I.

Erakon elämä ja viimeinen tahto.

Jonas Durman oli ollut perheen surun lapsi. Vaivoin pääsi hän koulussa läpi neljä luokkaa, ja siihen hän pysähtyi kokonaan. Kauppalan huomattavammassa kauppapuodissa hän oli auttamattomasti pilannut liikemies-uransa, sanoessaan papinrouvalle isäntänsä kuullen: "No, koska rouva nyt ihan välttämättömästi tahtoo tietää, niin täytyy minun myöntää, että kyllä tämä karttuuna hiukan lähtee." Maanviljelyskoulusta, joka 1840-luvulla oli Ruotsissa kaikkien yrityksissään epäonnistuneiden herrasväen-lasten viimeinen pakopaikka, hän oli karannut.

Isä ja äiti eivät kuitenkaan kadottaneet kaikkea toivoaan Jonaksensa suhteen — harvoinhan isä ja äiti yleensä niin tekevät! —, mutta vanha kapteeni Durman kuoli, ja hänen Juliansa seurasi häntä kohta perässä, ja senjälkeen oli tuskin ketään koko mailmassa, joka olisi epäillyt Jonaksen menevän suoraa tietä suinpäin hunningolle. Oli siis parasta jättää hänet oman onnensa nojaan; muutoin saattaisi hänestä koitua vaivaa. Hänellä ei ollut yhtään veljeä eikä sisarta; kolme oli kuollut ennen vanhempain manallemenoa. Sedillä ja enoilla oli heti jotain kovin kiirettä tehtävää, kun vaan Jonas tarttui salinoven lukkoon, ja kun hän halusi jutella tätien kanssa, täytyi näiden samassa ruveta tulisella kiireellä kerimään lankaa tai rientää tarkastamaan, oliko kirsikkamarjahillo päässyt hapantumaan, ja serkut eivät koskaan tahtoneet ottaa häntä mukaansa huvitteluille. Viimein sanoikin hänelle Thure, Lovisa-tädin korea poika, kimnasisti: "Älä sinä aina laahaa meidän hännässämme! Etkö käsitä, että sinä, joka et ole mitään oppinut ja josta ei mitään tule, olet koko suvun häpeä!"

Silloin Jonas suuttui, ja täyttäessään juuri samaan aikaan 21 vuotta sekä saatuaan senvuoksi haltuunsa perintönsä lopun, mikä teki 116 riikin taaleria, 32 killinkiä ja 6 runstykkiä, lähti hän Värmlantiin ja rupesi sahantyömieheksi. Hän kitui ja säästi, osti erään kosken ja rakensi siihen huonon myllyn ja sahan, joka oli varustettu yhdellä ainoalla, tavattoman suurella terällä, ja jotka laitokset nielivät melkein neljännen osan niistä metsäntuotteista, mitkä piti "jalostaa."

Hän eleli edelleenkin hyvin säästäväisesti, mutta teki nyt, ruvettuaan omilleen, entistä enemmän työtä, ja siitä oli seurauksena, että sahaan vähitellen ilmestyi useampia teriä, ja mylly sai seulan ja ryynikoneen. Senjälkeen kun laitokseen vielä liitettiin öljytehdaskin alkoi kirkkoherra kutsua Jonasta "patruuniksi", ja Dalslannissa asuvat sukulaiset, jotka olivat saaneet tiedon Jonaksen hommista erään kauppamatkustajan kautta, lähettivät hänelle terveisensä ja muistuttivat häntä, että he aina olivat uskoneet rakkaan Kaarlon ja kalliin, unohtumattoman Julian pojan hyvin menestyvän tässä maailmassa. Jonas ei tosin sellaisia ennustuksia ollenkaan muistanut, mutta olihan aina koulu-ajalta saakka tunnettua, että hänellä oli huono muisti.

