XIV
Seuraavana vuonna, pitkänpaaston alussa, muutti Torhild Bjørnintytär takaisin Rundmyriin. Ja heti alettiin seudulla puhua, että hän joutui pois Hestvikenistä niin äkkiä siksi, että hän saisi lapsen Olav Auduninpojalle.
Jos sellainen onnettomuus olisi sattunut jollekin toiselle miehelle, joka oli elänyt aivan kuin leskimiehen elämää vuosikaudet, sairaan vaimon ollessa elossa — ei kukaan olisi puhunut ääneen asiasta, vaan paikkakunnan parhaat miehet ja naiset olisivat antaneet ajattelemattoman nuorison ja niiden, jotka eivät ymmärtäneet ihmistapoja ja säädyllistä menoa, tietää, että kuta vähemmän asiasta puhuttiin, sitä parempi. Olav tiesi sen. Mutta hän tiesi myös, että nyt oli kysymyksessä hän — ja hän oli tavallaan kuin susi lammasten laumassa. Vaikkei hän ollut tehnyt pahaa yhdellekään naapurilleen, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja toisetkin muistivat sen aina väliin: kun oikein asiaa ajatteli, ei kukaan tiennyt hänessä olevan mitään erityistä vikaa tai tahrapilkkua; häntä ei voitu syyttää mistään kunniattomasta tai rumasta teosta — Olav Auduninpoika oli vain joutunut sellaiseen huutoon, että hän oli juro ja ikävä kumppani.
Sinä lyhyenä päivänpaisteaikana, jolloin Cecilian tultua maailmaan, ei vielä tiedetty hänen syntymänsä riistäneen äidiltä viimeistäkin terveyden rahtua, olivat laakson asukkaat kohdelleet Olavia suopeasti. Kun tuo merkillinen kirous viimeinkin oli lauennut ja Hestvikeniin oli syntynyt elinvoimainen lapsi, olivat hänen vertaisensa iloinneet hänen kanssaan ja toivoneet, että isäntä muuttuisi nyt ehkä seuraa rakastavammaksi, eikä olisi enää sellainen jurottaja kuin ennen, joka karkotti ilon ja elämän pelkällä olemuksellaan, istuessaan ääneti ja eteensä tuijottaen hauskassa seurassa. — Mutta Olav ei tahtonut osata päästää heitä lähelleen, vaan jäi samaksi mörökölliksi, jonka kanssa kukaan ei tahtonut tulla toimeen.
Ja sitten hänestä levisi perin ilkeä juttu. Sillä aikaa kun vaimo makasi vuoteessaan halvaantuneena ja tuskia kärsien, kestettyään toisen toistaan vaikeamman synnytyksen, eli mies huoruudessa apuvaimon kanssa omassa talossaan. Sitä oli tietysti kestänyt jo vuosikausia, keksivät ihmiset nyt — moni tiesi Olavin tuoneen kaupungista palvelijalleen lahjoja, jotka olivat liian kalliita hänen asemassaan olevalle. Hän oli auttanut tätä sijoittamaan Bjørnin ja Gudridin lapsia. Ja kaiken aikaa hän oli hoitanut Rundmyrin maanviljelystä, minne nainen nyt oli poistunut. Rundmyr ei ollut kaukana Hestvikenistä, eivätkä he liikoja hävenneet, sillä ihmiset olivat nähneet Torhildin koikkivan ulkona keskellä kirkkainta aamupäivää niin leveänä kuin oli. — Kantavan pyttyjä tuvan ja karsinan välillä ja kulkevan pitkiä matkoja metsän laitaan kuorimaan petäjää ja katkomaan lehdeksiä —. Ja samassa ihmiset kaivoivat esiin kaiken, mitä tiesivät Bjørn Egilinpojasta ja Gudridista.
Olavin lähimmät sukulaiset, Skikkjustadin Signe ja Rynjulin Una, olivat luottaneet häneen viimeiseen asti ja koettaneet puolustella pikkuserkkuaan. Mutta nyt hekin olivat vaiti ja näyttivät noloilta, kun joku vain mainitsi Olav Auduninpojan nimenkin.
Olav tunsi enimmät itsestään ja Torhildista kulkevat puheet. Hänen tehtyään rippinsä kysyi sira Hallbjørn oliko siinä kaikki? Siten hän sai tietää, millaisia huhuja hänestä oli liikkeellä — että tätä suhdetta hänen ja Torhildin välillä oli muka kestänyt jo vuosia ja että jotkut viittailivat sinnekin päin, että hän oli sen lapsen isä, jonka Liv oli saanut Hestvikenissä edellisenä vuonna.
Eräänä lähisunnuntaina tämän jälkeen, jolloin hän ei tohtinut ratsastaa kirkkoon toisten kanssa, oli suojailma. Hän vetelehti pihamaalla. Siinä oli iso vesisammio, jonka pinnalla oleva jää oli sulanut sen verran, että sen päälle oli tullut vettä. Olav sattui kumartumaan sen yli ja näki oman kuvansa vedessä. Kasvot, jotka tuijottivat häntä vastaan sammion tummasta syvyydestä hiukan epäselvinä ja hämärinä, muistuttivat spitaalisen ihmisen kasvoja — kalpeus paistoi kuin kuuraläikkinä ahavoituneesta ihosta ja silmänvalkuaiset verestivät. Olavia alkoi kuvottaa oma kuvansa.
