XIII
Cecilia Olavintytär kasvoi ja varttui aivan silmin nähden, sanoivat naapurivaimot. Mistä se oikein lihoi sitä ei ymmärtänyt kukaan, sillä äiti tahtoi itse imettää sitä, eikä hänen rinnoistaan lähtenyt varmaankaan monta tippaa. Mutta se kasvoi kuukaudessa enemmän kuin muut lapset kolmessa, kehuivat Signe ja Una. Väliin he kaasivat sen suuhun pari lusikallista kermaa tai antoivat sen imeä räsyyn pantua hirvenydintä.
Hestvikenissä kävijät tahtoivat nähdä tuota lasta, josta oli alettu puhua laaksossa — se kuului olevan harvinaisen kaunis. Ja he näyttivät tahtovan ilmaista, että he soivat Olaville ja hänen vaimolleen tämän onnen. Tosin ei kukaan pitänyt erikoisesti Hestvikenin väestä; Olav oli niin merkillisen tylyluontoinen — ihmisillä oli aika vaiva saada tuosta pökkelöstä irti mitään — mutta se oli kai hänen luontonsa, sillä teossa hän oli aina osoittautunut oikeamieliseksi ja hurskaaksi mieheksi, eikä hän kitsastellut auttaa toisia. Vaimo oli kehno ja heikkoälyinen, mutta eihän tuo raukka tainnut tahtoa pahaa kenellekään. Oli siis hauskaa, että he vihdoinkin olivat saaneet lapsen, joka näytti jaksavan elää.
Mutta Ingunn jäi makaamaan voimattomana pitkiksi ajoiksi — hän oli varmaan saanut vian selkäänsä, eivätkä hänen jalkansa kantaneet häntä, kun hän vihdoin pääsi vuoteesta.
Eräänä sunnuntaina Olav oli palaamassa kirkosta. Oli kaunis ilma — kesä oli tullut juuri tänä päivänä. Tuulessa välkkyivät lehdet ja vihannat niityt, ja jokainen tuulahdus oli kuin kasvavan ruohon, lehteen puhjenneiden puiden ja hedelmällisen mullan lämmin, terve henkäys, jossa vielä tuntui kevään tuoksu. Tultuaan tupaan ja nähtyään Ingunnin pitkällään penkillä hänestä tuntui pahalta — sitten hän sanoi, että koska hän nyt oli rikkonut paaston, saattoi Ingunn lähteä hänen mukanaan ulos katsomaan rantapeltoa; vilja oli siellä noussut tänäkin vuonna tiheälle, hyvälle oraalle.
Tämä pelto oli lähinnä vuonoa kallioiden alla. Olav helli sitä erityisesti ja valitsi aina raskaimmat ja parhaat jyvät sinne kylvettäviksi. Hän antoi kantaa sinne kalanpäitä ja muuta jätettä laiturilta, ja silloin se ei kärsinyt kuumuudesta niin paljon kuin muuten — multa ei näet ollut syvää — ja vilja kypsyi siinä aikaisemmin kuin missään muualla.
Olavin täytyi kantaa Ingunn kynnyksen yli, ja laskettuaan hänet maahan tuvan ulkopuolella hän näki tämän kulkevan niin vaivaisesti, kuin ei hän olisi jaksanut nostaa ollenkaan jalkojaan — hän lykki niitä mäkeä ylös lyhyin, epävarmoin nykäyksin, ja kun kohdalle sattui pieninkin epätasaisuus, oli hän suistua suulleen. Olav tuki häntä vyötäisiltä, ja Ingunn nojasi häneen raskaasti, käsi miehensä olalla; joka kolmannella tai neljännellä askelella hänen täytyi pysähtyä lepäämään, ja Olav huomasi hänen hikoilevan ankarasti ja vapisevan väsymyksestä.
Heidän päästyään vuoren reunalle Olav levitti turkisvuorisen talvivaippansa, jonka hän oli ottanut mukaan, kuoppaan kivien keskelle. Siinä Ingunn voi maata suojassa ja katsella tuulen leikkiä, sen aivan kuin silittäessä nuoren laihon latvoja, niin että ne aaltoilivat vaaleina raitoina koko penkeren pituudelta.
Joka puolella välkkyi ja kimalsi; kesälaineet vierivät tunturia kohden, loiskuivat sitä vasten ja lorisivat takaisin rantakivien myötä — hyrskyn ääni oli vieno ja kohahteleva; mutta Härän alla nousi vesisuihku korkeammaksi — tuuli oli kääntymässä lounaaseen. Olav seurasi silmillään raskaassa lastissa olevaa alusta, joka liukui vuonoa ylös aika vauhtia. Hän vaipui ajatuksiinsa ja hänen mieleensä nousi vanhoja muistoja ajalta, jolloin hän oli ollut maanpakolaisena eikä ollut tiennyt vielä, mitä merkitsi toisten ihmisten taakkojen kantaminen. Yksin hän oli ollut, mies muiden miesten joukossa, joista ei yksikään ollut tullut hänelle niin läheiseksi, että hän olisi tuntenut sen aivan kuin nahassaan — tuo aika häämötti epätodellisen kaukaisena ja vieraana nyt, kun hänellä oli niin monta vuotta ollut koko Hestviken niskoillaan ja lisäksi sairas vaimo yhtä likellä itseään kuin oma lihansa. Hän oli kamppaillut eteenpäin rinnallaan tuo kykenemätön ja kituva vaimo, ja oli kuin hän olisi kamppaillut toinen käsi rujona riipuksissa. Eikä hän sittenkään tuntenut itseään onnettomaksi istuessaan tässä keskipäivän paahteessa — hän ei ajatellut menneisyyttä siten, että olisi kaivannut pois nykyisyydestä tai vaikeroinut oloja, joihin oli joutunut Ingunnin kanssa. Hän istui ja nautti levosta — tavallaan raskasmielisenä, mutta tuo raskasmielisyys johtui hänen rajattomasta rakkaudestaan Ingunniin; se oli ikään kuin liian suuri hänen yksin hallittavakseen.
Hän kääntyi nyt Ingunnin puoleen aikoen huomauttaa tälle jotakin aluksesta; mutta silloin hän huomasi tämän nukkuneen. Hän näytti aivan kuin kuolleelta.
Ihmetellen hän tunsi pitävänsä hänestä enemmän nyt kuin koskaan ennen — juuri siksi, että hän näki viimeisenkin kauneuden hiukkasen hävinneen tästä olemattomiin. Ei kukaan, joka ei ollut nähnyt häntä nuorena, olisi voinut uskoa tuon puolivanhan, kuihtuneen vaimon olleen kerran viehkeän. Hän oli ollut suloinen hennon, vaalean kukkasen tavoin — nyt pingottui iho kiiltävänä poskilla, ja nuo latteat, kuopalliset, pitkäleukaiset naisenkasvot olivat keltaiset, ruskeiden läiskien rumentamat. Hänen pitkä, laiha vartalonsa oli menettänyt aikaa sitten virpimäisen notkeutensa, hänen kapea povensa oli suora kuin lauta ja vyötäisen kohta oli muodottoman paksu. Hän muistutti mökin vaimoa, jolla on ollut monta lasta.
Mies istui katsoen häntä — uskaltamatta koskea häneen: vaimo tarvitsi kai unta. Hän otti vain hunnunpäät ja pisti ne hiljaa hänen alleen, ettei tuuli liehuttaisi niitä hänen kasvoilleen, ja kääri viitan helmat paremmin hänen ympärilleen — hän oli niin verettömän näköinen, että saattoi helposti vilustua.
Sekä Olav että muut talon ihmiset näkivät hänen käyvän päivä päivältä raskasliikkeisemmäksi, ja jo Juhannusmessun aikaan hän ei päässyt nousemaan paikaltaan ilman toisten apua eikä siirtämään jalkaa toisen ohi jonkun tukematta häntä. Mutta hänet puettiin vaatteisiin joka päivä. Se joutui nyt Torhildin tehtäväksi, sillä Liv, Ingunnin oma palvelusneito, ei kelvannut mihinkään näihin aikoihin.
