IV.
Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.
Kolme vuotta oli Jonas Durman ehtinyt maata haudassa rahvaan vainajien joukossa, kun hänen rakkain ajatuksensa alkoi toteutua viljavina pellonsarkoina, kauniina huviloina, surisevina turbiineina, jymisevinä myllynkivinä ja sihisevinä höylinä.
Terveet ruumiit, tyytyväiset kasvot ja sydämen iloiset, tasaiset lyönnit todistivat, että kaikki työ tehtiin tekijän omaksi hyväksi, työ, joka valmistaisi hänelle taatun tulevaisuuden ja huolettoman vanhuuden; — juuri sellaista oli joen varrella asunut erakko uneksinut, ja nyt hänen haaveensa alkoi toteutua.
Matkailijalle oli mitä mielenkiintoisinta risteillä Durmanin siirtolan eri alueilla. Vähän matkan päässä toisistaan kohoutuivat pienet, somat talot, jotka olivat niin lähekkäin, että niiden huomasi jollain tavoin kuuluvan yhteen, vaan sentään siksi paljon toisistaan erillään, etteivät ne muodostaneet kyläryhmää, vaan näytti niistä kukin itsenäiseltä. Jokaisen rakennuksen harjalla liehui lippu, ja kunkin talon ja keittiökasvitarhan välillä oli pieni kukkaistarha. Hedelmäpuut olivat vielä nuoria, eikä niistä senvuoksi vielä saatu satoa, vaan marjapensaat olivat jo tuuheita. Muutamien rakennusten verannoilla näkyi komeita ruusuja ja siellä täällä puutarhojen taustoilla helottivat hyötymansikkain täyteläiset, punaiset hedelmät.
Pienemmissä taloissa oli kaksi huonetta ja keittiö, suuremmissa taas neljä huonetta ja keittiö alakerroksessa ja kolme huonetta ja keittiö ylikerroksessa sekä siinä tapauksessa myöskin ylhäällä pieni parveke.
Kaikilla siirtolan jäsenillä ei kuitenkaan vielä ollut varaa asua niin komeasti. Sellaisia suuria, seitsemän huoneen rakennuksia oli vain "linnan" lähistöllä, missä otaksuttiin helpommin saatavan vuokralaisia. Nämä saattoivat joka päivä pistäytyä "linnan" lukusalissa, kysyä sieltä postiaan, joka aina tuotiin sinne, rupatella siellä toistensa tai siirtolan jäsenten kanssa, jotka muuten kävivät siellä hyvin ahkerasti. Vuokraajiksi ilmestyikin useita "erakkoja", jotka eivät tahtoneet perustaa omaa taloutta, vaan käyttivät hyväkseen "linnan" halpaa ruokalaa.
Pienemmät, kaksi huonetta ja keittiön sisältävät rakennukset olivat siirtolan syrjä-osissa, jonne ei saatu vuokralaisia, ja missä maa-alueet olivat suurempia ja huonompia. Paras ja aikaisemmin viljelty maa kuului "linnaan", ja se oli jo aikoja sitten jaettu siirtolan jäsenille. Sunnuntaisin saapuivat kauempana asuvat tervehtimään linnan lähistöläisiä. Silloin annettiin suuri arvo yhteisille iltapäivän-vietoille vanhan herraskartanon suuressa varjoisessa puutarhassa, jota vuoron perään hoidettiin, ja joka oli kaikkien yhteinen ylpeys.
Siellä lyötiin silloin krokettia ja leikittiin "viimeistä paria ulos", ja ilman täyttivät nauru ja iloiset äänet. Harvat siirtolan jäsenistä olivat vielä ehtineet mennä naimisiin, vaan hoitivat useiden taloutta palvelijattaret ja vanhat mummot. Siirtolaisten joukossa nähtiin myös iäkkäitä leskirouvia, jotka olivat siirtyneet sinne rauhan majoihin nauttimaan pientä eläkettään, ja joiden lapset olivat ulkona maailmalla ansaitsemassa jokapäiväistä leipäänsä. Mutta kesäisin pistäytyivät he tervehtimässä vanhuksia, ja leskipastorska Strömbomin tytär, joka toimi kotiopettajattarena Länsi-Götlannissa, ja joka näistä siirtolaisten illatsuista oli saanut oman käsityksensä, saapui sinne eräänä kauniina heinäkuun päivänä valkoisissa hansikkaissa ja kädessään hieno päivänvarjostin.