Hän oli melkein odottanut, että tuntuisi helpommalta, kun hänen ei tarvinnut käydä kirkossa tänä vuonna. Hän oli lopulta luullut, ettei hän jaksaisi käydä enää kirkossa ripittämättömine synteineen. Mutta oli vieläkin pahempaa olla pois suljettu. Hän oli luullut, että aviorikoksen tuottama raskas sovituksenteko lääkitsi hiukan tuota entistä haavaakin. Mutta hänen täytyi nyt ajatella, että tämä viimeinen synti oli vain entisen täydennystä.
Mutta tämä oli ollut viimeinen asia, jossa hän oli luullut voivansa luottaa itseensä — ettei mikään mahti maailmassa saisi murretuksi hänen uskollisuuttaan Ingunnia kohtaan.
Hänen uskottomuudestaan ei ollut mainittu sanallakaan heidän välillään, mutta hän tiesi Ingunnin tietävän sen.
Kaiken syynä oli se, että hänestä oli äkkiä tuntunut, ettei hän enää jaksanut palvella Ingunnia — tuon päivän jälkeen edellisenä keväänä, jolloin hän oli sanonut tälle, ettei hän enää jaksanut elää kuolemansynti elävänä mielessään, siittäen uutta syntiä päivästä päivään — ja kun tämä oli vaatinut, että hänen oli kestettävä edelleen, hänen ja pojan tähden. Ja toinen, sairas ja loppuun kiusaantunut, oli voittanut — ei kukaan kunnian mies olisi voinut vastustaa sellaista elävää tuskan kuvaa.
Nöyrtyä ottamaan asiaa uudelleen puheeksi hän ei voinut. Ja niin hän oli kuin ei siitä olisi puhuttu mitään, vaan auttoi häntä pitkinä öinä kuten ennenkin. Mutta nyt, kun hänen sydämensä viimeinenkin rakkaus ja kärsivällisyys oli lopulta vuotanut kuiviin, otti se paljon enemmän voimille. Nyt hän tunsi jatkuvasti, miten väsynyt ja loppuun kulunut hän oli ainaisesta yövalvomisesta, ja hänen mielessään kytevä suuri katkeruus imi uutta voimaa pienistä katkeruuden aiheista joka kerran, kun hän huomasi unohtavansa talon asiat ja olevansa hidas ajattelemaan muita sekä tuntevansa ruumiinsa jäykäksi ryhtyessään johonkin kovempaan hommaan.
Ennen juhannusta hän sitten oli mennyt kerran ulos aamupuoleen yötä. Ingunn oli nukahtanut ja hän tahtoi hengittää vähän raikasta ilmaa ennen kuin itse paneutui levolle. Hän seisoi tuvan ovella — oli valoisa, äänetön, kuulea yö. Kalamiehiä ei voinut odottaa kotiin vielä muutamaan tuntiin; kaikki talon ihmiset nukkuivat. Silloin hän huomasi kodan katolta nousevan vähän savua. Samassa Torhild Bjørnintytär ilmestyi kodan ovelle ja tyhjensi ulos padallisen huuhdevettä — märkä tukka riippui tummina siimoina hänen ympärillään.
Olavin mieltä oli aina niin liikuttanut, kun hän näki Torhildin koettavan pysyä siistinä raskaasta raadannastaan huolimatta. Hän oli aina ensimmäisenä hereillä ja viimeisenä sängyssä, ja näin hän sittenkin jaksoi hoitaa ja palmikoida tukkaansa ja vaihtaa vaatteita kesken viikkoakin. Ingunn oli luopunut kaikesta sellaisesta ennen kuin he olivat olleet naimisissa neljää vuottakaan.
Olav meni Torhildin luo, ja he puhuivat jonkin sanan keskenään — vaistomaisesti kuiskaten, koska oli niin hiljaista — ei kuulunut pienintäkään risahdusta paitsi lintujen herääviä ääniä. Olav vastasi toisen kyselyyn ehtineensä torkahtaa vähän välillä, mutta nyt hän oli menossa nukkumaan.
"Etkö voisi nukkua minun sängyssäni?" kysyi tyttö. "Siellä olisi parempi rauha." Ja hän sanoi itse nukkuvansa lasten kanssa parvessa näin kesäaikaan.
Torhild asui siinä tuvassa, jossa Olavin vanhemmat olivat viettäneet ensimmäisen avioliittoaikansa. Se oli pieni, vanha rakennus, hiukan erillään pihasta, sillä se oli karjarakennusrivissä Hevoskallion alla, eniten itään päin laaksoa kohti. Olav oli korjaillut sitä, niin että se oli lämmin ja tiivis, mutta siellä oli hyvin ahdasta.
Torhild seurasi häntä perille ja veti pois säpin, jolla hän oli sulkenut oven. Sisältä tulvahtava ilma oli kuin hyvä henkäys: lattialla oli katajanhavuja. Huone oli niin kaita, että päädyn alla oleva sänky täytti sen seinästä seinään; vuodetaljat hohtivat pimeässä valkoisina kuin lumi, ja ympärillä riippui kukkaseppeleitä, jotka oli ripustettu syöpäläisten ja kärpästen karkottamiseksi. Torhildilla oli tupansa hyvässä kunnossa, kun hän muutti sieltä kesäksi.
Hän pyysi Olavia istumaan sängynlaidalle, että hän saisi riisua tämän kengät. Olavista tuntui kuin uni olisi uhonnut häntä vastaan tuolta puhtaalta, raikkaalta tilalta ja peittänyt hänet sisäänsä kuin lämmin, virkistävä vesi. Hän oli jo puoliunessa retkahtaessaan sänkyyn — tunsi tuskin, miten Torhild nosti hänen jalkansa ylös ja levitti hänen päälleen peitteen.
