III
Olavin lähdettyä Ingunn ei voinut voittaa pientä pettymyksen tunnetta.
Tuntui kuin Olavin käynti olisi koskenut vähimmin häntä.
Hän tiesi kyllä itse, että oli hullua ajatella niin, Olav oli menetellyt viisaasti esiintyessään aivan kuin hän olisi luopunut vanhasta vaatimuksestaan häneen, siihen, että hän oli Olavin oma ja käytettävissä. Sitä eivät he kuitenkaan olisi koskaan saaneet ajetuksi läpi tässä talossa. Mutta Olav oli saavuttanut sen, että nyt sekä Ivar että Magnhild pitivät häntä Olavin laillisesti kihlattuna morsiamena.
Magnhild-rouva antoi hänelle lahjoja morsiusarkkuun — se oli ollut surullisen tyhjänä tähän asti; melkein uuden, majavannahkavuorilla varustetun vihreän samettivaipan, pöytäliinan ja sinikuvioisen käsiliinan, yhden pellavaisen ja yhden silkkisen paidan, täydelliset kehdon varusteet, kolme kuvakudoksista penkkityynyä, malmipadan, hopeahelaisen juomasarven ja suuren hopeakannun — kaikki nämä hän sai kahden seuraavan kuukauden kuluessa. Ja Magnhild sai Aasa Maununtyttären antamaan pojantyttärelle uudet sänkyvaatteet, mitkä hänellä oli aitassa, vällyineen ja peitteineen, patjoineen ja erilaisine lakanoineen. Meneekö Ingunn naimisiin? kysyi isoäiti kummastellen joka kerta, kun tytär sai kerjätyksi häneltä jotakin. Hän unohti sen joka päivä.
Ivar lupasi antaa hänelle satulan ja rahaa kuuden lehmän ostoon — olisi liian tukalaa kuljettaa elukoita ylämaasta Vikeniin. Ja hän pyysi Ingunnia käymään Galtestadissa, jossa hän voisi valita itselleen osan hänen vaimovainajansa puvuista: "Suon tämän sinulle ennemmin kuin Toralle — hän on tullut niin mahtavaksi saatuaan tuon Haakon mahtavan ja tultuaan hänen poikiensa kuningasäidiksi."
Hän meni niin pitkälle, että otti selon siitä, minne oli joutunut Olavin vaatearkku, joka myytiin Hamarissa, silloin kun poika julistettiin maanpakolaiseksi. Arkku oli vaaleaa niinipuuta, tavattoman hyvin tehty ja mitä kauneimmilla leikkauksilla somistettu. Ivar osti sen takaisin ja lähetti sen Ingunnille Bergiin.
Sukutappara oli ollut dominikaanien huostassa Hamarissa koko ajan. Veli Vegard kätki sen piiloon silloin, kun kuninkaan vouti otti huostaansa Olavin irtaimiston. Munkki sanoi, ettei se ollut suuri synti, sillä tuo tappara, joka oli kulkenut samassa suvussa toistasataa vuotta, ei saanut joutua vieraille niin kauan kuin Olav oli elossa. Kun Olav nyt tuli takaisi Hamariin, oli veli Vegard Rendalissa saarnaamassa talonpojille Paternosteria ja enkelin tervehdystä — hän oli valmistanut neljä erittäin hyvää saarnaa ja hän kierteli hiippakunnassa kesällä niitä esittämässä. Mutta Olav oli mennyt priorin luo ja hän oli suorittanut luostarin kirkossa julkisen kirkkosovituksen tapon johdosta. Sen jälkeen oli priori antanut hänelle tapparan takaisin. Mutta lähtiessään jälleen etelään Olav jätti sen munkkien säilytettäväksi.
Kolbein oli kovasti raivostunut, kun Ivar kääntyi hänen puoleensa ja halusi neuvotella sovinnosta Olavin puolesta. Hän ei tulisi koskaan vastaanottamaan korvausrahoja Einarin murhasta — Olav Auduninpojan tuli pysyä miehenä, joka ei voi sakoilla rikostaan sovittaa, ja Ingunn sai jäädä sellaiseksi kuin oli, perinnöttömäksi ja kunniattomaksi, jollei hän suostuisi sellaiseen avioon, minkä hänen sukulaisensa voisivat hankkia häväistylle naiselle — avioon palkkarengin tai pikkutilallisen kanssa.
Ivar vain nauroi velipuolelleen. Kolbein mahtoi olla hullu, kun ei käsittänyt aikaansa; jos kuningas antaisi Olaville maassaololuvan, niin saattoihan Kolbein kyllä kieltäytyä vastaanottamasta korvausrahoja — antaa hopean jäädä kirkonmäelle variksien ja maankiertäjien noukittavaksi; mutta Olav istuisi Hestvikenissä yhtä turvallisena silti. Ja mitä Olavin ja Ingunnin kihlaukseen tulee, oli typerää kieltää, että se oli vanhastaan päätetty asia. Sitä, että Olav oli ennättänyt ennen heitä, silloin kun he ajattelivat antaa morsiamen Haakon Gautinpojalle, piti Ivar nyt vain hyvänä sattumana: hänen mielestään oli vävy jo nuoruudestaan saakka osoittanut olevansa sellainen mies, joka ei halua luopua laillisesta oikeudestaan.