Olav ei ollut voinut käsittää Ingunnin itsepintaista vastenmielisyyttä Torhild Bjørnintytärtä kohtaan. Torhild oli nainen, jollaista ei tavannut joka päivä — uskollinen, työteliäs ja vahva — ja vaikka Ingunn olisi ollut kuinka mahdoton apunaistaan kohtaan, oli tämä aina yhtä kärsivällinen ja huolehtiva sairasta emäntäänsä kohtaan.
Yhtä käsittämättömältä Olavista tuntui, että hän oli kiintynyt tuohon Liviin, joka oli tullut palvelukseen edellisenä vuonna. Ensiksikin tyttö oli rumin ihminen, mitä Olav oli eläessään nähnyt: ensi silmäyksellä häntä olisi voinut luulla miehenpuoleksi — hän oli lyhyt, vanttera ja hartiakas, jalat varsinkin olivat luonnottoman lyhyet ja vääräsääriset. Hänellä oli ohut, punainen, hapsottava tukka, punertavanharmaa ja pisamainen iho — kesakkoja oli alas rintaan asti, käsivarsissa ja käsissä — ja hänellä oli oudoimmat ja rumimmat kasvot, mitä ajatella saattaa: pienet sirrittävät siansilmät, teräväkärkinen nenä, eikä leukaa lainkaan — kasvojen alapuoli vajosi sisään ja liittyi hyllyvään lihaan hänen kaulallaan. Ei hän ollut edes hyväluontoinen, vaan laiska ja uppiniskainen Torhildia ja karjakkoa kohtaan sekä sanomattoman typerä. Mutta Ingunn oli ruvennut suosimaan tuota ihmistä. Kun tuli ilmi, että hänen oli käynyt hullusti syksyllä, sen jälkeen kun hän oli saanut luvan käydä tervehtimässä vanhempiaan Mikonpäivänä, rukoili tytön emäntä hartaasti, ettei Olav ajaisi häntä talosta. Olav ei ollut ajatellutkaan sellaista; hän tiesi tytön kodissa olevan suuren köyhyyden ja paljon lapsia, niin että oli toki parempi antaa hänen jäädä tänne. Mutta koska tämä oli hänen kartanossaan ja kovin nuori — viidentoistavuotias — oli hänen mielestään koetettava auttaa tyttöä, ja hän kysyi siis, kuka oli lapsen isä. Mutta siitä tämä ei tiennyt muuta kuin että se oli ollut muuan mies, jonka seurassa hän oli kulkenut kappaleen matkaa metsässä, mennessään kotiinsa Mikonpäivänä.
"No, tekikö hän sinulle pahaa?" kysyi Olav.
"Ei mitenkään", — Livin kasvot alkoivat loistaa. Mies oli ollut niin hyvä ja leikkisä. Hän oli sanonut nimekseen Jon.
"Se on jokaisen miehen nimi, jolla ei ole mitään muuta."
Mutta nyt hän joka tapauksessa oli pian sopiva kasvatusäidiksi Cecilialle. Oli liian järjetöntä, että sairas äiti imetti tuota isoa, ahnasta lasta — vaikkei Ingunn ollut tähän asti tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Cecilia vieroitettaisiin hänen rinnoiltaan.
Olav oli käyttänyt talossaan pitkienkin matkojen päästä kaikkia miehiä ja naisia, joilla oli tietoa sairauksista ja lääkitsemisestä, mutta kukaan näistä ei osannut sanoa, mikä emäntää vaivasi — ja useimmat luulivat sen olevan panentatautia. Olav tiesi Ingunnin olleen samalla tavoin sairaan viisi-, kuusitoista vuotta sitten, kun tämä oli ollut Miklebøssä, ja silloin oli Hillebjørg-rouva kivenkovaan väittänyt Kolbeinin antaneen loihtia häneen jotakin noituutta. Olav tuumi nyt, mahtoiko se sittenkin olla totta, ja ettei Ingunn olisi vieläkään päässyt kokonaan eroon tuon pahan vallasta.
Sitten hän tutustui erääseen saksalaiseen kauppiaaseen, Claus Wiephartiin Oslosta, jota kehuttiin mitä oppineimmaksi parantajaksi — hän oli ollut nuoruudessaan saraseenien vankina ja saanut näiltä viisautensa. Olav nouti hänet luokseen, ja tämä sanoi paikalla, mikä Ingunnia vaivasi.
Sairauden alkusyytä ei saksalainen tiennyt, mutta hän väitti sen johtuneen tähdistä: esimerkiksi, että mies ensimmäisen kerran oli pitänyt yhteyttä hänen kanssaan sellaisella hetkellä, jolloin taivaankappalten asema oli heille vihamielinen niiden tähtien mukaan, joiden merkeissä he olivat syntyneet. Se saattoi muuttua toiseksi jo yhdessä tunnissa — vähän ennen tai vähän myöhemmin olisivat enteet voineet olla suotuisat. — Yhtä kaikki se oli saattanut vaikuttaa häneen, heikompaan kumppaniin siten, että hänen ruumiinsa kiinteiden materioiden ja nesteiden harmonia oli horjahtanut niin, että kiinteät osat olivat hävinneet ja nesteet saaneet ylivallan; hän oli myös voinut olla altis tuolle disharmonialle jo syntymishetkellään, mutta juuri se se oli tärkein syy hänen heikkouteensa. Joka tapauksessa oli todettu, ettei hän ollut voinut synnyttää elinvoimaisia miespuolisia sikiöitä enemmän kuin ensimmäisen, koska miehen ruumis on luonnostaan kuivempi kuin naisen ja vaatii alusta alkaen enemmän kiinteitä materioita; tyttären hän sitä vastoin oli saanut elävänä maailmaan. Kuitenkin oli tämäkin lapsi kerännyt itseensä enemmän kiinteitä materioita kuin äidiltä oli riittänyt, ja tämä oli nyt, tahtoi Claus Wiephart sanoa, ikään kuin laho sisältä, luiden ja lihan ollessa liian pullollaan nesteitä — kuten mädännyt puu, joka kelluu vedessä, kunnes se on veden läpäisemä.
Ensimmäiseksi täytyi siis saada hänen ruumiinsa kuivatetuksi, määräsi saksalainen. Lasta ei saanut ottaa hänen rinnoiltaan, ja hänelle tuli antaa hiottavia ja vettä poistavia aineita; hän sai juoda hyvin vähän, mutta syödä sen sijaan poltettuja ja rusennettuja eläimenluita, terra sigillata, sekä kovaa leipää ja kuivaa ruokaa, jossa oli kuumentavia ryytejä.
Oppineen miehen puhe täytti Olavin mielen uudella toivolla. Se kuulosti niin viisaalta — ja saksalaisen käyttämät latinalaiset sanat Olav muisti nuoruudestaan. Prima causa, harmonia, materia ja umidus, disparo, dispono — hän muisti kuulleensa Asbjørn Allfeitin, Arnvidin ja luostarin veljien käyttäneen niitä, ja mikäli hän ymmärsi, osasi Claus ne hyvin. Ja olihan hän itsekin pannut merkille jo heidän kasvinaikanaan, että Ingunnin ruumis oli niin merkillisen heikko ja hötelö — niin että hänen oli täytynyt verrata sitä puolikypsään jyvään — hänessä oli varmasti ollut aina liian vähän kiinteitä materioita. Terra sigillata tekisi varmasti hyvää hänelle — se auttoi niin moneen asiaan, sen hän tiesi kokemuksesta.
Olihan hän saanut oppia tuntemaan neljä elementtiä, joista ihmisruumis on luotu, ja hän oli kuullut taivaankappalten aseman vaikuttavan ihmiskohtaloihin. Kotimaassa olevat oppineet eivät tienneet niin paljon siitä, ja Asbjørn Allfeit oli sanonut, ettei kristityn tarvitse udella, mitä tähtiin on kirjoitettu. Mutta saraseenit kuuluivat olevan kaikkien kansojen taitavimmat tähtienlukijat.
