IV
Arnvid Finninpoika tuli juhannusmessuksi katsomaan tätiään — Aasa-emännän tila oli arveluttava; hänen elämänliekkinsä saattoi sammua minä hetkenä hyvänsä, mutta hän saattoi elääkin vielä jonkin aikaa, jos se oli Jumalan tahto. — Arnvid ei ollut sitten viime tapaamisen kuullut Olavista mitään.
Hänen tulonsa jälkeisenä päivänä olivat hän ja Ingunn kävelemässä pihalla. Silloin saapui Teit Hallinpoika, kulki heidän ohitseen ja astui Magnhildin tupaan. Arnvid jäi katselemaan nuorukaisen jälkeen.
"Tuolla papilla on asiaa tänne tuon tuostakin?" hän sanoi.
Ingunn myönsi.
"Lieneekö sinun sopivaa puhua niin paljon hänen kanssaan, Ingunn —!"
"Kuinka niin? — Tiedätkö hänestä jotakin pahaa?" kysyi Ingunn hetkisen kuluttua.
"Kuulin puhuttavan hänestä Hamarissa", sanoi Arnvid lyhyesti.
"Mitä kuulit?" kysyi Ingunn hiukan huolissaan. "Kerrotaanko, että hänellä olisi — jokin paha vika?"
"Kaksikin", sanoi Arnvid hiljaa, ikään kuin vastahakoisesti. "Tuo vintiö oli ollut ensin mestari Torgardin, kanttorin, palveluksessa, ja tämä ylistikin häntä. Islantilaisella oli mitä kaunein käsiala ja hän kirjoitti nopeasti ja virheettömästi; hän osasi myös koristekirjoitusta, niin että mestari Torgard oli uskonut hänelle erään antifonalen ja erään maalain jäljennöksen kappaleiden alkutavujen piirtämisen ja värittämisen, ja se työ oli kauniisti suoritettu. Ja kun kirjansitojan vaimo, joka tavallisesti auttoi miestään, sairastui, oli Teit halunnut mennä miehen avuksi, ja silloin kävi ilmi, että hän oli yhtä taitava kirjansitoja kuin piispan oma mies. Joten mestari Torgard ei olisi mielellään lähettänyt nuorukaista luotaan. Mutta tällä oli sellainen heikkous, että hän joutui aivan järjiltään saatuaan noppa- tai lautapelin käsiinsä. Ja sellaista harrastettiin paljon siinä kaupungissa. Hän saattoi pelata itseltään sekä housut että kengät, ja sitten hän palasi kotiin isäntänsä luokse lainapukimissa. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut älyä katsoa omaa parastaan, vaan hän panttasi tavaroitaan oluenmyyjättärille ja kauppasaksoille. Niin haluton kuin mestari Torgard olikin luopumaan mainiosta kirjuristaan, hän kuitenkin arveli, että poika oli oman etunsa vuoksi hommattava sinne, missä viettelykset eivät olleet niin silmien edessä. Hän on muuten miellyttävä mies, oli kanttorikin sanonut. Mutta kun Reynen nimismies tarvitsi oppinutta miestä, joka osaisi hyvin lukea ja kirjoittaa, oli mestari Torgard hommannut islantilaisen sinne."
Arnvid ei katsonut tarpeelliseksi kertoa Ingunnille, että Teit oli aiheuttanut joitakin ikäviä naisjuttujakin; hän ei välittänyt levitellä juoruja pojasta. Mutta tämän toisen asian Teitistä hän katsoi voivansa kertoa — islantilainen oli näet lainaillut rahoja mestari Torgardin vanhoilta sisariltakin ja kun oli sellainen, niin —.
Juhannusmessun aattona oli Bergin väki ollut aamumessussa — ja kotimatkalla puhkesi hirvittävä ukkosilma. Satoi niin, ettei olisi luullut maailman nähneen sellaista vedenpaisumusta sitten Noakin aikojen. Kirkkoväki haki suojaa suurten kallionkielekkeiden alta, ja silti kaikki olivat märät kuin varikset tullessaan kotiin myöhemmin päivällä.
Tora Steinfinnintytär oli tullut pyhiksi tätinsä luo ja tuonut mukanaan kaksi vanhinta lastaan. Hän oli ollut tällä kertaa hyvin ystävällinen sisartaan kohtaan, ja iltapäivällä hän tuli Aasan tupaan hakemaan Ingunnia heidän puolelleen — siellä oli muitakin vieraita.
Ingunn istua kyyhötti lieden ääressä paitasillaan; hän oli levittänyt tukkansa saadakseen sen nopeammin kuivaksi. Hän huomautti aluksi, ettei hän voinut lähteä isoäidin luota, mutta Toran mielestä Dalia voi istua vanhuksen luona. Silloin sanoi Ingunn, ettei hänellä ollut mitään sopivaa pukua — hänen ainoa pyhäpukunsa oli tullut likomäräksi kirkkomatkalla.