Haakon Gautinpoika oli parastaikaa riidassa vaimonsa sukulaisten kanssa eräästä perinnöstä, jota hän vaati Toran puolesta, mutta Ivar ei halunnut ylistää tätä vävyä siitä syystä; juuri saman asian vuoksi hän oli antanut Haakonille tuon hienon liikanimenkin. Haakon ja Tora pysyivät syrjässä tänä syksynä, Ivarin ja Magnhildin yrittäessä saada Ingunnin naimisasiaa järjestykseen.
Haftor Kolbeininpoika tuli Ivarin kanssa Bergiin neuvottelemaan asiasta. Haftor oli jäyhä ja kylmäluontoinen mies, mutta tavallaan oikeutta harrastava ja isäänsä paljon älykkäämpi. Hän tajusi täysin selvästi, että jos Olav Auduninpoika oli saanut mahtavia ystäviä asiaansa puoltamaan, oli hänen isänsä turha vaikeuttaa sovinnontekoa. Ainoa, mistä he voisivat jonkin verran hyötyä, oli vaatia korvausmaksut niin suuriksi kuin mahdollista.
Kaikki tämä piti Ingunnia jännityksessä. Hän piti jokaista lahjaa, minkä sai vastaanottaa, panttina siitä, että saisi pian takaisin Olavin, ja silloin Olav veisi hänet kotiin mukanaan. Hän kaipasi niin kovin Olavia — ja viimeksi täällä ollessaan oli Olav jutellut niin vähän hänen kanssaan. Hän tajusi, että Olavin oli nyt ennen kaikkea koetettava saada hänen sukulaisensa puolelleen, turvatuksi omistusoikeuden heidän kummankin tiloihin. Ja hän uskoi, että Olav saatuaan hänet tulisi pitämään hänestä niinkuin entisaikoina, vaikka hän ei ollutkaan enää niin yltiö ja kiihkeä kuin silloin. Olav oli varttuessaan muuttunut — vasta hänestä Ingunn havaitsi, miten monta vuotta oli kulunut siitä, kun he olivat olleet lapsia.
Haftor Kolbeininpoika toi uutisia Bergiin saapuessaan sinne seuraavana keväänä helluntain jälkeen ottamaan vastaan Einarin murhasta suoritettavan korvausmaksun toista osaa.
Puolet oli Olav antanut suorittaa keskipaaston aikaan Hamarissa — muuan Oslossa asuva saksalainen kauppias toi hopean, ja Ivar sopi kohtaamisesta hänen kanssaan; Haftor otti vastaan rahat isänsä puolesta. Osa määrästä olisi pitänyt maksaa nyt helluntain jälkeen, ja viimeinen erä piti Olavin itsensä tuoda asianomaisille kesäkäräjille, jotka pidettiin Hamarissa, joka vuosi Eidsiva-käräjäin päätyttyä. Sen jälkeen hän saisi vastaanottaa Ingunnin tämän sukulaisilta.
Mutta tällä kertaa ei ollut saapunutkaan mitään Olavin lähettiä; sitä vastoin saattoi Haftor kertoa merkillisiä uutisia jaarlista, Olavin herrasta. Kuningatar Ingebjørg Eirikintytär oli kuollut Bjørgvinissä kevään alussa, ja Alf-herra oli silloin alkanut pelätä, että hänen ylivaltansa Norjassa nyt päättyisi. Nuori Haakon-herttua oli vihannut äitinsä neuvonantajia täydestä sydämestään jo pikkupojasta saakka. Nyt hän toimitti jaarlille sanan, että tämä lähettäisi Osloon ne palkkasoturit, jotka hän oli hankkinut Englannista edellisenä kesänä — se oli tapahtunut Norjan kuninkaan nimessä, mutta Alf-herra oli pitänyt ne luonaan Borgissa suureksi vaivaksi ja kiusaksi ympäristön asukkaille. Alf-herra noudatti pyyntöä siten, että purjehti Osloon kokonainen laivasto mukanaan ja marssi kaupunkiin yli parinsadan miehen kera; itse hän meni seurueineen asumaan kuninkaankartanoon herttuan sotapäällikön Hallkel Krøkedansin luo. Eräänä iltana tunkeutuivat jotkut noista englantilaisista palkkasotureista erääseen kaupungin lähistöllä olevaan taloon, jonka isännän he mukiloivat pahanpäiväisesti ja jolta he ryöstivät rahat. Hallkel-herra vaati ilkityöntekijöitä luovutettaviksi itselleen, ja kun englantilaiset kieltäytyivät ilmaisemasta syyllisiä, vangitutti hän heitä joukon, valitsi heistä umpimähkään viisi ja hirtätti nämä. Tämän tapahduttua englantilaiset ryhtyivät hyökkäykseen kuninkaankartanoa vastaan, ja silloin syntyi julkitaistelu kaupunkilaisten ja jaarlin miesten välillä, kaupunki ryöstettiin ja koko se osa, mikä on Klemens-kirkon ja joen välillä aina kuninkaankartanoon ja silloille saakka, poltettiin poroksi. Loppujen lopuksi jaarli purjehti kaikkine väkineen ulos Foldenista vieden ritari Hallkelin vankina mukanaan — hän pani koko onnettomuuden Hallkelin syyksi. Mutta herttua sai tapahtumasta tiedon ollessaan etelärannikolla kotimatkalla äitinsä hautajaisista, ja nyt hän kokosi nopeasti sotajoukon ja sai vielä veljensä, kuninkaan, mukaansa. He marssivat Borgesysseliin, Sarpsborg ja Isegran vallattiin äkkirynnäköllä, ja lähes kolmen sadan jaarlin miehen kerrotaan kaatuneen tai saaneen jäljestäpäin surmansa seudun talonpoikien kädestä. Alfin linnanvoudin Isegranissa ynnä useita hänen seurueensa miehiä herttua teloitutti — ihmiset kertoivat sen tapahtuneen kostoksi Hallkel Krøkedansin puolesta, joka oli jaarlin määräyksestä surmattu linnassa. Alf-jaarlin itsensä kerrottiin joukkonsa jätteiden kera pelastuneen pakenemalla Ruotsiin, ja Eirik-kuningas oli määrännyt hänet ja kaikki hänen mukanaan olleet soturit henkipatoiksi Norjassa.