Olavin sydän keveni suuresti. Ehkä hän oli suotta hätäillyt luullessaan itse vetäneensä onnettomuudet heidän kummankin ylitse siksi, ettei ollut uskaltanut vapautua syntitaakastaan. Hän eli synnissä, niin se oli, siihen saakka kun hän ei tahtonut koettaa sovittaa tuota onnetonta tekoaan. Mutta täytyihän Jumalan tietää, ettei hän voinut; hän ei voinut panna alttiiksi vaimonsa ja lastensa onnea. Kaikessa muussa hän oli koettanut toimia kristityn miehen tavoin. Ja tiesihän Jumala paremmin kuin hän, miten syvästi hän kaipasi saada elää sovussa Hänen kanssaan, rakastaa Häntä kaikesta sydämestään, polvistua ja rukoilla, vaikeroimatta omaa tottelemattomuuttaan.
Uskalsikohan hän nyt uskoa kaikilla onnettomuuksilla olevan luonnollisen alkujuurensa? Cecilia oli merkkinä siitä, että Jumala oli antanut hänelle anteeksi — tai oli antava hänelle lykkäysaikaa kuolinhetkeen asti. Ja että Ingunnin ruumiin ja sielun heikkous oli tähtien määräämä.
Mutta Prima Causa — se oli yksi Jumalan nimityksistä. Hän tiesi sen.
Ingunn itse sanoi vahvistuneensa Claus Wiephartin keinoista. Vieläkään hän ei ollut saanut takaisin liikuntakykyään siinä määrin, että olisi voinut liikuttaa alaruumistaan, mutta selässä olevat tuskat olivat vähentyneet.
* * * * *
Olav astui kotaan eräänä iltana vähän ennen Olavinmessua, aikeissa sanoa jotakin Torhild Bjørnintyttärelle, ennen kuin unohti sen.
Tämä paistoi parastaikaa leipää pyhiksi. Ilmassa leijaileva jauhontomu muuttui kullankarvaiseksi iltaruskon kajossa Olavin aukaistessa oven — ja se valaisi koko tuon pienen tuvan. Pyöreistä leivistä, jotka oli pantu paistumaan kallelleen asetetuille kivilaatoille liedellä palavan hiilloksen ympärille, levisi makea, kypsä tuoksu, ja vesi herahti Olavin kielelle hänen tuntiessaan sen. Torhild ei ollut sisällä.
Olav oli juuri pyörähtämäisillään ulos, kun Torhild ilmestyi ovelle kantaen niin painavaa lautalevyä ylös ojennetuin käsivarsin, että hän tuki sitä otsaansa. Hänen oli pakko kulkea vielä tavallista suorempana ja kenoselkäisempänä — ja kesäillan tyvenessä näytti vain kauniilta ja sopivalta, että hän oli kevyissä pukimissa, työvaatteissaan: lyhythihaisessa sarkapaidassa ja avojaloin; — hän liikkui taitavasti, reippaasti ja voimakkaasti.
Olav otti häneltä laudan; se oli tammipuinen ja hyvin raskas. Hän kantoi sen sisään ja laski sen pukkien varaan. Torhild seurasi perässä, otti molemmin kourin hakattua katajaa korista ja sirotti sen laudalle. Hänen ruumiistaan levisi hyvä tuoksu hänen nopeasti liikkuessaan — jauhon ja tuoreen leivän ja työn terveen lämmön tuoksu. Olav kietaisi käsivartensa tytön ympärille ja veti hänet rajusti luokseen. Hän vei leukansa lähelle hänen olkaansa ja painoi silmänräpäyksessä poskensa hänen ihoonsa — tämän kaula oli samalla kostea, viileä ja lämmin. Sitten hän irrotti kätensä ja nauroi salatakseen hämmennystään ja häpeäänsä tuon mielettömän kisanhalun johdosta, joka oli vallannut hänet aivan äkkiarvaamatta.
Torhild oli lehahtanut tulipunaiseksi — ja sen nähdessään Olav joutui vielä enemmän hämilleen. Mutta toinen ei sanonut mitään eikä osoittanut vihastumista, vaan kulki aivan levollisesti siirrellen valmiiksi paistuneita leipiä kiviltä laudalle.
"Sinulla on miehen voimat, Torhild", sanoi isäntä. Ja kun toinen ei vastannut, vaan jatkoi yhä paistamispuuhaansa, sanoi Olav vakavasti: "Sinä pidät pystyssä koko meidän taloutemme — saat aikaan enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."
"Koetan tehdä parhaani", mutisi Torhild.
"En tiedä — tarkoitatko, ettemme ymmärrä antaa kyllin arvoa sille? Jos sitä tarkoitat, niin sano; kai me voimme sopia —."
"Ei, olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. — Olen nyt saanut turvatuksi kaikki omani, paitsi kahta pienintä — ja sinä olet auttanut minua paljon."
"Älä puhu joutavia." Olav sanoi asiansa ja meni.
Ingunn käytti yhä viisaan saksalaisen antamia parannuskeinoja, mutta vähitellen selvisi, ettei hänellä ollut pelkkää hyötyä niistä. Hän sai kovia vatsakipuja ja kaulanpolttoa paljosta pippurista ja inkivääristä. Hän koetti kestää niitä viimeiseen asti ja saada niellyksi tuota kuivaa, väkevää ruokaa, vaikka oli tuntevinaan tuskaa ruoan näkemisestäkin. Jano vaivasi häntä yöt päivät, mutta hän kesti kärsivällisesti osansa eikä juuri valitellut.
Sitten Olavin oli oltava poissa kotoa muutamia öitä, ja Signe Arnentytär tuli siksi aikaa sairaan makuutoveriksi. Jälkeenpäin Signe sanoi Olaville, että hänestä oli aivan hullua, että Ingunn piti Ceciliaa vieressään öisin; äidillä ei ollut enää tippaakaan maitoa rinnoissaan ja lapsen kauhea itku, joka piti hereillä Ingunnin ja kaikki toiset, johtui nälästä ja kiukusta. — Olav ei ollut tuntenut muita pikkulapsia kuin Audunin, ja tämä oli itkenyt melkein aina, niin että Olav oli luullut sen kuuluvan lasten tapoihin. Liv oli nyt imettänyt Ceciliaa jo kauan, hänen oma lapsensa oli äskettäin kuollut, ja tuolla nuorella tytöllä oli maitoa kuin lehmällä; ainoa järkevä ratkaisu oli siis, että hänestä tulisi lapsen kasvatusäiti, joka saisi pitää Cecilian luonaan päivät ja yöt.
Mutta kun tästä puhuttiin Ingunnille, hän joutui aivan suunniltaan surusta. Hän itki ja rukoili, ettei häneltä riistettäisi Ceciliaa: "Minusta ei ole jäljellä mitään muuta kuin hän, minä lunastin sinulle tämän tyttären sillä, että nyt itse makaan tässä voimattomana ja vyötäisiin saakka halvaantuneena. Jos pidät hänestä, Olav, niin armahda minua — älä ota minulta Ceciliaa niin kauan kuin vielä olen hengissä. Ei kestä enää kauan, kun pääset vapaaksi tästä minun kurjasta elämästäni."
Olav koetti puhua hänelle järkeä, mutta Ingunn huusi, painoi kyynärpäänsä patjoihin, kohotti olkapäänsä ja ponnisti aivan kuin olisi tahtonut pakottaa halvaantunutta ruumistaan nousemaan. Olav istuutui sängynlaidalle ja koetti puhua kauniisti, mutta turhaan, ja lopuksi Ingunn oli itkenyt ja riehunut itsensä niin uuvuksiin, että hän vaipui horrokseen; mutta unessakin hän vielä nyyhki ja vavahteli.
Lopulta Olav myöntyi siihen, että Ingunn sai pitää lapsen luonaan yöllä, mutta Livin täytyi nukkua tuvan penkillä, että hän sai viihdytellä pienokaista, kun se huusi.