Tora kulki ympäri tupaa hyräillen. Hän oli vieläkin hyvin kaunis, vaikka olikin lihonut kovasti vuosien kuluessa. Hän oli komeasti puettu; hänellä oli sininen samettipuku ja silkkihuntu — ja rintasolki ja kullattu vyö näkyivät selvästi leveällä edustalla. Hän oli avannut Ingunnin arkun:
"Etkö voi pukea yllesi tätä —" Tora toi lieden valoon lehtivihreän silkkipuvun, minkä Ingunn oli saanut heidän äidiltään juhlaan, mikä pidettiin Mattias Haraldinpojan surmaajaisiksi.
Ingunn kumartui alas kuin pelästyneenä. — Tora jatkoi:
"Sinä et ole käyttänyt sitä monta kertaa, sisko. Muistan kadehtineeni sinua silloin, kun äiti antoi sen sinulle. Oletko käyttänyt sitä muulloin kuin sinä iltana?"
"Käytin sitä häissä Eldridstadissa?"
"Niinkö; olen kuullut, että olit hyvin kaunis siellä." Tora huokasi. "Minä makasin kotona harmitellen, etten saanut olla mukana suurimmissa häissä, mitä näillä seuduin on ollut pariinkymmeneen vuoteen. Tule nyt, sisko", sanoi hän rukoilevasti. "Minulla on niin kova halu tanssia ja kisailla tänä iltana — nyt on ensimmäinen kesä naimisiinmenoni jälkeen, jolloin voin nauttia sellaisesta. Tule nyt, Ingunn — Arnvid laulaa meille, — ja tuolla islantilaisella, sinun ystävälläsi, on niin ihana ääni!"
Ingunn nousi vitkalleen. Tora otti hymyillen puvun, pujotti sen hänen päänsä yli ja auttoi häntä järjestämään poimuja hopeavyön alle.
"Tukkani on vielä hiukan kostea", mumisi Ingunn hämillään ja kokosi sen käsiinsä.
"Anna sen riippua valloillaan, hymyili Tora. Hän tarttui sisarensa käteen ja veti hänet ulos perässään.
"Ai, Ingunn täti, ai, Ingunn täti!" huusi Toran pikku tyttö, kun hän astui valaistuun tupaan. Ingunn nosti lapsen syliinsä. Pikku tyttönen kietoi kätensä hänen kaulaansa, painautui hänen kostean tukkansa sisään, joka verhosi hänet kuin tumma kultavaippa ja ulottui polviin saakka. "Äiti", huusi hän, "tällaisen tukan minä tahdon täysi-ikäiseksi tultuani!"
"Niin, voithan toivoa!"
Ingunn laski pienokaisen permannolle. Hän oli niin tietoinen omasta kauneudestaan tänä iltana, että hän itsekin siitä viehättyi. Olav, muisti hän, ja hänen sydämensä sykähti pari kertaa voimakkaasti — Olavin täytyi olla täällä. Hän sipaisi kasvojaan ja työnsi hiukset sivulle — ja katseli sitten ympärilleen: hän kohtasi Arnvidin merkillisen, tumman katseen, ja Teitin kellanruskeat silmät loistivat häntä kohti kuin kynttilät. Mutta sitä, jota hän haki, ei täällä näkynyt. Hän puristi kätensä ristiin povelleen — täällä ei ollut häntä, jonka olisi pitänyt nähdä, että Ingunn oli nyt kaunein nainen koko tuvassa. Hetken verran hänestä tuntui, kuin hän olisi tahtonut mieluiten juosta isoäidin luo, riisua pukunsa ja itkeä —.
Illan kuluessa johtui puhe tanssiin — puhuttiin vanhasta, komeasta miekkatanssista. Arnvid myönsi osaavansa sen, ja Tora sanoi, että sekä hän että hänen sisarensa olivat oppineet askeleet. Teit pisti väliin terävästi ja posket hehkuen, että hän osasi koko laulun ja että hän mielellään olisi esilaulajana. Magnhild-rouva sanoi hymyillen, että jos nuoria huvittaisi nähdä tuota vanhaa tanssia vielä kerran, niin osasi hänkin sen, — "ja sinä myös, Bjarne, niinhän?" virkkoi hän kääntyen erään vanhan herran, nuoruudenystävänsä, puoleen. Lisäksi astui esiin pari vanhaa palvelijaa, hiukan hämillään, mutta saattoi huomata, että heidän teki mieli ottaa osaa nuoruusaikansa kisaan.
