III.
Märät jalat ja kolottava selkä.
Aivan toisenlainen käsitys saadaan ruumiillisesta työstä ja ruumiillisen työn tekijästä silloin, kun katsellaan lakkokokouksia tai kaduilla herrasmaisesti esiintyviä työmiehiä, kuin silloin, kun nähdään voimakas työmies työhönsä innostuneena sorvin, koneen tai lastuilla peittyneen höyläpenkkinsä ääressä.
Tai seuraa minua talvipäivänä lumikinosten halki korpeen, missä sahan kiiltävät terät itsepintaisesti syöpyvät petäjän ytimeen, ja raikkaat kirveeniskut kaikuvat vuorten ja kumpujen välissä, hiki valuu raatajan poskilta, ja jäntevä koura kiinnittää köydellä rekeen metsän jättiläisen!
Tai tule pellolle aurinkoisena elokuun päivänä, kun viikate viiltää poikki keltaista viljaa, jonka siinä samassa pyöreät, ruskeat naiskäsivarret sitovat lyhteiksi ja pystyttävät kuhilaiksi, käsivarret, jotka sopivat enemmän raadantaan kuin lemmenhyväilyihin, ja elonleikkaajien jalat ja kädet liikkuvat tasaisessa tahdissa, ja täyteläiset tähkäpäät näyttävät, ikäänkuin ne tahtoisivat kuiskata: "Katsohan, minä en sittenkään ole kiittämätön, minä synnyinmaasi karu multa!"
Kuinka elämä sentään on ihana, sellainen elämä, missä joka hetki nähdään ankaran työn ja tarmokkaan tahdon tuloksia, missä vastukset kaatuvat kuin honka metsässä. Onpa lukumiesten ja virkailijoidenkin elämässä hetkiä, jolloin he tahtoisivat itselleen toisenlaisia päiviä, kun voittamattomia esteitä sattuu, varmimmatkin toiveet särkyvät, parhaimmatkin ajatukset ymmärretään väärin. Voi, mitenkä silloin tekisi mieli taistella vastustajan kanssa rinta rintaa vastaan, niinkuin metsämiehet petäjiä vastaan taistelevat, ja nämä kaatuvat sille paikalle, mihin kirveenkäyttäjä tahtoo.
Kuitenkin — kaukana olivat sellaiset ajatukset entisen filosofian ylioppilaan Arthur Brandmarkin mielestä hänen istuessaan särkyneen rekensä päällä eräällä syrjäisellä, Durmanin siirtolaan kuuluvalla korpiseudulla. Hänen ensimäiset yrityksensä olivat täysin epäonnistuneet. Jalat olivat läpimärät ja hänen oli ankara vilu. Tie oli huonoa, reki oli vierinyt päin kantoa ja särkynyt. Irrottaisiko hän nyt köyden, jättäisi kaatamansa ja rekeen sitomansa tukin siihen ja ajaisi kotiin tyhjin toimin? Se olisi kyllä ollut helpointa, mutta hänen korvissaan kaikuivat vielä renki Arvidin sanat eilisiltana, jolloin hän oli sillä tavoin saapunut kotiin: "Eihän tässä jouda muuta tekemäänkään, kuin noiden herraspoikajunkkarien kommelluksia korjaamaan. On sekin meininkiä, että heistäkin muka pitäisi koettaa saada oikeita työtätekeviä ihmisiä!"
Vanha Arvid oli yksi niistä kymmenestä työmiehestä, jotka siirtolan hallinto oli palkannut nuorille uudisviljelijöille avuksi hirsien hakkuuseen rakennettavia taloja varten, ja varmaa on, että enemmän olisi metsässä tullut työtä valmiiksi, jos Arvid ja hänen kelpo toverinsa olisivat saaneet siellä ahertaa yksinään, kuin nyt, kun heillä oli apunaan 28 nuorta Durmanin siirtolan jäsentä, jotka olivat valitut 67:stä hakijasta.
Kuului oksien kahinaa ja maata laahaavan hirrenpään narinaa sekä samassa reipas huuto:
— Eteenpäin, Arthur!
