellä oli pahan näköisiä punaisia koloja, joista vuoti vähän verta.
Ingunn oli tullut hänen vierelleen; — kalpeana, suurin, pelokkain silmin hän tuijotti isäänsä. Olavin täytyi sysätä häntä; hän ei huomannut ojentaa Dallalle uutta käärettä, jota tämä odotti. Jälleen Olav tunsi surun ja häpeän piston sydämessään — kuinka he olivat saattaneet unohtaa sairaan, kärsivän isän niin tyyten. Mutta — muistaessaan pimeää parvea, jossa he olivat kahden kesken Ingunnin kanssa, hän aavisti hämärästi, miten vaikea oli olla sääliväinen ja uskollinen poissaolevaa kohtaan.
"Jää tänne", sanoi hän toisten naisten tehdessä lähtöä. "Tänä iltana me puhumme sinun isäsi kanssa", lisäsi hän selittäen. Hän näki toisen pelästyvän enemmän kuin tulevan iloiseksi eikä pitänyt siitä.
Steinnfinn makasi hiljaa, näännyksissä tuskien jälkeen. Olav käski
Ingunnin tuoda vähän ruokaa.
Tyttö oli haalinut kokoon kaikki herkut mitä löysi ja näytteli niitä hymyillen Olaville takaisin tultuaan. Olavin istuessa kulho polvien välissä syöden puhalsi tyttö kerran hänen niskaansa. Hän oli tulvillaan hellyyttä ja vallattomuutta. Jälleen Olavin sydäntä vihlaisi — tässä he istuivat sairaan isän silmien edessä — eikä hän osannut sanoa, miellyttikö tytön hyväily häntä vai ei.
Arnvid liikahti — Ingunn lennähti pystyyn Olavin polvelta ja alkoi liikutella ruokia. Silloin Steinfinn kysyi äkkiä sängystä:
"Kuka täällä on teidän kanssanne, Arnvid ja Ingunn?"
"Täällä on Olav, isä", vastasi tyttö.
Olavin sydän hypähti; hän meni sängyn ääreen ja sanoi:
"Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi, kasvatusisä, eräästä asiasta — siksi minä jäin tänne, kun olimme saaneet sinut kunnostetuksi."
"Olitko sinä täällä silloin — minä en nähnyt sinua." Steinfinn viittasi nuorukaista lähemmäksi. "Sinä voit istua tänne hetkiseksi puhelemaan, kasvattipoikani. Sinä olet joutunut sotkeutumaan meidän vaikeuksiimme; meidän täytyy nyt puhua siitä, mitä sinun tulee tehdä sitten, kun minä kuolen. Sinun lienee paras lähteä Hestvikeniin hakemaan tukea omalta suvultasi."
"Niin, kasvatusisä. Sitä minä juuri olin aikonut kysyä sinulta. Olen ajatellut itsekin, että se olisi parasta — ja että minä saan Ingunnin sitä ennen. Siten teiltä sukulaisilta säästyy tuo pitkä matka, kun täällä nyt on edessä rauhattomat ajat."
Steinfinnin katse muuttui harhailevaksi, epävarmaksi.
"Asia on sillä lailla, Olav, että minä kyllä muistan, mistä Audunin ja minun välillä oli puhetta. Mutta kai sinä itsekin ymmärrät, poika — etten minä mahda sille mitään, että asiat kääntyivät toiselle tolalle kuin silloin luulin. Nyt tulevat Kolbein ja Ivar naittamaan minun tyttäreni —."
Arnvid tuli nyt vuoteen ääreen.
"Muistatko, sukulaiseni, — että minä olin mukana sinä kesänä käräjillä ja seisoin tuvassa, kun sinä ja Audun kihlasitte lapsenne?"
"Sinä olit pikkupoika", sanoi Steinfinn kiireesti, — "et ollut vielä todistuskelpoinen!"
"En", sanoi Arnvid. "Mutta kuule minua, Steinfinn. On sattunut ennenkin, hätätilassa, sodan uhatessa tai miehen varustautuessa pitkälle matkalle — että hän on antanut tyttärensä sille miehelle, jolle tämä todistajien läsnäollessa oli luvattu, ilman häidenpitoa, saattamalla vain tiedoksi luotettaville todistajille, mitä oli sovittu myötäjäisistä ja huomenlahjasta, sekä ilmoittamalla ja julistamalla avioliitto täysivoimaiseksi siitä päivästä alkaen."