Kun Olav meni sanomaan Ingunnille hyvää yötä ennen kuin hän itse meni sänkyynsä, kiersi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen päänsä puoleensa sanoen:
"Älä ole vihainen, Olav. En voi nukkua, ellen saa häntä viereeni. Olen aina pelännyt maata yksin", kuiskasi hän; "siitä yöstä asti, jolloin sinä nukuit ensimmäistä kertaa minun vieressäni, on minusta tuntunut, etten ole voinut olla levollinen, ellen ole tuntenut sinun käsivarttasi ympärilläni. Ja nyt en ole tunteva sitä enää koskaan."
Olav laskeutui polvilleen, pujotti käsivartensa hänen niskansa alle ja laski hänen päänsä lepäämään olkaansa vasten.
"Tahdotko, että pidän kättäni tässä kunnes olet nukkunut?" kysyi hän.
Toinen nukkui samassa. Silloin Olav asetti pielukset paremmin hänen olkapäänsä alle, hiipi hiljaa yli lattian ja kiipesi Eirikin viereen pohjoiseen sänkyyn.
Hän jätti pienen rasvalampun palamaan liedelle öiksi, hänen täytyi nousta tuon tuosta vuoteesta auttamaan ja kääntämään Ingunnia. Ja nyt hänen täytyi taas nousta ottamaan syliinsä Ceciliaa, kun se alkoi huutaa, ja kantaa se Livin viereen, sillä tämä ei herännyt.
Viimein hän varmaan oli vaipunut sikeään uneen — lapsi oli luultavasti huutanut kauan ja kiukkuisesti, koska oli saanut Livin hereille. Pienen valotuikun hohteessa hän näki tytön tassuttelevan Ingunnin sängyn luona Cecilia käsivarrellaan. Hän oli niin muodottoman leveä ja lyhyt, että Olavin mieleen muistuivat jättiläisistä ja hiisistä kuulemansa sadut. Ja vaikka hän tiesi olevansa hupsu, tuntui hänestä pahalta, että Cecilia oli tuon kasvatusäidin käsissä.
* * * * *
Olav tuli sisään Ingunnin luo seuraavana päivänä keskipäivän aikaan — hän oli ollut erään rengin kanssa hakemassa heiniä kotiin kauempaa kukkulalta. Hänen lyhyen viittansa karva oli sumuhuurussa ja hänen saappaansa olivat raskaat märästä mullasta ja kuivuneista lehdistä. Hänestä uhosi syksyn haju, kun hän kumartui Ingunnin yli ja kysyi, miten tämä nyt jaksoi.
Hiukan hämillään hymyillen hän näytti tälle, mitä hänellä oli kädessään — muutamia suuria, vetisiä mansikoita korteen pujotettuna — kuten heidän oli ollut tapana tehdä lapsena ollessaan. Marjat olivat pehmeitä, ja hänen kämmenensä oli tullut punaiseksi.
"Löysin nämä ylhäältä myllyn luota", sanoi hän.
Ingunn otti vastaan marjat muistamatta edes kiittää. Nuo pienet, punaiset pilkut toisen karkeassa kämmenessä johdattivat hänen mieleensä heidän yhteisen lapsuutensa ja koko tähänastisen elämänsä. Kaksi kertaa Olav oli kastellut tuon käden vereen hänen tähtensä, ja tuo sama pihkainen, kova pojankäsi oli auttanut hänet aitojen yli ja ojentanut hänelle lahjoja. Heidän yhteiselämänsä kulki hänen ohitseen kuin avautuva seinävaate yhtenä ainoana pitkänä kudelmana: siinä oli kuvia lyhyestä, kuumasta ja hyväilevästä lemmestä ja välillä pitkiä odotuksen, ikävän ja pahojen unien kaistoja, häpeän ajan ja järjettömäksi yltyneen epätoivon isot mustat täplät ja sitten Hestvikenissä vietetyt vuodet — kaikki tuo näkyi nyt hänen silmilleen kuin kankaanpohjalle kirjailtuna — yhtenä ainoana kudelmana, samana kuvakankaana lapsuuden päivistä tähän, loppuun asti.
Hän oli kyllä ymmärtänyt aina, että Olav oli hyvä hänelle. Hän oli tiennytkin tavallaan, että harvalla miehellä olisi ollut kärsivällisyyttä jaksaa olla hänelle hyvä näin kauan, suojella häntä ja tukea häntä niin monet vuodet. Ja Ingunn oli kiittänyt häntä mielessään — kiittänyt toisinaan palavasti. Mutta vasta nyt hän näki yhtaikaa, miten väkevä hänen rakkautensa oli ollut.
Olav seisoi kätkyen luona. Jalakset kolahtelivat lattiaan, ja lapsi äänteli ja huudahteli ilosta, potkien innokkaasti kantapäitään aluspatjaan — äiti näki sen vaaleanpunaisten käsien heiluvan kätkyen laidan reunan takaa.
"Kuule sinä, Cecilia, — kohta menetät henkesi noissa pauloissa!" Olav hymyili ja nosti lapsen syliinsä. Tämä oli sätkinyt niin innokkaasti, että kapalot olivat avautuneet kokonaan ja vyö oli sotkeutunut käsien ja jalkojen ja kaulan ja pyöreän pikku ruumiin ympäri niin, että oli ihme, ettei se ollut kuristanut itseään hengiltä. "Saatko sinä selvitetyksi nämä?" — Olav laski lapsen äidin eteen.
"Itketkö sinä?" kysyi hän huolissaan. Kyyneleet himmensivät niin Ingunnin katsetta, että hänen oli vaikea saada irrotetuksi Ceciliaa kapaloista.
"Tästä tulee yhtä valkeatukkainen kuin meistä Hestvikenin miehistä", sanoi isä, "ja nyt sinulla on jo seitsemän kiharaa otsalla", — hän kosketti sormellaan lapsen otsaa, missä tukka oli pitempää ja kähertyi pieniksi, kellertäviksi pyöröiksi. "Voitko pahoin tänään, Ingunn?"
"En minä siksi. Ajattelen tässä, että vaikka olet ollut niin hyvä ja uskollinen minulle niin kauan kuin olen sinut tuntenut — en ole koskaan kyennyt palkitsemaan rakkauttasi."
"Älä sano niin. Sinähän olet ollut niin — lempeä —", hän ei keksinyt parempaa kiitossanaa kädenkäänteessä, vaikka kuinka olisi etsinyt ja tahtonut ilahduttaa toista. "Olet ollut niin lempeä ja — ja hiljainen — vaimo. Tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi hän hellästi.
"Nyt on kohta vuosi siitä", kuiskasi Ingunn arasti ja hellästi, "kun olet saanut elää niinkuin et olisi naimisissa, ikään kuin olisit hoitanut rampaa sisarta."
"Niinhän se on", sanoi mies hiljaa. "Mutta kun minä sittenkin pidän sinusta. — Sisarta, sanoit. Muistatko, Ingunn, ensimmäisiä vuosia, jolloin olimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä, joimme samasta astiasta ja olimme kuin veli ja sisar; emme ymmärtäneet silloin muuta. Mutta silloinkin viihdyimme parhaiten, kun saimme olla yhdessä."
"Muistan. Mutta me olimme lapsia silloin. Ja minä olin kaunis silloin", kuiskasi Ingunn kiihkeämmin.
"Niin olit. Mutta pelkään olleeni niin lapsellinen, etten älynnyt sitä.
Tuskin siihen aikaan kertaakaan ajattelin, olitko kaunis vai et."
— "Enkä minä ollut silloin taakkana sinulle — Olin terve ja vahva."
"Ei, ei, Ingunn." Olav hymyili heikosti ja siveli hänen kättään. "Vahva et ole ollut koskaan, rakas ystävä!"
* * * * *
Hestvikeniin tuli raskas talvi.