Bergin väki tuli kovin hiljaiseksi, kun Haftor oli kertonut tämän rauhallisesti ja kuivasti. Olavin nimeä hän ei lainkaan maininnut, mutta jonkin ajan kuluttua kysyi Ivar hyvin varovasti, oliko Haftor kuullut mitään hänestä — oliko hän kaatuneiden jaarlin miesten joukossa?
Haftor vastasi hiukan vitkastellen: ei. Sattui siten, että ne miehet, joilta hän tämän kaiken oli ensiksi kuullut — kaksi valkomunkkia Tunsbergista — olivat selvillä Olav Auduninpojan kohtalosta, sillä hän oli ollut sisarluostarissa Mariaskogissa Oslon palon aikana. Olav oli saanut jaarlilta loman ennen kuin tämä oli siirtynyt Osloon, ja hän oli matkustanut etelään Elvesysseliin myydäkseen jonkun osan siellä omistamastaan maasta Dragsmarkin munkeille. Saatuaan siellä kuulla, minkälaisen lopun jaarlin kunnia oli saanut, oli Olav sanonut olevansa kiitollinen Alfille kaikesta, minkä hän nyt omisti ja oli saanut takaisin, eikä hän halunnut ilman lupaa erota ensimmäisestä herrasta, jolle hän oli vannonut uskollisuutta. Ja hän oli lähtenyt Ruotsiin etsimään jaarlia.
"Tuolla Olavilla on merkillisen huono onni valitessaan suojelijoita", sanoi Haftor kuivasti. "He joutuvat henkipatoiksi, ensin piispa ja nyt jaarli. — Mutta se taitaa olla suvussa: hänen esi-isiensä aikana oli Hestviken oikea rosvopesä, mikäli olen kuullut."
"Niin, rosvoluolaksi ja pirunpesäksi kutsuivat ihmiset aikoinaan Hovia ja Galtestadia ja muitakin meidän sukukartanoitamme, Haftor", pisti Ivar väliin, vaikka hyvin lauhkeasti.
Haftor kohautti olkapäitään:
"Niin — Olav saattaa kyllä olla kelpo poika, mutta hänen kohtalonsa näyttää olevan aina joutua niitten mukaan, jotka joutuvat tappiolle. Minun ystäväkseni hän ei voi koskaan tulla, mutta huomaan kyllä, että hänen ystävänsä pitävät hänestä. Mutta jos Ingunn tahtoo odottaa häntä, niin hän saa totuttautua kärsivällisyyteen."
Ivar huomautti, että voihan tällä kertaa sattua niinkin, että hänen asiansa järjestyy pian. Haftor vain kohautti jälleen olkapäitään.
Ivar joutui sitten ilmoittamaan Ingunnille olevan hyvin vähän toiveita siitä, että Olav voisi viedä hänet kotiinsa tänä kesänä. Hän ei halunnut tarkemmin kertoa Alf-jaarlin kapinasta nuorelle naiselle, jota hän piti typeränä ja kevytkenkäisenä — senpä vuoksi Ingunn ei aluksi käsittänyt, että Olav oli nyt yhtä huonossa asemassa kuin kerran aikaisemmin, ennen kuin hän oli tavannut auttajan Alf Erlinginpojassa.
Kävi vain siten, ettei sanaakaan enää puhuttu hänen naimisiinmenostaan.
Ivar ja Magnhild-rouva tunsivat itsensä hiukan ymmälle joutuneiksi. He olivat kannattaneet tätä asiaa kaikin voimin ja mieltyneet Olaviin niin, että heidän nyt oli vaikea kääntyä häntä vastaan, kun hän aivan odottamatta oli joutunut uuteen ikävyyteen. Ja he katsoivat parhaaksi olla kertomatta koko asiasta.
Kolbein Torenpoika virui enimmäkseen vuoteessaan kotonaan — hän oli saanut halvauksen. Täten Ingunn ei saanut tietää paljoakaan siitä, mitä hän puhui. Ja Haftor ei puhunut mitään koko asiasta. Hän oli vastaanottanut toisen puolen tappokorvauksesta erinomaisen englantilaisen rahan ja oli sitä mieltä, että oli hyödytöntä koettaa enää jäljestäpäin purkaa sopimusta. Sitä paitsi kävi hänen hiukan sääli Ingunnia, ja hän arveli, että olisi samantekevää, jos Olav lopulta saisikin hänet ja veisi hänet toiselle paikkakunnalle — suvulleen ei Ingunn tuottanut kunniaa eikä hyötyä. Kun vanha Aasa-rouva kuolisi, jäisi hän vain rasitukseksi sisaruksilleen. Ja Haftor oli jo Steinfinnin poikien, Hallvardin ja Jonin kasvatusisä — ja Haakon Gautinpoika oli nyt jo joutunut riitaan nuorten lankojensakin kanssa.