Herättyään hän näki ilta-auringon paistavan keltaisena oven edessä olevalle nurmelle. Torhild seisoi hänen vieressään kulho kädessä — siinä oli vastalypsettyä, lämmintä maitoa. Olav joi juomistaan.
"Taisit nukkua vähän?" kysyi Torhild, otti tyhjennetyn astian ja meni.
Olavin kengät olivat sängyn edessä; ne olivat pehmeät ja perusteellisesti talilla rasvatut. Ja puhdas arkinuttu oli asetettu esiin — se oli vielä kostea edestä Torhildin pestyä pois tahrat, ja repeämä, joka oli ollut siinä hänen riisuessaan sen yltään, oli paikattu.
* * * * *
Hän tuli yhä useammin menneeksi kesän kuluessa nukkumaan Torhildin tupaan, saadakseen nukkua kunnolla jonkin yön. Mutta joka kerran jälkeen, jolloin hän oli saanut levätä näin, oli hänen raskaampaa valvoa taas — hän ei varmaan ollut saanut nukkua tarpeekseen moneen vuoteen.
Torhild kantoi hänelle suuruksen tullessaan herättämään häntä. Jos hänen vaatteensa olivat märät hänen maata paneutuessaan, löysi hän ne kuivina herätessään, ja reiät ja ratkeamat oli paikattu. Olav ei pyytänyt häntä tekemään niin — se kuului Livin töihin, mutta tämä ei huolehtinut siitä. Torhildilla oli kyllin puuhaa muutenkin. Mutta tyttö vain hymyili ja pudisti päätään.
Ja sitten hänessä heräsi halu omistaa hänet — tuntea yhden ainoan kerran elämässään, miltä tuntuisi pitää tervettä naista sylissään, sellaista, jonka ei tarvinnut pelätä särkyvän. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei hän ollut tahtonut sitä. Sinäkin aamuna, jolloin hän oli kouraissut tämän luokseen odottaen, että toinen olisi työntänyt hänet pois ja suuttunut. Mutta Torhild oli vaipunut hänen viereensä huokaisematta.
* * * * *
Koko syksyn ja talven hän kulki kuin mustan sumumeren keskellä. Hän ei sietänyt itseään, eikä toisin ajoin sietänyt häntäkään, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa nousta tuosta mudasta. Kun Torhild muuttaisi takaisin tupaan lapsineen, täytyi tämän kai loppua itsestään, lohdutteli hän tuntoaan — mutta niin ei käynyt.
Hän pysytteli Ingunnin luona varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Kotoaan hän ei ollut poissa yhtään ainoata yötä sitä viikkoa lukuun ottamatta, jolloin hän oli ollut ulkoluodoilla hylkeiden pyynnissä. Nyt, kun hän oli pettänyt vaimonsa, ajatteli hän aikaisempaa katkeruuttaan tätä kohtaan vain perkeleen kiusauksena, johon hän oli langennut. Ingunn, oma Ingunn — kuinka voin tehdä sinulle noin, kun itse makaat siinä kärsivällisenä ja lempeänä, avuttomana kuin selkänsä taittanut eläin. Tämmöinenkö siis oli ystävyytemme loppu, että minä olin pettävä sinut.
Olav kantoi häntä peitteisiin ja taljoihin käärittynä aivan kuin lasta yön toisensa jälkeen, että hän saisi vähän helpotusta alituiseen sängynpohjalla makaamiseensa. Mitä väsyneemmäksi ja vilusemmaksi ja unisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän se helpotti hänen omaa oloaan.
Puheisiin hän ja Torhild olivat joutuneet tuskin kertaakaan tuon onnettoman aamun jälkeen. Koko talossa olonsa ajan Torhild oli ollut melkein ainoa ihminen, jonka kanssa Olav oli puhellut kuten täysi-ikäisen, tasa-arvoisen ihmisen kanssa. Hän muisti sen — muisti mitä hän oli velkaa tuolle Torhildille, jonka hän oli palkinnut näin. Hän ei voinut puolustaa tekoaan millään. Tämä ei ollut tuntenut ketään miestä ennen häntä — ei ollut tiennyt elämästä muuta kuin uupumattoman raatamisen toisten hyväksi — nurkumatta, vaikka elämä olisi tuntunut raskaalta. Ja nyt hän ei uskaltanut puhua tälle sanaakaan ja esti häntäkin puhumasta — sillä sisimmässään hän tiesi nyt, mitä toinen oli tuntenut kauan, ja miksi tuo oikeamielinen ja kunniastaan arka nainen, joka ei enää ollut nuori, oli antautunut hänelle vastustamatta. Hän oli tajunnut sen hänen äänettömistä hyväilyistään. Mutta jos hän kertaakaan ilmaisisi sen sanoilla, oli Olav kuoleva häpeästä.
Bjørnia, hänen isäänsä, Olav muisteli myös. Jos tämä nyt olisi elänyt, olisi hän tappanut Olavin arvelematta.
* * * * *
Olav ymmärsi, ettei asia voinut jäädä salaan. Oli pimein aika joulun edellä, kun hänen pelkonsa muuttui varmuudeksi. Oli kuin perkele olisi johdattanut häntä kaikkina näinä vuosina yhä varmempaan satimeen, kulkenut hänen edellään puolittain valhepukuisena ja verhoutuneena — kunnes hän nyt oli kääntynyt ympäri ja heittänyt taapäin huppunsa paljastaen hänelle kasvonsa kaikessa alastomuudessaan.