Steinfinn käänsi päätään ja katsoi noita kolmea. Arnvid jatkoi innokkaasti:
"Veli Vegard tuli tänne tänään — ja tässä olen minä, sinun sisarenpoikasi, ja vanhat palvelijasi, jotka tuntevat sinun ja Audunin tekemän sopimuksen. Sinä voisit saattaa tiedoksi naimaliiton munkin ja minun ollessa päätodistajina. Ja nuoret voisivat asua pirtissä siihen asti, kunnes Olavin sopisi viedä Ingunn etelään. Veli Vegard voisi siunata naimamaljan ja vuoteen — ja laatia kirjat heidän pesävaroistaan —."
Steinfinn mietti hetkisen:
"Ei", sanoi hän lyhyeen ja tuntui äkkiä ylen väsyneeltä. "Minun tyttäreni ei saa astua aviovuoteeseen sulhasen kanssa hääkemuitta, kuten mökkiläisten lapset. Voisi syntyä rettelöitäkin perästäpäin siitä, olisiko häntä pidettävä laillisena aviovaimona. Minä en ymmärrä, miten sinä voit ajatella sellaista", kiihtyi hän äkkiä, "kun nämä kaksi lasta ovat kaiken lisäksi niin nuoriakin. Olavin osalle voi tulla ilmankin vaikeuksia, kun hän nyt joutuu tapaamaan sukunsa, jota hän ei tunne — ja minä vielä päälle päätteeksi lähettäisin hänet luotani sellainen taakka hartioilla, että hän saisi mukaansa lainsuojattoman miehen tyttären, joka luikkisi seudulta ilman että Olavin tahi minun sukulaiseni olisivat olleet läsnä naittajaisissa. Jos Olav olisi edes täysi-ikäinen, olisi asiaa voinut ajatella, mutta nyt minä tuskin luulen siitä syntyvän laillista avioliittoa, jos hän naisi oman päänsä mukaan ollessaan lasten kirjoissa."
"Eikö se riittäne, että minun isäni kihlasi minut neidolle", arveli
Olav. "Ja sinä olet ollut minun holhoojani siitä pitäen."
"Sinä et tiedä mitä puhut. Sinä kerjäsit itsellesi luvan saada lähteä mukaamme, mutta jos Mattiaksen riitamiehet kääntyvät sinua vastaan sen asian tähden, ei se ole heille suureksikaan hyödyksi, kun omaisesi voivat vastata sinun olleen alaikäisenä poikana minun palveluksessani. Mutta jos olet nainut mies, täysivaltainen ja vävyni, on asia toinen. Ja minä olen velkaa Audunille, ystäväiseni, sen, etten salli sinun tehdä sellaista järjettömyyttä — kun itse ehkä pian joudun tapaamaan hänet."
"Kuule minua, Steinfinn — minä olen kuitenkin liian vanha tottelemaan muita sitten, kun sinä olet kuollut — omaisiani, joista en ole kuullut ja joita en ole nähnyt tätä ennen. Tahdon mieluummin naida, tulla omaksi herrakseni ja antautua vaaraan."
"Sinä puhut kuin lapsi", sanoi Steinfinn kärsimättömästi. "Asia on päätetty. Mutta jätä minut nyt rauhaan — en jaksa enempää tänä iltana."
Ennen kuin Arnvid ja Olav paneutuivat levolle, esitti ensin mainittu asian veli Vegardille. Mutta munkki ei suostunut millään muotoa puhumaan asiasta Steinfinnille ja koettamaan kääntää hänen mieltään toiseksi. Hän väitti Steinfinnin tehneen oikean ja viisaan päätöksen — eikä hänellä pappina ollut oikeutta olla mukana häissä, jotka pantiin toimeen ilman edellä käypää kolmea kuulutusta kolmena messupyhänä pitäjän kirkossa. Tässä oli epäilyttävää sekin, saattaisiko Olav itse solmia naimakauppaa, niin että siitä syntyisi laillinen avioliitto, alaikäinen kun oli. Ei hän muutenkaan pitänyt siitä, että ihmiset viettivät häitä ilman vihkiäismessuja. Hän ei suostunut mitenkään kirjoittamaan sopimuskirjoja ja sen sellaisia, vaan oli lähtevä pois koko Frettasteinistä, jos siellä tehtäisiin moinen epävarma kauppa.
