V.
Hammarbossa.
Kellään siirtolan jäsenistä ei ollut olot niin hyvät kuin Karl Hammarilla, ei edes niillä talonpojilla, joita oli 15 nyt jo 98:n vuokraajan joukossa.
Hammar oli köyhän komministerin poika, jonka isä oli talonpojan poika. Hänen äitinsä oli köyhä, yksinäinen tyttö, joka silloin kun pastori teki hänen kanssaan tuttavuutta palveli talousapulaisena eräässä hienossa perheessä. Löytäessään toisensa ei heillä kummallakaan ollut sukulaisia eikä ystäviä. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja heidän ainoa ilonsa oli heidän poikansa. Heidän kotinsa oli hiljainen ja rauhallinen.
Parempaa paikkaa kuin seudun komministerin ei pastori Hammar koskaan saanut. Mutta sen paikkakunnan köyhä kansa oli hänelle rakasta, ja onnellisesti hän jaksoi myös kustantaa poikaansa koulussa tekemättä velkaa.
Karlesta tuli terve, reipas, rohkea ja voimakas nuorukainen, joka loma-ajoilla mielellään auttoi isänsä työväkeä metsissä, pelloilla ja niityillä. Ruumiillinen työ olikin hänelle tuttua ja rakasta silloin kun hän, kotiopettajan toimen alituisesti häiritessä hänen omia opinnoitaan, ravisti päästään papilliset haaveet ja ilmoittautui pyrkijäksi Durmanin siirtolaan. Isä ja äiti olivat jo kauan sitten kuolleet.
Moni on kyllä vaivaloisempienkin sivutöiden ohella suorittanut tutkinnoita, mutta Hammarin lukuhalu oli sangen kohtuullinen, eikä hänen tarmonsakaan ollut kaikkein lujimman raudan kaltaista, vaikka hän olikin säännöllinen ja kelpo mies.
Ruumiillinen työ ei siis ollut hänelle lainkaan vastahakoista eikä rasittavaa. Mutta kotoisia olojaan hän kaipasi. Usein märissä vaatteissa ollen, syödessään kylmää ruokaa Hyltan kamarissa, muisteli hän kaihomielin äitinsä lämmittämiä, puhtoisia sukkia ja hänen keittämiään makeita soppia.
Rakentaessaan talonsa "linnan" lähistölle, laittoi hän sen, huolimatta siitä, että hänen velkansa sen johdosta runsaasti eneni, verrattain suuren, toivoen saavansa siihen vuokralaisia, joiden keskuudessa hän edes jonkun verran voisi viettää rauhallista kotielämää.
Ensin tuli vanha komissionimaanmittari Bredin tyttärensä Emman kanssa ja vuokrasi alikerroksesta kolme huonetta, jotka olivat vastapäätä Hammarin omia suojia. Bredin oli jo yli-ikäinen ja sairas, ja Durmanin siirtolan jakaminen ja kartoittaminen oli hänen viimeinen työnsä maanmittarin alalla.
Neiti Emma oli heti selvillä ajatuksistaan nuoresta Hammarista, joka Bredinien luona olisi kyllä heti saanut sekä ruokaa että nauttia kotielämästä. Vaan ukko oli hieman hermostunut ja kiroili, kun luuvalo häntä vaivasi, ja se vaivasi häntä aina. Ja neiti Emma osotti vähän liian suurta lämpimyyttä nuorta Hammaria kohtaan. Hammar päättikin odottaa siksi, kunnes saisi nähdä, minkälaista väkeä hän saisi ylikerrokseen.
Sitten saapui ukko Alm ja valloitti ystävällisellä ja suoralla luonteella toisen puolen hänen sydäntään. Ja kun pian sen jälkeen tuli hänen eukkonsa, ryösti tämä tuota pikaa jälelläolevan puolen sydäntä, ja he alkoivat syödä illallista yhdessä, eikä koskaan tullut puheeksikaan, että he eroisivat.
Päivä päivältä kiintyi hän vanhuksiin yhä enemmän; hän uneksi entisestä kodistaan, isästään ja äidistään ja tuli oikein liikutetuksi, kun hän huomasi rouva Almin aina säästävän hänelle parhaimmat palat paistista. Ja katsellessaan ikkunasta ulos pihamaalle siellä työskentelevää Hammaria huokasi vanha fanjunkkari: "Jumala siunatkoon tytön typykkäämme, vaan jos Jumala olisi lahjoittanut meille pojan, olisin tahtonut sen juuri tuon mallin mukaisen!"