Siirtolan jäsenten "kerma" on asettunut kastanjien alla sijaitsevan kivipöydän ääreen vanhan fanjunkkari Almin ympärille, herran, joka on pitkä ja laiha kauniine, punaisine kasvoineen, ystävällisine, pienine, harmaine silmineen, ja jonka otsa on poimuinen kuin rusetti, ja joka hoitaa hopean hohtavaa tukkaansa kaikella hänen säätyynsä kuuluvan hienon herrasmiehen huolella. Tietysti hänellä on myöskin komeiksi harjatut viikset ja jänterät jalat. Miten hän muuten voisikaan olla vanha fanjunkkari.
Neiti Strömbom, joka on kahdenkymmenen vuotias, kapeakasvoinen, ruskeatukkainen ja muuten sievän näköinen tyttö, lyö päivänvarjostimellaan toisen kätensä rannetta, siten enemmän painostaakseen sanojaan, ja lausuu:
— Niin, mamma tahtoi aivan välttämättömästi asettua tänne asumaan — ainakin edes vuodeksi. Hänen mielestään oli tavattoman mielenkiintoista katsella täkäläistä elämää ja…
— Vai niin, vai niin, mutta kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin, että täällä voi elää halvemmalla kuin missään muualla. Missä muija ja minäkään olisimme saaneet vaivaloisella 850 kruunun eläkkeellämme näin mukavan olinsijan? Ja mitä tulee rouva pastorskan 360 kruunun suuruiseen eläkkee…
— Anteeksi, herra fanjunkkari! Tietystikään emme kukaan täällä ole rikkaita, mutta emme me myöskään ole missään hoitolassakaan. Minä maksan kaikesta ja … ja … puheli pieni vaaleahko pastorin rouva ja kietoutui suurella arvokkuudella huolellisemmin vaippaansa.
— Niinpä niin, virkkoi fanjunkkari, sehän siinä juuri on erinomaista, että täällä saa kaiken mitä tarvitsee niin tavattoman huokealla; ja sitäpaitsi on täällä keskellä korpea mitä sivistyneintä seuraa.
Samalla kumarsi fanjunkkari sangen kohteliaasti pastorskalle ja hipaisi oikealla kädellään harmaata tukkaansa.
— Niin, ukko ja minä olemme hyvin tyytyväiset. Meillä on hallussamme herra Hammarin kolme yläkerroksen huonetta. Sata ja kaksikymmentäviisi riikin taaleria me maksamme huoneista ja polttopuista, virkkoi rouva Alm, pieni, pyöreä nainen, jonka iloisissa kasvoissa kuvastuivat vielä nuoruuden kauneuden viimeiset, himmenneet säteet.
— Herra Hammar! Onko hän tuo voimakkaan näköinen, punakka mies tuolla kaukana, viimeisen krokettipallon luona? kysyi neiti Strömbom, vieden binokelin silmilleen.
— Hän juuri, lapseni.
— Hän on sangen hauskan näköinen. Luullaanko nyt, että hän on täydellisesti pelastunut?
— "Pelastunut?" Mistä hel … anteeksi … mistä ihmeestä hän olisi pelastunut? huudahti fanjunkkari.
— Oh, minä vain arvelin, että nuoret miehet täällä … hm…
— … olisivat jonkinlaisessa ojennuslaitoksessa? Ehei, armollinen neiti! He ovat kaikki kelpo poikia, sen voin teille vakuuttaa.