Steinfinnin tila paheni seuraavina päivinä, eikä Olav voinut ottaa uudelleen puheeksi naimistaan niinä kertoina, jolloin hän oli ylhäällä kasvatusisänsä luona. Arnvid ei myöskään palannut asiaan.
Mutta sitten tuli Ivar Torenpoika, Steinfinnin oikea veli, sekä Kolbein molempine poikineen Frettasteiniin; he olivat saaneet tiedon sairaan lopun lähestymisestä. Seuraavana päivänä näiden miesten tultua taloon pyysi Olav Arnvidia mukaan ulos, jotta he saisivat puhua kahden kesken.
Hän ei ollut uskaltanut puhua Arnvidille aikaisemmin — hän oli pelännyt, mitä tämä tulisi sanomaan. Ja hän oli ollut monena yönä viime viikon aikana Ingunnin luona parvella. Tämä oli myös pettynyt ja suruissaan siitä, että isä niin odottamatta oli asettunut vastustamaan heidän yhteen menoaan. Mutta sen enempää hän ei ajatellut, kuin että se mahdollisesti tulisi siirtämään heidän Hestvikenissä vietettäviä häitänsä hiukan tuonnemmaksi. Hän suri syvästi isänsä sairautta sekä äitinsä kuolemaa ja hakeutui kaikkine suruineen Olavin huomaan; oli aivan kuin hän olisi hukkunut suruunsa, ellei hän saanut kätkeytyä Olavin syleilyyn. Ja Olav heitti vähä vähältä kaikki estelyajatukset, antoi vetää itsensä yhä syvemmälle lemmenhurmaan — Ingunn olikin hyvin herttainen. Mutta huolet ja tunnonvaivat kalvoivat hän alituisesti. Kun Ingunn oli nukkunut, painautuneena tiukasti hänen rintaansa vasten, hän makasi kärsien: sekin tuntui raskaalta, että Ingunn oli niin luottavainen rakkaudessaan, ei näyttänyt tuntevan vähääkään katumusta tai pelkoa. Hiipiessään aamupuoleen hänen luotaan Olav oli väsynyt ja masentunut.
Hän pelkäsi käyvän siten, että Ingunn tulisi onnettomaksi. Mutta hän ei saanut sanotuksi sitä tytölle itselleen. Vielä vähemmin hän saattoi sanoa tälle, että hän pelkäsi paljon pahempia selkkauksia. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että voitaisiin epäillä kihlauksen pätevyyttä. Mutta nyt hän äkkiä näki koko asemansa Steinfinnin talossa aivan uudessa valossa. Häntä ei oltu koskaan kohdeltu toisin kuin Steinfinnin omia lapsia — mutta vaikkakin vanhemmat viime vuosina olivat huolehtineet heistä niin vähän, kummastutti häntä kuitenkin, etteivät nämä olleet kertaakaan maininneet mitään hänen ja Ingunnin naimisesta tai ettei Steinfinn ollut koettanut ottaa selkoa siitä, miten tyttären sulhasen omaisuutta hoidettiin. Ettei Kolbein milloinkaan ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ei kenties ollut niin ihmeellistä — Kolbein oli korskea ja tyly useimpia kohtaan. Hölmöjen Kolbeininpoikien kanssa hän ei ollut sopinut milloinkaan yhteen, — mutta hän ei ollut ymmärtänyt sen johtuvan muusta kuin siitä, että nämä katsoivat itsensä täysikasvuiseksi ja pitivät häntä pelkkänä lapsena. Mutta nyt tämä kaikki äkkiä näytti hänestä merkilliseltä — jos nämä kerran koko ajan olivat pitäneet häntä tulevana sukulaisenaan. Minun palveluksessani, oli Steinfinn sanonut — mutta eihän hän ollut milloinkaan saanut palkkaa talosta, joten siihen ei voinut perustaa mitään, kun tuli puhe murha-asiasta, jota kasvatusisä oli ajatellut.
Olav johdatti Arnvidin vainioiden poikki pohjoiseen, metsää kohti. Sammaleisten vuorien kohdalla hän pysähtyi. Siitä he katsoivat alas taloihin, joiden alla oli jyrkästi suistuvia niittyjä ja ympärillä metsiä.