Olav eleli kotosalla koko ajan, hän ei katsonut voivansa olla poissa Ingunnin luota yhtään ainoata yötä. Tämä kärsi kovasti pitkällään olosta, koska oli niin laihtunut, ja lisäksi hän oli saanut jotakin vikaa selkäänsä: maattuaan yhdessä asennossa jonkin aikaa hänestä tuntui kuin kipu olisi lähtenyt nousemaan kylkiluun alta ja täyttänyt koko hänen rintansa. Ainoa, mitä hänelle saattoi tehdä, oli kääntää ja muutella häntä usein. Kiinteätä ruokaa hän ei voinut nauttia lainkaan; häntä pidettiin elossa juottamalla heravoivelliä, lientä ja maitoa, jota hän sai nauttia pienin kulauksin.
Hän oli koettanut näperrellä ompelutöitä siinä maatessaan, mutta heti kun hän piti käsiään koholla vähän aikaa, puutuivat ne niin, ettei hän voinut neuloa eikä sitoa. Ja niin hän makasi liikkumatta. Koskaan hän ei valittanut sanallakaan, ja hän kiitti hiljaa ja lempeästi, kun joku tuli kääntämään häntä tai kohentamaan pieluksia. Välistä hän myös nukkui paljon päivisin, mutta yöllä hän sai harvoin unta silmiinsä.
Olav antoi tulen palaa liedellä läpi yön ja oli pannut oven kamarinoviaukkoon, niin että saattoi sen sulkea, ja tupa pysyi lämpimämpänä. Talvi ei ollut kovin kylmä, mutta savu oli alituisena kiusana.
Ja niin hän valvoi sairaan luona yön toisensa perästä. Eirik makasi hänen selkänsä takana nukkuen, Liv nukkui penkillä ja Cecilia lähinnä seinää äitinsä vieressä. Olav makasi horroksen tapaisessa unessa, mutta se ei ollut koskaan niin syvä, ettei hän olisi kuullut, milloin kipinä räiskähti liedestä tai Ingunn voihkaisi melkein kuulumattomasti — jolloin hän oli samassa ylhäällä ja hänen luonaan. Koko talvena hän ei riisunut vaatteitaan muulloin kuin saunapäivinä.
Hän kävi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen, pisti kämmenensä ensin hänen hartioittensa alle, sitten istuinlihasten alle ja viimeksi kantapäiden alle, pitäen niitä kourassaan hetken aikaa. Hän pelkäsi sairaalloista kauhua tuntien, että Ingunn saisi makuuhaavoja. Se oli kuin viimeinen sammuva kekäle kaikesta, mitä hän ennen oli tuntenut hänen ruumistaan kohtaan — hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi nähdä ihon repeävän ja haavojen syöpyvän Ingunnin lihaan, niin kauan kuin hän oli elossa. Hänen oli aina ollut vaikea sietää mätähaavojen näkemistä ja hajua, vaikka tuo heikkous hävetti häntä. Ja sittenkin hän rukoili palavasti Jumalaa, ettei sitä ainakaan tapahtuisi — rukoili sitä yhtä paljon itsensä kuin Ingunnin tähden.
Hän kävi katsomassa tulta.
"Janottaako sinua, Ingunn —? Tahdotko, että otan sinut syliini,
Ingunn?"
Olav kietoi hänen ympärilleen vuodevaatteet ja nosti hänet käsivarsilleen. Sitten hän istui hänen kanssaan tulen eteen juomanpanopenkille. Varovasti hän taivutti ylös nuo tunnottomat sääret, pani höyhenpatjoja penkille hänen jalkojensa alle, tuki häntä asettamalla reitensä hänen lanteittensa alle ja antoi hänen päänsä levätä olkapäätään vasten. Sitten hän kysyi:
"Onko hyvä nyt?"
Saattoi sattua, että Ingunn vaipui uneen levätessään hänen sylissään näin. Silloin Olav jäi istumaan tuntikausiksi pitäen häntä sylissään, kunnes hänen oma selkänsä oli jäykkä ja kaikki jäsenensä kangistuneet. Jos hän liikahti vähääkään, heräsi Ingunn. Silloin hän tavallisesti irrotti kätensä peitteistä, silitti Olavin kasvoja ja sanoi:
"Nyt voin jo paljon paremmin. Kanna minut sänkyyn, Olav, ja mene nukkumaan — sinua väsyttää varmaan."
"Minusta on tullut raskas taakka sinulle, Olav", sanoi hän eräänä yönä, "mutta koeta kärsiä — ei sitä kestä kauempaa kuin tämän talven."
Olav ei vastustellut. Hän oli ajatellut itse samaa. — Kun kevät tuli, vei se kai Ingunnin mukanaan. Ja nyt hän oli vihdoinkin valmis alistumaan siihen.
* * * * *
Mutta kun talvi teki loppuaan, näytti Ingunn ennemminkin olevan paranemaan päin. Joka tapauksessa hän virkistyi sen verran, että kyseli talon asioita ja kalastusta. Hän kuunteli kellojen kilkettä aamuin, illoin, luetteli lehmiä nimeltä ja sanoi kerran, että oikean kevään tultua hänet saisi kantaa ulos jonakin päivänä, että hän näkisi vielä kerran karjan!
Ceciliasta oli tullut sievä tyllerö ja hän oli iso ikäisekseen. Ingunnilla oli paljon lohtua hänestä päivisin, vaikkei hän saanutkaan olla kahden lapsen kanssa. Livin oli aina oltava mukana. Yöt pienokainen nukkui kasvatusäitinsä kanssa toisessa rakennuksessa — Ingunn ei nyt enää jaksanut pitää tuota paksua, tervettä lasta vieressään: Cecilia kieri äitinsä päälle unissaan ja konttasi valveilla ollessaan ympäri sänkyä, kellahtaen tuon tuosta raskaasti tuolle rujolle ruumiille.
Olavin oli niin vaikea sietää Liviä, että hän mieluummin oli tulematta tupaan kun tiesi tämän olevan siellä. Hän tiesi tytön myös näpistelevän ja oli jo kauan epäillyt hänen olevan hyvää pataa Ankin kanssa ja opettavan tämänkin näpistelemään ja valehtelemaan — sanoissaan oli Anki aina ollut epäluotettava, mutta tähän asti se oli tapahtunut siksi, ettei hän ymmärtänyt parempaa. Eivät he varastaneet niin suuria määriä, että se olisi tuottanut vahinkoa, mutta hänestä ei ollut hauska pitää epärehellistä väkeä talossaan. Täällä olivat muutkin asiat rempallaan — itse hän oli pitkäaikaisesta valvomisesta niin väsynyt, ettei jaksanut pitää silmällä kaikkea, mitä olisi pitänyt, ja alamäkeen on helppo luisua.
Nyt hän ei siis nähnyt paljon Ceciliaakaan päivällä. Mutta vähitellen oli käynyt niin, että hänen rakkauteensa tytärtä kohtaan sekoittui syvä tuska — hänen sydäntään kirveli, kun hän muisti tuon sinisen, kosteutta tihkuvan kevätyön, jolloin hän oli kotiin palatessaan löytänyt tämän kätkyestä. Ja saadessaan hänet ensi kertaa käsivarsilleen oli hän uskonut niin varmasti lapsen merkitsevän käännettä heidän elämässään, käännettä onneen päin —.
Hän rakasti tuota pikku tytärtä, mutta hänen rakkautensa vaipui kuin häneen itseensä ja jäi hänen sydämensä pohjalle kuin arka, äänetön olento. Ensi aikoina isä oli usein seisahtunut lapsen kätkyen ääreen, ja nipistänyt häntä hellästi kahdella sormella, leikkien ja liehitellen — hiljaisen, ihmettelevän ilon vallassa, kun sai tämän nauramaan. Ja hän oli nostanut hänet ylös ja painanut itseään vasten harjaantumattomasti ja kömpelösti leperrellen: Cecilia, Cecilia. Nyt hän seisahtui jonkin matkan päähän, kun näki häntä kannettavan rakennuksesta toiseen — hymyili ja vilkutti vain kauempaa kädellään. Sekin, että lapsi oli niin kaunis ja että hän tunsi siinä oman sukunsa vaaleuden, ikään kuin vain lisäsi hänen surumielisyyttään.