Sitten kun pieni yksiteräinen saha oli laajentunut suureksi puusepäntehtaaksi, alkoivat serkkujen lapset kirjoitella setä Jonakselle lyhyitä, kauniita uudenvuodenkirjeitä, joissa he innokkaasti tiedustelivat, eikö hän ollenkaan aikonut käydä tervehtimässä vanhaa kotiseutuaan. Ja sen perästä kun Jonas oli kieltäytynyt valtiopäivämiesehdokkuudesta ja Värmlannin sanomalehdet tiesivät häntä verotettavan vuotuisesti 15,000:sta, syntyi naapurimaakunnissa asuvissa Durmanin perheen nuorimmissa jäsenissä vastustamaton halu lähteä jalkamatkoille. Kaikkein ensin saapui muuan nuori ylioppilas, mukanaan isänsä lähettämä kirje, missä tämä muistutti siitä hellästä ystävyyssuhteesta, mikä aikaisempina vuosina oli ollut hänen ja setä Jonaksen välillä. Patruuni Durman ei koskaan nauranut ja hymyili harvoin; kaiken sellaisen oli hänestä häivyttänyt sukulaistensa puolelta häneen kohdistunut halveksuminen sekä kamppailu koskessa jäisten tukkien kanssa. Mutta nyt vetäytyi hänen leveä suunsa jonkunlaiseen hymyilyn tapaiseen, sillä tuo nuori ylioppilas oli juuri sen serkun poika, joka kerran oli julistanut hänet "suvun häpeäksi".

Jonas otti ystävällisesti vastaan tuon nuoren miehen, samoinkuin monen muun sinne saapuneen matkailijan, ja hänen uskollinen palvelijattarensa Saara valmisti heille niin pehmeät vuoteet, että he olivat vähällä tukehtua, sekä paistoi heille niin mehevät pannukaakut, etteivät he moisia olleet koskaan saaneet. He saivat onkia joella ja auliisti annettiin hevosia heidän käytettäväkseen, ja setä Jonas oli yhtä kohtelias heille heidän toivottaessaan hänelle joko hyvää-huomenta tai hyvää-yötä, vaan koskaan hän ei heidän kanssaan seurustellut, ja kun nuoret sukulaiset kyllästyivät, matkustivat he takaisin kotiinsa ja kertoivat, minkälainen eno oli, sekä että hänen sanottiin omistavan ainakin puolisen miljoonaa.

— Kunpa se vanha hölmö vaan ei menisi naimisiin! tuumailivat isä ja äiti keskenään.

— Ei, siitä voitte olla varmat.

— Eikö hän antanut sinulle mitään?

— Ei yhtään mitään. Mutta minä ajattelin, että hän oli ujo eikä kehdannut sitä tehdä, ja niin minä sanoin hänelle, että matkarahani olivat loppuneet — vain päästäkseni puhumaan hänen kanssaan raha-asioita, ymmärtäähän mamma.

— No?

— Hän kysyi, paljonko minä tarvitsin, ja minä vastasin, että 25 kruunua riittäisi. Sitten sain minä häneltä 25 kruunua, vaan en äyriäkään enempää, vaikka hänen täytyi lähettää Saaran konttoriin vaihtamaan.

Sillä tavoin ylläpidettiin sukulaisuussuhdetta muutamia vuosia. Mutta kerran kuulivat Durmanit, että hän eräänä kesänä oli käynyt synnyinseudullaan ja pystyttänyt kauniin kiven vanhempainsa haudalle, ja että hän oli oleskellut kokonaisen yön kirkkomaalla ja palannut heti senjälkeen kotiinsa jälleen. Eikä hän ollut välittänyt koko suvustaan tuon taivaallista! Silloin nousi heidän sisunsa, eikä Saaran enää senjälkeen tarvinnut pitää vierashuonetta kunnossa Durmaneja varten.

Kaksi vuotta senjälkeen Jonas Durman kuoli, ja se oli ensimäinen ilo, minkä hän suvulleen valmisti, jonka vuoksi tuota virran rannalla asunutta erakkoa saattoi hautaan suuri omaisten parvi, joiden monien iloiset ja toivehikkaat kasvot kerrassaan säteilivät mustien harsojen takaa.