"Istutaan tähän", sanoi Olav. "Tässä meidän ei tarvitse pelätä kenenkään korvia." — Mutta hän jäi itse seisomaan. Arnvid istui nuorukaista katsellen.
Olav seisoi siinä kulmakarvat rypyssä — hänen vaalea tukkansa oli kasvanut niin pitkäksi, että se ulottui melkein silmiin asti; se sai kasvot näyttämään vielä leveämmiltä ja lyhyemmiltä ja jurommilta kuin muuten. Kiinteä, väritön suu oli tiukasti kiinni — hän oli taistelunhaluisen ja nurjan näköinen ja näytti tulleen paljon vanhemmaksi viime viikkojen aikana. Kirkas, viaton lapsellisuus, joka oli kaunistanut häntä suuresti, koska hän muuten oli hyvin vakava — oli hävinnyt kuin kaste maasta. Hänen kiihtyneillä, kiusaantuneilla kasvoillaan näkyi nyt toisenlainen vakavuus. Eikä hänen kalpeutensa ja vaaleutensa ollut yhtä raikas kuin ennen — silmänalukset olivat mustat, ja hän oli väsyneen näköinen.
"Sinä et ole sanonut koskaan aikaisemmin, että olit läsnä silloin, kun minut ja Ingunn annettiin toisillemme", sanoi Olav.
"Minä olin vain neljäntoista vuoden vanha", vastasi Arnvid, "eikä minun saapuvilla oloni merkinnyt mitään."
"Ketä toisia siellä oli?"
"Isäni ja Manu-veljeni, Viking ja Magnhild Bergistä, Tore Bring Vikistä ja hänen vaimonsa — muita minä en tiedä. Tupa oli täynnä väkeä, mutta en muista siellä olleen muita tuttuja."
"Eikö isäni seurassa ollut ketään?" kysyi Olav.
"Ei, Audun Ingolfinpoika oli yksin."
Olav jäi miettimään. Sitten hän sanoi istuutuen maahan:
"Ei siis ole elossa muita todistajia kuin Magnhild ja Tore Vikistä. —
Mutta ehkä he tietävät neuvoa meille jonkun toisen todistajan."
"Eivätköhän he tietäne."
"Jos tahtovat —", sanoi Olav puoliääneen. "Entä sinä, Arnvid. Voi olla, että sinun todistuksesi on mitätön, koska kerran olit lapsi — mutta sano, mitä sinä ajattelet? Kihlattiinko meidät sinä iltana toisillemme?"
"Kyllä", sanoi Arnvid empimättä. "Sitä minä olen aina pitänyt varmana asiana. Etkö sinä muista, että sinun annettiin kihlata Ingunn sormuksella?"
Olav nyökkäsi.
"Steinfinnillä täytyy olla tuo sormus jossakin. — Luuletko, että tuntisit sen vielä? Se olisi varmaan hyvä todiste."
"Muistan sen hyvin. Se oli äitini sinettisormus, jossa oli hänen nimensä ja Jumalan äidin kuva vihreään kiveen piirrettynä. Isä oli luvannut sen minulle — muistan, etten olisi antanut sitä mielelläni Ingunnille." Hän naurahti.
He istuivat ääneti jonkin aikaa, sitten Olav kysyi hiljaa:
"Mitä sinä pidit vastauksesta, minkä Steinfinn antoi minulle puhuessani hänelle asiasta?"
"En tiedä mitä sanoisin", vastasi Arnvid.
"En tiedä", sanoi Olav hitaasti, "voinko varmasti uskoa Steinfinnin puhuneen Kolbeinille siten, että tämä tietää hänen ja isäni välillä solmitun selvän sopimuksen siitä, että minä saisin Ingunnin.
"Ei Kolbein yksin tule päättämään Steinfinnin lapsista", sanoi Arnvid.
Olav nytkäytti olkaansa pilkallisesti hymyillen.
"Kuten jo sanoin", lausui Arnvid, "olen aina katsonut sinä iltana solmitun kihlauksen täysin päteväksi."
"Eivätkö siis uudet naittajat voi rikkoa tuota sopimusta?"
