II.
Durmanin siirtola paperilla.
Peläten, että arvoisat lukijani ovat jo ensimäisestä luvusta väsyneet, sillä Jonas Durmanin testamentti oli jokseenkin kuivasti ja yrmeästi kokoonpantu — se kun oikeastaan oli hänen ensimäinen ja viimeinen varsinainen kirjoituskokeensa tässä maailmassa — en uskalla sanasanallisesti julkaista sitä testamentin liitettä, missä olivat "Durmanin siirtolaa" koskevat lähemmät määräykset. Sitäpaitsi meidän ei ole ollenkaan tarvis kosketella niitä testamentin liitteen kohtia, jotka tarkottivat siirtolan laillista turvaamista, sillä eihän meillä ole aikomus tehdä valitusta niiden johdosta, emmekä muutenkaan tahdo tehdä testamenttia mitättömäksi. Mehän jo tunnemme itse perusajatuksen ja yhtä ja toista siirtolan järjestelystä tulemme tietämään kertomuksemme kehittyessä, joten voimme rajoittua mainitsemaan ainoastaan muutamista yksityisistä seikoista.
Siirtolan ensimäisen hallinnon muodostivat ruununvouti Eneman ja neljä muuta testamentissa nimitettyä henkilöä, jotka olivat saaneet tämän tehtävän koko elinajakseen tai siihen saakka, kun he omasta tahdostaan siitä luopuisivat. Heidän oikeutensa siirtolan jäsenten valitsemisessa oli rajaton, ja sitäpaitsi oli heidän muukin valtansa siirtolaan nähden sangen suuri; mutta rahojen käyttämisessä he olivat ankaran tarkastuksen alaiset. He saivat toimistaan kohtuullisen palkkion, vaan se ei ollut niin suuri, että kukaan pelkästään senvuoksi olisi mainittuihin tehtäviin ruvennut. Hallinnon virkamiesten valitsemisen toimitti kaksi siirtolan jäsenten edustajaa, kuninkaan käskynhaltija siinä läänissä, missä siirtola oli, sekä käräjien ja sen kunnan edustaja, jonka alueella siirtola sijaitsi. Heidän virka-aikansa oli monivuotinen ja he valitsivat itse keskuudestaan puheenjohtajan.
Siirtolan jäseneksi pyrkijältä vaadittiin kaikkein ensiksi kunniallista käytöstä; terveys ja ruumiillinen voima olivat toivottavat, vaan saivat heikommatkin henkilöt työtä, kuten vuokraajien apulaisina sekä muussa vähemmän rasittavassa toiminnassa. Etusija päästä vuokraajiksi oli niillä, jotka jättivät luku-uransa ja vakavasti tahtoivat päästä ahertamaan käytännöllisen elämän alalla.
Jokainen siirtolainen sai vapauden vuokranmaksusta kolmesta aina kymmeneen ensimäiseen vuoteen saakka, riippuen kunkin vuokramaan laadusta, vaan sensijaan pidettiin tarkasti silmällä, miten he käyttivät lainarahastosta saamansa rahat. Niillä, joilla oli jonkun verran omaa pääomaa, oli etuoikeuksia, mutta sellaiset, jotka omistivat enemmän kuin 1,000 kruunua, eivät päässeet siirtolan jäseniksi. Luonnollisesti oli siirtolan jäsenille myöskin varattu korvausta maan parantamisesta sekä heidän oikeudenomistajilleen etuoikeudet uudestaan vuokrata maa, jonka he myöskin saivat lunastaa omaisuudekseen vuokra-ajan alussa määrätyllä hinnalla. Mutta vaikka maa joutuisikin heidän omakseen, oli heillä silti edelleenkin velvollisuuksia ja oikeuksia siirtolaan nähden, kunnes tämä ehkä kokonaan hajoisi, mikä mahdollisuus myös oli säännöissä huomioonotettu, jolloin hallinto, nähtyään siirtolasta kohoutuvan kokonaisen joukon itsenäisiä maamiehiä, voisi ryhtyä samallaiseen menettelyyn jollain toisella seudulla.
Ne käsityö-alat, joiden tuotteita eniten ja välttämättömimmin tarvittiin yksinkertaisessa maalais-elämässä, tuli olla hyvin edustetut tässä siirtolassa, missä naimattomia jäseniä varten, jotka eivät olleet asettuneet täysihoitoon tovereittensa perheisiin tai perustaneet omaa taloutta, oli pidettävä yllä kaksi ruokalaa halpoine annoksineen.