— Pyydän tuhannesti anteeksi!… Voi, mamma, mamma…! huudahti neiti
Strömbom äkkiä ja kääntyi selin krokettipelaajiin.
— Mikä teille tuli? Onko täällä muurahaisia, vai…
— Ei, ei, herra fanjunkkari, Lydia ei vaan ole tottunut näkemään noin vapaata käytöstä. Herra Hammar heitti takin yltään…
— Ei tee mitään, neiti! Hänen paidanhihansa eivät krokettileikissä likaannu.
Niin kai tuumi vähitellen neiti Lydiakin, sillä jonkun ajan kuluttua kääntyi hän jälleen pelaavan joukon puoleen, katseli salavihkaa paitahihasillaan olevaa, uhkean näköistä miestä ja pyydettäissä suostui mielellään ottamaan osaa seuraavaan peliin.
Johansson, tuo ent. nimismiehen kirjuri, joka turhaan oli odottanut virkamääräystä, oli mennyt naimisiin erään pikkukoulun opettajattaren kanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire, ja siksi hän oli saanut haltuunsa Hyltan vanhan talon, missä aikaisemmin olemme tehneet tuttavuutta neljän siirtolan jäsenen kanssa. Pieni koulunopettajatar oli siis yksi siirtolan harvoista nuorista rouvista, ja hän olikin kaikkien siirtolan jäsenten suuren kohteliaisuuden esine, joka osasikin erittäin arvokkaasti vastaanottaa kaiken sen huomaavaisuuden, mitä häntä kohtaan osotettiin. Sitävastoin oli Anna, köyhän kirkonisännän pojan Per Lindqvistin pitkä, vaalea vaimo enemmän itseensäsulkeutunut, tahtoen aina vetäytyä syrjään, paitsi silloin, kun hän saattoi olla vanhoille vuokralais-rouville joksikin avuksi.
Ent. maanmittari, vanha Bredin, leskimies ja eläkkeennauttija, ei tällä kertaa viettänyt iltaa yksinomaan suuren, punatukkaisen tyttärensä Emman kanssa, joka piti hänelle taloutta kahdessa alakerroksen huoneessa Karl Hammarin huvilassa, vaan oli hänellä nyt seuranaan myöskin tyttärensä Anna ja Fanny, jotka olivat kerrassaan kauniita ja kilttejä tyttöjä, ja jotka elättivät itseään ompelulla kaupungissa, vaan olivat nyt ottaneet vapautta ja saapuneet tervehtimään vanhaa isäänsä.
Siirtolan jäsenet käyttäytyivät sinä iltana tavalla, jota maailman hienoimmat kavaljeerit olisivat kadehtineet. Mutta eivät Bredinin tytöt eikä tuo hieno neiti Strömborgkaan saattaneet siirtolaisia rajoittamaan suurta kohteliaisuuttaan niitä naisia, kyttyräselkäistä, mustakiharaista ompelijatarta Hanna Falkia ja "Malinin Idaa", ravintoloitsijattaren risatautista, kalpeata sisarentytärtä kohtaan, jotka ensi aikoina edustivat Durmanin siirtolassa nuorta, herttaista ja tulista naissukupuolta.
Hanna ja Ida olivat nyt, kuten aina, ensimäiset leikissä, ja neiti Lydia, joka ei ollut selvillä Idan yhteiskunnallisesta asemasta, sanoi hänelle:
— Kiltti neitsyt, tuokaa minulle lasillinen vettä!
Silloin huudahti kolme herraa:
— Ei, suokaa minun…! Oh, neiti Ida, älkää vaivatko itseänne!
Myöhäiseen iltaan saakka kuuluivat iloiset äänet suuren puutarhan käytäviltä. Muisteltiin vanhoja tapahtumia, keskusteltiin tulevaisuudesta, puheltiin vuodentulotoiveista ja ylistettiin uutta puusepäntehdasta. Sellainen kerrassaan kadehdittava mieliala vallitsee harvoin seuroissa, missä virvokkeiksi tarjotaan vain kahvia ja hyötymansikoita.