"Eivät. Muistan kuulleeni sen siihen aikaan, jolloin kävin luostarin koulua. Kihlausta ei voida purkaa, jos sen ovat solmineet kummankin lapsen isät, elleivät lapset itse ilmoita seurakuntansa papille lailliseen ikään tultuaan — neljätoistavuotisina, luullakseni — että he tahtovat purkaa sopimuksen. Mutta silloin heidän tulee molempien tehdä vala siitä, että neito on koskematon."
Molemmat nuoret miehet olivat tulleet hehkuvan punaisiksi; he katsoivat kumpikin poispäin.
"Mutta entä, elleivät he voisi tehdä tuota valaa?" kysyi Olav viimein hyvin hiljaa.
Arnvid katsoi käsiinsä.
"Silloin se on consensus matrimonialis, niinkuin sitä latinaksi sanotaan — eli he ovat silloin jo teossa suostuneet vanhempiensa päätökseen, ja jos jompikumpi heistä sen perästä nai jonkun toisen, joko pakotettuna tai omasta tahdostaan, on se huoruutta."
Olav nyökkäsi.
"Mahtaisitkohan sinä voida auttaa minua", hän sanoi tuokion kuluttua, "ottamaan selvää siitä, minne Steinfinn on pannut tuon sormuksen."
Arnvid mutisi jotakin. Ja kohta tämän jälkeen he nousivat ja alkoivat kulkea rinnettä alas.
"Nyt tulee aikainen syksy", virkahti Olav. Koivuissa oli jo keltaisia lehtiä vihreiden joukossa, ja tähkät alkoivat vaaleta pellon korkeiden kasvien, ohdakkeen ja maitikan, seassa. Siintävä ilma oli täynnä valkoisia kuituja, jotka välkkyivät auringonpaisteessa; ne olivat raidan ja horsman siemeniä.
Ilta-aurinko paistoi Olavia kasvoihin — hän irvisteli vastaan, silmät välkkyen jäänsinisinä ja terävinä vaaleiden ripsien alla. Ylähuulessa oleva tiheä vaalea haiven välkkyi kullalle pojan maidonvalkeata ihoa vasten. Arnvid tunsi aivan kuin kivun tapaista sydänalassan sen vuoksi, että ystävä oli niin kaunis — eikä hän voinut olla vertaamatta omaa, mustaa, hirviömäistä, korkeaolkaista, lyhytkaulaista vartaloaan tuon toisen kauniiseen, voimakkaaseen nuoruuteen. Oli ymmärrettävää, että Ingunn piti ystävästään sillä tavoin kuin piti —.
Siitä, missä määrin he olivat oikeassa tai väärässä, saivat toiset langettaa tuomionsa. Hän tahtoi auttaa heitä kykynsä mukaan. Hän oli aina pitänyt Olavista — uskonut että hän oli uskollinen ja lujaluonteinen. Ja Ingunn oli niin vieno — varmaan hän siksi oli aina pitänyt niin paljon tuosta pikkutytöstä; oli aivan kuin hänet olisi voinut taittaa paljaalla kädellään.
Sinä iltana ilma oli niin raskas aitassa, että vihitty kynttilä, jota joka yö poltettiin kuolevan luona, tuskin jaksoi palaa. Se loisti heikosti ja himmeästi.
Steinfinn virui pitkänään lopen uuvuksissa. Kuume ei ollut erittäin korkea tänä yönä, mutta puheltuaan pitkään veljiensä kanssa illalla hän oli rasittunut. Kun hänen haavansa oli hoidettu, oli hän ollut niin vaivaantunut, että kyyneleet olivat vierineet hänen partaansa Dallan puristaessa kerran kovemmin saadakseen ulos visvan.
Vihdoin viimeinkin, keskellä yötä, Steinfinn näytti voivan nukkua rauhallisemmin. Mutta Arnvid ja Olav jäivät istumaan — kunnes huomasivat väsymyksen käyvän niin ylivoimaiseksi raskaassa ilmassa, että heidän oli vaikea pysyä valveilla.
"No niin —", kuiskasi Arnvid. "Tahdotko, että etsimme tuota sormusta?"
"Kai meidän täytyy." Koko Olavin olemus kuristui kokoon hänen tätä sanoessaan — ja otti se Arnvidinkin luonnolle —. Ääneti kuin varkaat he tarkastivat Steinfinnin vaatteet ja tyhjensivät hänen avaimensa rahamassista. Kaiken aikaa Olavin mielessä väikkyi ajatus, että se, joka kerran on astunut pois kunnian tasaiselta tieltä, joutuu helposti harhaan, jolloin hänen ehkä täytyy tehdä montakin syrjähyppyä. Mutta hän ei tiennyt mitään muuta keinoa —.