Täten jäi Ingunn jälleen enimmäkseen yksikseen; hän sai istua ääneti loukossaan isoäidin luona.
Ensimmäisenä syksynä hän kuitenkin yhä teki omia töitään — kehräsi, kutoi ja ompeli myötäjäisiään. Mutta vähitellen hän väsyi siihen. Kukaan ei koskaan sanallakaan maininnut hänen tulevaisuudestaan. Hän lakkasi odottamasta, että Olav tulisi pian, ja kohta hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vakavasti siihen uskonutkaan. Heidän yhdessäolonsa niinä päivinä, jolloin Olav viimeksi kävi täällä, oli jättänyt jälkeensä epämääräisen pettymyksen hänen sydämeensä — Olav oli ollut kuin puolittain vieras hänelle.
Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi oikein saanut Olavin kuvaa sopeutumaan noihin vanhoihin unelmiinsa heidän yhteisestä elämästään Olavin talossa, missä he kahden hallitsisivat ja heillä olisi paljon pikkulapsia — ja olivat kuitenkin samat kuin ennenkin rakastaessaan toisiaan Frettasteinissä —.
Ja hän vaipui muistelemaan sitä ainoaa hetkeä, jolloin he olivat olleet kahden kesken, silmä silmää, suu suuta vasten — viimeisenä päivänä, jolloin he istuivat yhdessä kummulla. Ja hän jatkoi ajatuksissaan heidän keskusteluaan ja muisteli Olavin ainoaa tulista, rajua hyväilyä — hänen polttavaa suudelmaansa kun hän taivutti taapäin Ingunnin niskan. Hän uneksi, että Olav oli taipunut noudattamaan omaa kaipuutaan ja hänen rukouksiaan — ja ottanut hänet mukaansa. Hänen mieleensä johtui, mitä hänen äitinsä oli kertonut yöllä ennen kuolemaansa — morsiusmatkastaan yli tunturien — ja tytär punoi tuota aihetta edelleen. — Seuraavana kesänä, toisena Olavin käynnin jälkeen hän joutui Magnhild-rouvan kanssa Gudbrandsdaleniin, Ringabuhun, häihin. He jäivät joiksikin viikoiksi sinne sukulaistensa luo Eldridstadiin, ja nämä veivät heidät ylhäälle tunturilaitumilleen, jotta Magnhild-rouva näkisi heidän karjarikkautensa. Ensi kerran elämässään Ingunn oli niin korkealla tunturilla, että metsä jäi alapuolelle: hän näki laajoja aloja, joilla kasvoi vain pikku pensasta, vaivaiskoivua ja kellervänharmaata jäkälää, ja kauempana tuntureita toistensa takana taivaanrantaan saakka pohjoisessa, missä lumipeittoiset tunturit tavoittivat taivaan pilviä hankiensa keskelle.
Noissa mahtihäissä hänen oli täytynyt kulkea vaaleissa, värikkäissä puvuissa, hopeavyössä ja hiukset hajallaan. Ja hän oli enimmäkseen ollut arka ja päästään pyörällä. Mutta se vaikutti häneen jäljestäpäin. Istuessaan jälleen isoäidin tuvassa, kotona Bergissä, nousi hänen mieleensä uusia kuvia — hän kuvitteli kulkevansa Olavin kanssa koristettuna ja loistavan kauniina — esimerkiksi jossakin ulkomaisessa kuninkaankartanossa; se oli hänestä kuin korvausta kaikista näistä vuosista, jotka hän oli istunut loukossa. Ja hän seurasi mielessään henkipattoa yli tuntureiden — he ratsastivat poikki tunturipurojen, jotka kohisivat voimakkaammin ja kirkkaammin kuin purot täällä laaksoissa — niiden äänessä oli enemmän laulavaa sävyä, vähemmän pauhua — ja niiden pohjalla loistivat pyöreät, valkeat kivet. Kaikki äänet ja valo ja ilma olivat toisenlaisia tuntureilla kuin täällä alhaalla. Hän matkasi Olavin kanssa kohti kaukaisia, siintäviä huippuja, halki syvien laaksojen ja uusien lakeuksien, ja välillä he lepäilivät kivimajoissa, kuten Eldridstadiin mennessä —. Ja noita tuntureita ajatellessaan hänen mielensä ikään kuin villiytyi. Hän, joka oli kaihonnut niin tyynesti kohtaloonsa alistuneena, vain itkenyt hiljaa taljan alla jonakin yönä, kun oli mielestään saanut kovin kovaa kokea — hän tunsi vapautumisen tunteen virkoavan itsessään. — Ja hänen mielikuvansa muuttuivat huimiksi ja värikkäiksi — hän liitti niihin tapahtumia, joista oli kuullut lauluissa ja tarinoissa, hän kuvitteli kaikkea sellaista, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt: lyijykattoisia kivilinnoja, sinisiin panssareihin puettuja urhoja ja laivoja, joissa oli silkkipurjeet ja kullatut laidat. Näissä kuvitelmissa oli toisenlaista loistoa ja toisenlaisia värejä kuin entisissä haaveiluissa talonpoikaistalosta, jossa eli Olav ja heidän lapsensa — mutta ne olivat paljon hatarampia ja sekavia kuten todelliset unet —.