Hän tiesi, että Torhild teki kaiken, mitä hän käski. Ennen he olivat usein joutuneet olemaan kahden kesken kalassa. Torhild lähtisi hänen kanssaan nytkin — vaikka hän ymmärsi, mitä Olav hautoi mielessään, lähtisi hän sittenkin, sen Olav tunsi. — Sitten saattoi sattua onnettomuus —.
Ja Ingunn säästyisi tietämästä sitä. Ja hän itse säästyisi seisomasta jokaisen töllisteltävänä kaiken synnin ja pahuuden kuvana. Koska hän nyt kerran oli joutunut paholaisen valtaan, eikä hänellä enää ollut sielua, jonka olisi voinut kadottaa —.
Ja sittenkin. Se oli saatana, joka näytteli tätä kaikkea hänelle, mutta hän sanoi ei. Tähän syntiin hän ei ollut suostuva, vaikka pirulla olisi sija valmiina helvetissä. Minulla ei ole mitään kadotettavaa, uskon sen kyllä — ei kunniaa, eikä pelastuksen toivoa, ei onnea, jonka olin kokenut Ingunnin kanssa tähän saakka — kaiken tuon olen päästänyt käsistäni. Mutta sittenkään et saa minua suostumaan tähän. En tahdo tehdä Torhildille enemmän pahaa kuin jo olen tehnyt. En edes Ingunnin tähden.
"Herra, armahda minua —! Pyhä Neitsyt Maaria, rukoile puolestamme. Ei minun puolestani, en ole pyytävä mitään itselleni. Mutta armahda heitä, Herra — noita toisia."
* * * * *
— Niin, nyt on liian myöhäistä, sanoi hän pilkaten perkeleelle. Kaikki ovat nyt huomanneet sen, koko talonväkeni; nyt sinun ei enää tarvitse mumista korvaani. Pidä suusi. Kyllä sinä minut saat, kun aikasi tulee.
Hänen ympärillään oli tullut niin kammottavan hiljaista. Talonväki tuli äänettömäksi isännän tullessa lähelle. Aterioiden aikana kuului tuskin kuiskausta. Olav istui isännän tuolissa, apuvaimo kantoi sisään ruoan ja jakoi sen ympäri. Kukaan ei voinut huomata pienintäkään eroa hänen käytöksessään; hän liikkui yhtä reippaana ja ahkerana varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, kulki yhtä suorana ja yhtä ripeästi, vaikka hänestä näkyi jo selvästi, että hän oli raskaana.
Ingunn käänsi kasvonsa seinään päin, kun Torhild tuli sisään.
Uusivuosi oli jo kulunut siksi pitkälle että paasto oli ovella, eikä Olavin ja Torhildin välillä ollut vieläkään mainittu yhtään sanaa siitä, mikä odotti. Mutta eräänä päivänä Olav näki hänen menevän ruoka-aitan parvelle suurusaineita noutamaan. Hän seurasi perästä. Torhild seisoi suolatynnyrin ääressä onkien ylös silavankappaleita ja raapien niiden päältä pinnalle muodostunutta mustaa kuohua.
"Olen ajatellut, Torhild", ryhtyi Olav heti asiaan, — "etten voi tehdä sinun puolestasi paljon. Mutta koetan tehdä mitä voin. Siksi olen tuuminut antaa sinulle tuon tilan, — Aukenin — jonka ostin Hudrheimistä viisi vuotta sitten, ja lupaan pitää sen kunnossa. — Rundmyriä voisin viljellä kuten tähänkin asti sinun ja sisarustesi hyväksi."
Torhild jäi katsomaan eteensä.
"Voi ehkä olla niin, että on parempi, jos en jää Rundmyriin."
"Kai sinusta on hauskempi päästä pois tältä seudulta. Niinkuin asiat nyt ovat", sanoi Olav hiljaa.
"Auken —", Torhild katsoi häneen. "Se ei ole mikään pieni lahja minunlaiselleni naiselle, Olav."
"Sitä pidetään kolmen lehmän tilana, ja mäen eteläisellä rinteellä rakennusten alla on pari hyvää peltotilkkua. Mutta kuten tiedät, ei siellä ole asunut yhtään ihmistä kahteenkymmeneen vuoteen, ja ne, jotka vuokrasivat sen minulta, eivät ole viitsineet pitää sitä kunnossa."
Torhild kääntyi häneen päin ja ojensi kätensä.
"Kiitos sinulle, Olav. Näen, että olet tahtonut pitää hyvän huolen minusta."
Olav puristi hänen sormiaan.
"En ole ollut ketään kohtaan niin paha kuin sinua", kuiskasi hän.
"Sinulla olisi ollut oikeus toivoa parempaa palkkaa minulta."
Torhild katsoi häntä silmiin ja sanoi:
"Syy on yhtä paljon minun kuin sinun, isäntä."
Olav pudisti päätään. Sitten hän sanoi hiljaa:
"Eikö sinun ole liian vaikea tästä lähtien hoitaa tämän suuren kartanon emännyyttä?"
"Ehei." Torhild hymyili heikosti. "Mutta on ehkä sittenkin parempi, etten jää tänne Hestvikeniin pitemmäksi aikaa."
Olav nyökkäsi jäykästi. "Mutta Aukenin rakennukset ovat niin kurjassa kunnossa — katot rikki ja luhistumaisillaan. Minä korjautan ne ja panetan uudet katot — mutta sinä et voi muuttaa sinne ennen kesää."
"Minun täytyy kai sitten olla Rundmyrissä siihen asti", arveli Torhild.
"Niin, en tiedä muuta neuvoa", sanoi Olav.