Mutta näin pahalta kuin hänestä nyt tuntui, kun hän oli polvillaan Steinfinnin vaatearkun ääressä Arnvidin kanssa, hänestä ei ollut kuitenkaan tuntunut milloinkaan. Tuon tuostakin he vilkaisivat sänkyyn päin. Tämä oli ruumiin ryöstöä.
Arnvid löysi rautakierteillä ympäröidyn arkkusen, missä Steinfinn säilytti kalleimpia korujaan. Heidän täytyi koettaa avainta toisensa jälkeen ennen kuin löysivät sellaisen, joka soveltui lukkoon.
Kyykkysillään istuen he kaivelivat solkia, ketjuja ja nappeja. "Se on tämä", sanoi Olav huokaisten syvään sanomattoman keventyneesti.
Nyt he katsoivat yhdessä sormusta valoa vasten. Se oli kultaa ja siinä oli iso vihreä kivi. Arnvid selitti kirjoituksen, joka kiersi Jumalan äidin ja lapsen kuvaa. Kuvassa nämä istuivat pienen katoksen alla, polvistuva nainen sivullaan; se kuului: Sigillum Ceciliae Beornis Filiae.
"Otatko sinä sen itsellesi?" kysyi Arnvid.
"En. Ei suinkaan sillä ole mitään arvoa — todistuskappaleena — ellei sitä löydetä Steinfinnin kätköistä hänen kuoltuaan?" arveli Olav.
Nyt he sulkivat arkun ja korjasivat jälkensä. Arnvid kysyi:
"Tahdotko nyt nukkua?"
"En, nuku sinä vain ensin. Ei minua väsytä."
Arnvid laskeutui penkille. Hetken kuluttua hän sanoi ai vain selvällä äänellä:
"Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tehdä tätä."
"Niin minäkin", vastasi Olav vavahtelevin äänin.
Ei se ollut mikään suuri synti — sitä se ei voinut olla, ajatteli hän. Mutta se oli niin rumaa. Ja samassa häntä pelotti aivan kuin hän olisi saanut pahan aavistuksen — koko edessä oleva elämä: oliko ihmisen pakko tehdä paljon sellaista, mikä hänestä oli yhtä inhottavan vastenmielistä kuin tämä —.
He valvoivat vuorotellen koitteeseen asti. Olav oli iloissaan joka kerran, kun hän sai tehdä jotakin kasvatusisänsä hyväksi — antaa hänelle juotavaa tai kohentaa sänkyvaatteita. Viimein, päivän jo valjettua, Steinfinn heräsi horteestaan ja kysyi:
"Oletteko te molemmat täällä vielä?" Hänen äänensä oli heikko, mutta selvä ja kirkas. "Tule tänne, Olav", hän pyysi.
Molemmat nuoret miehet menivät hänen luokseen. Steinfinn ojensi terveen kätensä Olaville ja sanoi:
"Etkö ole vihoissasi minulle, kun en tahtonut tehdä sinun mieliksesi tuona iltana, jolloin puhelimme yhdessä, koska olet valvonut minun luonani koko yön? Sinä olet aina ollut kuuliainen ja hyvä, Olav — Jumala olkoon armias sinulle. Niin totta kuin tarvitsen hänen armoaan sanon nyt sinulle, että jos olisin voinut tehdä tahtoni mukaan, olisin pitänyt Audunille antamani sanan. Jos olisin jäänyt eloon, olisin mielelläni ottanut sinut tyttäreni mieheksi."
Olav polvistui maahan ja suuteli kasvatusisänsä kättä. Hän ei voinut sanoa mitään — sisimmässään hän rukoili Steinfinniä sanomaan ne sanat, jotka vapahtaisivat hänet kaikista vaikeuksista. Mutta häpeä ja syyllisyys lukitsivat hänen suunsa.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän puhui Steinfinn Torenpojan kanssa. Hän ja Arnvid nukkuivat vielä iltapäivällä, kun Haftor Kolbeininpoika tuli herättämään heitä. Steinfinnin kuolinkamppailu oli alkanut, ja koko talonväki tuli ylös parvelle ollakseen hänen luonaan.