Arnvid Finninpoika oli viime vuosien aikana käynyt pari kertaa Bergissä, ja he olivat jutelleet Olavista, mutta hän ei tietänyt ystävästään muuta, kuin että Olav oli elossa ja oleskeli Ruotsissa. Mutta kesäisen tunturilla käynnin jälkeisenä talvena — oli uudenvuodenpäivä, ja kirjoitettiin vuosiluku 1289 Vapahtajan syntymän jälkeen — saapui Arnvid Bergiin hyvin touhuissaan. Arnvidilla oli tapana melkein joka vuosi käydä markkinoilla Sernassa, ja siellä oli Olav tavannut hänet syksyllä, ja he olivat olleet yhdessä neljä päivää. Olav oli kertonut jaarlin itsensä vapauttaneen hänet valasta; nyt hän tahtoi, että Olav ajattelisi omaa etuaan — ja hän oli antanut Olaville suosituksen Tunsbergin Tore Haakoninpojalle, joka oli naimisissa Alf-herran sisaren kanssa. Olav oli mennyt ruotsalaisen ylimyksen palvelukseen hankkiakseen hiukan varoja siksi, kun palaisi kotiin, mutta hänen aikomuksenaan oli palata Norjaan uudenvuoden jälkeen — ehkä hän oli jo Hestvikenissä.
Ingunn ilostui; varsinkin sinä aikana, minkä Arnvid viipyi Bergissä, hän tunsi rohkeutensa jälleen elpyvän. Mutta sen jälkeen tuntui kuin hänen toivonsa olisi taas kalvennut ja häipynyt; hän ei uskaltanut heittäytyä odottamaan, että jotakin todella tapahtuisi, mutta kuitenkin hänen ajatuksissaan ja unelmissaan oli valoisampi sävy tänä talvena hänen nähdessään ajan kulkevan kevättä kohti — kukaties Olav saapui, niinkuin Arnvid oli sanonut.
Kesällä oli Bergin naisten tapana mennä ulos savustamaan lihaa tai kalaa. Kartanon pohjoispuolella olevassa koivikossa oli muutamia suuria kiviä; he sytyttivät tulen kivenkoloon, sijoittivat sen yläpuolelle pohjattoman laatikon, ripustivat savustettavan kappaleen kannen alle ja sitten täytyi yhden naisista olla siellä koko päivän savua valvomassa.
Eräänä päivänä keväällä halusi Aasa Maununtytär saada joitakin kaloja savustetuksi, ja Dalla ja Ingunn menivät savustuspaikalle. Vanhus laittoi tulen ja sai sen palamaan ja savuamaan niinkuin sen pitikin, mutta sitten hänen täytyi mennä kotiin katsomaan erästä lehmää, ja Ingunn jäi jälleen yksin.
Maanpinta oli täällä metsikössä melkein lumeton, ruskea ja kauhtunut, mutta aurinko lämmitti kallioita ja poutapilvet purjehtivat korkealla sinisellä taivaalla. Lahti, josta hän saattoi nähdä osan lehdettömien, valkoisten koivujen välitse, oli vielä hotelossa jäässä, ja lumi loisti valkoisena vastaisen rannan metsästä, joka ulottui melkein veteen saakka. Täällä päivänpuoleisella rinteellä tihkui vettä joka paikasta, mutta kevät ei ollut kuitenkaan vielä saanut täyttä sulamiskaikuaan.
Ingunn viihtyi hyvin istuessaan päivänpaisteessa savua vaalimassa. Hän oli ollut siellä jo useita tunteja ja ajatteli juuri, olisiko hänen lähdettävä etsimään lisää katajia tuleen — kun hän kuuli jonkun ratsastavan ylempänä mäellä kulkevaa polkua. Hän loi katseensa ylös — se oli vain muuan mies, joka ratsasti pienellä, kellervällä hevoskaakilla. — Samassa hän tuli sysänneeksi vesiastiaa; se oli tukemattomana kivien välissä ja kellahti kumoon.
Harmikseen hän havaitsi nyt, että hänen oli lähdettävä hakemaan vettä — ja Dalia oli vienyt mukanaan puupytyn; vesiastia oli vuolukivestä ja sen yläreunassa olevaan kahteen silmään oli pujotettu puusanka, josta sitä voitiin kantaa. Hän otti sen; silloin huusi mies hänelle ylhäältä polulta — hän oli hypännyt ratsunsa selästä ja tuli juosten alas rinnettä läpi kuihtuneen kanervikon.
"Älähän, älähän, suloinen tyttöseni — tuon teen minä puolestasi!"
Mies tarttui hänen vyötäisiinsä pysähdyttääkseen vauhtiaan, puristi hänet ohimennen itseään vasten, otti vesiastian ja läksi juoksujalkaa alas lähteelle. Ingunn ei voinut olla nauramatta hänkään, katsoessaan hänen jälkeensä — mies oli nauranut, niin että valkeat hampaat välkkyivät.