Se oli muuan toinen siirtolainen, Karl Hammar nimeltään, joka oli pudistanut pääkopastaan papilliset haaveet ja matkustanut tänne suoraan Upsalasta, sillä hänen tutkintonsa olivat aina epäonnistuneet. Hän oli kookas, reipas, kahdenkymmenenkuuden vuotias nuorukainen, jolla oli korkea, leveä otsa sekä kauniit, tumman-siniset silmät. Kasvot olivat ehkä liian pyöreät ja posket ehkä liian pulleat, mutta näytti siltä, kuin ne seikat tulisivat piankin korjatuiksi.
— No, aja eteenpäin!
— En pääse, reki on särkynyt.
— Peijakas! Vai niin. No, nouse ylös siitä, että saan katsoa! Hyvä Jumala! Eikä muuta? Sinullahan on kirves ja kädet mukana ja puuta on täällä tarpeeksi! Heitä hiiteen särkynyt välipuu ja tee sijaan uusi.
— Auta sinä minua, veli hyvä! Minä olen asunut ikäni kaupungissa, vaan sinähän olet loma-aikoina saanut isäsi maatilalla tutustua tämmöiseen maailmanlopun huvitteluun.
— Hakkaahan poikki tuo kataja, niin saamme nähdä!
Arthur Brandmark nousi surkean näköisenä. Hän oli Hammarin ikäinen, pitkä ja luiseva nuori mies, eikä niinkään heikon näköinen, vaan sattunut onnettomuus oli koskenut häneen kovin. Vilusta kangistuneena ja särmäkkäillä, sileiksi ajetuilla kasvoillaan ja terävissä, ruskeissa silmissään perin avuton ilme vetäisi hän kerran tuskallisesti mustaa tukkaansa ja lähestyi sitten katajapensasta.
— No, miten työ sujuu?
— Voi, paras veli Hammar, minun käteni ovat täynnä rakkoja, ja ne polttavat kuin tuli.
Hammar nauroi iloisesti, niin että metsä kaikui ja laittoi toverinsa reen kuntoon. Sitten hoputettiin molemmat pienet, takkukarvaiset hevoset liikkeelle ja pian oltiin perillä uudisrakennuspaikalla — toverusten alueet olivat aivan vierekkäin — ja senjälkeen ajoivat he yhdessä kotiin, sillä päivän viimeinen retki oli tehty.
"Koti", väliaikainen, missä he asuivat siksi kunnes uudet rakennukset saataisiin valmiiksi, oli yksi niistä taloista, jotka olivat ostetut siirtolan haltuun, ja joiden pinta-ala teki yhteensä 6,000 tynnyrinalaa, joka oli melkein kokonaan metsä- ja hakamaata. Sen keskitse virtasi joki, muodostaen kolme komeata putousta, jotka toistaiseksi käyttivät vain kahta väliaikaista sahaa. Kahden järven rannat olivat myös siirtolan alueella, jonka rajojen sisäpuolella oli kokonaan muuan pienempi järvi. Se sijaitsi erään vanhan herraskartanon vieressä, jonka maat yksinään käsittivät puolet koko siirtolan alueesta. Metsätöiden aikana talvella asuivat siirtolan jäsenet niissä pienissä torpissa, jotka olivat kunkin maa-aluetta lähinnä. Kokonaista seitsemän siirtolan jäsentä asusti tuossa vanhassa herraskartanossa, jota toiset kadehtien kutsuivat "linnaksi". Siellä säilytettiin myös kaikki ruokavarat ja neitsyt Malin lähetti ajomiehellä ruuan kaikkiin torppiin. Toinen seikka, mitä torpissa asujat myöskin kadehtivat, oli, että "linnassa" asujat saivat syödä oikeassa ruokasalissa pöydälle valmiiksi katettua ruokaa, kun he sitävastoin saivat kaivaa sen kylmänä esiin koreista ja laatikoista ja sitten itse lämmittää sen — jos siitä yleensä mitään tuli. Tavallisimmin syötiinkin ruoka kylmänä.