Juhlallinen oli sitten se aamupäivä, jolloin ruununvouti, siihen todistetusti määrättynä, kaikkien surevien sukulaistensa läsnäollessa avasi Jonas Durmanin testamentin.

Ja pelkällä sanalla "testamentti" on yleensä sukulaisten korvissa kaksinainen merkitys. Toiselta puolen ahdistaa pelko siitä, ettei vainaja ole katsonut laillisten perijäin etuja, ja toiselta puolen taas hymisee toivon suloinen sireenilaulu jostain erikoisesta onnesta toisten laillisten kustannuksella. Mikä ääni milloinkin soi voimakkaammin, se riippuu siitä, millainen luonteenlaatu perijällä on, sekä minkälainen on ollut hänen suhteensa vainajaan tämän eläissä. Koska autuaasti nukkuneen Jonas sedän mielijohteita ei tunnettu, terottivat sekä nuoret että vanhat Durmanit sangen jännittyneinä korviaan, kun ruununvouti istuen setä Jonaan omalla vanhalla kirjoitustuolilla, huolellisesti levitti eteensä suuren paperin, yskäsi ja luki:

Testamentti.

Kuten on velvollisuus jokaisen kristillisen ja ymmärtäväisen ihmisen, jolle Kaikkivaltias on antanut omaisuuden hallittavaksi, jo terveytensä päivinä määrätä ne tarkotukset, joihin on parhainta ja viisainta käyttää varat senjälkeen, kun hän täältä pois kutsutaan, niin olen minäkin tahtonut sellaisen jaon toimittaa ollessani vielä aivan terve sekä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa, tietämättä, kuinka kauan minulle enää siihen tilaisuutta suodaan, jos sen nyt tekemättä jätän.

Niille, joilla mahdollisesti on halua minua määräyksieni johdosta moittia, tahdon tässä ystävällisesti huomauttaa, että kaiken sen, mikä minulla on, olen koonnut yksinomaan Jumalan ja uskollisten työmiesteni avulla, joten minulla siveellisessäkin suhteessa on täysi valta määrätä omaisuuteni käytön niinkuin itse haluan.

Tämän perusteella tahdon kiinteän ja irtaimen omaisuuteni jaettavaksi seuraavalla tavalla:

1. Minun ensimäinen ja alkuperäinen omaisuuteni, vanha, väsynyt ruumiini on, kuten kaikki muutkin, lahja Herralta, ja koska testamenttiani tahtoni mukaan ei saa avata ennenkuin maahanpanemiseni jälkeisenä päivänä, on siis selvää, että olen jättänyt rakkaitten omaisteni asiaksi haudata tomuni minne ja miten itse tahtovat. En tahdo erityisesti päästä vanhempieni viereen, sillä olen täysin varma siitä, että minä tapaan heidät toisessa maailmassa. Sen vain tahdon, ettei mitään muistokiveä minun haudalleni pystytetä. Olivathan nimittäin kaikki minun nuoruudessani yhtä mieltä siitä, että Jonas Durman ennen tai myöhemmin joutuu vaivaistaloon, ja että hänet kerran nimettömänä haudataan johonkin yhteiseen hautaan. Saakoot he siis edes jotain tyydytystä, koska muuten ovat ennustaneet väärin.

2. Irtain omaisuuteni, kuten vaatteeni, huonekaluni, liinatavarani ja kaikki, käteistä rahaa ja arvopapereita lukuunottamatta, mitä on siinä talossa, missä olen asunut, lankee uskolliselle palvelijattarelleni, hoitajattarelleni ja ystävälleni, neitsyt Saara Antintyttärelle, samalla kun tahdon lausua hänelle viimeiset sydämelliset kiitokseni. Muuten en minä nyt määrää hänelle mitään enempää, koska olen jo aikaisemmin pienellä elinkautiseläkkeellä tahtonut turvata hänen vanhuutensa päivät.