Mies oli tummaihoinen — hän oli heittänyt viittansa hupun taaksepäin ja oli paljaspäin. Hän oli hyvin pitkä ja solakka ja notkea, mutta hiukan raju kaikissa liikkeissään, ja hänen äänensä oli ollut niin iloinen —.
Hän palasi takaisin vettä tuoden, ja Ingunn näki, että hän oli hyvin nuori. Hänen tummahkot kasvonsa olivat kapeat ja kulmikkaat, mutta eivät epämiellyttävät — silmät olivat suuret, kellertävät tai vaaleanruskeat, hilpeät ja kirkkaat. Suu oli iso ja hammasrivi kaareva ja korkealla, mutta nenä kaartui hienosti ja miellyttävästi. Hän oli pukeutunut sammalvihreään puolimekkoon ja suureen ruskeaan vaippaan; vyössä riippui pieni, lyhyt miekka.
"Kas niin!" sanoi hän hymyillen. "Jos tahdot lisää apua, ei sinun tarvitse muuta kuin pyytää!"
Ingunn nauroi, hän ei sanonut tarvitsevansa lisää; toinen oli jo auttanut häntä kylliksi näinkin, sillä astia oli raskas.
"Aivan liian raskas noin hennolle nuorelle neidolle. Oletko Bergistä?"
Ingunn vastasi myöntävästi.
"Sinne juuri minäkin olen matkalla — minulla on asiaa ja kirje herraltani sinun rouvallesi. Mutta minä jään tänne auttamaan sinua — sitten tulen perille niin myöhään, että Magnhild-rouva saa suoda minulle yösijan. Saan kai silloin nukkua sinun luonasi?"
"Saatpa kyllä." Ingunn ajatteli, että poika vain laski leikkiä — olihan hän paljas nulikka, ja Ingunn nauroi, kun toinenkin nauroi.
"Nyt jään tänne juttelemaan kanssasi", sanoi nuori mies. "Onpa sinulla ikävä työ, ja ikävä sinun mahtaa olla muutenkin istua yksinäsi täällä metsässä, nuori ja kaunis kun olet."
"Olisi täällä pahempikin, jos olisin vanha ja ruma. Eikä täällä metsässä olekaan ikävä. En ole istunut täällä kuin neljä tuntia ja tulithan sinä siinä ajassa jo tästä ohi."
"Silloinpa minut on lähetetty kuluttamaan aikaasi — odotas, minä autan sinua; tämä työ sopii paremmin minulle kuin sinulle —!" Ingunn oli hommassaan hiukan kömpelö, sillä hän ei tahtonut saada savua silmiinsä ja kurkkuunsa. Poika kastoi katajanoksia veteen ja pani niitä hiilien päälle ja heittäytyi syrjään, kun savu pelmahti häntä vastaan. "Mikä sinun nimesi on, kaunis tyttö?"
"Miksi sitä kysyt?"
"Sitten sanoisin omani. Onhan sinun hyvä se tietää — kun tulen nukkumaankin kanssasi."
Ingunn pudisti vain nauraen päätään:
"Ethän sinä ole näiltä seuduin?" kysyi hän; hän kuuli toisen puhuvan merkillistä murretta.
"En, olen islantilainen. Ja nimeni on Teit. Nyt on sinun sanottava omasi."
"Ooh, ei minulla ole niin merkillistä nimeä kuin sinulla. Minun nimeni on vain Ingunn."
"Se on kyllä tarpeeksi hyvä sinulle — toistaiseksi; se on yhtä kaunis kuin kaunein nimi, minkä tiedän. Jos keksin paremman, kirjoitan sen kultakirjaimilla ja annan sen sinulle, Ingunn rusoposki."
Hän auttoi Ingunnia tämän ottaessa ulos valmiiksi savustettuja kaloja ja ripustaessa sisälle uusia. Istuen maassa hän valitsi yhden taimenen, paloitteli sen ja ryhtyi syömään.
"Sinä otat lihavimmat ja parhaat", sanoi Ingunn nauraen.
"Onko Magnhild-rouva, sinun emäntäsi, sellainen nirppu, ettei suo köyhälle kulkijalle yhtä kalanselkää?" nauroi Teit takaisin.
Ingunn huomasi, että Teit piti häntä palvelijana. Hänellä oli yllään ruskea sarkapuku ja vyötäisillään sileä nahkavyö, ja hänen tukkansa oli tavallisessa asussaan kahdella palmikolla ilman koristeita, vain sinisellä villalangalla sidottuna.
Teitistä näytti olevan hauskaa olla hänen luonaan. Hän hoiti savua Ingunnin puolesta, lisäsi katajanoksia tuleen ja heittäytyi väliajalla hänen viereensä juttelemaan. Ingunn sai kuulla, että hän oli lääninherran voudin kirjurina. Hänen isänsä oli pappi, nimeltään Sira Hall Sigurdinpoika, ja Teit oli käynyt koulua Holarissa, mutta hän ei tahtonut tulla papiksi, hän tahtoi mieluummin matkustaa maailmalle onneaan etsimään.
"Oletko sen sitten löytänyt?" kysyi Ingunn.
"Siihen annan sinulle vastauksen huomenna —", hän hymyili salaperäisesti.