Kun uudet rakennukset oli saatu valmiiksi, tehtiin vanhat talot ja suuremmat torpat myös siirtolaisten asunnoiksi, joiden omistajien velat lainarahastoon kasvoivat suhteellisesti sen mukaan, kuinka paljon vähemmän heillä oli ollut vaivaa asuinsijan valmistamisessa itselleen. Muista vanhoista rakennuksista otettiin niin paljon aineita lisäksi kuin saatiin, ja "linnaan", joka korjailtiin uusien, maukkaiden piirustusten mukaan, sijoitettiin lukusali, kokoushuone, siirtolan suurin ruokailuhuone sekä koulu, kun sellaista alettaisiin tarvita.
Maa-alueita oli yhteensä 100 ja vuokraajia vasta 28, joskin hakijoita oli ollut kaksinkertaisesti. Mutta vanhassa linnassa oltiin hyvin tarkkoja, sillä oli tärkeätä siirtolan tulevaisuudelle, minkälainen oli sen ensimäinen miehistö, ja lukumäärä saataisiin kyllä täyteen seuraavana vuonna. Sitä vanhaa peltomaata, mikä kuului vielä vuokraamattomiin maa-alueisiin, viljelivät ensi vuonna siirtolan lainarahaston lukuun ne kymmenen apumiestä, jotka jo keväällä jättäisivät suojattinsa oman onnensa nojaan. Vilja myytiin halvalla hinnalla niille siirtolan jäsenille, joiden maa-alueilla ei ollut vanhempaa peltomaata, vaan saivat he tehdä ankaraa työtä, voimatta odottaa ensimäistä satoa ennenkuin vasta kahden vuoden päästä.
Durmanin siirtolan jäseniksi eivät päässeet laiskurit, eivätkä rappiolle joutuneet henkilöt. Ei, sinne pääsivät vain sellaiset reippaat nuoret miehet, jotka eivät jostain syystä olleet menestyneet sillä alalla, minkä ensin olivat itselleen valinneet, sekä muutamat varattomista kodeista lähteneet rahvaan pojat, jotka olivat kunnastaan saaneet hyvät suositukset. Useat heistä olivat läpikäyneet kansanopiston.
Mutta helmikuun aurinko on jo painunut metsän taa, Brandmark ja Hammar ovat saapuneet asuntoonsa, erääseen vanhaan talonpoikaistaloon, jonka toisessa päässä oli väentupa sekä toisessa keittiö ja kamari. Heidän kaksi toveriaan, Frans Johansson, ent. nimismiehen kirjuri, joka ei koskaan saanut virkamääräystä, sekä Per Lindqvist, Bolsåkran kirkonisännän poika, jonka isän kaunis talo ja koko omaisuus joutui hänen kuolemansa jälkeen velkojille, oli saapunut kotiin jo aikaisemmin ja sytyttänyt tulen, joka kutsuvasti vilkkuili ulos tuvan ikkunoista.
Vanha Arvid oli laittanut appeet kaikille neljälle hevoselle ja tarkasteli senjälkeen rekiä ja hevosien jalkoja. Hän murisi vain senvuoksi, ettei mikään ollut nurinpäin. Silloin huomasi hän Brandmarkin hevosen, ja hänen katseensa kirkastui:
— Ettekö edes heitä lointa sen selkään tällaisella pakkasella?
Se tapahtui ja senjälkeen mentiin "kamariin", joka oli seurustelu- ja ruokailuhuone, kun taas väentuvassa maattiin. Perunat, silavat, puuro ja maito nostettiin pöydälle ja niitä ahmittiin suurella ruokahalulla. Ja Brandmarkin saatua kuivat sukat jalkaansa ja voideltuaan haavoittuneita sormiaan pukinrasvalla tuntui elämä taas kevyemmältä.
Sitten istuivat kaikki takkavalkean ääreen ja pian oli rupattelu käynnissä päivän tapahtumista. Johansson, joka oli käväissyt illallisen jälkeen "linnassa", kertoi, että Lundstedt, muuan kalpea ylioppilas, oli pahasti sairastunut; hän ei ollut kestänyt tällaista rasittavaa elämää, ja kätilö arveli hänen saaneen keuhkokuumeen.