Arnvid sanoi, että Teit saisi johtaa tanssia — hän osasi sen varmasti parhaiten — ja sitten oli Magnhild-rouvan ja ritari Bjarnen oltava lähinnä. Mutta sitä eivät vanhat halunneet. Kävi sitten niin, että Teit joutui ketjun päähän, sitten seurasivat Ingunn ja Arnvid ja Tora. Siinä oli kaikkiaan seitsemän miestä paljastetuin miekoin ja kuusi naista.
Tanssi sujui mainiosti — Teit johti verrattomasti. Hänen kaikuva, kirkas äänensä oli hiukan terävä, mutta saattoi kuulla hänen saaneen opetusta. Arnvidin kaunis, täyteläinen ääni oli hyvänä tukena, ja Bjarne-herralla ja kahdella talon vanhalla torpparilla oli niinikään vielä hyvä lauluääni — ja kaikki innostuivat Teitin johtaessa laulua ja tanssia. Yksikään nainen ei laulanut mukana — mutta tuntui kuin tuo vanha kalpatanssi olisi siitä saanut enemmän vakavuutta ja voimaa: aseet kalskahtelivat, ja miesten tahdikas astunta ja laulu kaikuivat yhä jyhkeämmin; naiset liukuivat vain äänettöminä edestakaisin miekkojen alitse, jotka ristivät toisiaan kilahdellen ja kalisten.
Ingunn tanssi kuin lumottuna ja huumaantuneena — hän oli pitkä ja notkea, ja hänen täytyi kumartua alemmas kuin muitten naisten, ja hän piti silmänsä puoliummessa, kävi kalpeaksi ja huohotti raskaasti. Kun hän astui miekanterien alle, hulmahtivat hänen valloillaan olevat hiuksensa aivan kuin raskaat siivet. Yksi suortuva oli lennähtänyt Teitin rintapieleen ja sotkeutunut hänen solkeensa; se kiristyi aina kun hän pujottautui edes ja takaisin, mutta hän ei viitsinyt pysäyttää tanssia irrottautuakseen.
Oli tanssittu viisitoista tai kuusitoista säkeistöä, kun Magnhild-rouva päästi niin kovan huudon, että koko ketju pysähtyi. Hiki virtasi hänen punaisia kasvojaan pitkin — hän tarttui kädellään rintaansa — hän ei jaksanut enää, huusi hän nauraen.
Arnvid nyökkäsi nykyräisellä päällään Teitille; hänen silmänsä säihkyivät hurjasti, ja hän huusi jotakin samalla kun jatkoi laulua, kaikkien miesten tehdessä samoin:
Miekoin iskekäämme
Aslaugin poiat oivat.
Terävä on kalpa.
Herää Hild, jos arvaa —
Viimeiset säkeet miehet tahtoivat laulaa, vaikka olisi ollut hypättävä yli kymmenen, kahdentoista säkeistön —
Sellaisen annoin mä pojilleni äidin, joll' on sydän kelpo. —
Tanssivat miehet olivat niin innostuneet leikkiin, että he aivan hehkuivat, ja he lauloivat kuorossa, niin että katto raikui:
Miekoin iskekäämme —! Päähän tahdon päästä! Kotiin mua kutsuu neidot, joilla Odin minut saattaa luokseen. Juhlapöydäss' aasain kera oltta nautin; päättynyt on vaiva elon; hymyin kuolen!
Sitten tanssijat päästivät toisensa ja hoippuivat penkeille istumaan, miesten pannessa pois miekkojaan ja pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan, silmät loistaen. Ja nuoret, jotka olivat katselleet, huusivat innoissaan — se oli ollut hyvin kaunista! Magnhild-rouva piteli sivujaan, väsymyksestä menehtyneenä:
"Tämä on toisenlaista tanssia kuin teidän hyppynne — laulapas nyt sinä, Margret, se imelä rakkauslaulu, josta te nuoret niin pidätte:
"Kuningas herra Erik
Ruijan vuorilla ratsastaa —
"se on niin liukas ja makea kuin hunaja — meidän vanhat laulumme ovat liian sotaisia sellaisille silkkinukeille kuin te olette!"
Nuoret eivät antaneet itseään kahdesti pyytää — heidän mielestään vanhat olivat jo tanssineet liian kauan, vaikka olikin hauskaa kerran nähdä muinaista miekkatanssia —.
Teit tuli sinne, missä Ingunn istui seinän viereen lyyhistyneenä, ihanaan tukkaansa verhoutuneena. Hän ei ollut tullut punaiseksi tanssista, vaan hänen kasvonsa hohtivat vahankalpeina.
"Ei, en jaksa enää tanssia. Istun mieluummin täällä katselemassa."
Teit meni takaisin toisten luo. Hän oli uupumaton ja näytti osaavan kaikkea, sekä vanhat laulut että tukuttain noita uusia.
Ingunn pysähtyi pihamaalla — hän oli lähtenyt kisapirtistä mennäkseen isoäidin luo ja käydäkseen nukkumaan.