Mutta Arthur Brandmark istui koko ajan sisällä lukusalissa. Hän yksin oli jäänyt erilleen muista. Rivi riviltä hän luki lävitse kaksi paikallislehteä sekä viikon viimeiset pääkaupungin lehdet. Ne toivat hänelle terveisiä siitä maailmasta, jonka hän oli niin suurta kaipausta tuntien jättänyt.
Ahaa … kvartetti on laulanut Södertelgessa, hänen kvartettinsa! Olivatkohan toverit jo unohtaneet hänet? Eipä suinkaan, saihan hän aina joskus kirjeitä, joiden sisällön hän ahmaisi kuin janoinen erämaankulkija vesipisarat… Gustaf Rossel määrätty Falkenbergin pormestariksi… Anders Wikbom päässyt lääkäriksi Sätraan… Ja täällä istuu hän, jolla oli tunnustetusti terävin pää kaikista… No, olkoon kuinka tahansa, kahden tai kolmen vuoden päästä — hän edistyi hitaammin kuin muut — on hänellä joku, joka auttaa häntä unohtamaan ja antaa hänelle paljon muuta sijaan. Ja hänen selkäänsä ei enää kolottanut ja käsissä oli karkeat känsät.
Aina silloin kun "linnan" sanomalehdet olivat herättäneet hänessä eloon entiset muistot oli Arthur Brandmark raskaalla mielellä ja kohteli kovasti vanhaa Lottaakin, joka häntä uskollisesti palveli.
Kun Brandmark sitten viimein lähti kotimatkalle, oli Hammar jo ehtinyt saattaa kotiin vanhan herrasväen sekä Strömbomin naisetkin heidän asuntoonsa.
Tuntuu oikein ikävältä erota, lausuivat naiset.
— Huomasiko herra Hammar, minne minä jätin päivänvarjostimeni?
— Valitettavasti en, neiti Lydia.
— Mikä sen kärsivän näköisen tyttöraukan nimi taas olikaan?
— Ida Malm.
— Vai niin, vai niin. Käykää joskus meitä tervehtimässä.
— Paljon kiitoksia!
— Jaa, tehkää se todellakin, lisäsi mamma.
— Herra Hammar!
Hammar, joka jo oli ehtinyt vähän matkan päähän, kääntyi.
— Ajatteko huomenna heiniä? Minä niin kovin paljon pidän istua heinäkuorman päällä!
Kun Hammar oli selittänyt, ettei hänellä huomenna olisi tilaisuutta ajaa heiniä, sai hän viimeinkin mennä.
Kotona verannalla istuivat Emma, Anna ja Fanny Bredin. Hammar huoahti.
Hän aikoi olla aikaisin aamulla niityllä.
— Minä melkein hiukan pelkään viettää yötä täällä keskellä korpea, selitti Anna.
— Mitä tyhjiä, onhan herra Hammar meitä niin lähellä! Meillähän ei ole kuin seinä väliä! sanoi Fanny.
— Keittiö on sentään välissä.
— Todellakin! Mutta nukuttehan te keveästi?
— Varsin keveästi.
Ja senjälkeen toivotettiin hyvää yötä ja kukin kävi levolle.
— Herra Hammar!
Neiti Emma oli keittiössä ja naputti ovelle.
— Miten voin palvella?
— Tahdon vain sydämellisesti kiittää siitä nurkkahyllystä, jonka olette asettanut huoneeseeni. Minä huomasin sen nyt vasta.
— Se ei kannata…
— Kiitos vaan hyvin paljon!
— Ei kiittämistä.
— Hyvää yötä!
— Hyvää yötä, hyvää yötä!
— Nukkukaa makeasti, herra Hammar!
Sen hän tekikin, vaan ei kuitenkaan yhtä rauhallisesti kuin nuo nuoret naikkoset. Tytöt nimittäin ovat kaikki samanlaisia kaikissa olosuhteissa ja kaikilla leveysasteilla.