* * * * *
Viikon kuluttua Olav lähti kotoa muutamiksi päiviksi, ja kun hän palasi takaisin, oli Torhild muuttanut takaisin Rundmyriin. Ja Olav huomasi kaipaavansa häntä — äärettömästi.
Ei hänen rakkautensa Ingunniin ollut vähentynyt tai muuttunut. Tämä tunne oli herännyt aivan sen ulkopuolella. Hän oli saanut katsoa aivan kuin näyssä elämään, joka oli aivan toisenlainen kuin hänen omansa — oli nähnyt, miltä miehestä saattaisi tuntua kulkea terveen ja ymmärtäväisen vaimon rinnalla, joka kaikessa kantoi osansa yhteisestä taakasta ja kantoi sitä yhtä järkevästi ja yhtä vahvoin voimin kuin toinen omaansa. Ja nähnyt lasten, poikain ja tyttärien, asettuvan taakseen rivissä, ilman että äiti murtui ja näivettyi hitaasti kuolemaan, synnyttäessään niitä maailmaan. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa omaa elämäänsä tuohon, joka kangasti hänen edessään — hänestä tuntui, että vaikka hän olisi tiennyt ensi hetkestä, kohdatessaan nuoren, hennon Ingunnin, mitä tämä oli tuova hänelle myötäjäislahjaksi, niin hän olisi sittenkin ojentanut kätensä häntä kohti.
Mutta sittenkin häntä kalvoi ikävä Torhildin mentyä. Tämä oli tehnyt hänelle enemmän hyvää kuin yksikään toinen ihminen. Ja hänet hän oli palkinnut tällä tavoin.
* * * * *
Eirik oli nähnyt, niinkuin toisetkin, miten Torhildin laita oli, eikä hän ollut uhrannut sille monta ajatusta. Mutta hiljaisuus, joka levisi Torhildin ympärille, sai pojan tuumimaan, että siihen kätkeytyi jotakin kauheata. Se ei ollut vain sitä, että hänelle oli käynyt hullusti, kuten niin monelle muulle palvelijalle.
Tämä hiljaisuus oli kuin ne äänettömät kierteet, jotka syntyvät, kun heittää kiven veteen. Ja vähän kerrallaan, kuulematta sanaakaan asiasta, Eirikille selvisi, että hänen isänsäkin ympärillä kaikui tämä sama hiljaisuus. Epäselvät, pahat aavistukset alkoivat liikkua pojan sielussa — mutta hän ei voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen isällään oli siinä asiassa, että Torhild saisi lapsen. Isähän oli naimisissa äidin kanssa.
Sira Hallbjørn lähetti Hestvikeniin sanan, että tänä vuonna oli Eirik Olavinpojan tultava rippikouluun paaston aikana sekä saatava pääsiäissakramentti; poika oli kymmenennellä vuodella, ja hänen olisi pitänyt olla mukana jo viime vuonna. — Eirik unohti kaikki varjot ja pelot sinä aamuna, jolloin isä lähetti hänet matkalle — pappi tahtoi lapset luokseen viikoksi, opettaakseen heitä kotona. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Eirik joutui ratsastamaan yksin kirkonkylään asti. Isä oli lainannut hänelle kevyen, pienen miekan, ja takana satulassa hänellä oli pussi, jossa oli lahjoja papille ja evästä hänelle itselleen.
Kotiin palattuaan Eirik kysyi seuraavana päivänä:
"Isä — kuka on minun kummitätini?"
"Tora Steinfinnintytär, tätisi, joka kuoli." Olav ei tiennyt tätä varmasti, mutta luuli kuulleensa sen kerran. Eirik ei kysynyt enempää.
Muistot, joita ei ollut ajatellut vuosikausiin, alkoivat nyt pyöriä pojan mielessä. Puoleksi unohdetut pelon ja turvattomuuden tunteet sukelsivat esiin. Toiset lapset olivat puhuneet kummitädeistään ja -sedistään. Sira Hallbjørn oli tahtonut tietää ensimmäisenä päivänä, minkä verran heille oli opetettu kristinoppia kotona. Isä oli opettanut Eirikille Credon, Pater nosterin, Enkelin tervehdyksen ja Gloria Patrin, mutta siitä oli jo kauan; ja nyt ei kukaan enää ollut valvonut, että hän luki rukouksensa. Eirik ei siis osannut niitä hyvin, ja niiden norjalaisen selityksen hän oli suurimmaksi osaksi unohtanut. Melkein kaikki muut lapset osasivut paremmin — ja useimmat olivat oppineet jotakin kummitädiltään tai -sedältään.