Tämän yhteydessä ja kuolemaa ajatellen tahdon ilmoittaa, että muuan Johan Karlsson niminen, nyttemmin Amerikassa oleskeleva nuorukainen, joka aikaisemmasta lapsuudestaan saakka on nauttinut hoivaa minun talossani, on, kuten huhukin tietää kertoa, jollain tavoin Saaran ja minun poika. Saara ei ole koskaan ollut minulle mitään muuta kuin uskollinen palvelijatar ja ystävä, ja lapsen löysin minä eräänä aamuna joen rannalta. Olkoon tämä rehellisen miehen ilmoitus, miehen, joka ei enää elä, ja joka ei suinkaan tahdo valhetella arkkunsa raosta, varoitus niille, jotka kevytmielisesti leikittelevät toisen maineella.

3. Vaikka omasta kokemuksestani tiedän, että nuori ihminen voi Jumalan avulla ja omin tahtoineen päästä maailmassa eteenpäin ilman perittyjä rikkauksia, jotka muuten saattavat vaikuttaa nuoren luonteeseen vahingollisestikin, en kuitenkaan ole tahtonut jättää rakkaita sukulaisiani avutta siltä varalta, että heitä kohtaa sairaus tai tositarve, jonka vuoksi olen kaikkien serkkujeni lapsille, serkkuni Arthur Durmanin leskelle sekä serkku Amalia Börjesson vainajan heikkomieliselle miehelle toimittanut sen suuruiset ja niiden ehtojen mukaan käytettävät elinkorot, kuin keltaisessa lippaassani tämän testamentin kanssa säilytetyissä kirjoissa tarkemmin mainitaan.

Sitäpaitsi saakoon filosofian kandidaatti Frans Gustaf Durman tuhat ja kaksisataa kruunua matkustaakseen etelään parantamaan kipeätä rintaansa, neiti Anna Lovisa Durman tuhat kruunua soitannollisten lahjojensa kehittämiseksi sekä lääketieteen tohtori Arvid Durman tuhat ja viisisataa kruunua siistin vaunuhevosparin hankkimiseksi itselleen — tämä viimemainittu määräys senvuoksi, ettei hän koskaan ole vaivannut minua persoonallisilla käynneillään, eikä ole minulta milloinkaan mitään pyytänyt.

Pyydän kiittää kaikkia sukulaisiani heidän minua kohtaan viimeisinä vuosina osoittamastaan ystävällisestä huomaavaisuudesta sekä annan heille kullekin luvan ottaa ylimmäisen lippaan vasemmalta puolelta valokuvani. He ovat usein minulta sellaista pyytäneet, mutta minä olen tahtonut odottaa tähän saakka.

4. Kaikki palvelijani, Saaraa lukuunottamatta, joka jo on saanut kaiken, mitä hänen tuleekin saada, nostakoot lahjapalkkion kukin palkkansa mukaan, siten, että ne, jotka ovat olleet palveluksessani vähemmän kuin viisi vuotta, saakoot vuotuisen palkkansa suuruisen summan, mikä summa kohoaa muille kymmenellä prosentilla jokaisen yhden vuoden palkasta, niiden viiden vuoden jälkeen, kun he ovat minua palvelleet.

Mitään muistorahaa tai muuta ulkonaista koristusta en ole tahtonut palvelijoilleni heidän uskollisuudestaan antaa, koska kerran itsekin kieltäydyin vastaanottamasta Vaasan ritarimerkkiä, joka minulle tarjottiin; mutta vilpittömän kiitokseni hyvästä yhteistyöstä minä heille annan, ja viimeinen toivomukseni on, että he menestyisivät mailmassa.

5. Sellaisiin yleishyödyllisiin tarkotuksiin, joita minun asemassani olevan lapsettoman miehen minun mielestäni ensi sijassa on muistettava, olen jo eläissäni luovuttanut niin paljon kuin olen tarpeelliseksi katsonut, sekä pieniä summia eri henkilöille, jotka eivät ole saapuneet testamentin avaamistilaisuuteen etujaan valvomaan, ja olen minä jättänyt niiden jakamisen ruununvouti Adolf Enemanin toimeksi, joka henkilö kaikissa suhteissa valvokoon tämän testamentin täytäntöön panoa, ja jonka toimenpiteitä vastaan ei mitään valituksia saa tehdä. Niin olkoon myös ruununvouti Enemanin huolena hyvin pian pitää kuolinpesän julkinen huutokauppa, missä myytäköön tässä yllä mainitsematta jätetty kiinteä ja irtain omaisuuteni.