Ingunn ei voinut olla pitämättä tuosta iloisesta pojasta. Ja sitten Teit pyysi saada suudella häntä. Ingunnista tuntui, ettei se ollut vaarallista. Ja niinpä hän ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi — istui vain hiljaa nauraen. Ja kietoen kätensä hänen ympärilleen Teit suuteli häntä keskelle suuta. Mutta sittenpä hän ei tahtonut päästääkään Ingunnia käsistään, vaan kävi lähenteleväksi ja tunki kätensä Ingunnin puvun alle. Ingunn ryhtyi puolustautumaan, häntä alkoi pelottaa ja hän pyysi Teitiä luopumaan sellaisesta.
"Tuollainen ei ole miehekästä", hän sanoi "— minähän olen täällä savustamassa — enkä voi juosta pois, ymmärräthän sinä sen!"
"Sitä en ajatellut!" Teit päästi hänet heti, hiukan häpeissään. "— Täytyypä katsoa, minne ratsuni on joutunut", sanoi hän sen heti sen jälkeen. "— Me tapaamme Bergissä?" huusi hän Ingunnille ylhäältä ratsupolulta.
Kun Ingunn ja Dalia palasivat kartanoon illalla, ei pihalla ollut ketään, mutta kun Magnhildin tuvan ovi avattiin, kuului sieltä naurua ja äänekästä puhetta. Magnhild-rouvalla oli vieraita, kaksi nuorta neitoa, Dagny ja Margret, rouvan kasvattityttären kaksoset, ja tänä iltana oli tullut muitakin nuoria Bergiin, näiden neitosten sukulaisia ja ystäviä.
Ingunn meni isoäidin pirttiin. Pitäen vatia sylissään hän istui vuoteen vieressä ja antoi vanhukselle puuroa ja maitoa, ottaen välistä itsekin lusikallisen. Sitten hän haki korin ja puukon ja meni ulos. Iltaisin oli jo kaunista ja valoisaa, ja lahteen päin viettävälle päivänpuoleiselle mäelle, talon suurimman ja parhaimman pellon alapuolelle oli jo ilmestynyt lehtikaalin ja villikaalin taimia. Hän tahtoi noppia niitä korillisen ja keittää niistä keiton isoäidille. Vanhus kaipasi varmaan talven jälkeen ruumiin puhdistusta limasta ja epäterveellisistä nesteistä.
Taimet olivat pieniä ja hentoja; ennen kuin hän oli ehtinyt saada niitä tarpeeksi paljon käsiinsä, oli kevätillan harmaansininen hämärä jo langennut. Astellessaan kartanoa kohti tuli häntä vastaan hämärässä pitkä, solakka mies — Teit, islantilainen.
"Kultaseni — pitääkö sinun käydä ulkona askareilla näin myöhään illalla?" kysyi hän lempeästi. Hän otti Ingunnin korista kourallisen vihreitä lehtiä ja haisteli niitä. Sitten hän otti Ingunnia käsivarresta ja siveli sitä hellästi.
"Tuvassa kisaillaan. Etkö tule sinne, Ingunn? Tule — minä laulan sinulle kauneimmat laulut, mitä osaan."
Ingunn pudisti päätään.
"Niin ankara ei emäntäsi kuitenkaan voi olla sinua kohtaan. Siellä on koko muu talonväki.
"Kyllä he ihmettelisivät, jos minä tulisin", sanoi Ingunn hiljaa.
"Siitä on kauan, kun olen ollut mukana nuorten kisoissa. Dagny ja
Margret ihmettelisivät, jos menisin heidän ja heidän ystäviensä
joukkoon."
"Se on vain siksi, etteivät he sallisi sinun olevan kauniimman kuin he.
He eivät pidä siitä, että palvelija on kauniimpi kuin —." Hän kahmaisi
Ingunnia niin rajusti, että kori, jota tämä kantoi edessään, narisi.
"— Tulen luoksesi illalla", kuiskasi hän.
Ingunn seisoi hetkisen porraskivellä, katsoi harmaansiniseen kevätyöhön ja kuunteli Magnhildin tuvasta kaikuvia soiton ja laulun säveleitä. — Hän ei halunnut sinne — siellä oli nuorta ja iloista väkeä. Mutta mitäpä tuosta, jos hän laskisikin Teitin sisään tänä yönä. Hänkin halusi kerran taas jutella vieraan ihmisen kanssa. Hän jätti oven raolleen ja meni täysissä pukimissa vuoteeseen.
Hetket kuluivat, ja hän koetti kieltää itseltään olevansa hämmästynyt, kun ei Teitiä sittenkään kuulunut. Lopulta hän lienee nukahtanut — mutta äkkiä hän heräsi siihen, että mies nousi hänen sänkyynsä, asettui hänen viereensä, ei aivan säädyllisesti. Mutta kun hän työnsi hänet kovakouraisesti luotaan, tuli Teit heti siivoksi.
Teit selitti puolustuksekseen, että kisapirtissä oli ollut kovin hauskaa. Mutta kun Ingunn oli hiljaa ja vastaili kylmästi kaikkeen, mitä toinen kertoi heidän ilonpidostaan, tuli Teit yhä lauhkeammaksi. Vihdoin hän sanoi rukoilevasti:
"Tiedätkö, iloitsisin eniten siitä, että saisin jutella kanssasi —. Ja nyt olet varmaankin vihainen minulle? Kultaseni, mitä minä kertoisin sinulle?"