Vaan Jonas Durman ei ollut tahtonut huolehtia yksinomaan sellaisten nuorten tulevaisuudesta, jotka halusivat alkaa oman, itsenäisen elämän; hän oli myöskin ajatellut niitä monia erakkoja, jotka pientä eläkettä, sukulaistensa vähäisiä avunantoja tai elämänsä varrella kokoamansa pienen omaisuuden korkoja nauttien vetäytyvät jonnekin kaupungin yliskamariin tai jollekin syrjäiselle paikkakunnalle viettämään elonsa viimeisiä aikoja, peläten joutuvansa kosketuksiin parempiosaisten kanssa, ja joiden mieliä useinkin kalvaa syvä katkeruus.
Sellaisia henkilöitä varten olivat varatut Durmanin talossa ne kaksi sivuhuonetta sekä rakennuksen päädyssä oleva sali, joissa näkyi suuri joukko siirtolan jäsenten rakennuksia varten laadittuja piirustuksia ja luonnoksia, joita Jonas Durman oli viime vuosina kokoillut siirtolan tulevan hallinnon tarpeeksi ja käytettäväksi.
Jollekin vanhalle fanjunkkarille esimerkiksi, jolla siihen aikaan oli valtiolta eläkettä noin neljä, viisisataa kruunua vuodessa, olisi ollut vaikeata asettua johonkin tavalliseen metsätorppaan, missä kaikkinainen elämännautinto olisi kokonaan häneltä kielletty. Durmanin siirtolassa sitävastoin olisi asunto, ruoka ja puut yhtä halvat kuin missä syrjäisessä torpassa tahansa, mutta siellä hänellä sitäpaitsi olisi tilaisuus seurustella sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi sama sivistystaso ja samat harrastukset kuin hänellä itsellään. Hän saisi lukusalissa melkein korvauksetta käyttää sanomalehtiä ja kirjoja, jollaisia hän ei muuten olisi voinut ajatellakaan saavansa nähdä vanhoilla päivillään. Hänen ei näinollen tarvitsisi elämänsä viime päivinä kieltää itseltään kaikkea.
Myöskin oli Jonas Durman ajatellut, että siirtolassa voitaisiin valmistaa tilaa sellaisille perheille, joilla oli kovin vähäiset tulot. Elintarpeiden hinnat asetettaisiin niin halvoiksi kuin mahdollista, ja rakkaudella ja huolella järjestetyn yhteiskunnan pitäisi voida vastaanottaa sellaisen henkilön vähäisinkin työvoima, jolle olisi mahdotonta sitä itsenäisesti käyttää. Pari vanhaa kättä, jotka vielä mahdollisesti voivat liimata paperin kiinni toiseen, eivät voi maailmalla mitään ansaita, mutta Durmanin siirtolan pienessä kirjansitomossa saattaisivat ne sentään vielä työskennellä muutaman äyrin edestä päivässä.
Siellä ei kainon köyhyyden, eikä niiden monien, jotka olivat "nähneet parempia päiviä", mutta kokeneet vanhoina surua ja murhetta, tarvinnut pelätä, että heitä elämänsä iltahetkinä "katsottaisiin yli olkain". Varakkaat ihmiset eivät pääsisi Durmanin siirtolan jäsenyyteen. Mutta sellaiset henkilöt, joille elämä oli näyttänyt kovia ja ankaria puoliaan, vaan jotka kuitenkin olivat oppineet tekemään yhtä ja toista hyödyllistä, voisivat siinä siirtolassa auttaa ja tukea toisiaan. Siellä ei ketään kohdeltaisi huonosti hänen köyhyytensä tähden, eikä työstä rähjääntyneeseen asuun puettua henkilöä silmättäisi halveksivasti.
Niin oli Jonas Durman ajatellut illoilla yksin sahansa lähistöllä kuljeskellessaan ja kuunnellessaan virran kohinaa ja muistellessaan, kuinka hänen nuoren ja lämpimän sydämensä oli kerran kylmentänyt sellainen halveksiminen, mikä vielä näinäkin päivinä tulee monen ruumiillisen työn tekijän osaksi, joka on lähtenyt n.s. herrassäädystä, sekä miten hänen omat, rakkaat vanhempansa olivat elämänsä viime vuosina "köyhänä herrasväkenä" saaneet tyhjentää niin monta alennuksen kalkkia.