Eirikiä nykyisin tuskin näkikään. Tuo yhdeksänvuotias pysytteli vaistomaisesti poissa aikuisten parista, joiden hän huomasi olevan alati raskasmielisiä. Ja tuossa suuressa kartanossa oli niin paljon toimitettavaa ja hauskuutta, ettei hän tullut päätupaan muuta kuin syömään ja nukkumaan.
* * * * *
Keväisille Ristinmessun markkinoille täytyi Olavin lähteä kaupunkiin. Siellä häntä odotti sana, että hänen oli tultava saarnaveljien luostariin.
Priori ilmoitti hänelle, että hänen ystävänsä Arnvid Finninpoika oli kuollut talvella. Viime kesänä hän oli pukeutunut Hamarin veljien munkkipukuun. Mutta jo toisella paastoviikolla hän kuoli äkkiä — kukaan ei tiennyt mihin. Veljesten mennessä messuun oli hänen vieressään kulkeva munkki nähnyt veli Arnvidin kalpenevan ja horjahtavan, mutta hänen kuiskaten kysyessään, oliko tämä kipeä, oli Arnvid pudistanut päätään. Mutta heidän polvistuessaan Verbum caro factum est'in kohdalla näki hänen vierustoverinsa, ettei veli Arnvid jaksanut nousta takaisin ylös, ja kun messu oli loppunut, oli hän tainnoksissa. Silloin hänet kannettiin dormitorioon ja pantiin lavitsalle; hän valitti hiljaa silloin tällöin, mutta tajuihinsa tulematta. Keskellä päivää hän sentään selvisi ja silloin hän pyysi hiljaisella äänellä viimeistä palvelusta. Heti sakramentit nautittuaan hän nukkui, ja kun munkit palasivat vesperjumalanpalveluksesta, oli hän kuollut, niin hiljaa, ettei se veli, joka oli istunut hänen luonaan, ollut huomannut, milloin henki oli lähtenyt.
Priori sanoi vielä, että ennen kuin Arnvid oli tullut luostariin, oli hän jakanut koko joukon kalleuksia sukulaisilleen ja ystävilleen, ja nämä kaksi juomasarvea hän oli käskenyt poikansa lähettää Olav Auduninpojalle. Mutta Arnvidinpojat olivat siinä suhteessa omituisia, etteivät he tahtoneet mielellään lähteä kotikulmansa ulkopuolelle, ja kun he sitten tulivat Hamariin isänsä hautajaisiin, oli Maunu tuonut sarvet luostariin, eikä veli Bjarne ollut tahtonut lähettää näitä harvinaisia aarteita etelään, ennen kuin hän saattoi jättää ne jonkun veljeskunnan oman miehen käsiin.
Olav tunsi heti Miklebøn juomasarvet. Ne olivat pienet, mutta hyvin arvokkaat: kaksi korppikotkankynttä, hopeakoristeiset ja kullatut. Olav oli juonut niistä ystävänsä kanssa juhlailtoina, kun he joivat simaa tai viiniä — ne olivat vain yhdenjuotavia.
Tieto Arnvidin kuolemasta järkytti Olavia sydänjuuria myöten. Hän ei jaksanut jäädä kaupunkiin toisten pariin, vaan purjehti takaisin Hestvikeniin samana iltana.
Toisin hetkin, ajatellessaan ystäväänsä ja muistaessaan heidän viimeistä keskusteluaan, oli hänen mieltään kirvellyt, että hän oli riisunut itsensä alasti toisen edessä. Hän oli katunut tuota heikkoutta niin, että hänestä oli välistä tuntunut siltä, kuin hänelle olisi ollut helpompi, ellei Arnvidia olisi enää olemassa. Mutta nyt hän tunsikin äkkiä, että tämä oli viimeinen isku, mikä häntä saattoi kohdata, ja ettei hän tästedes jaksanut taistella omaa sydäntään vastaan — nyt kun hän tiesi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan kanssatodistajaa; ihan yksin hän ei jaksanut kantaa salaisuuttaan.
Ja ensimmäisen kerran hän nyt näki heidän ystävyytensä todellisen sisällön. Hän oli käyttänyt hyväkseen Arnvidia — ja tämä oli antanut hänen tehdä niin. Hän oli valehdellut ystävälleen, ja ystävä oli nähnyt hänen lävitseen; ei ainoastaan sillä kertaa, vaan aina hän oli sanonut Arnvidille, mitä hänelle itselleen parhaiten soveltui — heidän viime kohtaukseensa asti. Ja Arnvid oli tyytynyt siihen ääneti. Aina hän oli hakenut tukea, ja Arnvid oli tukenut häntä — kuten Arnvid oli suonut apuaan kaikille, jotka sitä pyysivät. Ja palkka, jonka hän siitä oli saanut, oli ollut raipan antia — hän oli saanut sellaisen palkan kuin sille miehelle sopii, jolla on rohkeutta tehdä Kristuksen esikuvan mukaan. Ja kuitenkin Arnvid oli moittinut itseään ja pitänyt itseään huonona seuralaisena joka kerran, kun hän ei jaksanut nähdä tietä selvänä edessään, ja joka kerran, kun hänen mielensä oli ollut tulvillaan katkeruutta ja halveksuntaa ihmisten kehnouden tähden — niinkuin syntisen ihmisen täytyy tuntea joskus, kun hän rohkenee lähteä astumaan Jumalan jälkiä.
Olav kulki kotonaan touon aikaan vielä entistään hiljaisempana.
Mutta eräänä aamuna, lähetettyään väkensä työhön, hän lähti yksin takaisin kotiin.
Auringonpaiste virtasi alas avonaisesta räppänästä liedelle, missä ei palanut tulta, multalattialle ja Ingunnin sängyn yläpuolelle. Molemmat lapset olivat hänen luonaan: Eirikin mustakiharainen pää oli äidin käsivarrella ja hänen pitkät säärensä riippuivat sängynlaidan yli. Cecilia ryömi ympäriinsä, kohottautui puoliksi seisoalleen ja pudottautui mätkähtäen ja ilosta kiljaisten peitteen alla olevalle tunnottomalle ruumiille. Tytöllä ei ollut päällään muuta kuin tulipunainen villakolttu; hänen ihonsa oli vaalean punakka ja hänen hiuksensa olivat kasvaneet niin, että ne nyt ympäröivät pellavanvalkoisina, välkkyvinä kiehkuroina hänen kasvojaan ja niskaansa. Hänen vaaleiden silmiensä valkuainen oli niin sininen, että silmät näyttivät tasaisen sinisiltä, ja siitä syystä nuo suloiset, hennot pikkutytön kasvot saivat ihmeellisen eläimellisen valppauden ilmeen.
"Äitinne ei jaksa kestää teidän painoanne, Eirik." Olav otti Cecilian ja istuutui sängynlaidalle lapsi sylissään. Hän pusersi hänet äkkiä rintaansa vasten, ja lapsi rimpuili vastaan — se ei ollut tottunut olemaan isänsä sylissä. Olav tunsi, miten tukeva ja voimakas hänen käsiensä välissä oleva pikku ruumis oli, ja nuo silkinhienot hiukset tuoksuivat niin raikkaasti.
Kun lapsi ei päässyt äidin luo, kääntelehti se isänsä sylissä ja tahtoi mennä veljelle. Eirik otti sen vastaan, piteli siskoaan kainaloiden alta ja yritti antaa tämän kävellä. Cecilia työnsi esiin pullean vatsansa, sätkytti käsivarsiaan ja toista jalkaansa, heittäen päänsä taapäin ja nauraen veljen kasvoja kohti. Sitten hän vääntäytyi eteenpäin, töpötteli nopein pikku askelin ja kiljahteli taas ilosta; hän kipristi kaikki pikku varpaansa jalkapohjan alle, joka oli aivan pyöreä ja oli tätä ennen tuskin koskenut maahan.