"Sen saat itse keksiä", sanoi Ingunn voimatta olla nauramatta. "Jos tahdot kosia, ei sinun sovi kysyä minulta, miten sinun on meneteltävä!"
"No entä sitten? Jos voisin voittaa kätesi, niin — etkö sitten halua pois Bergistä, Ingunn?"
"Ooh — ehkä kyllä —."
"Tahtoisitko muuttaa Islantiin asumaan?"
"Onko Islantiin kovin pitkä matka?" kysyi Ingunn.
Teit myönsi niin olevan. Mutta se oli hyvä maa, parempi kuin Norja — joka tapauksessa parempi kuin ylämaa, sillä täällä oli talvi niin hirvittävän kylmä. Heidän kotiseudullaan ei usein ollut pysyvää lunta koko talvena — lampaat kulkivat ulkona läpi vuoden, samoin hevoset. Se kuulosti Ingunnista houkuttelevalta, sillä hänenkin mielestään talvi oli ikävä — kun karja näki nälkää navetassa, vuodetalja oli jäätynyt seinään aamulla, jalkoja paleli ja oli hakattava avanto jäähän jokaisen vesipisaran takia, mitä talossa tarvittiin.
Teit muuttui kaunopuheiseksi kertoessaan isänmaastaan. Ingunn ajatteli, että siellä mahtoi olla kaunista — ylängöt, mistä he hakivat pikkukarjan syksyllä, olivat varmaankin samanlaisia kuin se tunturi, jolla hän oli käynyt. Maailma oli suuri ja avara — miehille, jotka voivat siinä laajalti matkustella. Hän johtui ajattelemaan Olavia, miten paljon tämä oli matkustellut — Englannissa ja Tanskassa ja Ruotsissa — Teit ei ollut nähnyt muita maita kuin Islannin ja Norjan. Hän toivoi, että Olavkin olisi ollut sellainen, olisi puhellut hiukan kaikesta kokemastaan — mutta Olav kertoi aina niin vähän siitä, mitä hänelle tapahtui. Mutta se johtui kai siitä, että Teit oli niin oppinut mies — Ingunn ei muuten ollut uskonut, että kirjanoppinut mies voisi olla näin nuori ja iloinen ja mukava. Niin, hän ei ollut koskaan ennen tavannut maallikkoa, joka oli samalla oppinut mies — paitsi Arnvid, ja hän taas oli niin paljon vanhempi ja niin vakavamielinen.
Lopulta kumpaistakin alkoi nukuttaa — heidän keskustelunsa katkesi monesti. Sitten poika vetäytyi lähemmäksi Ingunnia, haluten kouria ja hyväillä. Ingunn pani vastaan, aluksi hiukan uneliaasti ja välinpitämättömästi — mutta sitten hän säikähti, kun Teit yltyi rajuksi. Hän pyysi toista ajattelemaan, että Aasa-rouva nukkui viereisessä sängyssä; jos hän heräisi ja huomaisi, että Ingunn oli vastaanottanut yöjalkaisen, kävisi Ingunnin huonosti.
Teit nosti öläkän, aivan kuin piloillaan, mutta sitten hän tyytyi, sanoi hyvää yötä ja kiitti. Ingunn saattoi häntä ovelle ja sulki sen — ja näki, että oli jo ohi puoliyön.
Ingunn nousi myöhään ylös seuraavana aamuna ja meni vasta keskipäivällä ulos asialle. Tällöin hän näki islantilaisen seisovan tallin oven edessä peräti nolon näköisenä. Ingunn meni hänen luokseen, toivotti hyvää huomenta ja kiitti viimeisestä.
Teit ei ollut näkevinään hänen ojennettua kättään, tuijotti vain synkkänä eteensä.
"Olet kai riemuinnut kovasti siitä, että minä olin sellainen, jota sait pitää pilkkanasi niin paljon kuin halusit?"
"En käsitä, mitä sinä tarkoitat!"
"Se oli tietysti sukkela pila, että sait köyhän, nuoren miehen kosimaan itseäsi — Bergin tytärtä?"
"En minä ole Bergin tytär, Teit — olen vain veljentytär. Siinä on suuri ero."
Teit katseli häneen epäilevästi.
"Luulin, että teit pilaa puhuessasi kosimisesta ja halutessasi taputella — en uskonut sinun tehneen sitä vakavissasi. Mutta en luullut sinun silti tahtovan pilkata minua — typeryyteni takia, tarkoitan. Ja ymmärräthän, että minä, joka en koskaan ole ollut kotinurkkia kauempana, osaan ja tiedän niin vähän, että minusta oli hauskaa saada puhua sinun kanssasi, joka olet niin viisas ja oppinut ja matkustanut niin paljon."
Ingunn hymyili hänelle lempeästi ja pyytävästi. Teit loi katseensa alas:
"Tuota et varmaankaan tarkoita tosissasi."
"Tarkoitan. Olin luullut sinun jäävän tänne joiksikin päiviksi — ja ajattelin saavani kuulla ja oppia sinulta uutta."
"Ei, minun täytyy nyt lähteä kotiin. Mutta luulen, että Gunnar Berginpoika lähettää minut tänne uudestaan pyhien jälkeen —", sanoi hän hiukan hämillään.
"Ole silloin tervetullut!" Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja poistui takaisin Aasan tupaan.