Eirik muisti, että ollessaan Siljuaasenissa oli se äiti, joka hänellä oli siellä, osoittanut kerran paksua, komea-asuista naista heidän kirkolla ollessaan ja sanonut, että se oli hänen tätinsä. Mutta tämä ei ollut vilkaissutkaan heihin ohikulkiessaan. Eirik ei ollut edes varma siitä, oliko hän sama täti, jonka luona he olivat käyneet, kun isä haki hänet Siljuaasenista. Sitä hän ei ollut ainakaan koskaan tiennyt, että tämä oli hänen kummitätinsä. Ensi kerran hän alkoi ihmetellä, miksi hän oli ollut Siljuaasenissa pienenä ollessaan. Hän oli kyllä kuullut muista lapsista, jotka oli annettu muuanne kasvatettavaksi, mutta ne olivat aina olleet sukulaisten luona, yksinäisten, vanhojen ihmisten kodeissa. Se pikkutyttö, Ingegjerd, joka oli niin kaunis ja jolla oli ollut hopeavyö kuten aikuisilla neidoilla, paitsi että sen nastat olivat aivan pienet, ja joka oli osannut kaikki katumuspsalmitkin melkein täydellisesti — hän oli kummitätinsä luona ja komensi ja määräsi noiden kahden lapsettoman ihmisen talossa niinkuin halusi ja sai mitä ikinä pyysi. Mutta Siljuaasenissa oli ollut köyhää ja ahdasta, ja Hallveigilla ja Torgalilla oli ollut itsellään vaikka kuinka paljon lapsia — eikä hän ollut kuullut vanhempiensa puhuvan noista ihmisistä sen jälkeen; eivät he siis voineet olla näiden sukulaisia. —
Lehtolapsi ja äpärä, nuo sanat hän jo ymmärsi, ja huoran. Muisto äidin käynnistä, joka silloin oli pelästyttänyt häntä niin kauheasti, sukelsi nyt uudestaan esiin ilmielävänä, arvoituksellisena. Hän muisti sanoja, joita hän oli kuullut äitinsä mutisevan aivan kuin itsekseen, kun tämä ei jaksanut salata itkuaan — ja hän muisti äitinsä kantaneen itse avaimia ennen, mutta nyt ne oli annettu Torhildin vyölle jo ennen kuin entinen emäntä joutui vuoteen omaksi. Ja nyt, äidin viruessa siinä halvautuneena ja kykenemättömänä, oli isä ottanut Torhildin hänen tilalleen, ja tällä oli kohta lapsi, ja Eirik ymmärsi nyt, että se oli hänen isänsä lapsi. Mutta jos isä oli ollut naimisissa, oli sellainen niin suuri synti, ettei juuri kukaan uskaltanut tehdä sellaista. Mutta silloin täytyi olla niin, että hänen äitinsä oli vain isän huora. —
Mutta silloin, silloin —! Sen Eirik kyllä tiesi, sillä sellaista oli ennenkin sattunut seudulla — että rikas isäntä lähetti luotaan huoransa lapsineen jonnekin syrjäiseen taloon kauas omastaan ja otti itse toisen tai meni naimisiin.
Pelko kuristi pojan sydäntä niin, ettei hän voinut istua hiljaa yhdessä kohden. Isä saattoi lähettää heidät luotaan, jos tahtoi. Siitä oli kauan, kun isä oli ottanut Eirikin mukaansa retkille, eikä hän enää opettanut hänelle mitään, viitsi tuskin puhua hänelle. Eikä hän välittänyt Ceciliastakaan. Ja äiti makasi sängyssä, tarvitsi aina apua eikä voinut tehdä kerrassaan mitään. Jos nyt isä käskee heidän kaikkien kolmen lähteä Hestvikenistä ja ottaa sijaan Torhildin ja hänen lapsensa, niin —.
Äidin vastenmielisyyden Torhildia kohtaan hän oli huomannut aina, mutta ei ollut koskaan ajatellut sitä. Nyt hän ymmärsi. Ja viha, jota hän ei tähän asti ollut tiennyt olevan olemassakaan, syttyi pojan sydämeen. Hän vihasi Torhild Bjørnintytärtä niin, että hänen poskensa valkenivat ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän ajattelikin tätä. Hän mietti jo, miten hän jonakin yönä hiipisi Rundmyriin ja tappaisi tuon naisen, joka tahtoi työntää hänen sairaan äitiraukkansa ja heidät kaikki kotoa — iskisi puukon suoraan hänen pahaan, petolliseen sydämeensä.
Mutta entä isä, isä —? Eirik oli kahden tulen välissä, tietämättä minne päin kääntyä. Pitikö hänen vihata isäänsäkin — vai rakastaa häntä entistä enemmän nyt, kun hän oli kadottamaisillaan hänet. Isä oli ollut aina Eirikin mielestä maailman parhain ihminen — eikä tämän kärsimättömyys, vähäsanaisuus ja kylmäkiskoisuus ollut vaikuttanut poikaan; hän oli ravistanut ne päältään kuten merilintu ravistaa veden höyhenistään, ja hän muisteli vain niitä kertoja, jolloin isä oli ollut toisenlainen. Kun he esimerkiksi olivat olleet kahden kesken metsässä tai vesillä ja isä oli kaikkitietävänä auttanut ja lämmittänyt häntä ja sulkenut hänet hiljaisen suopeutensa turviin — mutta muulloinkin Eirik oli usein saanut tuntea isän suovan hänelle hyvää. Ja hän muisti tuon kerran, jolloin isän oli täytynyt leikata poikki hänen myrkytetty sormensa ja jolloin hän oli työntänyt hehkuvan raudan omaan lihaansa näyttääkseen pojalle, ettei se koskenut paljon. Tuo teko oli säilynyt pojan mielessä niin loistavana urotyönä, että hän uskalsi tuskin ajatella sitä — niin se häikäisi.
Isän menettäminen — Eirikin sydäntä vihloi hänen sitä ajatellessaankin. Ja sitten hän uneksi tekevänsä jotakin — jonkin urotyön, joka nostaisi hänet kunniaan. Hän koetti tuumia eri tekoja, mutta ei vielä päässyt oikein selville, minkä valitsisi. Mutta kun isä huomaisi, minkälaisen pojan hän omisti, näkisi kasvattaneensa miehen, joka kelpasi johonkin — silloin, kun Eirik oli voittanut isänsä sydämen, sanoisi hän tälle, että isän oli suotava kunniallinen asema hänelle ja siskolle, ja ettei hän saanut lähettää luotaan äitiä, vaikka tämä oli sairas ja kykenemätön ja oli tiellä. Mutta Torhildin hän saisi ajaa niin pitkälle kuin tietä riitti, ettei Eirikin enää milloinkaan tarvinnut pelätä hänen tulevan tänne kakaroilleen vaatimaan heidän paikkaansa.