Olav pyyhkäisi kädellään sängynlaitaa — siinä oli levällään puoleksi kuihtuneita alkukesän kukkia: hiirenherneitä, metsätähtiä, voikukkia ja isoja orvokkeja. Ingunn keräsi ne kaikki yhdeksi kimpuksi:
"Kesä näkyy jo olevan pitkällä, huomaan minä —!"
Olav istui katsellen lapsia. Nämä olivat harvinaisen kauniit, molemmat eloon jääneet. Eirik oli jo iso poika, pitkä ja hoikka, puukkovyö solakoilla lanteillaan. Olav huomasi, miten kaunis hän oli: hänen kasvonsa eivät olleet enää lapsellisen pyöreät, vaan kapeat ja terävät; nenä oli hiukan kyömy, hammasrivi korkea ja kaareva, iho ruskea, hiukset tummat, silmät kullankeltaiset. Saattoiko äiti olla ajattelematta, ketä hän muistutti.
"Ota sisko mukaasi, Eirik, ja vie hänet Liville. Tahdon puhua äitisi kanssa eräästä asiasta."
Ingunn nosti kukkavihon molemmin käsin kasvoilleen ja imi sieraimet levällään niiden hapanta, mehevää, keväistä tuoksua.
"Pian sinä, oma Ingunnini, pääset makaamasta täällä tuskissasi", sanoi Olav hiljaa ja selvästi. "Olen hankkinut kyydin laivalla Nidarosiin kesemmällä Pyhän Olavin päiväksi, että sinä saisit liikuntakykysi takaisin oikeuden veritodistajalta."
"Olav, Olav, älä ajattele sellaista. En jaksaisi tehdä sitä matkaa — en pääsisi hengissä Nidarosiin."
"Kyllä varmaan." Mies sulki silmänsä ja hymyili tuskaisesti — hän oli tullut kalmankalpeaksi. "Katso, nyt minä uskallan, Ingunn. Kun tulen sinne, pyhän haudan luo, niin ripitän syntini. Vapaasta tahdostani olen jättävä itseni Jumalan käsiin ja sovittava sen, mitä olen rikkonut Häntä ja lakia ja oikeutta vastaan maanmiesteni edessä."
Vaimo tuijotti häneen kauhistuneena; Olav sanoi äskeisen haltioituneen hymyn viipyessä kasvoilla.
"Se, mitä kerran tapahtui sinulle Miklebøssa — se että nousit vuoteestasi ja kävelit — oli kai ihme — se oli varmasti ihme! — Etkö usko, että Jumala voi tehdä tuon ihmeen uudestaan?"
"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Mitä sinä puhut, Olav — mistä synnistä sinä puhut?"
"Siitä, että tapoin Teitin, tietysti. Pistin tuleen majan, missä ruumis makasi — enkä ole tunnustanut sitä sitten. Olen käynyt ripillä joka vuosi ja tunnustanut tarkkaan kaiken muun, pienet sekä suuret asiat — ottanut vastaan Corpus Dominin kuten muutkin ristiveljet, käynyt messussa ja rukoillut ja ollut kuin, ollut kuin —. Mutta se päättyy nyt, Ingunn — en tahdo jatkaa sitä. Nyt jätän asiani Luojani käsiin, ja mitä Hän on antava tapahtua minulle, siitä olen kiittävä Häntä, siunaava, siunaava Hänen nimeään."
Hän näki kauhean pelon Ingunnin kasvoilla ja heittäytyi sängyn eteen, painaen päänsä hänen syliinsä.
"Niin, Ingunn. Sinun ei tarvitse enää kärsiä minun synneistäni. Kun sinä vain jaksat uskoa, tiedät saavasi avun."
Ingunn tarttui hänen leukaansa ja koetti nostaa hänen päänsä ylös. Aurinko paistoi nyt sänkyyn asti, — ja silloin Ingunn näki Olavin tukan olevan aivan harmahtavan. Sitä ei näkynyt muulloin kuin auringon sattuessa siihen, koska hän oli niin vaalea.
"Olav, katso minuun. Jeesuksen nimessä, älä ajattele noin. Eikö minulla ole itselläni kylliksi syntejä, joita olen saanut sovittaa —! 'Sinä et ole ihminen', sanoit sinä kerran, muistatko —?" Hän pakotti Olavin nostamaan päänsä. "Tiedät, mitä minä olisin tehnyt Eirikille, ellet sinä olisi tullut ajoissa. Pitäisikö minun syyttää Jumalaa siitä, että hän määräsi, etten minä ollut kelvollinen kasvattamaan lapsia — elin koko sen talven vain ajatellen, miten saisin tukahutetuksi viattoman elämän, jonka tunsin liikkuvan sydämeni alla."
Olav katsoi häneen ihmetellen. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että Ingunn muistaisi noita sanoja — vielä vähemmän, että tämä ottaisi ne noin vakavasti.
"Jumalan armoa saan kiittää siitä, ettei tunnollani ole lapsenmurhaa. Ja tuskin olin pelastunut tuosta synnistä, kun ryhdyin toiseen, vielä pahempaan — ja Jumala ojensi uudestaan kätensä, kun jo olin puolitiessä tuonelaan. Olen ymmärtänyt kauan aikaa sitten, etten saanut sysätä itseäni helvettiin; jokainen päivä, jonka olen elänyt sen jälkeen, oli laina, armonaika, jonka olin saanut tullakseni järkiini ja oppiakseni —. — En valita, että makaan tässä, Olav — oletko kuullut minun valittavan kertaakaan? Minä tiedän Jumalan rankaisseen minua, ei siksi, että hän vihaisi minua — Hän, joka kaksi kertaa on temmannut minut tulesta, johon itse tahdoin juosta —."
Olav tuijotti häneen — ja hänen silmäterissään syttyi aivan kuin valo. Vaikka hän oli rakastanut Ingunnia niin sanomattomasti kaikkina näinä vuosina, ei hän ollut luullut, että tämä ajattelisi enemmän kuin eläimet, kuin jokin nuori kauris tai lintu, joka voi rakastaa puolisoaan ja jälkeläisiään ja surra kuollutta poikastaan — säikkyä pahanpäiväisesti, kärsiä alistuen haavoistaan ja kivuistaan. Mutta hän ei ollut voinut ajatella, että hän voisi puhua vaimolleen kuten toiselle kristitylle siitä, mitä hän oli hautonut sielussaan vuosikausia.
"Ei, Olav!" Ingunn veti häntä kädestä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Olav kuuli hänen sydämensä takovan hurjasti tuon kapean, laihtuneen rintakehän alla. "Älä puhu niin, ystävä hyvä! Sinun syntisi on valkea minun synteihini verrattuna! On totta, että nämä vuodet ovat tuntuneet mielestäni monesti kovilta ja raskailta — mutta nyt minusta tuntuu, että ne ovat sujuneet sittenkin helposti, koska sain elää sinun kanssasi ja koska aina olit hyvä minulle!"
Olav kohotti kasvonsa.
"On totta, Ingunn, että jotakin hyvää meillä on ollut sentään täällä Hestvikenissä: olemme aina olleet ystäviä. Sairaana ja terveenä olet aina ollut luonani, ja olet ollut minulle rakkain ihminen maan päällä, olento, jonka rinnalla sain kasvaa aikuiseksi kaukana sukulaisistani ja ystävistäni ja jonka kanssa olin enimmän yhdessä.
"Mutta koska nyt Jumala oli niin lempeä minulle, kaikesta huolimatta, että salli minun saada sinut — ja minähän näen nyt, että minun olisi ollut vaikea viihtyä, jos olisin joutunut asumaan täällä yksin, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka olisin tuntenut nuoruudestani — niin ymmärrätkös, juuri siksi en jaksa enää kauemmin olla Jumalan vihamies, enkä vapaasta tahdostani elää erossa Hänestä. Maksoi mitä maksoi —.