Eräänä toukokuun päivänä oli satanut koko aamupäivän, Hammar veti ylleen toisen nutun mennessään päivälliselle, mutta vaikka hän oli huolellisesti pyyhkinnyt jalkineensa, kuului anturoiden alta silti epäiltävää narskumista. Eukko katosi, vaan tuli parin minuutin kuluttua takaisin kädessään — pari suuria, harmaita sukkia.
— Kas niin, vetäkää pian nämä jalkoihinne. Nämä ovat ukon kaikkein paksuimmat, ja minä olen ne lämmittänyt hellalla. Te voitte tuolla tavoin saada vaikka keuhkotaudin.
Hammar katsahti ystävälliseen, herttaiseen mummoon, ja hänen silmiinsä ilmestyi kaksi suurta, kirkasta kyyneltä. Eukko siitä aivan pelästyi ja huudahti:
— Herra Jumala! Ettehän vaan siitä suuttunut minulle vanhalle raukalle?
Silloin kietoi Hammar käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi muutamin katkonaisin sanoin, että juuri siten oli hänen äitinsäkin hänelle tehnyt, ja että muisto siitä nyt niin elävästi palasi hänen mieleensä:
— Kelpo poika! Pahuus minut vieköön, jos voin tuollaista poikaa kutsua "herraksi".
Ja sitten pyyhittiin silmät ja muutettiin sukat eukon läsnäollessa, ja senjälkeen mentiin ruokasaliin aterialle. Hammar oli saanut "sedän" ja "tädin", jollaisia hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.
Miehen tavoin raatoi Hammar pelloilla ja niityillä, ja hänen farminsa oli yksi kaikkein parhaimmin hoidettuja. Väliin täytyi myöskin vanhan palvelijattaren Bollan, seurata häntä ulkotöihin, ja silloin sanoi fanjunkkari:
— Parasta on, ettei eukko täällä laiskottele. Minä kyllä hoidan kotona elukat.
Sen hän tekikin kerrassaan hyvin. Vanhoilla, kankeilla koivillaan kömpi hän navetan ylisille valitsemaan parhaat heinät vasikoille. Ja oli todellakin hauska näky katsella vanhan Almin vanhassa univormulakissaan ja kuluneessa virkatakissaan, josta eukko kyllä oli tarkoin ratkonut pois kaikki sotilaalliset merkit, menevän pihan yli, toisessa kädessään jauhovakka ja toisessa siankaukalo.
Iltasin istuttiin yhdessä verannalla tai kiikkulaudalla, neuvoteltiin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta tai haaveiltiin siitä ajasta, jolloin kirsikkapuut olivat kasvaneet suuriksi, jolloin talo tuottaisi 200 tynnöriä viljaa ja siellä elätettäisiin 25 lehmää, ja ennen kaikkea puheltiin siitä ajasta, jolla Hammar on ehtinyt maksaa lainarahastoon velkansa takaisin ja talo olisi hänen, jolloin työt hedelmöisivät ja hikipisarat olisivat palkitut.
Silloin oltiin hetkinen vaiti ja kuunneltiin kellojen kalketta haassa, hevosten töminää tallissa ja pienen yölepakon siipien suhinaa, kun se lensi päin päärynäpuiden oksia. Silloin katkaisi vanha Alm äänettömyyden ja virkkoi:
— Se tapahtuu silloin, kun eukko ja minä jo makaamme kummallakin turve nenämme päällä, ja täällä hommailee nuori emäntä ja pienet jalat sipsuttelevat pihamaalla.
— Niin, huoahti tunteellisesti Emma Bredin, joka oli aivan huomaamatta tullut ulos ja istuutunut verannalle.
Muutamia päiviä sen "linnan" puutarhassa vietetyn illan jälkeen, josta olemme kertoneet, tuli fanjunkkari Hammaria vastaan kaukana tiellä. Univormulakki oli aivan vinossa, kaulanauha oli päässyt solmusta, ja kaikesta päättäen oli ukko hyvin kiihottunut. Hammar aivan pelästyi ja kysyi:
— Eihän vaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta tädille — tai lehmävasikalle.
— Ei, Jumalan kiitos, ne voivat molemmat hyvin, mutta miten on, oletko jo saanut vedetyksi kaikki heinät kotiin?
— Olen, kaikki on jo korjussa.
— No, sittenhän lainaatkin kai minulle hevosen huomenna?
— Mielelläni. Aikooko setä lähteä huviajelulle?