Brandmark pyhkäisi kädellään otsaansa ja kaiveli pikkusormella korvaansa. Koskahan tulee hänen vuoronsa? Hänenhän jäseniään kolotti kovasti jokikinen yö, ja monta kertaa hän oli toivonut pääsevänsä täältä kauas pois.
Bergkin oli matkustanut tiehensä, vaikka olikin saanut asua "linnassa".
"Tällaista koiranelämää en kestä", oli hän sanonut neitsyt Malinille.
Siellä ei ollut edes sikareja, joita olisi joskus voinut ratokseen
kärhetä, eikä punssia, jolla joskus olisi saattanut virkistää mieltään.
Hammarkin oli totinen, ja hänen siniset, uneksivat silmänsä tuijottivat herkeämättä tuleen. Mutta äkkiä hän kohautti voimakkaasti leveitä harteitaan ja huudahti:
— Ei, pojat, epätoivolle ei anneta valtaa. Me olemme polttaneet laivamme, ja siitä, joka nyt väistyy, tulee tuskin koskaan enää miestä tässä maailmassa. Luvatkaamme täällä Hyltassa asuvat toisillemme, ettemme ainakaan me luovu päämäärästämme kirvelevien käsien ja kolottavan selän vuoksi! Kaikkeen sitä elämässä tottuu, pojat. Meillä kotona oli muuan palvelijatar, joka oli kärsinyt hammastautia yksitoista vuotta, ja kun seppä oli vetänyt viimeisen sohlon pois hänen suustaan, sanoi hän, että tuntui oudolta ja ikävältä päästä särystä. Mitä sinä siitä tuumit, Arthur?
Pitkä Brandmark kohotti hitaasti päätään.
— Minä tässä muistelin kvartettiamme ja iltoja siellä…
— Se on nyt yhtä kirottua, kun ei voida kotiin palattua kunnollisesti sitoa hevosia! Tamma oli päässyt irti ja saanut hyvän aikaa herkutella kaurasäkillä.
Näin murisi vanha Arvid astuessaan sisään ja heittäen musertavan silmäyksen Johanssoniin.
Puolen tunnin perästä olivat Hyltassa tulet sammuksissa ja jokainen vuoteessaan. Mutta eräässä keittiön nurkassa makaa vanha Arvid. Hiljaa, hän varmaankin lukee iltarukousta! Hänen nuuskaiset, partaiset huulensa liikkuvat, ja hän ääntää:
— Jumala auttakoon niitä, joiden täytyy herrasväen-lapsista tehdä talonpoikia!
Väentuvassa kuullaan kuuden terveitten keuhkojen tasaiset hengitykset. Väsymys on tehnyt unen syväksi ja rauhalliseksi, joskin unien mielikuvat välisti vievät heistä yhden toisen kauas Durmanin siirtolan mailta.
Ainoastaan Arthur Brandmark on levoton. Hän kohoutuu hiljaa käsivartensa varaan, tarkastaa nukkuvia tovereitaan ja kuuntelee heidän hengittelyään. Sitten raapaisee hän tikulla tulta, sytyttää pienen, kurjan näköisen läkkilampun ja ottaa esiin valokuvan.
Se on tytön. Kaunis hän ei tosin koskaan ole ollut, eikä hän enää ole varsin nuorikaan. Vaan kaksi hyvää ja uskollista silmää katselevat herttaisesti matalan otsan alta, ja pieni soma nenännippu antaa koko hänen kasvoilleen sydämellisen, lämmittävän leiman. Suuret kyyneleet putoavat Arthur Brandmarkin silmistä ensin poskille ja siitä vuoteen karkealle hurstille. Hän suutelee kuvaa ja kuiskaa hiljaa:
— Sinun tähtesi, Lova, minä tahdon koettaa, ainoastaan sinun tähtesi!
Sinähän odotat?