Sen jälkeen kuin edellisessä pykälässä määrätty huutokauppa on pidetty ja kaikki mainitsemani summat ovat asianomaisesti jaetut, lankeaa jälelläoleva osa omaisuudestani erääseen tarkotukseen, joka, sen tahdon sanoa, on ollut minun rakkain ajatukseni koko elämäni ajan, jolloin, koskaan poikkeamatta nuoruuteni yksinkertaisista tavoista, kokosin äyrin äyrin päälle, ja moni piti minua aaveena ja sairaana.

Syynä siihen, miksi eivät ne, jotka eivät omista muuta kuin työkykynsä, saa viljellä turvettakaan Ruotsin maasta omaan laskuunsa, on minun mielestäni pääasiallisesti se, että moni maan aarteista on vielä koskemattomana metsien, soitten ja rämeitten takana, vuorien sisässä, kohisevien koskien vallassa, ja maan työkykyisimmät pojat lähtevät vieraille maille onneaan etsimään.

Myöskin luulen, että moni nuorukainen, joka olosuhteiden pakosta, omasta tai vanhempiensa turhamaisuudesta on, ilman erikoisempia siihen suuntaan viittaavia taipumuksia, joutunut lukualalle ja saa kauan turhaan odottaa palasta valtion leivästä, useastikin tahtoisi antautua harjoittamaan jotain käytännöllistä elinkeinoa, esim. maanviljelystä, joka on kaikkien elinkeinojen äiti, jos se voisi tapahtua muulla tavalla kuin rupeamalla jonkun rengiksi tai päiväpalkkalaiseksi.

Sellaisten pyrintöjen toteuttamiseen on kohdistunut koko minun yksitoikkoinen ja ilottoman elämäni työ, ja niin määräänkin, että puolet siitä omaisuudestani, joka jää jälelle, kun on tehty edellisissä pykälissä mainitut poistot, on käytettävä sellaisen maa-alueen ostamiseen, missä on paljon metsää, vesiputouksia ja soita, ja josta tarpeellinen laskuvesi virtaa, sekä joka maa ylipäätään on sellaista, että sen hedelmälliseksi saattaminen vaatii ankaraa työtä.

Niiden määräysten mukaisesti, jotka ovat tämän testamentin myöhemmin laaditussa liitteessä, on se maa jaettava kahdestakymmenestä viidestä sadan tynnyrinalan suuruisiin osiin, mikä jako on toimitettava maan laadun mukaan, ja ovat siten syntyneet maakappaleet annettava vuokralle köyhille nuorille miehille, etupäässä sellaisille, jotka haluavat vaihtaa luku-uransa käytännölliseen työskentelyyn, tai jotka pitkät ajat ovat turhaan varronneet valtion virkaa. Nämä vuokraajat valitsee hallintolautakunta, johon kuuluu viisi henkilöä, jotka valitaan siten kuin tämän testamentin liitteessä lähemmin määrätään.

Toinen puoli käyttämättömäksi jääneestä pääomasta muodostakoon rahaston, josta uudisviljelijöille annetaan lainoja rakennusten laittamiseen, karjan hankkimiseen, työkalujen ja siemenviljan ostamiseen, ja annetaan nämät lainat siten kuin liitteessä yksityiskohdissaan mainitaan.

Toivoen, että näin hankitulla maa-alueella, jota viljelijöineen nimitettäköön Durmanin siirtolaksi, — tämän nimen määrääminen on ainoa elämäni turhamaisuus —, monelle aukenee tasainen tie itsenäisyyteen, ilmoitan tämän olevan minun täydessä järjessä ja vapaasta tahdosta lausumani viimeinen, ehdoton tahtoni.

Elfvedalissa, elokuun 10 p:nä 18—.