— Enhän nyt sentään, vastasi fanjunkkari ja veti taskustaan esiin kirjeen. Hän tulee huomenna kotiin ja hänelle täytyy laittaa juhlapäivällinen. Lahnaa, hyötymansikoita, lättyjä, hilloa…
— No, kuka ihme sieltä sitten tulee?
— Se tytön tyllerö vaan, se meidän pikku palleroisemme. Hän saapuu konservatoriosta ja pääkaupungista ja professorien luota tänne korpeen vanhempainsa luokse. Minä noudan hänet huomenna asemalta, ja hän viipyy täällä kokonaista viisi viikkoa.
Tytär oli Almin ainoa lapsi. Hän oli erinomaisen musikaalinen ja hänellä oli kaunis soprano, jota hän muutamien äidin sukulaisten, pienen apurahan ja parin rikkaan henkilön avustuksella sai kehittää pääkaupungin konservatoriossa. Oliko sitten ihme, että hän oli vanhempiensa ylpeys ja ilo!
Hammar oli nähnyt tytön valokuvan. Erikoisen kaunis hän ei ollut, mutta rakastettava, hyvin rakastettava, sekä niin hieno, hieno. Komean tukan alla (se on vaalea ja varmasti päälaessa kiinni, sanoi pappa) oli jonkun verran korkea otsa. Leuka oli ehkä liian terävä, mutta suu ja nenä olivat hyvin kauniit. ("Kreikkalaista profilia", sanoi vanha Alm. "Vaan en käsitä, mistä hän sen on saanut, sillä emme mamma ja minä ole käyneet sitä hänelle Kreikasta hakemassa").
Kuinka sitten olikaan, jäi Hammarilta seuraavana päivänä hyvä joukko heinää niittämättä, sillä hän kiiruhti ajoissa kotiin vaihtamaan vaatteita ja muutenkin siistimään itseään. Vanha Bolla sai toruja siitä, ettei vaateharja heti löytynyt, ja Hammar käytti nyt yhdellä kerran saippuaa niin paljon kuin muuten puolessa viikossa.
Vaan niinpä ei tyttö pitänytkään häntä renkinä, kun hän pihamaalla otti suitset fanjunkkarilta. Pienellä nykäyksellä tahtoi neito muistuttaa pappaa, että esittelyn hetki oli tullut, vaan kun tämä ilon huumauksessaan ei sitä ollenkaan huomannut, ojensi hän reippaasti pienen kätösensä ja lausui:
— Te olette luullakseni herra Hammar! Kiitos kyydistä ja kaikesta vanhempiani kohtaan osottamastanne ystävällisyydestä!
— Jaha … hm … aivan oikein: tämä on meidän rakas poikamme ja tämä tässä tytön typykkämme, täydensi fanjunkkari esittelyä.
Mitenkä valokuvat sentään valehtelevat. Hänhän oli ihana kuin enkeli. "Korkea otsa" ja "terävä leuka". Ellei hänellä niitä olisi, ei hän olisi puoleksikaan niin kaunis kuin nyt, ajatteli Hammar.
Senjälkeen hän riisui hevosen, teki muutamia askareita ja meni sisään.
Vaan erikoisemmalla ilolla ei hän ajatellut vierasta. Hänhän oli niin erilainen kuin muut täällä ja tuli vallan toisenlaisesta maailmasta, joten ei hän varmaankaan käsittäisi häntä, eikä mitään muutakaan täällä. Ja täällä hän sitten hämmästyttäisi ihmisiä kokonaisen viiden viikon ajan.
Bredinin huoneen ovi aukeni.
— Oliko tuo nyt se Almin tytär, teatterimamselli?
— Heidän tyttärensä hän oli, mutta ei hän ole mikään näyttelijätär.
Mistä Emma neiti sen on saanut päähänsä?
— Vai niin, eikö? Anteeksi siis, hyvä rakas herra Hammar!
Astuessaan rappusia ylös katseli Hammar käsiään. Ensimäisen kerran kolmessa vuodessa ei hän ollut niihin tyytyväinen. Ne eivät olleet pettäneet häntä, kun hän kaatoi honkia uudisrakennustansa varten, eikä, kun hän peltoa kuokkiessaan raivasi kiviä ja kantoja.
Vaan puristaa sellaisilla känsäisillä kourilla pientä naiskättä, joka oli saanut palkinnon pianonsoitossa, tai hoidella niillä veistä ja haarukkaa vastapäätä pääkaupungista saapunutta neitosta. Se oli toista.
Melkein vihastuneena hän avasi oven ja pisti kätensä toistaiseksi nutun taskuihin.