Mutta vaikka hänen rakkautensa isään oli tullut kiihkeämmäksi kuin koskaan, oli turvan ja luottamuksen tunne kadonnut — ja nyt Eirik huomasi, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä, vaikkei tämä enää koskaan nuhdellut häntä ja tuskin katsoi häneen.
— Olav ei näihin aikoihin muistanut Eirikiä juuri ollenkaan, huomasi vain helpotuksen tuntein pojan käyneen hiljaisemmaksi ja olevan vähemmän jaloissa.
Eikä Eirik hiiskunut sanallakaan muille ajatuksista, joiden kanssa hän kamppaili.
* * * * *
Viimeinkin eräänä päivänä keväällä, kun Olav jäi istumaan tupaan palvelusväen mentyä pois suuruksen jälkeen, sanoi hän Ingunnille:
"Olet kai kuullut — että Torhild on saanut pojan." Hän puhui hiljaa, sortuneella äänellä.
"Kuulin sen." Ingunn sai vaivalloisesti käännetyksi päätään sen verran taapäin, että näki vilauksen miehestään, joka istui seinään nojaten peräpenkillä. Tämä oli kirjava kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet. Ingunn ymmärsi hänen itkeneen.
— Sitä hän ei ollut nähnyt tämän tekevän koko naimisissaoloaikanaan, ei silloin kun Audun kuoli, ei kun hän itse sai kuolemansakramentit ja naiset luulivat hänen verensä juoksevan kuiviin. Hän oli nähnyt Olavin itkevän yhden ainoan kerran tätä ennen.
"Minkälainen se on —?" kuiskasi vaimo. "— Torhildin lapsi —?"
"Terve ja kaunis", sanovat toiset.
"Etkö ole nähnyt — poikaasi?"
Olav pudisti päätään.
"En ole nähnyt Torhildia siitä asti, kun hän lähti."
"Mutta totta kai sinä tahdot nähdä lapsesi —?"
"En voi tehdä enempää kuin mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Pojan asemaa en voi muuttaa. — Ja silloin —."
Olav nousi ja käveli keskilattialla — aikoi lähteä tuvasta. Ingunn kutsui häntä.
"Minkä nimen hän on antanut sille?"
"Bjørn." Ingunn näki, että mies oli jälleen purskahtamaisillaan itkuun.
"Se on äitisi isän nimi."
"Sitä hän tuskin on ajatellut. Sehän oli hänen isänsä nimi."
Olav näytti aikovan kumartua vaimonsa yli, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni kiireesti ulos.
Ingunn ei nyt nähnyt häntä ennen kuin ilta-aterialla.
— Liviltä hän oli kuullut hänen menneen pajaan aamulla, eikä kukaan ollut nähnyt talon isäntää sen jälkeen koko päivänä. — Näytti siltä kuin hän olisi itkenyt enimmän ajan —.
Sitten tuli yö. Olav ja Ingunn jäivät kahden tupaan — Eirik nukkui seinän puolella isän sängyssä. Olav hoiteli sairasta kuten muinakin öinä. Ja vaimo näki hänen nytkin monta kertaa olevan purskahtamaisillaan itkuun. Eikä hän uskaltanut sanoa sanaakaan miehelleen, joka nyt oli saanut pojan, jota hän ei koskaan voisi taluttaa viereensä isännän paikalle perintökartanossaan. Entä Eirikin — kun hän itse oli poissa —.
Hämärästi Ingunn aavisti, ettei Olav ollut noin liikuttunut ainoastaan surusta oman poikansa tähden.
— Olav ei ajatellutkaan niin paljon lasta. Hän itki enimmin itseään — viimeisen kunniansa ja ylpeytensä rippeitä, jotka nyt olivat tahrattuna ja muserrettuna hänen jalkojensa juuressa.
Vasta Olavinmessuksi Olav Auduninpoika oli saanut Aukenin rakennukset siihen kuntoon, että Torhild Bjørnintytär saattoi muuttaa sinne talouksineen. Olavin miesten oli määrä saattaa hänet tavaroineen yli vuonon. Olav itse oli Saltvikenissä päivänä, jolloin muuton piti tapahtua.
Ingunn makasi kuunnellen — hän oli antanut avata molemmat pihaan vievät ovet. Hän kuuli kuormahevosten tulevan, niiden kaviot kopisivat vuorta vasten. Sitten kuului lehmänkellon ääni ja pienempää kopinaa — lapset, Rannveig ja Kaare, juoksentelivat ajaen lampaita ja vuohia.
Liv seisoi ulommaisella ovella katsellen näytelmää.
"Torhild kulkee alatietä", ilmoitti tyttö säihkyvän iloisesti. "Eipähän hän kuitenkaan ilkeä kantaa äpäräänsä kartanon ohi."
"Hss — Liv!" kuiskasi Ingunn läähättäen, "juokse alas — ja pyydä häntä — kysy, tulisiko hän tänne — sano, että minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänen lapsensa."
Heti sen jälkeen juoksi Eirik sisään suurella kiireellä. Hänen kapeat, tummat kasvonsa hehkuivat ja keltaiset silmänsä säkenöivät kiukusta.
"Äiti! Nyt hän tulee tänne ylös! — Ajanko hänet ulos — tuo helvetin imisä ei toki saa tuoda tänne kartanolle äpäräänsä —!"