Jonas Durman.

Ruununvouti oli lukenut tämän hitaasti ja selvällä pitkäveteisellä äänellä, kuulematta niitä heikkoja huudahduksia, joita Durmanin perilliset päästivät aina silloin tällöin.

Herrat näyttivät tavattoman vihaisilta ja naisten kasvojen eleet todistivat mitä suurinta pettymystä. Patruuni Albert Durman Elghamrasta väänsi suutuksissaan poikki lyijykynänsä ja puserti rikki hammastikkukotelonsa. Vanha neiti Hilda Durman Trollnäsistä itki, ja komea rouva Augusta Durman Skogsnäsista oli ristinyt kätensä ja tuijotti ulos ikkunasta kylmin, vihasin katsein. Toiset olivat kokoontuneet uunin viereen ja supattelivat hiljaa keskenään, kunnes kapteeni Ernst Durman Djursbysta huudahti raivostuneena: "Sosialismia ja hullutusta köyhien sukulaisten kiusaksi!"

Lopuksi kääntyivät kaikkien silmät avuttoman ja pelokkaan näköiseen nuoreen mieheen, jolla oli suuret, punaiset, oven lukkoa muistuttavat korvat ja kapealahkeiset housut, nuoreen mieheen, jolla oli rehellinen näkö ja siivo ulkomuoto sekä selvät Durmanien kasvonpiirteet, ja joka näytti hyvin tietävän, mitä varten hän oli saapuvilla.

Tämä nuori mies edusti noita kaikkia sukulaisia, joilta niin häpeällisellä tavalla oli ryöstetty kaunis omaisuus. Hän oli ylimääräinen notaario hänen kuninkaallisen majesteettinsa ja Ruotsin valtakunnan hovioikeudessa Alfred Durman. Hän heitti levollisuutta ja luottamusta herättäviä silmäyksiä setiin, täteihin ja serkkuihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Turvautukaa vain minuun. Jos pelastus on mahdollinen, niin minä sen kyllä aikaansaan!" Ja hän työnsi päänsä kenoon, pisti toisen kätensä housuntaskuunsa ja virkkoi:

— Suvaitsetteko…?

Ruununvouti nyökkäsi.

— Pyydän tiedustella, miten testamentti on todistettu?

— Sen on tietysti todistanut kaksi esteetöntä henkilöä.

— Samalla kertaako läsnäolleina?

— Niin,

— Sitäkö tarkotusta varten kutsuttuina?

— Niin täällä sanotaan.

— Todistavatko he, että testamentti on laadittu vapaasta tahdosta ja täydessä järjessä?

— Kyllä, hra notaario.

— Ketkä ovat nuo todistajat?

— Komministeri Erik Elg ja sahalaitoksen kirjanpitäjä Karl Gran.

— "Sahalaitoksen kirjanpitäjä?" Hm! Vai niin. No, vainajan palvelijan esteettömyyttä vastaan voidaan ehkä sanoa jotain, varsinkin, jos hän vielä saa testamentissa määrätyn lahjapalkkion, joten hänelle todistuksestaan on siis hyötyä tai vahinkoa?

— Ikävä kyllä, herra notaario, mutta kirjanpitäjä Gran on erään toisen sahalaitoksen palveluksessa.

Pieni oikeusneuvosmiehen alku silmäili lattiaan ja kosketti oikean käden etusormellaan nenänpäätään. Muuan lihava, jänterä käsi laskeutui hänen olalleen.

— Eikö ole mitään mahdollisuutta, Alfred? Sinähän sait tutkinnossa korkeat arvolauseet…

— Tuskin. Näyttää siltä, mamma, kuin meidät olisi ryöstetty kaikkien sääntöjen mukaisesti!

— Mutta minä hankin lääkärintodistuksen! raivosi kapteeni. Se mieshän on ollut aivan hullu.

—- Sinä häntä ei ole pidetty täällä, virkkoi ruununvouti Eneman rauhallisesti, samalla kun hänen huulilleen ilmestyi hienoinen ivan väre.