"En ole köyhäkään. Siitäkin kohtalosta Jumala säästi minut. — Hän antoi usean yritykseni onnistua, mihin ryhdyin parantaakseni asemaamme. Minä omistan enemmän nyt kuin yhteen mennessämme. Ja tiedäthän, että meillä on sopimus — puolet pesästämme on sinun, kävi miten kävi. Et siis jää puille paljaille lapsinesi."
"Älä puhu noin, Olav. Ei voi olla niin suuri synti, että tapoit Teitin. — En ole sanonut yhdellekään ihmiselle, en valittanut kenellekään — mutta on niin, että hän otti minut väkisin! En voinut sanoa sitä — siitä en voinut puhua —", hän ähkyi ääneen, "— viaton en ollut itsekään, olin käyttäytynyt niin, että hän saattoi luulla minua huonoksi — mutta en ollut ajatellut leikin voivan päättyä niin — ja silloin hän käytti väkivaltaa. Tämä on totta, Olav, vannon sen."
"Minä tiedän sen." Olav ojensi kätensä aivan kuin hillitäkseen häntä. "Hän sanoi sen itse. Tiedän myös murhan olleen sinänsä vähäpätöisen asian — jos olisin silloin heti tunnustanut sen. — Mutta silloin tein erehdyksen — ja nyt on synti kasvanut ja minä ymmärrän, että se on kasvava yhä, siittävä synnin toisensa jälkeen. Ja nyt minun täytyy kääntyä, Ingunn — muuten minusta tulee hirviö. Se on kasvanut niin, että uskallan tuskin sanoa kolmea sanaa pelosta, että kaksi niistä on valhetta."
Ingunn peitti käsivarrellaan silmänsä ja vaikeroi hiljaa.
"Tiedäthän", sanoi Olav, "ettei ole varmaa, onko arkkipiispa vaativa minua ilmoittautumaan kuninkaan voudille. Ehkä hän katsoo sen riittävän, että tunnustan syntini Jumalalle. Olen kuullut toisten saaneen synninpäästön mitä suurimmista rikoksista, ilman että heitä on vaadittu hävittämään sukulaistensa onnea ja menestystä — ainoa, mikä heille määrättiin, oli matka Jerusalemiin —."
"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Menisitkö sinä meidän luotamme — maailman ääriin."
"Eihän ole mahdotonta —", Olav laski kätensä vaimonsa rinnalle tyynnyttääkseen häntä, "että saisin palata luoksenne. Ja sinähän tiedät, että silloin jäisit tänne Hestvikeniin emännäksi."
"Silloin tulee tietysti ilmi, ettei Erik ole sinun poikasi!"
Olav vastasi hiljaa:
"Olen ajatellut sitäkin, Ingunn — ja se on pidättänyt minua niin kauan kuin itselläni ei ollut lasta sinun kanssasi, ja minun syrjäperilliseni olisivat voineet karkottaa sinut Hestvikenistä poikinesi. Mutta nyt on Cecilia oleva perilliseni. Voit antaa pojalle täyden perinnön omasta osastasi — ja hänellä on rikas sisar tukenaan."
"Olav, muistatko, mitä itse sanoit — että olet antanut Eirikille enemmän kuin sovintorahat hänen isänsä murhasta —."
"Muistan. Mutta huomaan nyt, Ingunn, ettei minulla ollut oikeutta siihen. — Antaa tyttäreni isäinperintöä sakkoina vieraan miehen lapselle —."
"Ceciliasta — Olav, Ceciliasta on tuleva muutenkin rikas neito, hän on rikas, kunniassa syntynyt, korkeasukuinen — ja kaunis hänestä tulee lisäksi. Ei hän ole jäävä huonolle osalle, vaikka saisikin tyytyä sisaren osaan."
Olavin kasvot muuttuivat jäykiksi ja aivan kuin sulkeutuivat.
"Oikeutta isänperintöön ei ole lapsella, joka on sellaista syntyperää kuin Eirik."
"Ei — sinä olet aina vihannut minun äpärääni." Ingunn purskahti itkuun, rajuun, hillittömään itkuun. "Olen kuullut sinun itsesi kutsuvan häntä siksi."
"Voi olla — se on haukkumasana, joka voi päästä vihastuneen miehen huulilta, kun hän puhuu sille, joka on hyväsukuinen." Olav koki puhua rauhallisesti, mutta ei voinut estää katkeruuden häivettä pilkistämästä esiin: "Mutta en kiellä katuneeni — sen pojan olisi ollut parempi kuulla toista nimeä, kun hän kiusasi minua."
"Sinä vihaat häntä", sanoi äiti.
"Se ei ole totta. En ole milloinkaan ollut liian kova Eirikille. Herra tietää, että hän on saanut vähemmän kuritusta kuin tarvitsisi — minä en voi kurittaa häntä, kun sinä katsot minuun, kuin iskisin sinua puukolla joka kerran, kun puhun hänelle vähän ankarammin ja itse hemmottelet hänet piloille."
"Minä! Joka makaan tässä enkä näe poikaa koko päivänä —", Ingunn oli ottanut ylös kukat ja repi niitä nyt käsissään. "Kuluu viikkoja, ettei hän käy ollenkaan äitinsä luona — ettei hänellä ole aikaa puhua minun kanssani. Ja kun hän tulee — kuten tänään, ajat sinä hänet heti pois."
Olav oli ääneti.
"Mutta jos Eirikin täytyy kärsiä minun synneistäni — silloin olisi ollut parempi, ettei hän olisi tullutkaan elävänä ilmoille — vaikka itse olisin joutunut kuolemaan ja kadotukseen."
"Ole nyt järkevä, Ingunn", pyysi mies hiljaa.
"Olav, kuule minua — armahda minua! Liian kalliisti olisit ostanut henkeni ja elämäni, jos sinun sen vuoksi täytyisi lähteä kulkemaan maailman halki köyhänä, kodittomana pyhiinvaeltajana epäuskoisten, pahojen ihmisten parissa. Taikka jos kävisi vielä pahemmin — jos joutuisit seisomaan alastomana ja häväistynä, ehkä hengenvaarassa ja saisit sietää pahantekijän ja murhaajan nimeä — tuon miehen tähden — sinä, miehistä paras, oikeamielisempi ja rohkeampi kuin kukaan —."
"Ingunn, Ingunn — en ole sitä enää — olen pettäjä Jumalan ja ihmisten edessä —."
"Sinä et ole pettäjä — ei voi olla kuolemansynti, että tapoit tuon miehen. — Etkä sinä tiedä, miltä tuntuu joutua häväistäväksi ja herjattavaksi — minä tiedän sen, sinä et ole milloinkaan kokenut, mitä on olla kunniaton —.
"Minä en voi, kautta Kristuksen ja Maarian, en voi kestää sitä uudelleen — vaikka saisin takaisin elämäni ja liikuntakykyni — että tietäisin jokaisen ihmisen, joka minua katsoo, tuntevan häpeäni ja ihmettelevän, minkälaisen ihmisen sinä olet tuonut Hestvikeniin emännäksi —; ja että Eirikini joutuisi oikeudettomaksi, isättömäksi äpäräksi, jonka karannut, vierasmaalainen renki oli siittänyt kanssani — vietellyt aitanparvessa villasäkkien välissä aivan kuin olisin ollut kevytkenkäinen, miesten perässä juokseva orjalutka —."
Olav seisoi katsoen häntä — kalpeana ja jäykkänä.
"Ei — jos minulle suotiin elämä kärsiäkseni näin — jos minun annetaan nousta vuoteestani mennäkseni sellaista kohtaloa vastaan — sinun pikku Ceciliaasi ja omaa äpäräpoikaani taluttaen — sinun ollessasi poissa meidän luotamme, kolmen turvattoman luota — silloin kaipaan aikaa, jolloin makasin tässä odottaen, milloin selkäni alkaisi aueta mätähaavoille —."
Hän ojensi kätensä Olavia kohti. Olav katsoi pois — hänen kasvonsa olivat liikkumattoman jäykät — mutta hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:
"Olkoon siis kuten tahdot."