"Eirik, Eirik!" Äiti kutsui häntä valittaen ja ojensi esiin laihan, vanhankeltaisen kätensä. "— Älä sano noin rumia sanoja armon Jumalan nimessä. On synti herjata köyhää raukkaa ja antaa hänelle haukkumanimiä."
Eirik oli pitkä ja solakka, kapea kuin ruoko ja sirojäseninen. Hän nakkasi vihoissaan hienoa, mustakiharaista päätään.
"Olen itse lähettänyt hakemaan häntä", kuiskasi Ingunn. Poika rypisti kulmiaan ja pyörähti kantapäillään — sitten hän meni pois ja kiipesi pohjoisen sängyn reunalle, jonne jäi istumaan, tuijottaen ovelle äkäisesti, pilkallisesti hymyillen, kun Torhild astui sisään.
Tämä kulki pää kumarassa — hän oli kätkenyt tukkansa karkean, tiukkaan sidotun rohdinhuivin sisään — mutta selkä oli yhtä suora kuin aina. Sylissä hänellä oli puna- ja valkoraitaiseen vaatteeseen kiedottu käärö. Oli ihmeellistä, että vaikka hän astui Olavin vaimon eteen nöyränä ja surullisena, oli hänen askeleissaan entinen arvokkuus ja tyyneys.
Naiset tervehtivät toisiaan, ja Ingunn sanoi, että näytti tulevan kaunis matkailma. Torhild yhtyi siihen.
"Minun teki niin mieli nähdä poikaasi", kuiskasi Ingunn arasti. "Näytäthän sitä minulle. Pane se tuohon minun eteeni, tiedäthän, etten voi kohota ylös", sanoi hän, kun Torhild ojensi esiin käärönsä. Silloin tämä laski lapsen sängylle talon emännän eteen.
Vapisevin käsin Ingunn aukaisi vaatteen, johon lapsi oli kääritty. Poika oli valveilla — se katsoi eteensä, ei minnekään erityisesti, suurin sinisin silmin; pieni hymy, aivan kuin valon kajastus, jota ei nähnyt kukaan muu kuin hän, väikkyi tuon hampaattoman maitosuun ympärillä. Hieno vaalea tukka pisti kiharana esiin myssyn reunan alta.
"Se on iso poika?" sanoi Ingunn kysyvästi, "— ikäänsä nähden — se on kai kolmen kuukauden vanha?"
"Täyttää kolme kuukautta Laurinmessun jälkeen."
"Ja niin kaunis. Se muistuttaa minun Ceciliaani, eikö muistutakin?"
Torhild seisoi ääneti katsoen alas lapseensa. Hän ei ollut juuri muuttunut — mutta oli tullut ikään kuin nuoremmaksi ja kauniimmaksi. Se ei johtunut yksistään siitä, että hänen vartalonsa nyt näytti entistä muhkeammalta leveine hartioineen ja korkeine povineen, joka oli leveä kuin miehen rinta. Mutta nyt näytti tuo täyteläinen, kiinteä povi aivan tahtovan pursua ulos vaatteiden alta — ja niin oli vyötäisten kohta hoikemman näköinen. Mutta ei se johtunut yksinomaan siitäkään — vaan nuo suuriluiset, harmaankalpeat kasvot olivat aivan kuin pehmenneet ja nuortuneet.
"Tämä poika ei näytä kärsineen ruoan puutetta", sanoi Ingunn.
"Ei — Jumalan kiitos", — vastasi Torhild hiljaa, "hänen ei ole tarvinnut oppia tuntemaan nälkää — ja Jumalan avulla ei hänen ole tarvitseva tuntea sitä milloinkaan, niin kauan kuin minä olen elossa."
"Olav pitäisi kai kyllä huolen siitä, ettei pojalta olisi puuttuva mitään, vaikka sinut otettaisiinkin häneltä pois", sanoi Ingunn hiljaa.
"Kyllä, sen tiedän."
Torhild kääri jälleen huivin lapsensa ympäri ja nosti sen käsivarsilleen. Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi — ja silloin Torhild kumartui syvään ja suuteli sitä.
Mutta nyt Ingunn ei osannut hillitä itseään kauemmin, vaan häneltä pääsi sanat:
"Sinä sait sittenkin lopulta tahtosi läpi, Torhild!"
Torhild vastasi hiljaa ja suruisasti:
"Minä sanon sinulle, Ingunn — niin totta kuin uskon Kristukseen ja Neitsyt Maariaan ja toivon heidän armahtavan itseäni ja tätä lastani — etten tiedä milloinkaan tahtoneeni olla uskoton sinulle, emäntäni — ja miehesi ei tahtonut sitä milloinkaan — mutta kävi kuitenkin niin —."
Ingunn sanoi katkerasti:
"Ja kuitenkin näin jo kauan ennen kuin tulin sairaaksi, että sinä pidit Olavista — että pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta — ja olet pitänyt kolme tai neljä vuotta."
"Niin, olen pitänyt hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ensi hetkestä, jolloin tulin tuntemaan hänet."
Torhild sanoi nyt hiljaa hyvästi ja lähti ovesta.
Eirik ponnahti paikaltaan, sylkäisi hänen jälkeensä ja kirosi. Äiti kutsui häntä peloissaan hiljaisella äänellä:
"Eirik, poikani, älä tee noin pahasti. Älä milloinkaan enää nimittele noin rumilla sanoilla ketään ihmistä", pyysi hän itkuun purskahtaen, tahtoen vetää pojan luokseen. Mutta tämä riistäytyi irti ja karkasi ulos.