Oli varmasti jo puoliyön tienoo — taivas oli kalpea ja kirkas taivaanrantaa myöten, siinä oli vaaleaa hehkua, joka pohjoisessa muuttui rikinkeltaiseksi. Vain lahden toisella puolen kohoavan harjun yläpuolella näkyi harmaansininen pilviharso, ja kuu oli joutumaisillaan sen taakse.
Vaikka yö oli niin kirkas, oli kuitenkin synkempää kuin tavallisesti tähän vuodenaikaan — pellot, niityt ja lehdot olivat kosteita päivällä vallinneen rajuilman jälkeen; kosteutta ja kylmyyttä huokui kaikkialta. Veden yllä leijaili sakeita kokkosavun pilviä, mutta kaikki kokkotulet oli sammutettu lukuun ottamatta yhtä, joka loisti suurena ja punaisena eräällä kaukaisella niemellä ja kuvastui kapeana, hehkuvana miekkana teräksensinervään vedenkalvoon.
Teit tuli ulos häntä hakemaan — Ingunn tiesi hänen sitä haluavan. Taakseen katsomatta hän asteli vuonolle viettävää peltoa alas. Hänen tultuaan veräjälle ja laskiessaan alas sulkupuita saavutti Teit hänet.
He eivät virkkaneet mitään toisilleen kävellessään edelleen, Ingunn edellä ja Teit jäljessä nuoren laihon läpi kulkevaa kapeaa polkua pitkin. Pellon laidassa oli puro, ja polku kulki sen vartta tammien ja raitojen muodostaman lehtikatoksen suojassa alas talon venevalkamaan.
Ingunn pysähtyi heidän tultuaan lehtipuitten varjostoon. Siellä oli pilkkopimeä — hän pelkäsi kulkea edemmäksi.
"Huh — miten kylmä tänä yönä on", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti, väristen hiukan. Teitin hahmo erottui vain epäselvästi pimeästä, mutta Ingunn tunsi hänen ruumiistaan huokuvan lämpimän leyhkeen, ja se tuntui suloiselta kosteitten lehtien ja raa'an mullan kylmässä ja kirpeässä tuoksussa. Teit oli aivan vaiti, ja hänen vaiteliaisuutensa tuntui äkkiä kauhistavalta ja uhkaavalta — ja Ingunn ajatteli äkkiä heränneen, hillittömän pelon vallassa, että hänen täytyi saada Teit sanomaan jotakin; silloin vaara olisi ohi.
"Laulapa uudestaan se säe, minkä lauloit sisällä", kuiskasi Ingunn, "raidasta —"
Matalalla, mutta kirkkaalla äänellä lauloi Teit pimeässä:
Onnekas olet sä rantojen raita sulolehviä kantain. Miehet aamukasteen sun yltäsi ravistaa. Ja minä kaipaan Thegniä päivin sekä öin!
Ingunn ojensi kätensä ja veti sylinsä täyteen kirpeätuoksuisia, vihantia oksia — vesipisaroita ripsui hänen ylleen pimeässä.
"Pilaat kauniin pukusi", sanoi Teit. "Kastuitko — anna kun koetan —!"
Mutta kun hänen kätensä hipaisivat Ingunnin rintaa pimeässä, väistyi Ingunn salaman nopeudella hänen ojennettujen kättensä ulottuvilta; päästäen hiljaisen pelon kirkaisun hän lähti juoksemaan polkua ylös — juoksi, kantaen molemmin käsin liepeitään, kuin henkensä kaupalla pellon poikki.
Teit oli niin ällistynyt tällaisesta asian käänteestä, että kesti hetkisen, ennen kuin hän kykeni lähtemään hänen jälkeensä. Ja silloin oli Ingunn jo ehtinyt niin paljon edelle, ettei Teit tavoittanut häntä ennen kuin veräjällä. Sieltä voitiin heidät nähdä pihalta, missä vieraita nyt liikkui maatamenoaikeissa. Ja niin Teit pysähtyi ja antoi Ingunnin mennä.
Teitin ilme oli synkkä ja loukkaantunut, kun he seuraavana päivänä kohtasivat toisensa. Ingunn tervehti häntä melkein nöyrästi ja sanoi hiljaa ja arasti:
"Taisimmepa olla kumpikin pois suunniltamme viime yönä — kun keksimme lähteä rantaan keskellä yötä."
"Sitäkö sinä vain ajattelitkin?" kysyi islantilainen kuivasti.
"Eikä siellä ollut varmaan sen useampia juhannuskokkoja, kuin minkä me näimme kartanolta. Olisi siis ollut hyödytöntä mennä alas laiturille."
"Niin, meillä olisi ollut enemmän iloa toisistamme, jos olisimme olleet sisällä", sanoi Teit harmistuneena. Hän kohotti lakkiaan ja meni matkoihinsa.